Marjut Hjelt & Jaana Aalto: Lumoava haltijakansa

Kotimainen keskiviikko
Marjut Hjelt: Lumoava haltijakansa
Kustantaja: Karisto 2011
Kuvitus: Jaana Aalto
Kotimainen taidekirja, kuvakirja, populaari/romantisoitu tietokirja
Sivuja: 127

Kun kuljet metsäpolkua, pujottelet niityllä heinien keskellä tai astelet hiekkaisella puutarhakäytävällä, tunnetko kuinka ympäristö elää? Aistitko sipinä ja supinan, pienten jalkojen kevyet askeleet, hauraiden siipien herkän värinän tai puiden runkojen huokailut, oksien liikkeet ikään kuin haltijat viittaisivat sinulle käsillään tietä tai tanssisivat edessäsi?

Näin alkaa Marjut Hjeltin kirjoittama esipuhe hänen kirjoittamassaan ja Jaana Aallon kuvittamassa kirjassa Lumoava haltijakansa (2011). Teoksessaan kaksikko jatkaa muun muassa Keijukaiset- ja Taikametsä-kirjoista (molemmat SKS) tutulla linjalla yhdistäen suomalaista ja kansainvälistä folkloreaineistoa mielikuvitukseen, sadun maailmaan sekä luonnontietoon ja -mystiikkaan.

Lumoava haltijakansa on nimensä mukaisesti haltijoiden kirja. Suurimmalla osalla kotimaisista puulajeista on oma haltijansa: kuusella ne ovat vanhoja ja viisaita, koivulla nuoren neidon kaltaisia, männyllä puhelinlankojen tapaan laulavia. Omat haltijansa on myös ruusu- ja orapihlajapensailla, syreenillä, eri sammallajeilla ja jopa levillä.

Hjeltin ja Aallon teos on sekä kaunis taidekirja että populaari folkloreen ja uskontotieteeseen pohjautuva tietokirja. Sen teemat liikkuvat suomalaisesta kansanuskosta eurooppalaiseen runouteen ja vuodenkierrosta luonnonlääketieteeseen. Kirjassa olevan viehättävän pikkutarinan mukaan tyrnimarjojen haltijat muistelevat viisasta haltijamiestä, itseään Väinämöistä, joka putosi kalliolta veteen ja päätyi haen suuhun, selvisi sieltä ja teki hauen leukaluusta itselleen kanteleen. Lukija oppii myös, että timjami on paitsi hyvä maustekasvi, myös ihoa kirkastava kosmetiikan ainesosa sekä hammastahnojen mauste. Jokainen lukijansa löytää jopa oman horoskooppinsa, joka mukailee monille tuttuja aurinkohoroskooppimerkkejä. Olen itse kalat, mikä tekee minusta kuusen haltijan; Omissa oloissaan viihtyvän haaveilijan, jonka eläinystäviä ovat orava ja joutsen.

Vanhat ihmiset saattavat kertoa nähneensä lapsena metsässä pienenpieniä valkoisia kummituksia, jotka sipsuttelevat poluilla pitkinä helminauhoina ja hyppelevät kasvien lehdillä helmat lepattaen.
-- Kielojen keijukaiset saattavat sievästä ulkomuodostaan huolimatta olla joskus hyvinkin ilkikurisia, suorastaan kamalia. Silloin niiden helmenharmaat silmät vetäytyvät kapeiksi viiruiksi, ne kiukustuvat melkein kaikille ja niistä erittyy pistävää hajua. Ne sekoittavat hajua, tai ovat jo sekoittaneet tuhansien vuosien ajan, kielon tuoksuun, ja siksi kieloista on tullut myrkyllisiä.

Lumoavan haltijakansan kuvitus on lempeää ja sadunomaista - kuin konsanaan keijujen työtä, pastellista, eteeristä ja utuista sekä maanläheistä. Kirjan kauneus tuntuu miltei pakahduttavalta, mutta onneksi aina juuri oikealla hetkellä siihen tulee luonnetta ja leikkisyyttä: haltijoiden suippojen korvien tai karhunsammalkeijujen oman "karhunkallohongan" kaltaisia yksityiskohtia, joita ainakin minun mielikuvani liittävät haltijoista ja keijukaisista kertoviin tarinoihin. Näitä säröjä tai keijukaisten ja haltijoiden pimeitä puolia olisi voinut tuoda esiin enemmänkin, sillä esimerkiksi kotimaisten uskomusolentojen joukossa on parojen, kalmanväen ja muiden joukossa paljonkin suoranaista ilkeyttä ja kiusantekoa. Toisaalta kauniin tietokirjan luonteelle sopii esitellä haltijoiden ihanimpia ja sadunomaisimpia puolia. Samaa kauneutta jatkaa kirjan upea sammaleenvihreä värimaailma, jota en varmasti ihan heti väsy ihailemaan.

