Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär
Otava 2022
Kansi Jussi Karjalainen
464 sivua
Kotimainen romaani

Avasin oven ja hän seisoi siinä tuijottaen minua vaaleanharmailla silmillään. Huopahattu muodikkaasti vinossa, mutta ei niin paljon, että häntä olisi erehtynyt luulemaan pariisittareksi. Ei, ranskalainen hän ei ollut. Aivan liian pitkä. Eikä kirjailija.

Hän ei ole kirjailija eikä ranskalainen. Mutta tyylikäs on hän, vaitonainen – ja suomalainen. 1930-luvun Pariisissa Gertrude Stein ja Alice B. Toklas palkkaavat talouteensa keittäjäksi suomalaisen Margitin, joka on työssään taitava ja hengeltään sivistynyt. Margitin persoona lumoaa etenkin Alicen, joka ei voi ihmettelemättä keittäjän sivistystä ja pohtimatta tämän menneisyyttä. Margitilla on syynsä olla vaitonainen menneestään 1910- ja 20-lukujen Paraisilla, jossa hän siskonsa Astridin kanssa toimii piikana.

Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjätär on herkullinen romaani, jota voisi luonnehtia biofiktioksi. Steinilla ja Toklasilla todellisuudessakin oli Margit-niminen suomalainen keittäjä, joka mainitaan Alice B. Toklasin keittokirjassa (1954, suom. 2004). Myös oikea Margit oli sivistynyt ja hyvin pukeutunut, mutta Parkkisen romaanissa tapahtumat ovat fiktiota, kuten toki on Margit romaanihahmonakin.

Oikeassa elämässä asiat ovat epämiellyttävän monimutkaisia.

Hienosti ja yllättävästikin rakentuvassa romaanissaan Parkkinen luo kauniskielisen ja tummasävyisen kudelman, joka on samalla kertaa täsmäkirja kulttuurihistorian ja kirjallisuuden ystäville, mysteeri, kertomus sisaruudesta, rakkaudesta ja asioista, joita ei voi jättää taakseen. Hidastempoinen mutta mukaansatempaiseva kirja vuorottelee niin aikakausien, paikan kuin kertojien ja kerronnan osalta: Pariisiin sijoittuvissa osioissa kertojana on Toklas, Paraisten tapahtumista puolestaan kertoo kirjeissään Ulriikka Melvas -niminen puutarhuri. Jussi Karjalaisen suunnittelema kaunis kansi antaa hienovaraisia vihjeitä menneistä tapahtumista.

Olen pitänyt kaikista lukemistani Parkkisen kirjoista eikä Neiti Steinin keittäjätär pettänyt korkeita odotuksiani. Nautin etenkin Pariisiin sijoittuvista osioista ja siitä, millaiseksi Parkkinen Steinin ja Toklasin talouden ja seurapiirin kirjoittaa. Läsnä ovat taiteilijatuttuvat, ruoka, jossain määrin epätasa-arvoinen mutta silti vakaa parisuhdekin: Emme olleet aina onnellisia, mutta me olimme aina yhdessä.

Ei siis ihmekään, että mieleni tekee nyt lukea Alice B. Toklasin keittokirja (Steiniakaan en muuten ole koskaan lukenut). 

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Teos 2016
334 sivua
Ulkoasu Jussi Karjalainen
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Kerroin tarinan Saaralle. Hän on hiljainen olento, hänelle tulee koko ajan lörpöttäneeksi liikoja. Mutta hänellä on hyvät kädet ja silmä. Hän on oppinut pilkkomaan sipulin oikein. Niin että sipuli ensin puolitetaan ja siihen vedetään viillot pitäen siitä kiinni toisella kädellä, ja sitten se pilkotaan vastakkaiseen suuntaan pitäen terää hieman vinossa. Olen tarkka sipulin oikeaoppisesta leikkaamisesta.

