Tove Jansson: Taikatalvi

 

Tove Jansson: Taikatalvi
WSOY 1991 (1. Painos 1957)
Trollvinter
Suomentanut Laila Järvinen
132 sivua
Kotimainen saturomaani

– Minä en kuulu enää tänne, Muumipeikko ajatteli. Enkä sinnekään. Minä en tiedä mikä on valveilla oloa ja mikä unta.

Oletteko muut katsoneet Muumit-lukumaratonia tänä viikonloppuna? Maratonia voi seurata Ylen Teema-kanavalta tai Areenasta. Ihan parasta tekemistä – tai epätekemistä – nyt pakkasten aikaan. Yhdeksän muumiromaania, hienoja lukijoita aina tasavallan presidentistä somevaikuttajiin, näyttelijöistä muusikoihin ja urheilijoihin. Maratonin seuraaminen on kuin lämmin viltti laskettaisiin hartioille. Voi uppoutua tarinoihin tai tarkkailla yksityiskohtia – ja tietenkin pitää taukoja, ainakin itse olen ollut maratonin äärellä satunnaisesti.

Jonkinlaiseen muumikuplaan ja -nostalgiaan maraton on minut vienyt. Eilen iltapäivällä luin Taikatalven lähes yhdeltä istumalta. Pidin siis maratontaukoa muumien seurassa! Lukemisen jälkeen kävin vielä pienellä kävelyllä, jonka aikana kuuntelin Yle Areenasta pari jaksoa Muumikirjojen matkassa -podcastia. Niistä toisessa kirjailija Veera Salmi keskusteli juuri Taikatalvesta. Kuljin puuterilumisessa metsässä, sain keskustelusta niin paljon kiinni, muistelin omaa taikatalveani.

Minun taikatalveni, siis Taikatalven ensilukemani, sijoittuu 1990-luvun alkupuolelle. Olin abi ja jäänyt juuri lukulomalle. Silmieni edessä olivat psykologian ja uskonnon kirjat, ja muutama kirjastosta lainattu muumiromaani. Jostain syystä en pienempänä ollut lukenut muumikirjoja, olin kyllä lukenut Kuinkas sitten kävikään- ja Kuka lohduttaisi Nyytiä -kirjat, joitakin sarjakuvia ja muistin myös kömpelöt nukkeanimaatiot. Mutta romaanit löysin vasta lukion loppuaikoina, muutamaa vuotta aiemmin televisiossa oli alkanut silloin uusi piirrossarja Muumilaakson tarinoita.

Ja voi, miten muumiromaanit veivät mukanaan! Oikein ahmin niitä (sain kyllä luettua kirjoituksiinkin, ei huolta, ja kaikki meni erinomaisesti), kaikkia uusia, outoja asioita, turvallista tunnetta seikkailuissakin, kakluuneja ja esi-isiä ja salonkeja, ystävyyttä ja perhettä, rentoa elämänasennetta.

En lukenut ihan kaikkia romaaneja, Muumipapan urotyöt ja Muumilaakson marraskuu jäivät vuosiksi odottamaan. Mutta silloin lukemistani suosikikseni nousi Taikatalvi, joka pysyikin suosikkina vuosien ajan. Edelleen romaanin tarina imaisi heti mukaansa: miten kiehtovaa ja hämmentävää on herätä kesken talviunien muun perheen nukkuessa vatsat täynnä havunneulasia. Meri nukkuu jään alla, unessa ovat myös kukkapenkkien pienet mönkiäiset. Talon ikkunat ovat hautautuneet lumeen, joku tuijottaa tiskipöydän alta, ulkona kylmä ilma saa Muumipeikon haukkomaan henkeään. Koko maailma on eri, ja uusi.

Ja juuri sitä uutta maailmaa – uusia ilmiöitä, uusia tyyppejä, uutta itseä – Taikatalvi Muumipeikolle pikkuhiljaa avaa. Jossain suksilla sujahtaa Hemuli, Surku-koira kaipaa laumaa, on niitä salaperäisiä, evakkosiilikin ♥ , pelottava Jäärouva, niin kovin ymmärrettävä Mörkö ja epävarmuutta tasoittava Tuu-tikki. Taikatalvi taipuu moneen, erilaisille lukijoille, ja onhan siitä löydetty paljon yhtymäkohtia Tove Janssonin omaan elämään.

Minulle oli ihastuttavaa saavuttaa jotain vuosikymmenten takaisista lukiolaistytön tunnelmista. Taikatalvi on syystäkin edelleen yksi suursuokkini. Miksi ei olisi, onhan se monisyinen, nautittava, alati uusia kerroksia sisältävä. Viime vuosina olen kuitenkin löytänyt rinnalle toisen suosikin, Muumilaakson marraskuun, joka on muumiromaani ilman muumiperhettä. Se on jotenkin niin lohdullinen. Onkin onni voida vuorotella suosikkiensa kesken.

Mikä muumiromaani on sinulle se tärkein?

Ja kohta, klo 9, lukumaraton jatkuu taas Ylellä. ♥

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

 

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

WSOY 1970

Sent i november

Suomentanut Kaarina Helakisa

Suomenruotsalainen romaani

Päivät ne vaan menevät menojaan, sataa, lämpöinen suuri nuttu on hyvä pitkinä syysöinä. Aamut ja illat ovat puolihämäriä, keskipäivällä aurinko saattaa näyttäytyä hetken aikaa. Marraskuu Muumilaaksossa.

Tove Janssonin "Muumilaakson marraskuu" (suom. Kaarina Helakisa) on viimeinen romaanimuotoinen muumikirja. Erilaiset otukset, mm. Vilijonkka, homssu Tuhto, Hemuli, Nuuskamuikkunen ja Mymmeli saapuvat muumitalolle. Muumiperhe on lähtenyt, vastassa on näennäinen tyhjyys, marraskuinen autius.

Muumiromaanien lukeminen rytmitti aikoinaan ylioppilaskirjoituksiin lukemistani: kertasin kielioppia, syvennyin psykologiaan, historiaan ja uskontoon, luin muumiromaaneja, jotka olin ostanut itselleni pokkariversioina. Jostain syystä en ostanut Muumilaakson marraskuuta, lainasin sen kirjastosta. Kaikki muut muumipokkarit ovat kulkeneet kanssani 1990-luvulta saakka, kokeneet muutot ja muut, tulleet luetuiksi uudelleen ja uudelleen (suosikkini on "Taikatalvi"). Muumilaakson marraskuun puute oli pieni aukko kirjahyllyssä mutta iso aukko mielessäni. Ja nyt vihdoin tuo aukko on paikattu, ja viimein luin tuon viimeisen muumiromaanin uudelleen – muutaman vuosikymmenen jälkeen.

