Caro Claire Burke: Eilisvuosi

Caro Claire Burke: Eilisvuosi Gummerus 2026 Yesteryear 2026 Suomentanut Outi Järvinen Kannen suunnittelu Jo Thomson 389 sivua Amerikkalainen romaani

Kirja saatu markkinointikappaleena

Entä mitä minä halusin? Siihen on helppo vastata. Halusin lisää sitä, mitä minulla jo oli. Halusin, että koko maailma näkee itsensä minun silmieni kautta.

Toisinaan tykkään katsella amerikkalaisten melko konservatiivisten lifestylevaikuttajien Instagram-tilejä. En siksi, että millään tapaa jakaisin heidän aatteitaan, sillä olen ajatusmaailmaltani liberaali agnostikko. Katson niitä mielenkiinnosta: että tuollaistakin elämää on! Ja koetan ymmärtää, heidän maailmansa ja maailmankuvansa on niin erilainen ja siksi kiinnostava. Tarkkaan luotu visuaalisuus on sekin omanlaistaan: suuret puutalot, piha ja jonkin verran omavaraisuutta, säilöntää, isoja autoja, kotikoulu (huh), kuntoilua, luonnonkosmetiikkaa – ja kauheasti kuluttamista kaiken sen “autenttisuuden” keskellä.

Kun keväällä kuulin Caro Claire Burken romaanista EiIisvuosi, tiesin heti, että haluan lukea sen. Burken feministiseksi luonnehdittu kirja on viihdyttävä romaani, joka pureutuu edellä kuvaamani kaltaisiin somevaikuttajiin – tai ehkä vielä pidemmälle meneviin. Teoksen keskeishenkilö Natalie elää itse luomaansa ja konservatiivisen yleisön silmissä täydelliseltä näyttävää elämää: on Eilisvuodeksi nimetty kaunis maatila, kuusi ihastuttavaa lasta, hyvätaustainen aviomies, miljoonia seuraajia somessa, ruokaa aika parhaista aineksista sekä mennyttä maailmaa ihailevat, monia puhuttelevat arvot. Kunnes asiat muuttuvat. Natalie on edelleen Eilisvuodessa, mutta 1800-luvulla. Miksi?

Ajatusleikki, satiiri ja koukuttava lukusukkula, perheromaani, pieni mysteeri, epäilemättä myös somehitti. Burken romaanista on moneksi. Itseäni viehättää ehkä eniten se, miten Eilisvuosi osaa olla samaan aikaan niin häpeilemättömän viihdyttävä ja koventuville arvoille ansiokkaasti irvaileva. Jotensakin raikas kokonaisuus! Kaiken lisäksi Natalie on hieno päähenkilö. Hän on ristiriitainen, aika kamalakin, mutta samalla hänelle toivoo parasta. Lukiessa hänen rinnallaan kulkee, sillä hän on romaanin ainoa kertoja.

Kaikkien kehujen keskellä on sanottava, että on romaanissa tyhjäkäyntiäkin enkä tarkoita viipyilevää kerrontaa tai monipolvisia lauseita (sellaiset eivät kuuluu Eilisvuoteen) vaan sitä, että tämänkin kirjan kohdalla olisi pieni tiivistys voinut olla paikallaan. Alku ja loppu ovat vahvempia kuin vähän junnaava keskikohta. Toisaalta harva jaksaisi lukea täyttä tykitystä alusta loppuun, että oikein hyvä näinkin.

Lukekaa muutkin Eilisvuosi. Se on kiinnostava, sopivasti yllättävä ja meidän aikaamme peilaava satiiri.

Virginia Evans: The Correspondent

 

Virginia Evans: The Correspondent
Crown 2025
Kannen kuvitus Gemma Koomen
285 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Sybil Van Antwerp on 73-vuotias ja sokeutumassa. Koko ikänsä hän on kirjoittanut kirjeitä:
Felix, my dear brother; Dear Ann; Dear Alice...
Love, Sybil; With warm regards...

Kirjeromaanit ovat minulle usein vaikea laji, mutta niiden joukossa on muutamia suosikkejani, kuten Helene Hanffin Rakas vanha kirja ja Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin  suloinen Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Vaikeus koskee vain fiktiivisiä kirjeromaaneja, historiallisten henkilöiden kirjeet ovat luonnollisestikin eri asia, niiden lukeminen kirjoista on kiehtovaa etenkin, jos kirjeiden kirjoittajien elämää ja ajan kulttuurihistoriaa pohjustetaan muuten.