Näin kirjoittaa Elisabeth kirjeessään salaperäiselle Izzylle. Vuokrakaksio Töölössä on pieni, mutta opintonsa keskeyttänyt Saara, hänen miehensä Juhani ja pariskunnan pieni poika ovat uuden edessä. On vuosi 1956 ja perhe on juuri muuttanut Helsinkiin. Saaran arki kuluu ruokaa laittaen ja Eliaksen kanssa puuhaillen. Elo on näennäisen tasaista, mutta öitä vasten Saara ottaa pienen sinisen pillerin. Perheen yläkerrassa asiat ovat toisin. Siellä asuu Elisabeth, joka järjestää kutsuja, kirjoittaa kirjeitä, valmistaa ruokaa ja tuntuu olevan maailmannainen, ehkä vakooja. Saara ja Elisabeth ystävystyvät - ja vielä paljon enemmänkin. Mitä kaikkea se vaatii, selvittää ja minne se johtaa?

Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa katsoo vuoden 1956 lisäksi toisiin hetkiin, kuten Tukholmaan muutamaa vuotta aiemmin sekä alkukesään 1941, jolloin porvoolaisella huvilalla emäntä Reetta Murros aikoo tarjota hummeria kustantamon vieraille, joiden joukossa on Herr Jungneriksi kutsuttu "kaksiosaisen poliittisen järkäleen" julkaissut mies.

Joissakin romaaneissa kaikki tuntuu olevan kohdillaan: juoni, tarina, henkilöhahmot, aikakausi, kieli ja ne näennäisen pienet mutta tuikitärkeät silaukset, jotka viimeistelevät lukunautinnon. Tästä kokonaisuudesta johtuen Säädyllisen ainesosan lukeminen oli niin antoisaa, että viivyttelin kirjan parissa enkä olisi halunnut sen päättyvän (mutta arvostin silti reilun 300 sivun mittaa).

Parkkisen romaanissa on paljon ihastuttavaa, etenkin ruoka. Kuten myös Sara kirjoittaa, ruoka merkitsee Säädyllisessä ainesosassa paljon. Lukujen nimeäminen ruokien nimillä tai ateriointihetkillä, kuten Kaviaarilla täytetyt viiriäisenmunat, Haukea valkoisessa kastikkeessa ja Rapuja August Strindbergin tyyliin, viehättää jo heti kirjan ensilehdillä sisällisluetteloa selatessa. Viehätys vain vahvistuu, sillä ruokaa tehdään, siitä puhutaan ja se edustaa valtaa, rakkautta, salaisuuksia, välinpitämättömyyttäkin. Kun emäntä Reetta Murros suunnittelee illallista, niin hän näyttää sekä ammattitaitonsa että yhteiskunnallisen asemansa ja tietämyksensä. Ikuisen ystävän voi saada kokista, joka rakastaa naisia jotka osaavat syödä. Itkeä voi monesta syystä, sipulistakin, mutta: Tulee uusia rakastettuja, iho paranee ja sipulin leikkamiseen auttaa, kun veitsi on terävä ja leikkuulaudan viereen sytyttää kynttilän.

Suurin osa paljon lukevista ihmisistä saa varmasti kulloinkin lukemastaan romaanista muistumia joistakin toisista kirjoista. Kyse ei ole vertailusta, jollainen olisikin epäreilua, vaan jonkinlaisesta fiilistelevästä ja mutuhuttuilevasta (!) rinnastamisesta. Osin aihepiirinsä - naisten välinen rakkaus, naapuruus - vuoksi en voinut lukiessani olla ajattelematta Sarah Watersin viime vuonna suomennettua romaania Parempaa väkeä, jossa niin ikään mennyt aikakausi herää hehkuun. Rinnastukseni menee kuitenkin Parkkisen eduksi, sillä siinä missä sinänsä ihailemani Watersin romaani muuttuu ylipitkäksi oikeussalidraamaksi, pysyy Parkkisen kerronta koko ajan kasassa. Parkkinen löytää onnen ja surun, kiihkon ja vaaran, sekä politiikan ja yhteiskunnallisuuden ja niiden vastapainoksi ihmisyyden, intiimiyden.

Parkkinen myös herättää 1940- ja 50-luvut eloon tavalla vie mukanaan: käytösnormit, valehtelun helppous ja monikerroksisuus, maalaisuus ja kaupunkilaisuus, gramofonilla soitettu musiikki ja martinit, Doris Day elokuvateatterin hämärässä, jakkupuvut ja pitkät housut, pohdinta siitä saako pieni poikalapsi olla niin innoissaan leipomisesta, ja kaikki ne kehon kohdat joita ei tiennyt itsessään olemassa olevankaan.  Läsnä on kaikki se, mikä on muiden määrittelemää ja mitä voi rikkoa, jos uskallusta tai rakkautta riittää. Silti kyse ei ole itsestäänselvästä rakkausromaanista. Kaikkea on paljon, mutta mitään ei ole liikaa.