Moni ystäväni on kertonut, miten Muumilaakson marraskuu on heille lohtukirja, joka auttaa vuoden pimeimpien hetkien yli. En ollenkaan ihmettele, sillä kirja on lohdullinen. Se on myös suloisella tavalla surumielinen, jotenkin nurkissa lymyävien kuviteltujen otusten läsnäoloa mukanaan kantava. Ja samalla valoisa, rauhoittava, tarpeellinen. Sellainen, jota moni sanoo sielukirjaksi.

Ehkä Muumilaakson marraskuu voisi olla minulle(kin) samanlainen vuodenaikakirja kuin mitä "Kesäkirja" on juhannuksen aikaan. Teos, johon palata uudelleen ja uudelleen. Kirja, joka asettuu syvälle sieluun.

Luin Muumilaakson marraskuun eilen, pyhäinpäivänä, miten hyvin päivä ja kirja sovittuivatkaan yhteen. Nyt koko viikonlopun olen ajatellut sitä, kuinka lyhtyjen syttyessä ikkunaruudusta heijastuvat lempeät kuvajaiset.

Itselleni marraskuu on ihana kuukausi: joulun aikaan johdattava, hieman salaperäinen, lempeä ja lohdullinen. Onko muita marraskuun ystäviä?

P. S. Tämä on ensimmäinen kirjoitukseni täällä blogin puolella sitten huhtikuun.

Olen saanut viestejä, joissa bloggauksiani kaivataan, mitä lämmittää mieltäni: kiitos. ♥ En ole vielä varma, kuinka tiheästi ehdin ja jaksan blogiani päivittää. Katsotaan! Samalla vinkkaan, että kirjajuttujani on runsaasti Instagramissa (josta voisin toki siirtää samat kuvat ja tekstit blogiinkin). Tervetuloa seuraamaan! 

Petter Karlsson: Muumimaailma ja todellisuus

Petter Karlsson: Muumimaailma ja todellisuus. Tove Janssonin elämä kuvina.
Kustantaja: WSOY 2014
Alkuteos: Muminvärlden och verkligheten. Tove Janssons liv i bilder
Kuvatoimitus: Bengt Wanselius
Suomennos: Sari Kumpulainen
Ulkoasun suunnittelu: Patrick Leo
Sivuja: 242
Arvostelukappale
Kuvapainotteinen elämäkerta

Tove tiesi jo varhain, mitä hän halusi elämältä, eikä unohtanut sitä hetkeksikään.

Näin kirjoittaa Tove Jansson veljentytär Sophia Jansson ja häntä on helppo uskoa. Miten Tove Jansson sitten kasvoi kuvataiteilijaksi, kuinka hän löysi oman tiensä? Mikä innoitti Tove Janssonia luomaan Muumit ja niiden maailman? Ja ennen kaikkea: kuinka tämä kaikki näkyy kuvissa, niin taiteessa kuin Toven sukulaisten kotialbumien kansien välissä?

Ruotsalaisen Petter Karlssonin kirjoittama Muumimaailma ja todellisuus. Tove Janssonin elämä kuvina on laadittu yhteistyössä Toven sukulaisten kanssa. Takakansiteksti kertoo kirjan olevan runsaimmin kuvitettu teos, mitä Tovesta on koskaan ilmestynyt.

Muumimaailma ja todellisuus on monilta osin huikea kirja: se houkuttelee heti komealla ulkoasullaan ja ihastuttaa kuvateksteillään, jotka kertovat pieniä ja suuria seikkoja Toven elämästä ja töistä. Leipätekstiä kookkaassa kirjassa on suhteellisen vähän. Karlsson kirjaa Janssonin elämän keskeisimmät käänteet, kurkistaa lapsuuteen, kuljettaa taiteilijuuteen ja osin yksityiselämäänkin. Helsingin Sanomat vihjaa (muttei kuitenkaan) avaa kirjassa olevan asiavirheitä. En ole niin hyvä Jansson-tuntija, että olisin löytänyt niitä itse ja nautin kyllä Karlssonin tekstin lukemisesta, vaikkei se varsinaisesti uutta tietoa annakaan. Jos Tove Janssonin elämä kiinnostaa, kannattaa lukea Tuula Karjalaisen Tee työtä ja rakasta tai Boel Westinin Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä, josta esimerkiksi Kaisa Reetta on juuri blogannut.

Karlssonin teoksen parasta antia ovat kuvat. Osin tuttu ja osin uusi kuva-aineisto kiehtoo ja ilahduttaa silmää. Kuvat ja kuvatekstit avaavat oikean aarrearkun Toven maailmaan lapsuudesta vanhuuteen, työstä vapaa-aikaan, julkisuudesta yksityiselämään. Esimerkiksi aukeaman kokoinen Harun maisema tai Janssonin perheen retkikuvat ovat paitsi upeaa, myös kiehtovaa katsottavaa. Ihana on myös aukeaman kokoinen kuva, jossa Tuulikki Pietilä polttaa tupakkaa ja katsoo seesteisen näköisenä ilmeisesti töihinsä syventynyttä puolisoaan. Unohtaa ei sovi tietenkään muumikuvituksia, kansitaidetta, maalauksia, luonnoksia eikä kuvia teatterin lavasteista. Muumimaailma ja todellisuus onkin alaotsikkonsa mukainen ja tuo kuvien kautta Tove Janssonin persoonan lähelle.

Kirjan kokoa kiittelen ja moitin. Kiitän komeaa kokoa siitä, että kuvat pääsevät oikeuksiinsa. Koko sivun tai koko aukeaman kokoisten kuvien lisäksi silmää ilahduttavat monet kuva-aukeamat, joilla on useita värikuvia. Kuvia ei tarvitse tihrustaa ja taitto on muutenkin kauttaaltaan onnistunut. Pieniä moitteita annan kuitenkin siitä, että kookasta kirjaa on hankala lukea muuten kuin sohvalla tai pöydän ääressä istuen. Kaikkea ei voi saada: pienemmässä kirjassa kuvat kärsisivät. Karlssonin teos onkin sohvapöytäkirja sanan monissa merkityksissä.

Vaikkei Muumimaailma ja todellisuus tuokaan mitään kovin uutta innokkaimmille Jansson-faneille, on se kirja, joka on ilo omistaa. Jo kannessa oleva Kuinkas sitten kävikään -henkinen pyöreä aukko vie sinne, minne lukija haluaakin: jonnekin perin juurin tovejanssonmaiseen maailmaan, visuaaliseen, boheemiin ja lämpimään.

--
Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Maija ja Anni.

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu
Kustantaja: WSOY 1970
Alkuteos: Sent i november, 1970
Suomennos: Kaarina Helakisa
Kotimainen saturomaani

On marraskuu. Sataa. Kesä on äkkiä niin etäällä kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Silloin alkaa kaivata muutosta elämään, päiviä joina heräsi aamulla ja oli iloinen, alkaa kaivata onnellista perhettä. Kaivata Muumilaaksoon.

