Annelies Verbeke: Kalanpelastaja

Annelies Verbeke: Kalanpelastaja
Kustantaja: Avain 2011
Alkuteos: Vissen Redden 2009
Suomennos: Mari Janatuinen
Kansi: Satu Ketola
Ulkomainen romaani
Sivuja: 186

Miten hän aina onnistuikin, hän ajatteli polkiessaan pysähtymättä ja hengittäessään kuusentuoksua nenän kautta mahdollisimman syvään. Että hän putosi aina jaloilleen. Ja että jos hän olisi uskonnollinen, hän uskoisi suojelusenkeliin. Villihanhiparvi lensi hänen päänsä yli - kiljuen, siltä vaikutti - kohti sateenkaarta, joka erottui sinistä taustaa vasten vielä värikkäämpänä kuin äsken.

Monique Champagne ei kuitenkaan aina onnistu. Hän, menestynyt kirjailija ja hyvä juhlien järjestäjä tulee jätetyksi ja päättää muuttaa elämänsä suunnan. Hän näkee televisiosta kalakantojen ehtymisestä kertovan dokumentin ja kokee ekologisen herätyksen, jonka vaikutuksesta hän ottaa päämääräkseen kalojen pelastamisen. Monique jättää kaunokirjallisuuden kirjoittamisen ja alkaa kulkea puhujana erilaisissa kongresseissa maailman merellisissä kaupungeissa aina Itämereltä Välimerelle ja edelleen Barentsinmerelle saakka. Hän ottaa tehtävänsä vakavasti omistautuen kalojen pelastamisen ideologialle oman mielen tasapainonsa uhallakin. Onnistuuko Monique pelastamaan kalat? Onnistuuko hän ennen kaikka pelastamaan itsensä ja löytämään tasapainon elämäänsä?

Mitä isompaa, henkilökohtaista hyvää itse kukin voi tehdä luonnon puolesta, pohti belgialainen Annelies Verbeke blogini haastattelussa. Tuo kysymys muodostaa ytimen Verbeken tuoreimmalle romaanille Kalanpelastaja (Avain 2011). Kalanpelastaja on ekologinen kertomus maailman merien tilasta. Se on myös hauskasti kirjoitettu kuvaus eronneen naisen selviytymiskeinoista. Ennen kaikkea se on metaforientäyteinen matka ihmisen identiteetin kysymyksiin.

Moniquen matkat maailman kala- ja meriaiheisiin konferenseihin ovat hurjia. Niihin liittyy niin valheellisen identiteetin, jeesusmyytin, ympäristöteeman kuin yksinäisyydenkin kysymyksiä: on keksittyjä ystävyyksiä, yksinäisiä iltoja hotellihuoneissa, on jopa kiduskaarijäänteinen mies. Monique elää vimmaisesti kuin kala koko ajan vähenevässä vedessä.

Monique meni bussissa samalle paikalle istumaan, painoi päänsä ikkunaa vasten ja tuijotti jännittyneesti ulos. Hänen oli oltava erityisen tarkkana. Merkit ja ilmoitukset voisivat olla kätkettyinä mihin tahansa.

Kalanpelastaja on samaan aikaan hilpeä ja melankolinen kirja. Moniquen ulkopuolisuus kaikesta kannattelee tarinaa ja rinnastuu siihen, mikä on kalojen kohtalo merien liikakäytön seurauksena. Verbeke haastaa lukijansa melkoisella määrällä symboliikkaa, muttei tee sitä millään tavalla coelhomaisesti (kiitos siitä!), vaan upottaa metaforat tarinaansa pikemminkin absurdisti, jopa hullusti. Ne ovat myös erottamaton osa Moniquen ajatusmaailmaa.