En sano, että Säädyllinen ainesosa on täydellinen romaani, sillä sellaista ei toivottavasti ole olemassakaan. Mutta sanon, että lukukokemuksena Parkkisen kirja on sellainen, jollaisesta eniten nautin ja voinkin täten julistaa: Nuivan lukemisen aika on ohi viimeistään nyt! Parkkisen Säädyllinen ainesosa hurmaa niin hyvin kuin romaani vaan voi.

Lukupiirivieraana Leena Parkkinen

Millainen on lukupiiri, jossa kirjailija vierailee lukijoidensa parissa? Lukupiiri, jossa kirjailija soittaa ovikelloa ja tulee kylään? Eilen pääsin osallistumaan juuri sellaiseen. En ole kovin aktiivinen lukupiiriharrastaja: äitiyslomalla ollessani olin mukana yhdessä lukupiirissä, jonka ajatuksena oli keskustella kirjoista ja kokoontua joka kerta eri kahviloissa Helsingissä. Tämä lukupiiri hiipui pikkuhiljaa, kun itse kukin palasi työelämään. Syksyllä kävin itse vetämässä yhden työpaikan lukupiiriä, mikä oli minulle niin mukava työkeikka, että aloin kaivata omaa lukupiiriä. 

Siispä eilen torstaina joukko meitä kirjabloggaajia kokoontui lukupiirimäiseen iltaan erään kirjabloggaajan kotona. Kokoonnuimme, koska lukemista monin tavoin edistävä Lukukeskus on aloittamassa uutta hanketta, jossa lukupiirit tai muut yksityishenkilöistä koostuvat ryhmät voivat kutsua kirjailijan vieraakseen. Idea tuli Lukukeskuksen Saara Oraselta ja meitä bloggaajia oli heti kymmenkunta kiinnostunutta suunnittelemassa kokoontumista hyvän kirjallisuuden ja vilkkaan keskustelun merkeissä.

Kirjailijavieraaksi lukupiirimme sai ihanan Leena Parkkisen. Olen itse erityisen iloinen, että juuri Parkkinen vieraili illassamme, koska Sinun jälkeesi, Max on mielestäni eräs parhaimmista uudehkoista kotimaisista romaaneista ja pidin paljon myös viime syksynä lukemastani Galtbystä länteen -kirjasta. Syksyllä ilmestyneessä Grantan ruokanumerossa Parkkisen novelli Turska oli yksi suosikeistani. Illan emäntämme luo saavuimme juuri samaan aikaan kirjailijan kanssa.

Ilta alkoi samalla tavalla kuin varmasti melkein minkä tahansa ei niin usein kokoontuvan lukupiirin kohtaaminen: ilmassa oli pientä jännitystä, mutta kun päästiin ruokailemaan, alkoi juttukin virrata. Illan emäntä oli loihtinut pöytään herkkuja: lämmintä papu-juuressalaattia, hapankaalipiirakkaa ja fudgea. Glorian ruoka- ja viini-lehden ohjeella tehty salaatti oli taivaallisen hyvää enkä ollut aiemmin syönytkään kotitekoista fudgea.

Leena Parkkinen kertoi kirjoistaan, työtavoistaan, siitä millaista on asua saaristossa ja suuntasi myös katseensa kohti tulevaa lastenkirjaansa, jota ainakin minä odotan innolla. Me bloggaajat esitimme Parkkiselle kysymyksiä ja osallistuimme innokkaana keskusteluun ja voinkin sanoa, että puhetta piisasi. Parkkinen kertoi muun muassa siitä, millaista on lähteä liikkeelle tekstin kanssa, kuinka monta kertaa hän kirjoittaa romaaninsa ennen kuin jättää sen kustantamoon ja millaista taustatyötä hän romaaniensa eteen tekee. Myös käännöksistä tuli hauskaa keskustelua: Parkkisen molemmat romaanin on käännetty (tai käännetään?) saksaksi.