Lumoava haltijakansa on kokonaisuudessaan huolella ja rakkaudella tehty. Kirjan kieli on tarpeeksi yksinkertaista jopa pikkukoululaiselle luettavaksi, mutta kirjan moniulotteisuus tekee siitä houkuttelevan kaikenikäisille lukijoille.

Vaikka Hjelt viittaa tekstissään sekä runositaateissaan myös esimerkiksi brittiläiseen kielialueeseen, näyttää Lumoava haltijakansa ennen kaikkea sen voiman, joka on ammennettavissa suomalais-urgilaisesta folkloresta. Toki Hjeltin luoma kuva luonnonhengistä on satua ja hän käyttää omaa luovaa vapauttaan esitellessään lukijoilleen haltijoiden tapoja, arjen touhuja sekä uskomuksia niiden takana, mutta hänen teoksensa osoittaa, ettei myytillisiä olentoja tai fantasiaa tarvitse hakea ulkomailta, vaan meillä on omassa kansanperinteessämme runsaasti uudelleen ja uudelleen hyödynnettävää kuvastoa. Sen ajatteleminen lämmittää mieltäni.

Lumoava haltijakansa saa näkemään metsän toisin; Aistitko tai tunnetko sinä jotain erityistä luonnossa, yhtä lailla kaupunkiluonnossa kuin syvässä korvessa, liikkuessasi? Jos tunnet olevasi osa jotain ihmeellistä ja salaperäistä, niin kenties kaikki onkin haltijoiden työtä; Jos vaikka Ison karhun tähdistöä katsellessaan voi pimeän aikaan kuulla keijukaisten karhuhymnin? Tai kenties syksyllä keräämissäsi vaahteranlehdissä asuukin pieni osa vaahteroiden haltijaa?

Ihmiset näkevät mitä haluavat nähdä.

****

~Rantakalliovedenneito~

Peilityyni pinta josta kuuset heijastuu ne sadat vuodet seisoo paikallaan. Rannalla on hiljaista mä jotain odotan, hetken aikaa kuulun maisemaan.

Peilityyni, aaltoileva, väräjävä, lämmin, virkistävä. Vesi = elämä. Ninni Poijärven sadunomainen kappale Neitoperho soi mielessäni. Nämä helteet ovat lähestulkoot tehneet minustakin, horoskoopiltani kaloista, vedenneidon. Tyttäreni on pieni vesipeto, mieheni osallistui lapsuusvuosinaan uintikilpailuihin, poikani tyytyy liottamaan kaksi- ja puolivuotiaita varpaitaan rantavedessä ja tekemään hiekkakakkuja. Minä olen jotain siltä väliltä; Uin, mutta viihdyn parhaiten rannalla, vettä katsellen. SKS:n julkaiseman Keijukaiset-kirjan mukaan Vedenneidot ovat keijuista kauneimpia ja herkinpiä, ne itkevät melkein jokaista kohtaamansa asiaa.

Eilen illalla pidimme perheen yhteisen elokuvaillan. Katsoimme Hayao Miyazakin mestarillisen filmin Ponyo rantakalliolla. Elokuva kertoo hieman muokatun version Pienestä merenneidosta Ponyo-kalan halutessa muuttua ihmiseksi tavattuaan viisivuotiaan pojan. Kaunis elokuva on myös muistutus merten, maailman keuhkojen tilasta.

PS. Nyt muutaman kotipäivän aikana, ennen seuraavaa pientä lomareissua, koetan tuoda esiin taas blogini kirjaosiotakin. En ole vielä päättänyt, mistä kirjasta aloitan. Toiveita saa esittää siitä, toisinko ensin esiin laaturomaanin, puhdasta hömppää, nuortenkirjaklassikon vai monia ajatuksia herättäneen bestsellerin!
Kuvan koira on tuttavaperheemme oma Sulo, joka ilahdutti ja sulostutti meitä läsnäolollaan Järvi-Suomen savolaisessa sydämessä venematkan aikana.

~KOE / STEPHEN MACKEY~

Ainakin omalla kohdallani Bloggerissa on ollut ongelmia kuvien lataamisen kanssa. Näin ollen teen pikaisen kokeilun lataamalla blogiini englantilaisen taiteilija Stephen Mackeyn maalauksen. Vaikka tämä on pelkkä koe, jätän kuvan sekä linkin Mackeyn sivulle teidän muidenkin iloksi ja toivotan niiden myötä hyvää ja sääennusteesta huolimatta tähtikirkasta yötä kaikille!