Teemansa ja tunnelmansa puolesta Kalanpelastaja muistuttaa hieman Sabina Bermanin romaania Nainen joka sukelsi maailman sydämeen. Verbeken kirja on kuitenkin jollain tasolla vieläkin fiksumpi, ainakin haastavampi. Sitä aloittaessaan ei voisi koskaan arvata, miten kirja päättyy eikä kesken lukemisenkaan voi aavistaa, mitä seuraavassa luvassa - tai edes seuraavalla - sivulla tapahtuu. Verbeke osaa keikauttaa näkökulmia niin, että lukija pysyy hereillä. Silti Moniquen tarina on ihmeellisen rehellinen, jopa paljas. Kaikki, mikä tapahtuu, voisi tapahtua oikeastikin. Vaikka kirja on hullu, on se hyvin luettava. Verbeke kirjoittaa niin, että hänen teostaan miltei ahmii sivu sivulta: teksti etenee sutjakkaasti, muttei tukahduta tai naurata liikaa.

Minä pidin ja en pitänyt Verbeken kirjasta. Pidin tavattomasti tavasta, jolla Verbeke kirjoittaa. Hän osaa luoda samaan aikaa arburdin, hullunhauskan maailman ja upottaa siihen kuitenkin jotain äärettömän koskettavaa, paljasta ja surullista. Pidin myös siitä, että ekologiset ja henkilökohtaiset asiat kulkevat rinnakkain tarinassa, joka pysyy ehjänä monimutkaisista ainesosistaan huolimatta. En pitänyt Moniquen hahmosta, en voinut pitää hänestä. Vaikka nauroin hänelle, surin hänen puolestaan ja kauhistelin joitakin hänen tekojaan, en voinut kiintyä häneen. Se sai minut surulliseksi, mutta toisaalta se on surua, joka sopi juuri tähän kirjaan. En tiedä, jättikö kirja minut surulliseksi vai lohdulliseksi - ehkä hieman molemmiksi.

Sen tiedän, että Kalanpelastaja on hyvä ja ajatteluttava romaani.

****-

Kalanpelastajasta on kirjoittanut myös Sinisen linnan kirjaston Maria.

Blogihaastattelussa Annelies Verbeke

Eilen päättyneet Helsingin kirjamessut houkutteli Suomeen koko joukon kiinnostavia ulkomaisia kirjailijoita. Tapasin heistä yhden, belgialaisen Annelies Verbeken, jonka uusin romaani Kalanpelastaja (Avain 2011) on julkaistu suomeksi nyt lokakuussa. Sain ilon lounastaa hänen kanssaan Helsingin keskustassa ennen hänen esiintymistään messuilla. Lounaan yhteydessä haastattelin Verbekeä ja keskustelumme polveili niin kirjoittamisessa, kirjoissa kuin ympäristöasioissakin.

Tuorein romaanisi Kalanpelastaja kantaa mukanaan suuria teemoja: meren, kalojen ja ympäristöteeman ohella ehkä vieläkin keskeisemmällä sijalla ovat yksinäisyyden, identiteetin ja mielenterveyden ulottuvuudet sekä erilaiset metaforat niiden takana. Mistä kirjan idea ja aihepiirit syntyivät?

Minulla on aina ensin idea, joka ikään kuin lentää luokseni ja josta alan työstää kirjaa. Kalanpelastajan kohdalla halusin kirjoittaa siitä, millaista henkilökohtaista isompaa hyvää joku voisi tehdä yhteiskunnan tai luonnon hyväksi. Mikä voisi olla päähenkilön henkilökohtainen panos ison asian eteen? Sittemmin tarina sai muitakin linjoja.

Olen aikaisemmin ollut kasvissyöjä ja aloin pohtia kalojen asemaa. Hyvin useinhan kasvissyöjäksi itseään kutsuvat syövät kuitenkin kalaa. Kalat ovat jonkinlaisia eläinmaailman altavastaajia, joilla ei surullista kyllä ole minkäänlaista mahdollisuutta voittaa ekologisessa kilpailussa. Kalanpelastajan päähenkilö Monique Champagne, kirjailija, on surullinen omassa elämässään ja haluaa siihen muutosta. Hän kokee, että näiden eläinmaailman altavastaajien pelastaminen on hyvä asia hänen oman elämänsä - hänen minuutensa pelastumisen - kannalta. Moniquen oma tarina kulkee syvemmälle ja syvemmälle, aina hulluuden partaalle saakka, mutta kalojen pelastaminen on hänelle pyhää.