Parkkinen puhui molemmista romaaneistaan niin hyvin, että keskustelun aikana pääsin ikään kuin uudelleen Maxin ja Galtbyn maailmaan. Koska Galtbystä länteen sijoittuu Turun saaristoon, oli kiinnostavaa kuulla Parkkisen omia kokemuksia saaristolaiselämästä, mm. siitä, kuinka kaikilla asukkailla oli omat kiikarit, joilla tihrustaa ohikulkevia ihmisiä! Tämän tihrusteluun liittyy niin uteliaisuutta kuin huolenpitoakin.

Parkkinen kertoi myös suosikkikirjailijoistaan ja koska nyt parikin suosikkikirjailijaani on maininnut ihailevansa Thomas Mannin tekstejä, on minunkin ehdottomasti lukea Mannilta muutakin kuin opiskeluaikanani lukemani Kuolema Venetsiassa. 

Lämmin kiitos siis Lukukeskukselle ja Leena Parkkiselle mukavasta illasta ja hyvästä keskustelusta. Lukukeskus mahdollisti meidän iltamme ja Lukukeskuksen sivuilta saa hyvää tietoa kirjailijavierailuista ja muista hankkeista. Kiitos myös niin illan emännälle kuin muille bloggaajaystäville kirjakeskusteluista ja aina niin hyvää tekevästä naurusta.

Kotiin lähtiessä tämä melkein-maalainen hieman seikkaili metroa etsiessään, mutta tietä kysyvälle onneksi vastattiin ja metroasemakin löytyi. Kotimatkaa jatkoin vielä bussissa ja koska asun Kehä kolmosen pohjoispuolella, oli minulla oikein hyvää lukuaikaa. Kuinkas muuten!

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Kustantaja: Teos 2013
Kansi: Jussi Karjalainen
Mistä: Arvostelukappale
Sivuja: 339
Kotimainen romaani

Murha, se oli ainoa poikkeava asia Karenin elämässä, se mikä teki siitä varsinaisesti tarinan. Se mikä sai ihmiset nostamaan kulmakarvojaan silloin kun Karen sanoi mistä oli kotoisin. Usein hän jätti Fetknoppenin mainitsematta, sanoi mieluummin olevansa kotoisin Kökarista tai Kustavista ja nyökkäili kun ihmiset kyselivät tunsiko hän heidän tuttujaan. Nimeltä ehkä. Kyllä siellä taisi asua samannimisiä. Hän mieluummin halusi liittyä muistoihin purjehduksesta, sileistä rantakallioista, hupsua murreruotsia puhuvista saaristolaisista kuin liittyä otsikoihin, vereen ja häpeään.

Arvokkaana vanhana rouvana pidetty Karen, 83-vuotias, lähtee kotoaan vanhalla Plymouthillaan. Huoltoasemalla hän kohtaa asemaa ryöstämässä olevan pariskunnan, jonka naisosapuoli tarvitsee Karenin apua. Yhdessä 17-vuotiaan, raskaana olevan iranilaistaustaisen Azarin kanssa Karen matkustaa Fetknoppeniin, saarelle, joka sijaitsee Korppoon Galtbytäkin kauempana. Saari on vuosia aiemmin ollut Karenin koti. Hän on kasvanut saarella yhdessä veljensä Sebastianin kanssa. Ja saarelta hän on myös poistunut. Kesäkuun 1947 tapahtumat eivät ole jättäneet Karenia koskaan rauhaan: hänen lapsuudenystävänsä Kersti katosi ja löydettiin sittemmin kuolleena. Murhasyytteen sai Sebastian. Karen on vakuuttunut veljensä syyttömyydestä. Olisiko Karen voinut tehdä jotain toisin? Ja mitä kaikkea pakomatka Azarin kanssa avaa kummallekin naiselle?

Leena Parkkisen Galtbystä länteen on jännityskertomus, lähihistoriaan ja nykyhetkeen sijoittuva laaturomaani ja kahden naisen kasvukertomus. Luin Parkkisen esikoisromaanin, Sinun jälkeesi, Maxin viime syksynä ja lumouduin kirjasta niin, että nostin sen yhdeksi parhaimmista viime vuonna lukemistani kirjoista. Onkin siis selvää, että Galtbystä länteen päätyi lukulistalleni.

Kotona Karen painaa Sebastianin pään kaulaansa vasten. Kaikki on hyvin, hän haluaa sanoa. Minä korjaan kaiken.

Kaikki ei tietenkään ole kunnossa, ei vuonna 1947 eikä 2010-luvullakaan. Galtbystä länteen -romaanissaan Parkkinen kuljettaa tarinaa kiinnostavasti 1930- ja 40-lukujen saaristossa sekä nykypäivän Turussa ja Tampereella. Karen ja Azar ovat erikoinen parivaljakko, joiden kummankin mennyt paljastuu pikkuhiljaa niin omien kuin toistenkin tekojen, sanomisten, odotusten ja toiveiden kautta.

Pidin kirjasta paljon. Uppouduin siihen työmatkoillani ja olin sen otteessa iltaisin ennen nukkumaan menoa. Eniten pidin tarinasta ja siitä, kuinka Parkkinen sen rakentaa: takautumista, ennakoinnista, menneestä ja nykyisyydestä. Pidin myös siitä, millaiseksi Parkkinen kuvaa Sebastianin ja Karenin välisen suhteen, isoveljen ja pikkusiskon läheisyyden ja erilleen kasvamisen.  Eniten pidin Karenista. Pidin siitä, miten hän pitää verestä, kunhan se leviää vain englantilaisten kartanoiden matoille. Rakastin sitä, kuinka Karen pohtii aikaa ja sitä, miten vähän aika ja ihmiset muuttuvat. Aika vain valuu ja ikä on arvaamaton asia. Karen myös sai aikaan pieniä omatunnon väristyksiä tyylitajussani tai sen puutteessa: Karen ei koskaan mene ulos ruskeissa kengissä, jos on valinnut mustan laukun ja hansikkaat. Minä kannoin Parkkisen kirjaa mustassa olkalaukussa, mutta minulla oli ruskeat kengät - siitäkin huolimatta, että olen oppinut saman. Mutta se tyyli(ttömyyde)stä.

Parkkisen onnistuu yhdistää niinkin erilaisia teemoja kuin teiniraskaus, toisen polven maahanmuuttajuus, vuosikymmenten takainen murha ja saaristolaisyhteisön vanhoillisuuteen saakka yltävä tiiviys. Romaanin jännityksellinen kaari kantaa ja tarina on melkeinpä harvinaisen ehjä, juonenkuljetus onnistunutta. Suurimmat jännitteet liittyvät kuitenkin ihmisten keskinäisiin väleihin, joiden monisäikeisyyden Parkkinen rakentaa taitavasti. Kaiken lisäksi kirja herättää lukijassa tunteita.

Loppupuolella kierroksia on paikoin turhankin paljon, mutta romaanin varsinainen loppu on sellainen, joka jättää lukijalle kiitollisen mielen: kiitollisen harvinaisen hyvästä kirjasta.  Toistaiseksi pidän Sinun jälkeesi, Maxia parempana Parkkisen romaanina, mutta näiden kahden kirjan perusteella voin sanoa, että minulla on uusi suosikkikirjailija.

Myös Hanna ja Sara pitivät kirjasta.

Granta: Ruoka

Granta. Uuden kirjallisuuden areena
Kustantaja: Otava 2013
Päätoimittaja: Aleksi Pöyry
Kansi ja kuvitus: Emmi Kyytsönen
Mistä: Julkistamistilaisuudesta
Sivuja: 304

Runoilija pyöritteli vinho verdeä lasissaan ja ajatteli, että hänellä oli oikeastaan aika hauskaa. Jose ja kaksi miestä olivat kuorineen perunoita, pilkkoneet chiliä, valkosipulia ja paprikaa ja asettaneet oliiviöljyllä sivellyn turskan perunoiden päälle valtavaan pataan avotulen päälle. Runoilijalle oli kerrottu Josen äidin lähettävän hänellä aina kymmenen litran ruukin öljyä joka vuosi Portugalista. Runoilijan teki mieli kysyä miksi he eivät käyttäneet voita, mutta sulki sitten suunsa.
- Leena Parkkinen: Turska

Novelliviikkoni on edennyt hitaammin kuin luulin, mutta kahden novellikokoelman jälkeen viikolle mahtuu myös juuri julkaistu aikakauskirja Granta. Uuden kirjallisuuden areena. Pääsin keskiviikkona juhlistamaan Grantan rantautumista Suomeen ja jaan luultavasti monen muunkin mielipiteen, kun tuumaan että kirjaihmisten on helppo olla innoissaan Grantasta - yhtä lailla konseptina kuin sisältönsäkin puolesta.