~JUHLAN AIKA~

Puolen vuoden onni osui kohdalleni!
Jotkut teistä saattavat muistaa vanhoista päivityksistäni, miten kovasti olen kaivannut muutosta työuraani sekä ennen kaikkea helpotusta lapsiperheen aikataulurumbaan. Nyt siihen on hyvä alku, joka on samalla paluu työurani alkujuurille sekä siihen, mitä haluaisin olla; Luovan työn tekijä. Sain eilen suureksi ilokseni kirjeen eräältä säätiöltä. Kirjeessä kerrottiin minulle myönnetyn osavuotisen apurahan tutkimustyöhön. Jippijaijee! En voi muuta sanoa. Nyt voin (syksyllä) palata viimeistelemään äitiyslomieni välissä kesken jääneen käsikirjoituksen ja samalla saan alkaa tehdä töitä kotoa käsin, mikä tulee helpottamaan lasten päiväkotiarkea aika tavalla. On keijumaisen keveä olo; Nyt on pienen juhlan aika omassa elämässäni.

Tyttärelleni kiitos hänen keijusiipiensä lainasta kuvaustarkoitukseen ;)

~NELJÄS KUVA-ALBUMI: KEIJUMETSÄ~

Olen muutamassa kiinnostavassa blogissa törmännyt hauskaan postausideaan, jossa pengotaan kuva-arkistoja. Tarkoituksena on julkaista omassa blogissa neljännen kuvaa-albumin neljäs kuva. Innoissani menin penkomaan nykyisen, syksyllä 2008, hankkimani kannettavan kuva-albumeita. Neljännen albumin kuvat olen ottanut marraskuussa 2008. Albumin neljännessä kuvassa ovat lapseni, mutta yllä näkyvä albumin kuudes kuva on otettu samaisena marraskuisena arkipäivänä "keijukaismetsässämme" sateen jälkeen. Tyttäreni, joka oli tuolloin vasta hieman alle kolmevuotias, omasi jo "pienenä" (nyt nelivuotiaana hän on jo niin iso, heh heh) hyvän mielikuvituksen ja näki keijujen taikapölyä kaikkialla. Ja toden totta, kenties syyskeijut ovat käyneet tanssimassa syksyisen paljailla sadepisaraoksilla.

Palaan viikonloppuna muiden aiheiden merkeissä, tämä kuva oli tällainen perjantai-illan pikkupostaus.

~KEIJUKAISKIRJOJA~

Heti alkuun myönnän, että minulla on joissakin suhteissa lapsenomainen maku. Juon esimerkiksi talvi-iltaisin kupillisen kuumaa kaakaota muumimukista (paitsi perjantaisin ja lauantaisin nautin lasillisen hyvää punaviiniä), rakastan suklaavanukasta sekä syön mannapuuroa mieluiten joko mansikkahillon tai -kiisselin kanssa. Kangaskaupassa ihastuin englantilaiseen koira-aiheiseen kankaaseen niin, että aion yrittää ommella siitä tyynyt olohuoneeseemme, ja omaan makuuhuoneeseen huolisin kernaasti prinsessakatoksen (mies voi olla eri mieltä). Lisäksi kerään tietyntyylisiä keijukaiskirjoja. Tietyntyylisillä tarkoitan, että välttelen esimerkiksi halpojen fantasiakirjasarjojen kansista tuttua kuvitustyyliä, mutta ihailen tavattomasti esimerkiksi John Atkinson Grimshawn maalausta Iris (joka hieman sävyisenä tunnetaan myös nimellä Yön kuningatar), joka löytyy myös Suvi Niinisalon ihastuttavan tietokirjan Keijukaisten lähteillä kannesta. Nyt esittelen muutamia omasta hyllystäni löytyviä keijukaisaiheisia kirjoja.



Aloin ostaa keijukaiskirjoja 1990-luvulla mieheni ja minun yhteisellä Lontoon matkalla, jolloin mukaani tarttui pieni, brittiläistä maalaustaidetta ja runoutta sisältävä Fairies-kirja. Sen jälkeen kirjoja on kertynyt harvakseltaan, koska olen melko tarkka tämän kirjallisuudenlajin suhteen. Muutamat maalaustaidetta esittelevät yleisteokset, Mary Cicely Barkerin Flower Fairies sekä Rudolf Koivun kuvitusta sisältävät kirjat kuuluvat itsestäänselvästi suosikkeiheni.



