Kustantaja: WSOY 2014
Kansi: Martti Ruokonen; Kuva: SA-Kuva
Sivuja: 334
Kustantamosta
Kotimainen romaani
Marian mielestä elämä on rakennus, kuin iso talo, jossa on monta kamaria ja salia ja jokaisessa monta ovea. Jokainen valitsee omat ovensa ja kulkee läpi keittiöiden ja kuistien ja etsii välikössä uudet ovet, eikä yksikään niistä ole oikea tai väärä, sillä ne ovat vain ovia.
1800-1900-lukujen vaihteessa Maria on nuori pitäjänkätilö, jonka on saavutettava ympäristönsä luottamus. Hän saakin arvostusta, muttei koskaan pääse irti omasta ikävästään. Marian tytär, aviottomana syntynyt Lahja uskoo Jumalaan ja haluaa aviomiehen ja ehjän perheen. Lahjan mies Onni on sotasankari, joka elää kielletystä. Myöhemmin Lahjan miniä Kaarina luo omaa kotiaan Lahjan ja Onnin tyhjään taloon. Suvun vaiettu historia avautuu, mutta voiko sitä rakentaa niistä murusista, joita annetaan? Mitä se auttaa ymmärtämään? Ja voiko kaiken kipeän ja vaietun nähnyt talo muuttua kodiksi?
Tommi Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys on kirja, joka samalla kertaa vakuutti minut ja vei kuitenkin hukkaan. Kinnusen romaani vakuutti minut, koska se on taidokkaasti kirjoitettu, otteessaan pitävä, rakenteeltaan komea ja henkilöhahmojensa puolesta samastuttava ja koskettava. Se vei minut hukkaan, koska minulla on vierähtänyt jo pari viikkoa enkä vieläkään osaa pukea kirjan vaikutelmia sanoiksi. Se on minulle harvinaista, koska yleensä keksin kirjoittamista helposti. Nyt tuntuu, että sain kirjalta paljon, mutta en osaa tarttua kiinni mihinkään erityiseen. Neljäntienristeyksestä on lisäksi blogeissa kerrottu jo niin paljon, että ennakko-odotukseni Kinnusen romaania kohtaan olivat suuret: Kirsin mielestä Neljäntienristeys on harvinaisen kypsä ja tasokas esikoisromaani. Leena antautui tarinan vietäväksi. Arjan maailmaa kirja ei ravistellut, mutta hän antaa romaanille kuitenkin arvosanaksi eximian. Minna tuumaa hauskasti ja osuvasti, että harvassa kirjassa lämmitetään vettä yhtä paljon kuin Kinnusen romaanissa. Kaiken lisäksi Helsingin Sanomissa Antti Majander ilmoittaa Neljäntienristeyksen olevan niin hyvä esikoisteos, että sen veroisia ilmestyy vain pari vuosikymmenessä.
Heti kirjan luettuani minun oli helppoa uskoa tämä ja odotukseni täyttyivätkin. Nyt parin viikon jälkeen olen hieman varovaisempi, mutta sen tiedän, että vaikuttava ja vakuuttava romaani Neljäntienristeys on - niin esikoisena kuin kaunokirjallisuutena ylipäätään. Se on konstailematon ja vaivattomasti kirjoitettu, tarkkanäköinen ja koskettava. Nautin siitä, miten hienosti Kinnunen osaa kertoa naisen elämästä, kuinka traagisesti hän rakentaa Onnin hahmon sekä siitä, miten tarkkaan hän kuvailee elämää eri vuosikymmenillä: miten 1930-luvulla pelätään tuperkkeliä, kuinka Kaarina vuonna 1966 saa kauan toivomansa jääkaapin ja kuinka oman pikkulapsuuteni vuosina käännellään jo lämpöpattereita ja pannaan leivälle gotleria, kurkkusiivut siirretään sivuun, totta kai.
Vaikka Neljäntienristeyksessä on vahvaa arkikuvausta, ei kirjassa kyse ole kuitenkaan jääkaapista tai makkarasta, vaan ihmisen ikävästä, häpeästä, kunnianhimosta, kätketystä ja kielletystä sekä välittämisestä silloinkin, kun siihen on vaikea uskoa. Ja siitä, miten hiljaisessakin talossa voi kuulua askeleita. Kinnunen kasvattaa komean ja realistisen, yllättävän perinteisenkin sukutarinan pienistä paloista, joissa on paljon arkea ja piilotettuja tunteita. Hän kirjoittaa ihmisistä, jotka voisivat kuulua kenen tahansa lukijan sukuun ja rakentaa kaiken fragmenteista - juuri sellaisista, joista elämä ylipäätään koostuu.