Granta perustettiin Cambridgessä jo vuonna 1889, uuden vuosisadan kynnyksellä siis. Aluksi Grantassa julkaistiin aikanaan tuntemattomien kirjailijoiden tekstejä, mutta nykymuodossaan vuodesta 1979 lähtien ilmestyneestä julkaisusta on voinut lukea vaikkapa Milan Kunderan, Ian McEwanin, Zadie Smithin ja Doris Lessingin kirjoituksia. Suomen ensimmäisen Grantan Ruoka-nimisessä ja -teemaisessa numerossa kirjoittajina ovat muun muassa Juha Itkonen, Miina Supinen, Miki Liukkonen, Kazuo Ishiguro, Olga Tokarczuk, Mo Yan ja Anu Silfverberg. Kaikkiaan kirjoittajia on 22.

[--] Puutarhassa olevat tytöt näyttävät pikemminkin pelästyneiltä kuin omahyväisiltä, ikään kuin heidän kasvonsa olisivat kauhuissaan siitä, että muodostavat sellaisen ilmeen.
Mutta heidän asunsa.
Millaiset asut! Ne kuuluisivat leivostarjottimille. Ne ovat kirkkaita, suloisia ja kuohuisia kuin kuorrutetut jälkiruuat: pitsikerroksia joissa on paljetteja, pikkuruisia peilejä ja trumpettihihoja - tämän joulun villitys Accrassa.
- Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämästä

Minun täytyy tunnustaa, etten ole lukenut vielä aivan kaikkia Suomen Grantan tekstejä, mutta vain muutama odottaa vielä lukemistaan. Säästelen niitä sopiviin hetkiin ja voi olla, etten ihan kaikkiin koskaan ehdikään, mutta haluan kirjoittaa Grantasta blogiini jo nyt. Aikakausjulkaisunahan Granta sallii myös selailun, mutta kaikki lukemani tekstit ovat houkutelleet tarttumaan seuraavaankin. Monipuolinen kattaus takaa sen, että lukija pysyy valveilla! Aloitin Ruoka-numeron alusta, Antti Tuurin Leivästä, jonka jälkeen aloin lukea tekstejä sieltä täältä itseäni eniten kiinnostavia kirjailijoita etsien ja myöhemmin uusiin tuttavuuksiin siirtyen.

Grantan tekstit vaihtelevat pitkistä kirjoituksista muutaman sivun mittaisiin juttuihin ja esseistä tyylipuhtaisiin novelleihin. Eräänlaisia ääripäitä ovat esimerkiksi Karin Johannissonin essee, mielenkiintoinen Tapaus Ellen West ja Miina Supisen suorastaan sydämellinen Luovan myrskyn ruokalista, jossa hän listaa intensiivisen kirjoittamisvaiheen aikaisia syömisiään. Grantan julkistamistilaisuudessa vieraillut Taiye Selasi oli itselleni uusi kirjallinen tuttavuus, hänen kertomuksensa Afrikkalaistyttöjen seksielämä puhutteli ja hieman ravistelikin, kun taas suursuosikkini Kazuo Ishiguro miltei hämmensi. Lopussa oleva kirjailijaluettelo paljastaa, että Ishiguron teksti on kirjoitettu alunperin TV-elokuvan käsikirjoitukseksi. Itselleni uusista tuttavuuksista Pirjo Hassisen ja tietenkin nobelisti Mo Yanin tuotanto vaativat parempaa tutustumista, samoin Rosa Liksom, jolta olen kauan sitten jotain lukenutkin. Isän 50-vuotisjuhlat oli eloisa kuvaus, ja kuten Liksom itse Grantan julkistamistilaisuudessa kertoi, kunnianosoitus ruotsinsuomalaisille. Juha Itkosen teksti Torstai oli tietenkin hieno, mitäpä tällainen vanha fani voisi muutakaan sanoa.