Syksy on ankea. Sataa jatkuvasti ja ilo on kadoksissa. Vaikka ilo on poissa, tuo mielikuva aurinkoisesta Muumilaaksosta valoa. Hemuli, Homssu, Mymmeli ja Vilijonkka kaipaavat kesää kesää ja kaikkea sitä, mitä tapahtui Muumilaaksossa. Ruttuvaari kaipailee jo kunnon kekkereitä. Nuuskamuikkunen palaa takaisin, vaikka  on syksy, ja Mymmelikin poikkeaa kylään. Joukkio päättää vierailla muumiperheen luona, mutta muumitalo on kuitenkin tyhjä. Kaikkialla on pölyistä, nurkissa pelottavia asioita: on tyhjilleen jätetyn talon kolea tuoksu ja talveksi teljetyn kesäkodin liikkumaton vilu.

Muumilaakson marraskuu on viimeinen Tove Janssonin kirjoittama muumiromaani. Kaarina Helakisan suomentamaa romaania pidetään valontuojana erityisesti heille, joita marraskuun pimeys ahdistaa, sillä jokainen löytä oman paikkansa muumitalosta, jokaisella on oma ristinsä kannettavanaan.

Muumilaakson marraskuuta voi pitää muita muumiromaaneja runollisempana, ehkä synkempänä ja kuitenkin niin lohdullisena ja kauniina. Enemmän kuin tapahtumia ja seikkailuja Jansson kuvailee hahmojen mielenliikkeitä, tunnelmia ja ympäristöä. Kuvitus on tälläkin kertaa tarkkaa ja herkkää sekä niin maisema- kuin hahmokuviensa puolesta ilmeikästä: luminen Muumilaakso kääriytyy valkeaan peittoon, Viljonkan ilme on tutun huolestunut, Nuuskamuikkunen on aina yhtä tyynen filosofinen silloinkin, kun on aihetta huoleen (tai sitten se johtuu piipusta!).

Vaikka tunnelma on keskiössä, kyllä Muumilaakson marraskuussa tapahtuukin, vaikka talo koliseekin tyhjyyttään ja peittyy pölyyn. Ilman muumeja muut olennot koettavat elää niin hyvin kuin mahdollista: Hemuli rakentaa majaa Muumipapalle ja Vilijonkka ottaa keittön haltuunsa. Jokaisen on myös kohdattava omat vastoinkäymisensä: Vilijonkan on päästävä irti peloistaan, Hemulin ajateltava muitakin kuin vain itseään ja Nuuskamuikkusen on löydettävä kadonneet sävelensä.

Olen aina pitänyt Taikatalvea itselleni rakkaimpana muumikirjana. Se on edelleen sitä, mutta tänä vuonna Muumilaakson marraskuu on kiilannut vähintäänkin kylkeen. Olen myös aina pitänyt Janssonin muumiromaaneja ehkä enemmän aikuisille kuin lapsille suunnattuina, vaikka kaikenikäiset voivat totta kai teoksista nauttia. Muumilaakson marraskuun sanoma puhutellee voimakkaimmin nuoria ja aikuisia lukijoita. Se pitää sisällään paljon kaipuuta ja melankoliaa.

Pian saapuva talvi antaa kuitenkin lupauksen lohdusta, sillä talven jälkeen koittaa taas kevät ja sitä seuraa ihana kesä. Hienovireinen kirja suorastaan soittaa lohtua marrashämärään.

--

Muumilaakson marraskuusta on blogattu paljon, esimerkiksi Sara on kirjoittanut siitä ja  viimeksi eilen Leena. Tällä tekstillä osallistun kahteen blogitempaukseen: Kirjabloggaajien Tove Jansson -juhlavuoteen ja Opuscolo-blogin Janssonin kirjakiusaus- / Vuosi Toven matkassa -haasteeseen.

(Kirjoitin Muumilaakson marraskuusta myös Amman ja minun kirjaan Linnasta humisevalle harjulle. Tässä blogitekstissäni on yhtäläisyyksiä omaan jo julkaistuun tekstiini.)

Muumikirjat ja minä

Piiloleikkiä, valokuvaajaa ja peiliä. Ovikello soi, mutta minua ärsyttää. En halua mennä ulos. Tuijotan viininpunaisten housujeni vakosamettia ja olen malttamaton. Olen lainannut kirjastosta kasan kirjoja, kuten tavallista. Lautasella on jo viipaloitua melonia ja kaikkein houkuttelevin kirja on kesken. Mutta ei auta, on pakko mennä ulos. Leikki tempaa toki mukaansa, mutta jollain ilveellä saan palattua kotiin hyvissä ajoin. Vesimeloni ja kirja ovat nyt yksin minun - kirja, joka on täynnä seikkailua, ystäviä, omituisia olentoja, vaaraa ja ihmeellistä taikaa. Olen hitaan, mutta koko ajan etenevän kerronnan lumoissa.

Tuo pieni kirjamuisto vie minut aikaan, jolloin kohtasin Muumi-kirjat ensimmäistä kertaa. Elettiin 1980-luvun alkupuoliskoa, olisikohan vuosi ollut 1983 tai 1984. Lukemani kirja oli Muumipeikko ja pyrstötähti. Se on romaani, jossa on näkinkenkiä ja päärynäpuita, turvallinen Muumilaakso ja huikea matka Yksinäisten vuorten tähtitornille. Se on täynnä jännitystä ja uhkaa, kun mustanharmaa pöly peittää taivaan, ja kuitenkin on aikaa pelastaa hillopurkit - onhan hilloa koko vuodeksi! - ja ottaa mukaan vastaleivottu kakku. Pyrstötähti lähestyy maata, mutta sen aiheuttama pelko on (lukijalle) turvallista.

Huomenna tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Tove Jansson syntyi, minkä vuoksi on aika kohottaa kuvitteellinen malja, tanssia, poimia (ainakin meidän pihalla niin kuvitteellisia) auringonkukkia ja ajatella Janssonin tuotantoa. Pyrstötähti teki minusta Muumi-fanin, mutta seikkailullisesta tunnelmastaan huolimatta se ei koskaan noussut suursuosikikseni. Luin lapsena muutaman muunkin muumiromaanin, mutta varsinaisesti oivalsin muumit vasta lukiolaisena. Luin ylioppilaskirjoituksiin, luin muumeja. Luin tietoa ja ahmin filosofisia seikkailuja. Television suosittu animaatiosarjakin oli alkanut jo aiemmin ja sitä katsoin yhdessä poikaystäväni kanssa (ja myöhemmin lasteni kanssa). Kirjoista Taikatalvi osui syvimmälle sieluuni ja se on edelleenkin minulle se tärkein ja rakkain Muumi-kirja. Taikatalvi kuvailee hienosti sitä lämpöä, joka auttaa maailman outoudessa ja se antaa myös toivoa, sillä kaiken sen kylmän ja lumen alta paljastuu ensimmäinen rohkea krookuksen nenännipukka.