Englantilaisen Stephen Mackeyn keijukais- ja satuolentokuvituksiin ihastuin reilu kymmenen vuotta sitten saatuani pikkusiskoltani joululahjaksi kauniin kierreselkäisen kalenterin, jonka jokaiselle viikolle aukeni uusi kaunis Mackeyn maalaama kuva. Pari vuotta sitten löysin Amazonista käytetyn, mutta loistokuntoisen Jane Yolenin kirjoittaman (toimittaman) ja Stephen Mackeyn kuvittaman kirjan The Fairies' Ring. A Book of Fairy Stories & Poems. Kirjaan on koottu erilaisia kansansatuja ja runoja keijukaisista, jotka eivät suinkaan aina ole hyviä. Kuvitus on kauttaaltaan minuun vetoavaa.



Keijukaiset eivät olekaan alunperin mitään kauniin kilttejä hahmoja, vaan usein kiusanhenkiä, jopa pahantuojia. Englantilaisen Brian Froudin kirjoista löytyy myös näitä pahaisia keijukaisia, mutta toki myös nykykulttuurin paremmin tuntemia hyviä ja kauniita. Suomalaisessa kansanrunoudessa keijukaisia ei juuri tavata, mutta SKS:n kustantamassa Marjut Hjeltin ja Jaana Aallon kauniin usvatunnelmaisessa kirjassa Keijukaiset. Totta ja tarinaa toisesta maailmasta valotetaan kotimaista näkemystä keijukaisiin. Hjelt ja Aalto ovat tehneet myös hienot kirjat Tonttu sekä Taikametsä. Hjeltin ja Aallton kirjan ohella Suvi Niinisalon teos on loistava paitsi kuvien ihailuun, myös taidehistorialliseen tiedonhakuun ja -kartuttamiseen.




Myös romaanien puolella keijukaiset vilahtelevat siellä sun täällä. Jäin pohtimaan, että kenties ihastuin aihepiiriin alunperin lukioiässä lukiessani Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvia. Koetin lukea kirjaa aikuisena, mutta romaani ei tehnyt minuun enää minkäänlaista vaikutusta - osa nostalgiasta pitäisikin osata jättää muistoihin. Ranskalaisen Didier van Cauwelairtin romaani Keijukaisen koulutus sen sijaan lumosi minut jo kannellaan, ja hyvinä Joensuun vuosinani löysin kirjan alennusmyynnistä, en voinut kävellä kaupasta ulos ennen pientä ostotoimenpidettä. Uusperheestä kertova romaani on aikuisten satu, joka osoittaa, että keijukaisia voi löytyä mitä arkisimmista paikoista.



Ja kun viime kesänä kävin mieheni kanssa kymmenvuotishääpäivämatkallamme yhteisessä suosikkikaupungissamme Lontoossa, niin monen muun kiinnostavan asian ohella valokuvasin kauppojen ikkunoita kiinnittäen tietenkin huomiota keijuihin (kotiini en erikoisemmin halua keijukaisfiguureja, mutta niitä kirjoja kylläkin), kuten alla olevasta kuvasta esimerkinomaisesti näkyy. Ylempänä olevassa kuvassa puolestaan on Arthur Rackhamin maalaus. Rackhamin maalauksista tehtyä postikortteja sisältävän kauniin rasian ostin National Galleryn myymälästä. Näin voin keijukuvin ilahduttaa myös osaa ystävistäni.

~(JOULU)KORTTIASKARTELUA~

Oli vajaat viikko sitten askarteluillassa, jossa opettelimme kortintekotekniikoita sekä joulukuuta odotellessa lämmitimme glögiä kera kanelitankojen. Sain illan aikana valmiiksi erilaisia kortteja, mutta myös pääni täyteen ideoita perheemme tämänvuotisen joulukortin tekemiseen. Olen pääsääntöisesti tehnyt joulukortit itse, vaikka toki poikkeusvuosia on väliin mahtunut. Tänä vuonna ajattelin tehdä jotain yllä olevista tarvikkeista: Luonnonvaaleista korttipohjista, jouluisesta nauhasta, kullanvärisestä kimalleliimasta sekä Hyvää joulua-leimauksesta. Kenties liitän mukaan kuvan lapsistani.

Joulukorttien lähettämiseen on vielä aikaa, mutta hyvä valmistautua ajoissa, eikö vaan?

Askarteluillassa kokeilin paitsi joulukorttien, myös 3d-korttien tekemistä. Alla olevan kortin keiju muistuttaa omaa tytärtäni (myös kaksivuotiaan poikani mielestä), joten ajattelin antaa sen tyttärelleni hänen nelivuotissyntymäpäivänään joulun aikaan: