Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö
Tammi 2024
Kansi Leena Oravainio
670 sivua
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Ehkä hiekka olisi laskeutunut takaisin pohjaan, vesi lopulta kirkastunut ja kaikki olisi ollut ennallaan, läikehtinyt esiin vain satunnaisina pelkoina, kroonisina fobioina.

Ehkä.

Mutta se ei mennyt niin.

Kaksi naista viettää aikaa saaristomaisemissa pöydän ääressä. Kamera on sivussa, naisilla on hellehatut, toisella musta ja toisella valkoinen. Heillä on käsissään multaisia sieniä, mädänsyöjiä. Naisten universumi on tässä, eivätkä he pääse pois.

Eva, minäkertoja, jonka lukija kohtaa alun kuvauksen jälkeen, on alkanut katsoa Ingmar Bergmanin elokuvia elämänsä käänteentekevänä aikana. Personan hän katsoo viimeiseksi, mutta juuri se on elokuva, joka virtaa hänen suoniinsa. Lukijalle Personan hahmot, Eva, Bergmanin Fårön saarelle matkaava fiktiivinen näkökulmahenkilö Julia sekä niin ikään fiktiota fiktiossa olevat Iris ja Edit kaikki lomittuvat keskenään. Jokainen heistä ikään kuin peilaa toinen toistaan.

Anna-Kaari Hakkarainen on kirjoittanut joitakin lempikirjojani, etenkin Kristallipalatsia ja Dioraamaa suorastaan rakastan. Eipä siis ihme, että odotin Marraseliötä. Ihme ei ole sekään, että tämä omaperäinen romaani nousi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.

Marraseliön lukeminen otti minulta kuitenkin kauan. En enää muista, milloin kirjan sain ja milloin sen aloitin. Joka tapauksessa syyskuussa. Aluksi olin uteliaalla tavalla innokas lukija, heti myös lumoutunut. Tällainen, ihmeellinen, kummallinen, moneen suuntaan kurottava, intiimi, avara, kaikkea! Jossain vaiheessa eksyin. Luin muuta. Palasin Marraseliöön, ihastuin uudelleen, tuskastuin. Hukkasin kirjallisuudenlajit ja -rajat, kadotin ehkä itseni lukijanakin ja sitten palasin romaaniin ja lukijuuteen. Halusin lukea Marraseliötä, oli pakko viivytellä sen kanssa. Vihasin ja rakastin sen lukemista. Lukeminen sirpaloitui, tarvitsi aikaa. Ja palkitsi.

Kuka minä olin?
Mitä kohti kuljin?
Pelko oli ollut niin pitkään kirkkain johtotähteni, etten tiennyt miten elää ilman sitä. Koko ruumiini oli voimaton.

Hakkaraisen romaani kerrostaa vallan ja pelon, kuvaa ilmiömäisiä ihmisiä, jotka valloittavat (tai ainakin koettavat) kaikki osat toisen elämästä. Kerroksellisuutta on myös Marraseliön intertekstuaalisuudessa mm. suhteessa Hakkaraisen omaan Dioraamaan sekä tietenkin Bergmanin Personaan, joka voi olla jonkinlainen avain nyt lukemaani, en tiedä. 2000-luvun alussa katsoin paljon Bergmanin elokuvia, mutta olen kadottanut niistä joitakin tuokiokuvia lukuun ottamatta lähes kaiken paitsi tunnelman. Nyt toivon, että olisin katsonut Personan ihan hiljattain (ja epäröin: olenhan ylipäätään nähnyt sen?).

Marraseliö on romaani, jolle en keksi verrokkia. En oikeastaan tiedä virkistävämpää kirjallisuutta kuin sellainen, jollaista en ole aiemmin lukenut. Marraseliön takakansiteksti kuvaa teosta "romaanin ruumiinavaukseksi, hybridiksi, joka pyrkii sinne missä lajit loppuvat", ja se kaikki on helppoa uskoa. Marraseliö on romaani ja metaromaani, itsestään tietoinen silloinkin kun sen henkilöt eivät sitä ole. Se on taideromaani, ihmissuhdekuvaus, kriittinen(kin) ylistyslaulu Bergmanin elokuville, tutkielma halusta ja pelosta.

Adjektiivia haastava tulee usein yliviljeltyä, mutta Marraseliön kohdalla sitä voi käyttää – ja juuri tällä tavalla, tällaista kirjaa lukemalla, haluankin tulla haastetuksi.

Mikään ei lopulta kerro meistä enempää kuin se, millaisia fiktiivisiä maailmoja pystymme rakentamaan.

Kiitänkin Anna-Kaari Hakkaraista siitä, että hän on kirjoittanut tämän monikerroksisuudessaan kuin rihmastoisen, kiehtovuudessaan ainutlaatuisen romaanin, Marraseliön alaotsikon mukaisen loitsun. 

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
Tammi 2019
319 sivua
Kansi Leena Oravainio
Kotimainen romaani


[--] Totuuden ja kuvitelmien välinen raja hälvenee ensin, ja sitten se katoaa. Aika valuu ja jättää jälkeensä maailmasta suljetun tilan. Lumisadepallon maisema, pulloon rakennettu pieni laiva. Niitä voi kierittää, kääntää ympäri, ylösalaisin, ja kultaiset hiletähdet satavat taivaalta, hopeinen hiutaleryöppy, se peittää kallion ja Julian ja Karlin ja hotellihuoneen lattian kokonaan, jää kellumaan meren tyynelle pinnalle.
Julia ja Karl ylittivät rajan yhdessä. He tulivat takaisin yhdessä. Uskooko joku? Että sellainen on – raja, jonka jälkeen ei ole rajoja lainkaan.

Ja: 

Dioraamoissa petoeläimet eivät koskaan saa kiinni saalistaan, hiiret eivät pelästy haukkoja. Kalliokyyhky, vaivaiskoivu, satakieli. Columba liva, betula nana, luscinia luscinia. Idylli, joka ei rikkoudu.


Ja: 

Kaikki on ensin olemassa mielikuvituksessamme.

Aloitetaan.

Niin, jotkut – aika harvat – kirjat ovat koirankorvakirjoja. Sellaisia, joiden sivuja taittelen lukiessani, jotta löytäisin erityisen merkitykseltä tuntuvia kohtia uudelleen. Teen näin korkeintaan muutaman kerran vuodessa, totta kai vain omistamilleni kirjoille. Koirankorvakirjat ovat sellaisia, joita haluan sivujen taittelusta huolimatta (tai tuon taittelun osoittamana!) vaalia ja pitää lähelläni. Näillä kirjoilla ei ole mitään helposti osoitettavaa yhteistä nimittäjää, vaan niiden joukossa on yhtä lailla kauno- kuin tietokirjallisuutta, niin tiiliskiviä kuin ohuitakin teoksia. Tai, sittenkin: yhteinen nimittäjä on se, että koirankorvakirjat tuntuvat jo lukukokemuksen aikana minulle merkittäviltä. Ne ovat kirjoja jotka toisaalta haluaisin pitää vain itselläni ja silti kuuluttaa muillekin, että lukekaa tämä!

Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraama on eittämättä yksi koirankorvakirjoistani. Tiesin sen jo ennen kuin aloin romaania edes lukea, sillä Hakkaraisen edellinen teos Kristallipalatsi oli minulle taianomaisesti sieluun osuva. Odotin Dioraamalta jotain samaa ja sainkin, toki Hakkaraisen kaikki teokset ovat keskenään erilaisia.

Dioraamassa Turun Biologinen museo on Julialle kuin turvapaikka: museossa jokainen asia on paikallaan, paikka kokonaisuudessa ja ketjussa, dioraamojen valot, loruilta kuulostavat asetelmien nimet: Pohjoiskarjalainen aapasuo kesällä. Museossa Julia tapaa Karlin, joka opettaa hänet näkemään maailman kuin taideteoksen. Seitsemäntoista vuotta myöhemmin Julia on lumen saartamassa hotellissa, jossa hän haluaa muistaa kaiken, mutta muistaminen ei ole hänen ainoa tavoitteensa.

Edellä kuvatusta kehyksestä syntyy romaani, joka vetää heti mukaansa, mutta avautuu parhaiten lukijalle, joka on sekä tarkka että eläytymiskykyinen. Dioraama on paljon enemmän kuin romaani naisesta, joka haluaa pitää asiat kohdillaan, ja se on myös enemmän kuin kuvaus rakkaudesta. Se on arvoituksellinen, suorastaan salaperäinen romaani, joka on leikkiä ja totta, mielikuvitusta ja konkretiaa. Se on toisaalta täynnä museoiden lasivitriinien eristävää tunnelmaa (jota rakastan) ja toisaalta siinä on kehollisuutta. Se on poissa- ja läsnäoloa, pakenemista ja kiintymystä. Se vyöryttää lukijansa eteen tiedettä ja taidetta, sivistystä, pelkoja, yksityistä, yksityisintä, ja sitten myös sellaista yleistä, josta jokainen voi tunnistaa palasia. Paikoista keskeisiksi nousevat Biologinen museo ja talvinen hotelli, kaupungeista Turku ja Rooma.

Arvoituksellinen, suorastaan salaperäinen, romaani on temaattisesti runsaudensarvi, muttei sisällä kuitenkaan mitään liikaa. Hakkarainen kirjoittaa älykkäästi kuin sanojen illusionisti. Moneen suuntaan kurottavassa romaanissa on paljon kerroksia. Hakkarainen luo uusia maailmoja, jotka ikään kuin rikkovat dioraaman tai lumisadepallon. Dioraama tuntuu kysyvän, kuka ja mitä, miten ja miksi – mistä kaikki alkaa, mitä ihminen tahtoo, kenellä on ohjat, mikä on tarinaa ja mikä totta. Kuka sinä olet?

Ihmeellistä romaania ei voi kirjablogissa selittää, vaan Dioraama täytyy kokea. On selvää, että suhteessa kaunokirjallisuuden olen lukija. Hakkaraisen Dioraama on niitä kirjoja, joiden parissa tunnen olevani Lukija. Kiitos. ♥

P.S. Upean kannen tekijä mainitaan kirjan kiitoksissa: Leena Oravainion kansi kuvaa romaanin tunnelmaa juuri oikealla tavalla. Kolibreilla on Dioraamassa oma merkityksensä.

--

Kirjasta on kirjoittanut myös Helmi Kekkonen.

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

Tammi 2016
Kansi: Markko Taina; Kannen kuva: Sanna Kannisto
345 sivua
Kotimainen romaani

Onko rakkaus aina rakkautta itseään kohtaan? Rakkautta omaa luomustaan, omaa taiteellista lahjakkuuttaan ja erityislaatuisuuttaan kohtaan?
Kuvajainen on latinaksi imago. Narkissos rakastuu imagoonsa, luulee sitä toiseksi ihmiseksi. Nykyään imago tarkoittaa vaikutelmaa, jonka ihminen antaa itsestään. Biologiassa imago tarkoittaa hyönteisen muodonmuutoksen viimeistä vaihetta, kypsymistä lopulliseen olomuotoon. Näetkö salaisia yhteyksiä niin kuin minä?

Dora G:n muotokuva on blogi, jossa kaikki on kohdallaan: täydellinen valo, juuri sopivan nuukahtaneet mutta edelleen kauniit pionit, mansikat ja kuohuviini, oikeat tuotemerkit, Etelä-Helsingin kadut, kustannussopimus ilman käsikirjoitusta - viimeksi mainitusta ei tietenkään kerrota lukijoille kuin sopimus; julkaisujuhlia voi suunnitella vaikka kuinka. Dora on niin lähellä täydellistä naista kuin olla voi, ei vain blogissaan, vaan kaikessa olemisessaan. On myös salaperäinen tutkija, joka lukee Doran blogia, kirjoittaa väitöskirjaansa ja syventyy Oscar Wilden elämään. Lisäksi on Pauliina, joka haluaa olla täydellinen, mutta onkin aivan rikki. Dora G, Dorian Gray, Oscar Wilde: itsetietoisuus, Narkissos ja mysteeri, joka läpäisee kaiken.