Kirjasi on melko poliittinen ja metaforinen samalla kertaa. Osaatko kertoa enemmän tästä?

Toimin myös näytelmäkirjailijana ja olen hyvin kiinnostunut erilaisista symboleista ja metaforista. Aloin nytkin etsiä linkkiä evoluution alkuajan ja nykyihmisen välillä, siten keksin kalat kirjani keskeisaihioksi. Kaloihin liittyy symbolisesti niin paljon: darwinismia, teologiaa ja nykyajan ympäristökysymyksiä. Sitten luin myös paljon biologiaa käsitteleviä kirjoja, jotka ovat minulle vieraita - olen aina ollut kiinnostuneempi taiteista ja humanistisista tieteistä. Aloin pohtia fossiileja: sikiöllä on varhaisvaiheessa nähtävillä kidukset, jotka muistuttavat meitä evoluution kulusta. Kalanpelastajassahan eräs mies, Moniquen satunnainen seksikumppani, on mies, jolla on kidukset.

Etsin Moniquen tavoin kirjaani puuttuvaa linkkiä, en ihmisen ja apinan, vaan ihmisen ja alkueliöiden välillä ja keksin kalat. Siten kaikki tuli yhteen: kysymykset siitä, miten me olemme muuttuneet evoluution myötä tai miten ihmisen mieli muuttuu vaikeina aikoina. Monique alkaa ikään kuin sukellella omassa itsessään etsien pelastajaansa, palkintoaan hyvästä kalanpelastustyöstä. Hän menee koko ajan pitemmälle ja pitemmälle. Kalojen pelastamisesta tulee hänen oman itsensä pelastamista ja Monique alkaa pakkomielteenomaisesti nähdä evoluution linkkejä sielläkin, missä niitä ei ole. Kiduksellinen mies on eräs tällanen kuvitteellinen linkki, samoin vanha kreikkalainen pariskunta, joka saa Moniquen ajattelemaan itseään jopa jeesusmaisena pelastajana. Ympäristöpolitiikka ja erilaiset symbolit siis sekoittuvat Moniquen mielessä.

Kirjan hollantilainen nimi Vissen Redden tarkoittaa kalojen pelastamista. Suomalainen nimi Kalanpelastaja on oikeastaan vieläkin sopivampi, kun ajattelen Moniqueta.

Kirja onkin aika hurja ja absurdi sekä samalla hyvin surullinen. Sen nauru on eräänlaista "kylmää naurua".

Niin, se on kirja oman identiteettinsä kadottamisesta, oman mielensä menettämisestä. Itse näen siinä myös paljon valoa ja huumoria, vaikka Kalanpelastajan teemat ovatkin vakavia, surullisiakin. Se on kirja epätoivosta, mutta samalla se toivottavasti lohduttaa. Olen saanut lukijapalautetta siitä, että kirjani päättyvät usein monitulkintaisesti tai avoimesti, mutta kirjailijana koen toisin. Minulle Moniquen tarina päättyy hyvin.

Aluksi kerroit kiinnostavasti kirjasi aihepiiristä. Entä sitten kirjoittamisprosessisi? Miten se etenee? Mistä saat aiheen ja kuinka kirjoitat niin aikataulullisesti kuin sisällöllisestikin?

Kaikkien kirjojeni aiheet ovat olleet keskenään erilaisia. Minulla on aina aluksi mielessäni idea, tulevan kirjani aihepiiri, jota alan tutkia ja kehittää tarinaksi. Esimerkiksi Kalanpelastajassa keskeiseksi tarinalinjaksi tuli se, kuinka Monique tarjoaa itsensä maailmalle ja kaloille. Päähenkilö tulee yleensä samaan aikaan kirjan idean kanssa ja alan rakentaa romaaniani tämän henkilön ympärille.