Sittemmin olen tietenkin innostunut myös ulkokirjallisista muumeista: pidän joistakin muumimukeista, joita meille on kertynyt jo liki 30 kappaletta, vaikken varsinaisesti kerää niitä (ok, joulumukit haluan). Kun tyttäreni oli parivuotias, hänen hiuksensa takut selvitimme mansikkahattaraksi nimeämälläni Niiskuneiti-selvityssuihkeella ja taitaapa vessassamme olla nytkin Muumi-käsipyyhkeet. Ruotsinlaivalla olen päässyt mukaan muumijumppaan, mutta se maailma tuntui jo hivenen vieraalta, olenhan julistautunut muumikonservatiiviksi (mutten ryppyotsaisesti, se ei sovi!). Sitäkin rakkaampaa on Tove Janssonin muu tuotanto, jota olen lukenut vasta aikuisena. Kuvanveistäjän tytär on ylipäätäänkin yksi hienoimmista kertomuskokoelmista, jonka tiedän. Kesäkirjasta luen yhden novellin joka kesä. En voi kuin ihailla sitä voiman, herkkyyden ja tarkkanäköisyyden yhdistelmää, joka Janssonin kirjallisesta tuotannosta välittyy.

Mutta palataan vielä hetkeksi muumeihin ja meloniin. Jokunen aika sitten luin työni puolesta tekstin, jonka kirjoittaja kertoo ajattelevansa Liza Marklundin Annika Bengtzonia aina, kun kuorii appelsiinia. Minä voin sanoa ajattelevani muumeja silloin, kun syön vesimelonia. Aina.

--

Muumeja pohtimaan minut sai Muumikirjat ja minä -haaste, jolla minua muistivat Liisa ja Valkoinen kirahvi, jonka Opuscolo-blogista haaste lähti alun perin liikkeelle. Kiitos tästä haasteesta, oli ilo palata omaan ensikohtaamiseen muumien kanssa. En itse haasta ketään, koska haaste on käynyt monissa blogeissa. Haluaisin kuitenkin kommenttikentässä kuulla, mitä muumit teille blogini lukijoille merkitsevät.

Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta

Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta.
Kustantaja: Tammi 2013
Ulkoasu: Timo Numminen
Sivuja: 291
Mistä: Kustantamosta
Kotimainen elämäkerta

"Vapaus on paras asia."
- Tove Jansson piirroksessaan Pellingin kesäpaikan ulkohuoneen seinällä

Vietin joulunaluspäivät Tove Janssonin seurassa. Kurkistin hänen lapsuuteensa ja hänen vanhempiensa parisuhteeseen. Tutustuin hänen työhönsä, kävin Pariisissa, vietin aikaa ateljeissa ja saaristossa, tunnistin sodan läsnäolon, poliittiset vastinparit, koin rakkaudet ja vakiintuneen parisuhteen. Sain selville niin lasten- kuin aikuisten kirjojen alkusyyt, sukelsin kuvataiteen maailmaan ja pohdin vanhenemista ja kuolemaakin. Luin jotain niin ulkoasunsa kuin sisältönsäkin puolesta kaunista ja mieleenpainuvaa.

Syksyllä ilmestynyt Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta on taidehistorioitsija Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta monien rakastamasta Janssonista. Se on myös ensimmäinen suomalainen elämäkerta monipuolisesta taiteilijasta - ja kirjailijan ohella nimenomaan taiteilijasta, monipuolisesta ja lahjakkaasta kuvataiteilijasta.

Karjalainen on tutustunut hyvin muuhun Janssonista kirjoitettuun kirjallisuuteen ja hän viittaa usein esimerkiksi ruotsalaisen Boel Westinin elämäkertaan. Voikin miettiä, että tuoko Tee työtä ja rakasta jotain, jos mitään, uutta Tove Jansson -kirjallisuuteen. Kyllä se tuo. Karjalainen ensiksikin korostaa Janssonin taiteilujuutta, mutta kirjallisuuttakin käsitellessään hän pääsee lähelle Janssonin henkilöhahmoa. Hän jollain tapaa tavoittaa ainakin minun mielikuvissani eläneen Tove Janssonin hengen, ihailemani taiteilijan tavan elää: kirjan nimen mukaisesti tavan tehdä työtä ja rakastaa.

Tee työtä ja rakasta -nimen Karjalainen on keksinyt Tove Janssonin omasta ex libriksestä. Karjalaisen mukaan Jansson eli juuri tuon periaatteen mukaan. Työ tuli Janssonille (melkein aina) ykkösenä ja työtä Karjalainen kuvaa paljon, melkeinpä intohimolla. Hän rinnastaa maailmanhistorian tapahtumat ja Janssonin tuttavapiirin elämän siihen, mitä Jansson työssään kuvasi. Karjalainen myös tutustuttaa lukijansa komeasti niihin paikkoihin, joissa Jansson teki työtään. Etenkin Ullanlinnankadun ateljee tulee tutuksi, myös valokuvan voimin.

Työn rinnalle nousee rakkaus, niin hetero- kuin homoseksuaalinen, oli aluksi vaikeaa. Se oli vaikeaa, koska Janssonin vanhoillinen isä ei hyväksynyt avioliiton ulkopuolisia suhteita, mutta myös siksi että Janssonin rakastajat Atos Wirtanen ja Sam Vanni olivat niin poliittisesti kuin työnsä ja persoonansakin vuoksi haastavia rakkauden kohteita. Vivica Bandlerin kanssa Tove Jansson löysi itsestään paljon uutta, mutta rakkaus naiseen oli niin ikään vaikeaa, olihan se laissakin määritelty rikokseksi. Seesteisyys rakkaudessa löytyi Tuulikki Pietilän myötä. Karjalainen peilaa kiehtovasti Tove Janssonin taidetta ja hänen rakkauksiaan ja vaikka jokainen lukija on varmasti jo aiemminkin tiennyt, että Taikatalven (joka muuten on oma muumisuosikkini) Tuutikki on Tuulikki Pietilä, taustoittaa Karjalainen naisten vakaata suhdetta niin kiehtovasti, että minun täytyi selata muumisuosikkiani uudelleen.

Kirjoittaessaan Karjalainen kuljettaa tarinaa siten, että Tee työtä ja rakasta etenee hyvän lukuromaanin tavoin, vaikka onkin vankkaa asiaproosaa. Karjalainen on käynyt kirjaansa varten laajan aineiston kirjeistä (etenkin ystävän Eva Konikoffin kanssa käyty kirjeenvaihto nousee keskiöön) lähdekirjallisuuteen ja analysoi niin aineistoaan kuin  sen kautta välittyvää Janssonin elämää tutkijan ottein. Janssonin elämän ja taiteen Karjalainen rinnastaa hyvin suoraviivaisesti. Kirjassa on paljon kaikkea, muttei mitään liikaa. Karjalainen kirjoittaa pääosin hyvin, hänen onnistuu tehdä Tovesta (!) tuttu ja silti kunnioittaa sitä yksityisyyttä, josta taiteilija varmasti piti ainakin osin kiinni.

Tee työtä ja rakasta on myös hyvin kaunis kirja. Palkittu graafikko Timo Numminen on loihtinut kirjalle ulkoasun, joka houkuttelee ja avautuu samalla kertaa sopivan arvokkaana että lukemaan houkuttelevana.

Päällimmäisenä minulle jäi Karjalaisen kirjasta hyvin innoittunut tunne. Lopettelin kirjaa joulupäivän aamuna. Podin suurta haikeutta, koska sukellukseni Tove Janssonin maailmaan oli päättymässä. Koin myös suurta iloa, koska käsissäni ollut ihana kirja odottaa minua jatkossa hyllyssäni ja voin palata Janssonin elämän pariin milloin vain. Kaikkein iloisin olen siitä, että olen lukenut niin Janssonin Muumi- kuin aikuisten kirjojakin ja nyt tiedän lisää niiden synnystä. Ylihuomenna alkava vuosi 2014 on Tove Janssonin juhlavuosi, mikä tulee jollain tavalla näkymään myös täällä Lumiomenassa.

---
Maria, Maija ja Elina ovat myös kirjoittaneet Karjalaisen kirjasta.
Ateneumissa on ensi vuonna Tuula Karjalaisen kuratoima Tove Jansson - näyttely.

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär
Kustantaja: Wsoy 1968 (Kotimaiset valiot -pokkaripainos 2008)
Alkuteos: Bildhuggarens dotter
Suomentanut: Kristiina Kivivuori
Kansi: J.S. Karjalainen; Kuva: C-G. Hagström
Kotimainen novellikokoelma, muistelmateos
Sivuja:127

Kun valkea palaa, me vedämme ison tuolin esille. Ateljeen valot sammutetaan ja me istumme valkean edessä ja äiti sanoo: oli kerran pieni tyttö joka oli niin tavattoman kaunis, ja hänen äitinsä piti hänestä niin tavattomasti... Jokaisen kertomuksen täytyy alkaa samalla tavalla, sitten ei enää ole niin väliä. Lempeä, verkkainen ääni lämpimässä pimeydessä, ja minä tuijotan tuleen eikä mikään ole vaarallista. Kaikki muu on ulkona eikä pääse sisään. Ei nyt eikä milloinkaan.

Jumala, joka asuu vuorella kivikkopuutarhan takana, äidin salaa tuhkakuppiin tekemät pienet tulipalot, kallismakkara ja vichyvesi, joka voi saada mielen alakuloiseksi. Kalle-vaarin vieraat, jotka kehtaavat ehdottaa kuvanveistäjälle aiheita. Voiko mikään olla niin tahditonta? Ja kuvanveistäjäisä Viktor, joka keskittyy työhönsä, kipsivaloksiin ja pölyyn; äiti, joka piirtää, kertoo satuja ja viettää joulua ruotsalaiseen tapaan. Kaiken keskellä on pieni Tove-tyttö, jolle jokainen päivä tuo uutta ja ihmeellistä koettavaa, jokainen valon ja varjon leikki uuden tarinanpoikasen, johon uppoutua.

Tove Janssonin omaelämäkerrallinen kertomuskokoelma Kuvanveistäjän tytär (1968) kulkee muistosta toiseen tarina kerrallaan sekoittaen mielikuvituksen tosielämään ja kulkien 1920-luvun taiteilija-ateljeesta kesäiseen Pellinkiin. Lapsuus on sarja muistoja, mutta samalla paljon enemmän. Kirjan takakansi kertoo, että kirjassa lomittuvat realismi, idylli sekä satu ja että kirja auttaa meitä lukijoita ymmärtämään, mistä muumipeikot ovat peräisin:

Menin siihen kauimmaiseen huoneeseen ja aloin vahtia lunta. Minulla oli suuri vastuu, minun täytyi pitää silmällä mitä se teki. Se oli noussut eilisestä. Tuhat tonnia märkää lunta oli valahtanut alas ruutuja pitkin, täytyi kavuta tuolille jos halusi nähdä sen pitkän harmaan maiseman. Sielläkin lumi oli noussut. Puut olivat kapeampia ja säikympiä ja horisontti oli siirtynyt kauemmaksi. Minä katselin tätä kaikkea kunnes tiesin että kohta me olisimme hukassa. Tämä lumi oli päättänyt sataa niin kauan että kaikki olisi yhtä ainoata märkää kinosta eikä kukaan muistaisi mitä sen alla oli. Kaikki puut vajoaisivat maahan, ja talot. Ei missään teitä eikä jalanjälkiä, ei muuta kuin lunta joka sataa ja sataa ja sataa.

Aivan totta, yksi oma suosikkikertomukseni Lumi kertoo talvesta maalla. Maaseutu on pienelle Tovelle kesän paikka, talvielo kuuluu kaupunkiin. Siksi lumi maaseututalossa tuntuu pelottavalta, miltei vihamieliseltä ja Tove alkaa vahtia lunta, pohtia sen ja koko talven olemusta hieman samaan tapaan kuin Muumipeikko omassa muumisuosikissani Taikatalvessa. Vaikka tunnelmoiva tai nostalginen realismi on Kuvanveistäjän tyttären kertomusten vahvin yhteinen nimittäjä, johdattavat monet muutkin seikat lukijan näkemään maailman satusilmin: sammaleinen metsä on ihan varmasti todeksi tullut John Bauerin maailma, Toven äiti ruokkii Pellura-lokkia kaurapuurolla ja isä huutelee lokkia nimeltä eikä aikaakaan, kun lokki lapsineen saapuu paikalle. Itse asiassa Toven vanhemmat alkavat rooleineen muistuttaa ihan Muumimammaa ja Muumipappaa, kun äiti on sopivalla tavalla boheemi ja toisaalta käytännöllinen, isä taas uppoutuu taiteeseensa, mutta osaa heittäytyä elämään ja pieneen seikkailuunkin.

Kuvanveistäjän tytär onkin omaelämäkerrallinen ja samalla kuitenkin fiktiivinen lapsuusmuistelo. Teosta voisi pitää ainakin osin autofiktiivisenä. Kuvanveistäjän tyttären kertoja on aikuinen Tove, mutta näkökulma on lapsen. Tästä aikuisuuden ja lapsuuden kohtaamisesta syntyy sujuvaa, kaunista tekstiä, jossa lapsuus valottuu kuin valoverhon takaa. Kirjan tarinat ovat keskenään melko hyvin tasapainossa. Jansson maalaa lapsuustunnelmiaan arjesta juhlaan ja kaupungista maaseudulle. On toki makuasia, millaisista tarinoista kukin pitää eniten. Itseeni vetoavat tunnelmalliset taiteilijakotia ja vuodenkiertoa valottavat tarinat, joku toinen ihastunee enemmän unenomaisiin ja paikoin absurdeihinkin kertomuksiin, jotka nekin saivat minut melkein huokailemaan onnesta.

Tove Janssonin elämänviisaus on sellaista viisautta, jonka rinnalla moni (suuresti ärsyämäni) elämäntapaopas kalpenee. Jansson kirjoittaa, kuinka voi olla ettei mikään ole kovin tärkeää kunhan tavara vain on tarpeeksi pieni tai miten kuka tahansa voi päästää irti jotakin vaarallista, mutta niksi on siinä että osaa sijoittaa sen jälkeenpäin. Mitäpä tuohon kaikkeen lisäämään? Kuvanveistäjän tytär tarjoaa lukijalleen lukuisia oivalluksia - nimenomaan oivalluksia, jotka jokainen saa itse hoksata. Tämä tekee kirjan lukemisesta suuren ilon ja kirjasta pienen helmen. Ehkä mielestäni kirjan sivuilta hohkaava viisaus tarttui minuun, koska luin Kuvanveistäjän tytärtä säännöstellen vain kertomuksen kerrallaan, yhden illassa ennen nukkumaanmenoa. Tämä osoittautui viisaaksi ratkaisuksi, koska kertomuksia ahmimalla lukien novellikokoelmien kertomukset tuppaavat muodostua liiankin samanlaiseksi - ainakin omassa lukijamielessäni.

Jos H.E. Batesin Oi ihanasta toukokuusta voisi tulla vaikkapa (melkein) jokaisen toukokuuni kirja, niin Kuvanveistäjän tyttäreen kuvittelen palaavani pitkin vuodenkiertoa. Sen verran upeasti Janssonin lapsuuskuvaelma tunnelmoi aina niin salaperäisesti rapisevasta joulusta kuin kesästä ja kaarnaveneestä nimeltä Darling. Suloinen, hauska, absurdi ja ennen kaikkea ihana kirja.

****½

Kuvanveistäjän tyttärestä ovat blogissaan kirjoittaneet myös Liisa, Jaana, Jenni ja Ideanus.

Ironiaa Tuu-tikin sanoin

- Mitä on ironinen? kysyi Muumipeikko.
- No, kuvittele että liukastut johonkin limasieneen ja lässähdät istumaan keskelle puhdistettuja sieniä, sanoi Tuu-tikki. Tietenkin odotat äitisi suuttuvan, se olisi luonnollista. Mutta ehei, hänpä ei suutukaan, sanoo vain kylmästi ja musertavasti: Ymmärrän, että tuo on sinun käsitykesi tanssimisesta, mutta olisin kiitollinen, ellet tanssisi ruoassa. Suunnilleen sellaista on ironia.
(Tove Jansson: Näkymätön lapsi. Wsoy 1962)

Kotimainen keskiviikko saa nyt olla iloa metsästä löydetyistä herkkutateista, joita eskarilaiseni oppi sekä poimimaan että syömään ja joita kuopukseni karttoi mielestään sienien iljettävän tunnun vuoksi. Kärpässieniä tyydyimme tietenkin vain ihailemaan ja ihmettelemään, miten ne tuovatkin mieleen Elsa Beskown kirjat.

Tove Janssoniin kotimainen keskiviikko liittyy meillä nyt siten, että esikouluikäiseni on jo siinä lukemisen vaiheessa, että haluaa kuunnella ihan oikeita muumiromaaneja ääneen luettuna! Tyttäreni oli eskarissaan kuunnellut Muumipappaa ja merta. Kotona aloitimme ensin muutamalla Näkymättömän lapsen kertomuksella ja eilen illalla pääsimme Vaarallisen juhannuksen ensisivuille. Olen tästä hyvilläni, vaikka omakohtaisesti tiedänkin monien asioiden avautuvan vasta isompana, jopa aikuisena. Jonkinlainen rakkaus Janssonin itsensä luomiin muumeihin on kuitenkin syntymässä ja se jos mikä ilahduttaa jossain määrin muumipuristista äitiä.

Loppuviikko menee - ilman ironian häivääkään - kaikenlaisessa ihanassa ja ihmeellisessäkin kirjallisessa vilskeessä, josta anni M kirjoitti blogiinsa. Kotimaisena kirjana olen lukemassa syyskuun tyttökirjaklassikkoani, josta saan toivottavasti jotain tekstiä aikaan pian.

Juhannustunnelmia

Isoäiti katseli, arvosti ja muisti. Ja koko ajan keikkui juhannusyön antimia yhä suuremmat määrät ympäri Suomenlahtea. Mantereelta kohosi muutama heiveröinen raketti, unelmien valonuolia harmaata juhannustaivasta vasten. Sophia oli veneenpohjassa nukahtanut.
(Tove Jansson: Kesäkirja)

Pihallamme kukkivat pionit ja keittiön pöydällä maljakossa hiekkatienvarren lupiinit. Me olemme kuitenkin ihan kohta lähdössä: mies pakkaa autoa, lapsille on luvattu evääksi pillimehua ja muumikeksejä, minulle muutama sisustuslehti, mieheni hoitaa ajamisen. Emme suuntaa tälläkään kertaa rannikolle, vaan Savoon. Siellä aion juhannuksen aikaan vain olla, luultavasti kuunnella sateen ropinaa sekä ihastella auringonpaistetta. Aion tehdä juhannustaikoja lasteni kanssa, viettää isäni 67-vuotispäiviä sekä kylpeä rantasaunassa. Talviturkkia en lupaa heittää. Kokostakaan en tiedä, kun taitavat syttyä pikkulapsiperheellisille turhan myöhään.

Uusien ja vanhojen aikakauslehtien ohella aion juhannuksen aikaan lukea Pariisiin sijoittuvaa uutuuskirjaa sekä jotain lapsuudenkotini kirjahyllystä löytyvää kotimaista tyttökirjaa. Mikä tuo kirja tulee olemaan, sitä en vielä tiedä. On ihana tehdä löytöretkiä tutulle ja silti aina niin uudelle kirjahyllylle. Varmuuden vuoksi olen pakannut mukaani myös kotimaisesta mytologiasta ammentavan romaanin sekä Tove Janssonin Kesäkirjan (1972), jota rakastan (ja jota moni muukin kirjabloggaja tuntuu vaalivan) ja josta en osaa blogata. Voi olla, että luen ne kaikki. Voi olla, että teen kaikkea muuta.

Hyvää juhannuksen aikaa jokaiselle lukijalleni kera mitä kauneimman kotimaisen elokuvakappaleen.

P.S. Aikakauslehdistä sen verran vielä, että uusimmassa Me Naiset-lehdessä viisi kotimaista mieskirjailijaa on kirjoittanut rakkauskirjeensä naiselle. Lisäksi nämä samat lahjakkaat miehet, Antti Leikas, Tuomas Kyrö, Matti Remes, Marko Kilpi ja Tomi Kontio aloittavat yhteisen jatkokertomuksen Me Naisiin. Aloittajana toimii Tuomas Kyrö. Mielenkiintoista!

Muumikonservatiivi ottaa sanojaan takaisin (eli Muumilaakson puutarhakirja)

Niiskuneiti oli löytänyt ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan. Se oli pistänyt esille lämpöisestä maasta eteläisen ikkunan alla eikä ollut vielä edes vihreä.
- Pannaan lasi sen päälle, Niiskuneiti sanoi. Sitten se selviää kylmästä yöstä.
- Älä pane, sanoi Muumipeikko. Anna sen selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia.
(Tove Jansson: Taikatalvi)

Olen joskus toisten blogien kommenteissa kertonut olevani konservatiivi kahdessa asiassa, joulun ja Muumien suhteen. Jouluisin haluan saavuttaa lapsuuteni joulun tunnelman enkä tahdo luoda mitään uusia jouluperinteitä, koska vanhatkin ovat hyviä silloin kun ne ovat yhtä leppoisia kuin meillä. Muumeista taas taisin sanoa, että pidän vain Tove Janssonin omista muumikirjoista ja sarjakuvista, en uudesta muumikirjallisuustuotannosta, joka on osin jopa alkuteokseltaan muun kuin ruotsin- tai suomenkielistä. Toki meillä, kolme- ja viisivuotiaiden lasten perheessä, luetaan paljon Tove Janssonin luomaan Muumien maailmaan perustuvia kirjoja ja lapset rakastavat niitä. Esimerkiksi Muumin syntymäpäivänappi (Wsoy 2010; MOOMIN and the Birthday Button 2010) on tällainen kirja. Se onkin ihan hyvä, mutta en saavuta niiden kautta Muumilaakson filosofista tunnelmaa.

Nyt muumikonservatiivi joutuu kuitenkin ottamaan hieman sanojaan takaisin. Ensiksi minun on tunnustettava se tosiasia, ettei pikkulapsille suunnattuja muumikirjoja olekaan tarkoitettu samanlaisiksi syvällisiksi elämänylistyksiksi kuin Janssonin omat kirjat. Ja toiseksi jotkut ei-Janssonin muumikirjat ovat hauskoja, oivaltavia ja juuri oikeanlaisia meille muumipuristeillekin. Tällaisia ovat esimerkiksi iki-ihana Muumimamman keittokirja, täällä arvioitu Muumit ja olemisen arvoitus (joka on todella kaukana lapsille suunnatusta muumiteollisuudesta) sekä tietenkin neljä vuotta sitten ilmestynyt Sami Malilan kirjoittama, Tove Janssonin sekä Elina Vannisen kuvitukseen pohjautuva Muumilaakson puutarhakirja (Wsoy 2007).

Muumilaakson puutarhakirja on täydellinen puutarhatietokirja koko perheelle. Vaikka se on esipuheensa tyylin mukaan suunnattu ensisijaisesti lapsille, antaa se hyviä vinkkejä kenelle tahansa kotipuutarhurille, joka ei kaipaa tietoa turhan vaikeista  kasvatettavista. Kirja lähtee liikkelle perusasiasta: puutarhan suunnittelusta ja tarvittavista työkaluista edeten kastelun ja lannoittamisen kautta siementen kylvämiseen, salaatteihin, mansikoihin ja kukkiin, rikkaruohojen haittoihin ja hyötyyn sekä edelleen kompostoimiseen ja syyspuutarhan iloihin. Kirjan luvut ovat melko yksinkertaisia, minkä vuoksi Muumilaakson puutarhakirja toimii hyvänä perustietokirjana kenen tahansa kirjahyllyssä, mutta ei anna kovin syvällistä tietoa puutarhanhoidon ongelmakohtiin. Se ei olekaan kirjan tarkoitus, Muumilaakson puutarhakirja on eräänlainen ihastuttava aloituspaketti pihaihmisille.

Malila ei keskity vain puutarhan tai pihapläntin omistajiin, vaan on omistanut luvun myös parvekeviljelijöille ja muistuttaa siitä, että jo yksi ikkunalle pantava laatikkokin voi sisältää pienen kasvi- tai kukkamaan. Tässä luvussa Malila tuo esiin myös yllätyksen. Ainakaan minä en ollut ajatellutkaan sellaista itsestäänselvyyttä, että ruukussa voi kasvattaa monia pientareelta löytyviä luonnonkukkia, esimerkiksi rönsyleinikki tai ketohanhikki näyttävät jännittäviltä ruukkuissa. Lasten kanssa puutarhanhoitoa aloitellessa tällainen viljely on paitsi edullista, myös aika hauskaa. Itselleni tuli hieman hemulimainen olo, kun ajattelin pientä kasvitieteellistä parvekepuutarhaa:

Kun ruukut varustaa pienillä kulteillä, joissa lukee kasvin suomalainen ja tieteellinen nimi, on parvekkelle perustettu pikkuruinen kasvitieteellinen puutarha.

Koska teoksen nimi on Muumilaakson puutarhakirja, on syytä pohtia sitä, mikä kirjasta tekee muumimaisen. Toki kirjassa on joukko sitaatteja muumiromaaneista sekä Tove Janssonin alkuperäiskuvitus, jota Elina Vanninen on värittänyt kirjaan sopivaksi. Jo pelkät kuvat tuovat mukanaan sitä levollisuutta, oivaltavuutta ja erilaisia tunnetiloja, joita muumikirjoissakin on. Silti kuvat yksin eivät riitä. Onneksi kuvat eivät olekaan pelkästään päälleliimattuja. Vaikka Malilan teksti sinänsä on asiapitoista ja opastavaa, kuten koko perheen tietokirjassa kuuluu ollakin, on siinä mukana huolettoman iloinen ote. Puutarhaa tai pientä parvekelaatikkoa on syytä hoitaa hellästi. Jos joku kasvi kuolee tai viljely ei ohjeista huolimatta onnistu, ei kannata huolestua, seuraava kasvukausi koittaa taas ensi keväänä!

Olen itse jossain määrin fiilispuutarhuri; Näen jotain ihanaa tuttavan pihassa tai puutarha-aiheisella internetsivulla ja haluan heti samanlaisen kasvin itselleni. Vielä joitakin vuosia sitten saattoi käydä jopa niin, että ehdin ostaa taimen, jonka kasvattaminen ilmeni niin vaikeaksi, että kasvirukalle kävi huonosti. Muumilaakson puutarhakirja auttoi minua suunnitelmallisemmalle ja paremmin organisoidulle kotipihanhoitouralle. Kirjan (sekä äitini ja anoppini, terveisiä vaan!) ansiosta tiedän paremmin, mitä istuttaa, minne ja milloin. Kasvun ihmettä on aikuisenakin ilo seurata.