Muutama vuosi sitten kirjoitin (nyt lyhentäen) Anna-Kaari Hakkaraisen Purkauksesta: ”Olen toiveikas, että Hakkaraisesta tulee joskus "minun kirjailijani". Sen verran olen pitänyt hänen tekstistään jo kahden romaanin verran, vaikken vielä ole täysin vakuuttunut. Jään siis odottamaan mahdollista kolmatta.” Se kolmas ilmestyi alkusyksystä ja on nimeltään Kristallipalatsi, ja se kolmas on niin sanottu minun Hakkaraiseni.

On tietenkin sanottava, ettei high life -romaaniksi luonnehdittu Kristallipalatsi ole täydellinen romaani. Se on hetkittäin kärjistävä ja siinä olisi riittänyt karsittavaa. Mutta kärjistys osuu niin hyvin osaan blogimaailmasta – eikä vain blogimaailmasta, vaan ennen kaikkea kärjistäessään Hakkarainen kuvaa sitä läpikuultavaa kuorta, johon moni sulkee itsensä tullakseen nähdyksi vain osin. Karsittavana olisi voinut olla Oscar Wildea koskevat osuudet, koska ne eivät kiinnity muuhun tarinaan aivan saumattomasti, mutta Wilde-osuudet ovat tärkeä lisä Kristallipalatsin moniulotteisuuteen. Näissä osuuksissa on ajallista jatkumoa ja kiehtovuutta. Sillä: Hän [Oscar Wilde] oli päättänyt tehdä itsestään tähden ja onnistui siinä. Hän oli kuuluisa siksi koska oli kuuluisa. Kaikesta tästä syntyy monipaikkainen romaani, joka kantaa yli aikojen.

Kristallipalatsin voikin lukea monella tapaa (toki minkä tahansa kirjan varmasti voi). Se on yhtäältä vetävä arvoitusromaani ja roolileikki: kuka kukin on, miksi, missä, milloin, miten? Toisaalta se on fiktioksi puettu tutkielma ajastamme, kauneuskäsityksistä ja myös siitä, miten mennyt muokkaa meitä kaikkia. Kaikki täällä on vain lainaa ja silmänlumetta, vuorosanoja.

Milloin itsensä muokkaamiselle kuluttamisen kautta tulee loppu, millainen on loputtomalta vaikuttava kierre olla aina niin tietoinen ulkoisesta itsestään? Voiko ulkoisella peittää tai korostaa sisäistä? Hakkaraisen romaani herättää paljon kysymyksiä, saa pohtimaan yksityisen ja julkisen rajoja, totuutta ja muuntelua sekä ennen kaikkea sitä, mikä näiden väliin jää. Lukijat katsoisivat, rakastaisivat. / Kaikki olisi hetken täydellistä. Kaiken lisäksi Kristallipalatsi on kauniisti kirjoitettu romaani, joka johdattaa lukijansa kasvitieteelliseen puutarhaan, myyttien ja stereotypioiden pariin sekä arvoituksen äärelle.

Kristallipalatsi on vetävä ja älykäs romaani. Minulle Kristallipalatsissa on ihan erityistä taikaa. Sellaista taikaa, jota on vaikea pukea sanoiksi, mikä on itselleni melko harvinaista. En osaa sanoa, onko se Hakkaraisen tapa kirjoittaa, romaanin aihepiiri, pienet hienot yksityiskohdat vai aavistuksen poukkoileva, mutta kasassa pysyvä kokonaisuus, joka lopulta tekee romaanista sen mitä se minulle on: kirkkalla tavalla sieluun osuva kirja, joka saa paikkansa suosikkikirjojeni hyllystä.