Grantan ruokapöytä on runsas ja kirjallisesti maistuva. Mikä teksti sitten ihastutti eniten? Antti Tuurin Leipä, Lessingin Kanat ja kananmunat ja Leena Parkkisen Turska. Leivässä Tuuri vaipuu muistoihinsa, samoin Lessing Kananmunissaan - ja niin vaivuin minäkin. Etenkin Leipä palautti mieleeni oman mummolani suuren tuvan sekä sen, kuinka leipomispäivänä sain aina mummoltani pienen palan taikinaa, josta muovasin oman leipäni. Parkkisen Turska taas on tyylipuhdas novelli suomalaisesta Runoilijasta portugalilaisen turskan äärellä. Ai niin - hyvä ei lopu vieläkään: Merja Virolaisen runot - suoranaiset oodit - ja Georges Perecin Suuntaa-antava luettelo. Ah!

Tuliko nälkä? Grantan ensimmäinen suomalaisnumero osoittaa, että Uuden kirjallisuuden areenan saaminen Suomeen on enemmän kuin tervetullutta.

---
Taas yksi kirjablogi kertoo myös Grantasta.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Kustantaja: Teos 2009
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 312
Kotimainen romaani

Minä kiinnityin veljeeni vasemmasta kyljestäni. Selkärankamme yhtyvät lantiosta. Meillä on yhteensä kolme keuhkoa, kaksi sydäntä, yksi maksa, kolme mununaista, puolitoista penistä. Kävelemme ja tanssimme. Siitä, onko meillä yksi vai kaksi sielua, en ole tietoinen. Max todennäköisesti sanoisi, että yhdestäkin koituu liikeuralle tarpeeksi vastusta.

Max ja Isaac ovat aina yhdessä, silloinkin kun kokevat yksinäisyyttä. He tuntevat toistensa sydämenlyönnit ja kun Max tuottaa testosteronia, kiihottuu myös minäkertojana toimiva Isaac. He nukkuvat samassa vuoteessa, rakastuvat samoihin naisiin ja käyvät tarpeillaan kuta kuinkin samanaikaisesti. Heillä on kuitenkin erilainen luonne ja erilaiset toiveet. Max myös juo, mikä on ikävää paitsi hänen itsensä, myös Isaacin kannalta, sillä heillä on yhteinen maksa. Max ja Isaac ovat siamilaiset kaksoset. Saksalaissyntyiset veljekset kiertävät ympäri maailmaa friikkisirkusten mukana, taiteilijoina, kabareetähtinä, bordelleissakin. 1920- ja 30-lukujen taitteen Helsingissä, kieltolain kaupungissa, he kohtaavat ihmeellisen, kauniin ja kopean seurapiirikaunottaren Iriksen. Kohtaaminen ja Iris muuttavat kaiken.

Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinto on taas ajankohtainen, kun Aki Ollikainen voitti palkinnon Nälkävuodellaan. Luin Nälkävuoden tällä viikolla (kuinka ollakaan), mutta nyt samalla viikolla luin myös vuoden 2009 voittajan, Leena Parkkisen romaanin Sinun jälkeesi, Max. Se, että luin kaksi esikoispalkintovoittajaa samalla viikolla on onnellista sattumaa. Onnellista sen vuoksi, että kumpikin teos on yhdellä sanalla kuvattuna hieno. Nälkävuoteen palaan tuonnempana, nyt on aika kääntää katse Maxiin ja Isaaciin, joille friikkinä eläminen on normaalia, toiseus ainainen seuralainen ja rakkaus sitä, mitä ihminen hakee.

Sormeilin kirjettä taskussani. Olin lukenut sen niin moneen kertaan, että osasin sen ulkoa. Se oli tavoittanut meidät Leipzigissä ja kiertänyt kauan perässämme. Postileimat olivat hioutuneet pois, mutta tunnistin käsialan, vaikka en muistanut koskaan nähneeni sitä. Tiesin sisällön jo ennen lukemista: Iriksen kanssa oli aina ongelmia. Iriksen kanssa oli aina.