Usein tiedän kirjani lopun jo viimeistään kolmannen luvun jälkeen, jolloin kirjoitan viimeiset luvut. Muutan loppua harvoin, lähinnä teen pieniä muutoksia, kuten Moniquen tarinan loppupuolelle lisäsin tonnikalakohtauksen, koska kirja tuntui vaativan sitä. Kirjoittamisen lisäksi kirjailijan työhön kuuluu paljon muutakin. Itse luen hyvin paljon esimerkiksi tieteellisiä tekstejä, joiden kanssa menee aikaa. Taustatyön merkitys on suuri ja aina riittää paljon tarkastettavaa.

Kirjoitan aina kaksi sivua päivässä. Se minimi, johon pyrin. Toisinaan tuo kaksi sivua ottaa koko päivän, joskus teksti syntyy nopeasti. Työskentelen kotonani ja aloitan työpäiväni aamuisilla metsälenkeillä beagleni kanssa.

Kerrotko keskeneräisistä kirjahankkeistasi muille tai luetko pätkiä käsikirjoituksestasi läheisillesi?

Lyhyitä tekstejäni luen kyllä läheisilleni ennen niiden julkaisemistakin, mutta kirjoistani olen hiljaa aika kauan. Vasta ensimmäisten 40 sivun jälkeen alan kertoa edes koko käsikirjoituksestani.

Ensimmäinen romaanisi Nuku! on ilmestynyt liki 20 maassa. Olet varmasti matkustellut paljon. Näkyykö se Moniquen matkoissakin?

Kyllä. Olen Vladivostokia lukuunottamatta käynyt kaikissa niissä paikoissa, joissa Monique vierailee. Kalanpelastajassa ollaan kaikkien eurooppalaisten merien äärellä. Meret ovat keskeisiä paitsi matkustamisen, myös Moniquen oman minuuden kannalta.

Loppuun on pakko kysyä vielä Kalanpelastajan päähenkilön nimestä: miksi Monique Champagne?

Niin, Monique on kaikkea muuta kuin kuplivan shampanjainen. Varmasti juuri siksi. Hänen nimensä heijastaa kaikkea sitä hauskaa, mitä hänen ympärillään on, mutta mitä hänen omasta sisäisestä elämästään puuttuu. Moniquehan on hyvin yksinäinen, elää matkalaukkuelämää ja keksi valheellisen identiteetinkin. Mutta vaikka evoluution - henkisen tai biologisen - marginaalissa oleville ei ole tulevaisuutta, voi silti löytää lohdullisuutta, oman minuutensa.

Thank you, Annelies, for the nice lunch &  interview and for the great and interesting novel Vissen Redden!

Lokakuun luetut & kirjamessulauantai

Lokakuu alkaa muuttua marraskuuksi, sää on käsittämättömän lämmin ja mieli täynnä kirjoja - etenkin nyt kirjamessujen jälkeen. Ennen kuin palaan eilisen päivän messutunnelmiin (torstaista John Boynen ja kirjastoammatillisten kirjojen merkeissä kirjoitinkin jo täällä), listaan vielä lokakuussa lukemani kirjat.

Luin lokakuussa kaikkiaan yhdeksän sellaista kirjaa, jotka toin blogiini. Joukossa on kuusi romaania, yksi taide/kuvakirja sekä kaksi lastenkirjaa. Romaaneja luinkin suhteellisen vähän normaaliin lukutahtiini verrattuna, mutta toisaalta Ihmisen poika ja Vieras kartanossa ovat sellaisia tiiliskiviä, että niiden lukeminen otti oman aikansa. Ehdottomasti ihanin lokakuun kirjani oli Per Pettersonin Hevosvarkaat, joskin rakastuin myös Venhon Syntysanoihin sekä Watersin kummittelevaiseen luokkayhteiskuntakuvaukseen.

Orvokki Annala: Mikä Kuka ja Ken (1977)
Johanna: Venho: Syntysanat (2011)
Tuure Aro: Korson purppuraruusu (2011)
Sarah Waters: Vieras kartanossa (2011/2009)
Mike Pohjola: Ihmisen poika (2011)
Mathias Malzieau: Sydämen mekaniikka (2011/2007)
Marjut Hjelt: Lumoava haltijakansa (2011)
Per Petterson: Hevosvarkaat (2009/2003)
Kira Poutanen: Rakkautta on the rocks (2011)

Ja nyt sitten kirjamessuille.