--

En ole ainoa, joka aikoo viimeistään nyt (tai siis melko pian, joskus) lukea Dorian Grayn muotokuvan. Mikä aukko sivistyksessä sen lukemattomuus onkaan!

Arjan mielestä Hakkaraisen teksti on todella huimaa. Ompulle Kristallipalatsin kiinnostavinta antia on sen tarjoaman mysteerin mahdollisuuksien pohdiskelu. Tanin mielestä romaani on täydellinen.

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus
Kustantaja: Tammi 2014
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 249 (ennakkokappale, kirja ilmestyy 11.2.2014)
Mistä: Kustantamosta
Kotimainen, Islantiin sijoittuva romaani

Kirjan luettuaan Kjarri mietti aina tehdessään ensimmäisen siistin viillon linnun vatsaan.
Millainen rakkaus oli kasannut linnun.
Millainen rakkaus oli saanut juuri nämä siivet kiinnittymään ruumiseen ja nostamaan sen korkeuksiin ja saanut nämä jalat ottamaan maan vastaan ja juuri tämän pienen sydämen pumppaamaan verta ja lämpöä.
Ja millainen viha oli saanut aineet eroamaan toisistaan. Ja miksi. Miten ihmeitä aikaansaava rakkaus saattoi antaa tilaa kaiken lopettavalle vihalle. Miten kaksi niin suurta voimaa saattoi mahtua niin pieneen tilaan?
Sovitaanko, ettei kumpikaan koskaan saa Vigdistä?

Kolme lasta, veljekset Kjarri ja Birk sekä tyttö nimeltä Vigdis ystävystyvät. He tutustuvat lunnien äänistä täyttyvällä kotisaarellaan ja heistä tulee erottomattomia. He päättävät pysyä kolmikkona ikuisesti, vaikka hulluna ja yksinkertaisena pidetty kaunis meno-Dalla seuraakin heitä. Kolmikko varttuu ja nuoruus tuo mukanaan kiellettyjä tunteita. Yhden on lähdettävä saarelta, kaksi jää. Paluu tapahtuu juuri silloin, kun tulivuori alkaa purkautua.

Noin vuosi sitten luin Anna-Kaarin Hakkaraisen esikoisromaanin Verkko, jota pidin hyvin kirjoitettuna, joskaan ei kaareltaan ihan täysin kantavana romaanina. Pidin Hakkaraisen kirjoitustyylistä, joten ilahduin kun sain nyt helmikuussa ilmestyvän Purkauksen luettavakseni. Ajatus kolmen ihmisen rakkaustarinasta Islannissa kiehtoi jo ennakkoon: miten kirjan esittelytekstissä mainitut rakkaus, kuolema, idylli ja sen särkyminen sekä ilo sovittuvat yhteen? Voiko purkaus ja halkeileva maa yhdistää sen, mikä on aiemmin eronnut toisistaan - vai tuleeko kolmikon väliin entistäkin suurempi railo?

"Millaisen asetelman sinä sitten tekisit meistä?" Kjarri kysyi. "Minusta, Birkistä ja Vigdiksestä."

Purkauksen tarina on mitä perinteisin: nainen, tyttö, tulee veljesten - ensin poikien, sitten miesten - väliin. Yhtä lailla perinteinen on romaanin rakenne: Kjarri, Vigdis ja Birk saavat kaikki oman äänensä kuuluviin, jokainen kertoo oman näkökulmansa. Perinteinen tai ei, rakenne on onnistunut ja jokaisen kertojanääni kuljettaa tarinaa eteen päin. Hakkaraisen kirjassa on paljon muutakin hienoa: on ihanuutta lapsuuskuvauksessa ja Islannin maisemissa, on surua suhteessa menneeseen, suhteessa Vigdiksen hulluun äitiin ja siihen tunnelmaan, jota koko romaani kantaa. Hakkarainen kuvaa parhaiten juuri lasten maailmaa, painimista, juoksemista, leikkiä sekä ihastumista ja omistushalua. Myös maisemia Hakkarainen kuvaa komesti: Islannin maaperä on kuuma, taivas alaston tai vaihtoehtoisesti joskus niin luminen, että se muistuttaa Vigdistä Yasunari Kawabatan Lumen maasta, kirjasta jollaisen Vigdis olisi halunnut kirjoittaa. Tunnelmien luomisessa Hakkarainen on vahvimmillaan ja yksittäiset kohtaukset ovat kuin valokuvia tai maalauksia.