Parkkisen yltäkylläinen romaani poukkoilee saksalaisesta lapsuudesta Helsingin salakapakoihin ja puistoihin, tutustuttaa alligaattorikaksosiin, tiikerin kanssa varsin rohkeasti esiintyvään Madame Maximiin sekä moniin muihin valtakulttuurin ulkopuolella eläviin kummajaisiin. Sinun jälkeesi, Max on kirja, jollaista en ole aiemmin lukenut. Olen toki lukenut romaaneja, joissa liikutaan sirkus- tai friikkimaailmassa aina John Irvingin Sirkuksen pojasta Sara Gruenin Vettä elefanteille -romaaniin ja edelleen Mathias Malzieun Sydämen mekaniikkaan. Sydämeni sykkii aina kaikenlaisille friikkitarinoille, mutta Parkkisen kirja on paljon, paljon enemmän kuin mainitsemani romaanit. Oikeastaan sitä voisi verrata, kuten Helsingin Sanomien Antti Majander tekee, vain Günter Grassin Peltirumpuun, vanhaan tenttikirjaani, jossa Euroopan historia yhdistyy pieneksi pojaksi jääneen aikuisen tarinaan ja edelleen avoimeen seksuaalisuuteen. Max ja Isaac toki kasvavat aikuisiksi, varsin komeiksikin, mutta Suomen ja Euroopan historian,  alakulttuurisen taiteen sekä paikoin varsin - hmm - aistillisen tekstin yhteensovittamisessa vertaus Grassiin on paikallaan. Kaiken huipuksi Parkkinen kirjoittaa hyvin.

Parkkisen teksti lumosi minut heti ensisivuilta lähtien. Veljensä varjossa elävän, aina rinnallaankin hänen jäljessään kulkevan Isaacin kertojanääni on vahva ja erikoisessa tarinassa uskottava. Sinun jälkeesi, Maxin tarina kulkee Isaacin muistoissa ja nykyhetkessä poukkoillen ajallisesti lapsuudesta lähimenneisyyteen ja tulevaisuudenodotuksiin. Toisinaan äänensä saavat myös Iris kirjeiden ja kertomiensa tarinoiden muodossa, samoin äitinsä hylkäämät pojat kasvattava täti kertoo kaksosten vanhempien tarinaa. Poukkoileva rakenne sopii kirjaan, sillä tällä tavoin tarina rakentuu palasista samaan tapaan kuin osin yhteisen ruumiin, mutta koko ajan oman mielen jakavien veljesten ajatuksetkin.

Sinun jälkeesi, Max ei kaikessa vakuuttavuudessan ole täydellinen romaani. Kuten Jäljen äänen Penjami huomauttaa, on esimerkiksi romaanihenkilöiden kielessä epäloogisuuksia. Kuinka venäläissyntyinen, suomalaisen kanssa avioitunut Iris ja Suomessa vain hetken asuneet, venäjää ja suomea oletettavasti huonosti tai ei ollenkaan taitavat, Max ja Isaac keskustelevat niin luontevasti? Ja millä kielellä? Mutta vahva romaani kestää pienet mahdolliset epäloogisuudetkin. Pieni ja suuri, synti, häpeä ja groteski sekoittuvat puhtauteen, toivoon, rakkauteen ja uudelleen hulluuteen. Pienet kauniit hetket vahvistavat rumuutta ja vastenmielisyyttä, romaanin surullinen vire saa miltei taiaonomaista hohtoa, kun poikien isoisä keittää kirsikkahilloa - olkoonkin, että siitä tulee mustaa hapanta hyyteöä - tai kun omenapiirakka rasahtaa hampaissa ja Iris naurahtaa vaaleanpunaisessa alushameessaan. Jennin tavoin minäkin löysin kirjasta lämminhenkisyyttä.

Max ja Isaac, nuo raukkaparat, nuo friikit, nuo komeat miehet, nuo luonnonoikut. Heitä ei olla säälimättä, kavahtamatta eikä rakastamatta. Sinun jälkeesi Max on paitsi hieno, myös ihmeellinen romaani. Minä vaikutuin ja liikutuin - taisin suorastaan rakastua kirjaan.

****½