Eilinen sujui pitkälti sosiaalisissa merkeissä. Vietin päivällä mukanan lounashetken belgialaisen Annelies Verbeken kanssa, mutta siitä kerron lisää lähipäivien aikana, kunhan ehdin purkaa haastattelutuokiomme blogitekstiksi. Tänä syksynä suomeksi ilmestyneen Kalanpelastajan kirjoittanut Verbeke sekä Aleksanterin opettajan julkaissut kanadalainen Annabel Lyon olivat ystävällisesti mukana Avain-kustantamon järjestämässä kirjablogisteille suunnatussa tilaisuudessa.

Tilaisuuden alussa Avaimen Anna-Riikka Carlson esitteli kirjailijat meille liki kahdellekymmenelle kirjablogistille. Ennen kuin Verbeke ja Lyon pääsivät ääneen, juhlistimme koko porukalla kirjablogisteille myönnettyä upeaa Rakkaudesta kirjaan-tunnustuspalkintoa. Palkistusta viidestä blogistista paikalla eilisen tilaisuudessa olivat Hanna ja Salla.

Annelies Verbeke ja Annabel Lyon kumpikin kertoivat kirjoistaan, niiden julkaisemisesta eri maissa, kirjoittamisprosessistaan sekä urastaan hauskasti ja sympaattisesti, jopa hyvin sydämellisesti. Oli hauska kuulla esimerkiksi, kuinka Lyon kirjoitti Aleksanterin opettajaa kaikkiaan seitsemän vuotta ja kuinka Verbeke on kotimaassaan tunnettu myös näytelmäkirjailijana. Molemmat naurattivat meitä blogisteja kertomalla pienistä sattumuksista kirjojensa kansien suhteen. Aleksanterin opettajan kohdalla vaikkapa alaston, antiikin patsasta muistuttava, mies sai aikaan sensuuria joissakin osissa Kanadaa, mikä oli vain lisännut lukijoiden kiinnostusta kirjaa kohtaan. Verbeke puolestaan sanoi toivoneensa kalan kuvaa Kalanpelastajan hollantilaiseen ja belgialaiseen painokseen, mutta vasta Suomessa hänen toivomansa kala oli päässyt romaanin kanteen. Hänen Nuku!-kirjansa hollantilaisessa kannessa on hiiri jälkineen, vaikka alkujaan Verbeke oli toivonut siihen modernia taidetta. Molemmat kirjailijat kertoivat työskentelevänsä uusien projektien parissa. Verbeke kirjoittaa näytelmää ja Lyon jatko-osaa Aleksanterin opettajille. Lukeva yleisö, minä ainakin, on varmasti tyytyväinen näihin uutisiin.

Kaksituntisen blogistitapaamisen toinen puolisko sujui niin Avaimen kuin meidän blogistien kuulumisten vaihdossa. Oli hauska tavata monia vanhoja ja uusia tuttavia. Kiitos seurasta jokaiselle ja erityiskiitos Avaimelle tilaisuuden järjestämisestä.

Tänään sunnuntaina en mene messuille. Olemme kotona mittailleet paikkaa mahdollisille uusille kirjahyllyille, koska 30 hyllymetriä on jo täynnä kirjoja. Kirjamessuilla olin uusien kirjojen ostamisen suhteen hyvin maltillinen. Jo aiemmassa postauksessani mainitsemani Franzenin Vapauden lisäksi kannoin kotiin vain Kalanpelastajan sekä muutamia lastenkirjoja (mm. Lindgrenin Melukylän lapset sekä Sinttu-hevoskirja tyttärelleni ja Kaivinkoneista kertova kirja pojalle). Hyvä näin, kevein kantamuksin oli mukava liikkua, vaikka toki kirjakassien kantaminen on aina suuri ilo.