Tässä valossa Purkaus onkin Verkkoa parempi romaani. Hakkarainen kirjoittaa jälleen kerran viimeistellysti. Hänen lauseensa ovat kauniita, tunnelmat tiiviitä ja ihmisensä kiehtovia. Islannista Hakkarainen kirjoittaa niin, että haluaisin oitis matkustaa tuonne tarinoiden ja jäätiköiden maahan. Mutta. Kuten Verkon kohdalla, jäin nytkin kaipaamaan jotain: jotain vaikeasti nimettävää. Purkaus nimittäin viehättää, muttei kosketa. Hiotun pintansa, uljaiden maisemiensa, lunnihuutojensa ja periaatteessa komean tarinansakin alla se jää ontoksi. Symboliikka, esimerkiksi Vigdiksen letteihin liittyvä, on ilmiselvää. Kaikki hieno tuntuu olevan heti pinnalla, vaikka aineksissa olisi syvempäänkin. Romaanin alku ja loppu ovat hienoja, mutta nekään eivät sovitu kovin hyvin yhteen (tästä haluaisin keskustella kirjan lukeneiden kanssa joskus jossain), vaikka sellaista odotin.

Olen kuitenkin toiveikas, että Hakkaraisesta tulee joskus "minun kirjailijani". Sen verran olen pitänyt hänen tekstistään jo kahden romaanin verran, vaikken vielä ole täysin vakuuttunut. Jään siis odottamaan mahdollista kolmatta ja toivon, että se epämääräisesti kaipaamani jokin vihdoin löytyy. Vaikka tämän islantilaisen balladin sointi nyt olikin vähemmän väkevä, oli se kuulas eikä kokonaan vailla rosoa.

---
Jotain jäi kaipaamaan myös Mari A.

Anna-Kaari Hakkarainen: Verkko

Anna-Kaari Hakkarainen: Verkko
Kustantaja: Tammi 2011
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 308
Kotimainen romaani

Radio oli päällä, se ratisi aina välilä ja kertoi sitten taas rauhallisella ja hallitulla naisen äänellä, millainen sää oli missäkin päin Suomen sosialistista neuvostotasavaltaa. Sumua. Sitä oli luvassa. Se levisi kaakosta, peittäisi pian myös Hankoniemen ja Peterin kotirannan alleen.

Hanko 1972. Meri kohisee, tuoksuu ja tuo kalaa merenrantakaupungin asukkaille. Suomi on osa Neuvostoliittoa, Hanko yksi suurvallan laivastotukikohdista. Luokkatovereidensa tavoin pienen Peterin tulisi olla Komsopolin jäsen, jotta koulun lapset olisivat sataprosenttisesti aatteen takana. Peter asuu leski Stoltiksi kutsutun äitinsä kanssa, isä on kadonnut - kenties meri on vienyt, kenties Siperia. Kun Peter kasvaa, alkaa hän kiinnostua armeijasta ja laivastoon liittymisestä. Tie vie 1980-luvun alun harmaaseen Helsinkiin, myös naisen syliin. Isän ikävä kuitenkin pysyy, aikuistuneen Peterin on pakko saada selvää isän poissaolon syistä, etsiä asiakirjoja ja tavata ihmisiä.