Muumilaakson puutarhakirjan parissa on helppoa päästä puutarhamielelle. Jätän teidät nyt kirjassa olleen Muumipeikko ja pyrstötähti-siteerauksen sekä muutaman tänään aamulla omasta pihastamme ottamani kuvan pariin. Mitäpä sitä muuta kesältään kaipaisi kuin tätä (ja kasaa hyviä kirjoja):

Muumipeikko istuutui maahan ja käänsi kasvonsa auringonpaistetta kohti, sulki silmänsä ja huokaisi onnesta.

Pihahommat meillä ovat vielä aika paljon tässä vaiheessa, mutta jotain kevätkesäistä alkaa olla ilmassa...

Muutama lämmin päivä ja tulppaanit lie kukassa.

Hallanarkaa särkynyttäsydäntä  olen peitellyt iltaisin harsolla.

Vielä viime viikolla kuvittelin, etteivät vuosi sitten istuttamani pionit kestäneet rankkaa talvea, mutta nyt näyttää jo ihan toisenlaiselta!

Sininen on vaikea väri valokuvata.

Mehikasvit menestyvät missä vain ja ovat läheltä kuvattuna aika metkan näköisiäkin.

PS. Muumilaakson puutarhakirjasta on kirjoittanut ainakin Leena Lumi. Innostavasti ja laajasti muumeja on pohtinut Kirjavan kammarin Karoliina. Koko lailla kirjallisesti-blogin Jenni taas on kirjoittanut ihastuttavasti Tove Janssonista.

~Tove Jansson & Per-Olov Jansson: Outo vieras muumitalossa~

Eräänä yönä syksyn liepeillä oli täysikuu. Laakso oli äänetön, eikä tuulenhenkäyskään saanut merta väreilemään. Kaikki jotka asuivat tai yöpyivät muumiperheen talossa olivat sitä mieltä että oli sopiva aika mennä nukkumaan, mutta yksikään heistä ei sammuttanut lamppua. Heillä oli näet vahva tunne, että tämä yö oli epätavallinen. Aivan ehdottomasti ilmassa oli jotain salaperäistä.

Tove Janssonin ja Per-Olov Janssonin kirja Outo vieras muumitalossa (WSOY 1980, uusi painos 2010) on synkän syksyillan kirja. Se sopisi parhaiten jonnekin loka-marraskuulle, jolloin tuuli ujeltaa nurkissa ja pimeys kietoo meidät tiukasti viittansa sisälle. Mutta kyllä tämä sopii luettavaksi maaliskuisena iltanakin!

Outo vieras muumitalossa on kirja, jonka minä tilasin lapsilleni (ja ennen kaikkea itselleni) jo viime syksynä, mutta ostin silloin niin paljon lastenkirjoja, että päätin jättää tämän odottamaan parempaa aikaa. Vasta eilen illalla ihan sattumalta lakanakaappia penkoessani löysin Oudon vieraan muumitalossa sekä muutaman muunkin kirjan. Luin kirjan lapsilleni miltei siltä seisomalta ja lakanakaappi sai jäädä elämään omaa suloista sotkuaan. Kirja tempaisi meidät mukaansa siihen syksyiseen yöhön, jolloin vieraanvaraisten muumien luona majaili koko joukko ystäviä aina Pikku Myystä Ruttuvaariin ja tähtitieteilijään sekä Nyytistä ja Tuitusta Homssuun, Miskaan ja Tuu-tikkiin.

Tuona samaisena yönä muumitalon rauha rikkoutuu, kun taloon tunkeutuu joku eriskummallinen vieras, joka ei ole tavallista väkeä. Tuo vieras mellastaa talossa, jyrsii kaiken rikki ja haisee pahemmalle kuin mädäntynyt kananmuna. Tie yölliseen seikkailuun läpi kiehtovan muumitalon kaikkien huoneiden - kellaria ja ullakkoa unohtamatta - on valmis.

Pikku Myy jatkoi matkaansa talon läpi yhä ylemmäksi, eikä hänellä ollut pitkiin aikoihin ollut näin hauskaa. Portaat ja seinät natisivat ja narahtelivat, joka taholla näkymättömät ovet avautuivat ja sulkeutuivat jälleen hiljaa, talo päästi huokauksen ja pidätti henkeään.

Outo vieras muumitalossa on upea kirja! Sen uudelleenjulkaiseminen on oikea kulttuuriteko, koska se esittelee Tampereen taidemuseon Muumilaaksossa sijaitsevan talon kaikkine huoneineen luontevana osana jännittävää ja ehjää muumisatua. Kirjassa kuvattu muumitalo on Tuulikki Pietilän ja Pentti Eistolan rakentama ja Tove Jansson itse oli mukana työssä, jonka kirjan pieni esipuhe luonnehti olleen valtavan hauskaa. Kirjan kuvista näkee, kuinka upeasti koko talo on rakennettu. Talo itse on ilmeikäs ja jännittävä. Oma suosikkini on yllä olevassa kuvassa näkyvä kellari, jossa niin täydellisen näköisiä hillopurkkeja ja makkaratankoja, että lukiessa tuli nälkä. Kuvissa piilee myös ainoa moitteeni kirjaa kohtaan. Kuvat ovat hivenen rakeisia ja olisin toivonut niihin terävyyttä. Toisaalta uusintapainoksen viehättävyyden yksi osa on juuri tuo rakeisuus, joka antaa kirjalle tunnun siitä aikakaudesta, jolloin se tehtiin.

Kaikkihan me tiedämme, että muumit ovat neroja elämänasenteen suhteen. Lapseni rakastivat jännittävää tarinaa ja nauroivat kaikille yllättäville käänteille ja sanonnoille. Itse kiinnityin erityisesti Muumipapan toimintaan, joka kertoo siitä, kuinka omassa arjessaan voi yrittää rikkoa monotonisten kotitöiden tekemistä (kuten lakanakaapin siivoamista tai ikkunanpesua): Makuusäkistä pääseminen oli aika hankalaa (mutta mitä sitä ei tekisi välttääkseen vuoteen sijaamista). Ihan totta, koetankin muistaa muumipappaa seuraavan kerran, kun aamulla tulee kiire päiväkotiin ja petaamaton sänky jää kummittelemaan syyttäväsi mielessäni.

Outo vieras muumitalossa pitää sisällään kaiken sen, mikä muumeissa ihastuttaa. Se on sopivasti anarkistinen eikä ota asioita turhan pikkutarkasti. Se kuvastaa sitä yhteisöllisyyttä ja boheemia lämpöä, joka muumeissa ja heidän ystävissään elää. Erilaisuutta ymmärretään, pelottavat asiat kohdataan yhdessä ja siitä, mitä öisin tapahtui, ei puhuta enää lainkaan.

Oudosta vieraasta muumitalossa on kirjoittanut itseni lisäksi ainakin Leena Lumi.