Per Petterson: Hevosvarkaat

Per Petterson: Hevosvarkaat
Kustantaja: Otava 2009 (pokkarina 2010)
Alkuteos: Ut og stjæle hester 2003
Suomennos: Katriina Huttunen
Kannen  kuva: Joseph Shan Pao Lo
Ulkomainen romaani, Norja
Sivuja: 214 (pokkaripainos)

Ja kun joku sanoo, että menneisyys on vieras maa, että siellä toimitaan eri tavalla, niin kai minustakin on tuntunut siltä suurimman osan elämääni, koska minun on ollut pakko, mutta enää minusta ei tunnu. Jos vain keskityn, voin mennä muistini varastoon ja löytää oikealta hyllyltä oikean elokuvan ja uppoutua siihen ja tuntea ruumiissani sen kerran kun ratsastin isäni kanssa korkealla joen yläpuolella harjunselkää ylös ja toista alas, rajan yli Ruotsiin ja pitkälle sinne mikä oli ainakin minulle vieras maa.

67-vuotias erakoitunut norjalainen Trond on muuttanut mökkiin kotimaansa syrjäseudulle lähelle Ruotsin rajaa. Menetettyään vaimonsa liikenneonnettomuudessa Trond tarvitsee aikaa ajatella. Puku ja romuttunut Audi ovat vaihtuneet vanhaan rämisevään autoon sekä ruutupaitaan. Päivät sujuvat BBC:n uutisia kuunnellen, Lyyra-koiran kanssa ulkoillen, varhaisen marraskuun luontoa seuraten sekä Lars-nimisen naapurin kanssa puutöitä Jonseredin moottorisahalla tehden. Larsiin tutustuminen palauttaa Trondin mieleen hänen lapsuutensa kesän vuonna 1948, viimeisen ja erityisen merkityksellisen lapsuudenkesän, jonka hän vietti samoilla seuduilla isänsä kanssa. Kesän traagiset tapahtumat, lapsuuden onnentuokiot sekä salatut viittaukset sodanaikaiseen natsien miehityksen vastaiseen toimintaan alkavat elää Trondin muistoissa.

Per Pettersonin hieno romaani Hevosvarkaat (2009/2003) kuljettaa lukijansa menneen ja nykyisen väliseen vuoropuheluun, yksinäisen miehen ajatuksiin, lempeisiin ja surullisiin lapsuusmuistoihin sekä pohjoismaiseen ikiaikaiseen kaipaukseen. Trond liikkuu nykyhetkessään marraskuussa ja lapsuusmuistoissaan loppukesän tunnelmissa. Hevosia kirjassa ei varasteta, vaan romaanin vertauskuvallinen nimi saa selityksensä muualta.

Norjassa talot ovat valkoisia ja ladot sekä mökkipahaset punaisia. Metsä kasvaa humisten, tuuli paukuttaa kattotiiliä ja marraskuussa joki on vielä sula. On vain vaitelias mies, naapurissa asuva toinen yhtä hiljainen, heidän yhteiset lapsuuskokemuksensa, koirat, metsä, puunhakkuu, muistot ja taivaalta putoileva marraskuinen lumi. Keitetään kahvia, tehdään voileipiä ja muistoissa ratsastetaan isän kanssa hevosilla kohti Ruotsia ja samalla kohti vaiettua tragediaa. Mökillä, mutta vielä enemmän elämässä ja muistoissa on viimeinkin aikaa ajatella muita kuin aivan yksinkertaisia ajatuksia.

Vene oli poissa paikaltaan. Astuin muutaman askeleen veteen ja jäin kuulostelemaan aironvetoja, mutta vain joki kohisi jaloissani, enkä nähnyt sen enempää ylä- kuin alajuoksullakaan. Tukkipinot olivat toki rannassa, ja ne tuoksuivat voimakkaasti kosteassa ilmassa, ja käyrä mänty risteineen oli siinä, ja niityt olivat siinä vastarannalla, mutta vain pilvet liikkuivat taivaalla ja lepattava valo. Oli outo tunne seisoa ulkona yössä yksin, melkein kuin valo tai ääni ruumiin lävitse, kuin pehmeä kuu tai kellojen sointi kun vesi virtasi saappaanvarsien ympärillä, ja kaikki muu ympärillä oli niin suurta ja niin hiljaista, mutta en tuntenut oloani hylätyksi, tunsin itseni valituksi. Olin nyt täysin rauhallinen, olin kaiken keskus.

Joihinkin kirjoihin rakastuu jo ennen kuin niitä on alkanut edes lukea. Hevosvarkaiden kohdalla minulle kävi näin ja siksi säästelin jo heinäkuussa ostamaani kirjaa. Säästelin sitä aavistuksen melankoliseen syysoloon; Sellaiseen alakuloon, joka on pohjimmiltaan tarpeellista ja pienessä mittakaavassa jopa ihanaa. Minun kohdallani sellainen hetki on ollut juuri nyt alkuviikosta ja osasin valita siihen tismalleen oikean kirjan. Hevosvarkaat osoittautui minulle täydelliseksi kirjaksi, koska se on samaan aikaan arkinen, vähäeleinen ja kuitenkin niin säkenöivällä tavalla voimakas.

Hevosvarkaissa on samaa lohdullisuutta kuin Tove Janssonin Muumilaakson marraskuussa. Jos kirjoilla oli sielunkumppanit tai vastinparit, niin nämä Pettersonin ja Janssonin  kirjat voisivat olla sellaiset keskenään. Petterson kirjoittaa paitsi lempeästi ja rauhoittavasti, myös äärimmäisen väkevästi. Hän kuvailee vuolaasti ja toteaa niukasti, nyt asun täällä. Niin se vain on, ei mitään lisättävää. Petterson pääsee päähenkilönsä sisälle niin, että lukija alkaa hengittää samaa ilmaa kuin Trond. Trond on antamassa periksi kaikkien menetystensä edessä, mutta on sen verran kiihkeä ja omien sanojensa mukaan virkeä, ettei sitä tee, vaan taistelee juurakon kanssa ja lukee Dickensiä kuin koettaen ymmärtää paremmin omaa elämäänsäkin.

Minut tuntevat tietävät, kuinka rakastan kirjoja joissa on joko syksy tai lumisadetta. Hevosvarkaissa paitsi Trondin mielenliikkeet, myös Norjan luonto tulee liki: tien ja joen yhtymäkohta on vain suuri valkoinen vaippa ilman ääriviivoja; Hevosen lämpimät kupeet höyryävät; Puu tuoksuu ja tukit ajelehtivat arvokkaasti kohti Ruotsia. Keltaisessa sydvestissään Trond ajattelee näyttävänsä ihan Lofoottien kalastajalta.

Hevosvarkaiden sekä Kirotun ajan katoavan virran ansiosta julistan olevani ihan rakastunut tapaan, jolla Petterson kirjoittaa. Siinä on arkisuudessaan ja näennäisessä pienuudessaan jotain elämää suurempaa. Hevosvarkaat on niitä kirjoja, joiden kanssa voisin mennä nukkumaan ja nähdä aavistuksen melankolisia, mutta silti äärimmäisen lohdullisia unia.

Mehän päätämme itse milloin tekee kipeää.

****½

Hevosvarkaista ovat kirjoittaneet myös Sanna, Sara, Valkoinen kirahvi sekä Ilselän Minna vanhassa blogissaan.