Anna-Kaari Hakkaraisen esikoisromaani Verkko (2011) kutoo nimensä mukaisesti verkon vaihtoehtohistoriasta, merenkäynnistä, elämästä Neuvosto-Suomessa sekä valheista ja epätietoisuudesta. Kiinnostuin Hakkaraisen romaanista heti, kun kuulin sen ilmestymisestä syksyllä 2011. Neuvostoliiton miehittämä Suomi kuulosti aiheena sellaiselta, jota ei voinut ohittaa.

Silloin Peter ei vielä tiennyt, että kun kalan vatsan väänsi auki ja käveli vetten yli ja saavutti valon, toisella rannalla odottikin peilikuva. Itäinen Saksa ja Puola, samoine johtajineen, aatteineen ja sääntöineen. Meri olikin vain lätäkkö, saarrettu ja nurkkaan ajettu, vaihtoehdoista riisuttu niin kuin hänkin.

Aiheena punalipun alla elävä Suomi onkin mainio, eräänlainen käänteinen dystopia. Hakkarainen luo kuvaa maasta, jossa kunnioitetaan Kremliä, mutta jossa - ainakin rannikkoseudulla - kuitenkin salaa lauletaan suomenruotsalaisia lauluja ja muistellaan kuiskaillen mennyttä; maasta, jossa Olavi Virta soi radiossa ja jossa ihmeellinen purukumipaperi on aarre, jonka seitsenkymmenlukulainen lapsi taittelee hellästi kirjan väliin suoristumaan. Toisinajattelua ei sallita, Helsingissä on Leningradinkatu ja Pasilan harmaat talot on rakennettu puusta, sähkötolpatkin tönöttävät vinossa.

Ikävä kyllä hieno kuvailu jää puolitiehen. Olen Booksyn kanssa samaa mieltä siitä, ettei Hakkarainen hyödynnä vaihtoehtohistorian mahdollisuutta täysin. En kaipaa mitään maatuska- ja leipäjono-Suomea, mutta olisin kaivannut enemmän etenkin arjen kuvauksen tasolla. Miltä esimerkiksi tuntui elää pelossa, kun ei tiennyt, voiko naapuriinkaan luottaa? Mitä isän oletettu toisinajettelu todella merkitsi koulupojalle? Millaiset jäljet jätti aikuiseen mieheen? Pääsikö Hangosta helposti Helsinkiin? Nyt Neuvosto-Suomi on kovin asetelmallinen, on kuin katsoisi haalistuneeseen, jopa nostalgiseen valokuvaan asetettuja ihmisiä, jotka esittävät asuvansa toisessa todellisuudessa.

Neuvosto-Suomi antaa toki vain raamit Peterin tarinalle, jonka keskiössä on isän katoaminen. Tämäkään tarina ei saa täysin siipiä alleen, sillä vaikka kertomuksessa on aineksia vaikka mihin, unohtuu Hakkarainen kuvailemaan asioita pikemminkin kuin edistämään niiden kulkua. Kirjoittaa hän toki osaa ja hän maalaa haikeankaunista kuvaa merellisestä maisemasta, jossa valo ja tuuli jatkavat kulkuaan. Ja kun pieni Peter ahdistuu, makaa hän peiton alla kippurassa kuin helmi simpukassa. Verkko voisi hyvin olla tällainen helmi, mutta simpukka ei nyt aukea. Koin kirjan ainakin osin samoin kuin Valkoinen kirahvi, joka pettyi juonen vellomiseen ja tarinan lankojen hajanaisuuteen; Peterin tarina ei kosketa eikä se myöskään tempaise mukaansa.

Verkossa on erinomaiset ainekset ja se on hyvin kirjoitettu romaani. Ikävä kyllä Hakkarainen ei täysin kykene kannattamaan hienon tarinansa kaarta. Nyt mieleeni jäi meren suolainen tuoksu sekä Neuvostoliittoon usein liitetty harmaus, kaikkea maalaava surullinen tunnelma. Verkon teema ja kirjailijan kauniit lauseet kuitenkin lupaavat hyvää ja jättävät odottamaan Hakkaraisen seuraavaa mahdollista romaania.

*** (koska olin päättänyt pitää kirjasta)