Tänä kesänä uskalsin pitkästä aikaa tarttua kirjeromaaniin, kun bongasin jostain kirjasomesta Virginia Evansin The Correspondentin, jota myös yksi ystäväni suositteli. Ja lukuaikaan nähden hauskan ajankohtaisesti teokselle myönnettiin myös Women’s Prize for Fiction -palkinto.

Kuinka hieno kirja se onkaan! Teoksen rakenne on kiinnostava: aluksi näyttäisi kuin Sybil kirjoittaisi kirjeitä erilaisten ihmisten kanssa – kuten toki tekeekin – mutta mitä pidemmälle kirjaa lukee, sitä paremmin alkaa huomata erilaisia linkkejä ja sidoksia ihmisten ja kirjeissä kuvattujen asioiden välillä. Kirja siis kasvaa lukiessa. Toisinaan kirjeissä on välittämistä ja vastavuoroisuutta, joskus ne ovat virallisia, onpa mukana nimettöminä lähetettyjä uhkaavan sävyisiäkin viestejä. Kirjeiden rinnalla on myös sähköposteja. On pitkiä pohdintoja ja lyhyitä “soita minulle” -tyylisiä.

Sybil on tietenkin kaiken kokoava voimia, sillä kirjeet ovat häneltä ja hänelle. Hän ei ole välttämättä kovin miellyttävä henkilöhahmo, vaikka voi olla sellainenkin. Hän on välittävä ja tympeä, suora ja jotenkin niin inhimillinen. Kirjeistä välittyy yksinäisyyttä ja ikääntymistä mutta myös välittämistä, sarkasmia ja teräviä huomioita arjesta, monimutkaisia ihmis- ja sukulaisuussuhteita ja paljon muuta. Kirjailijoillekin Sybil kirjoittaa: Joan Didionille, Ann Patchettille, Kazuo Ishigurolle. Itse asiassa Evansin koko teos alkaa Didionin The White Albumin sitaatilla.

The Correspondentille kannattaa antaa aikaa. Sen voi varmasti lukea ahmienkin, mutta suosittelen hitaampaa lukutapaa. Tämä älykkäästi kirjoitettu romaani saa(nee) kyyneleen silmäkulmaan paatuneimmillekin lukijoille.

P.S. Ostin kirjan alkukesästä Torontossa, luin sitä hitaasti pitkin kesää. Kirjaa suositellut ystäväni vinkkasi, että äänikirjaversiossa kirjeillä on eri lukijat aina kirjoittajahahmonsa mukaisesti. Oiva vinkki antoi lisäsilauksen muutenkin hienolle lukuelämykselle (luin siis sekä painettua kirjaa että kuuntelin äänikirjana). Suosittelen muillekin.

Claire Lombardo: Onnen päiviä

 

Claire Lombardo: Onnen päiviä
Tammi 2026
The Most Fun We Ever Had 2019
Suomentanut Terhi Vartia
Kansi Tuomo Parikka
582 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

*Saatu kustantajalta markkinointitarkoituksessa*

[--] he olivat vain kaksi nuorta tyttöä, jotka katsoivat tulevaisuuteen turvallisesta paikastaan, jossa he kuuluivat saumattomasti yhteen, paljon ennen kuin maailma kasvoi paljon suuremmaksi kuin he pystyivät käsittämään.

“Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Jotenkin noin alkaa Leo Tolstoin klassikkoromaani Anna Karenina. Claire Lombardon romaani Onnen päiviä alkaa Marilyn-nimisen hahmon, perheenäidin, väsymyksen tunteella kesken tyttärensä häiden. Mutta Tolstoin teoksen tunnettu alku sopisi hyvin Lombardon suureen amerikkalaiseen perheromaaniin.

Tolstoin ohella ajattelen nyt kirjoja, joissa on neljä siskosta: Lombardon romaanin ohella tuoreehkoja siskoskirjoja ovat muun muassa Ann Napolitanon Kaunokaisia ja Coco Melorsin Blue Sisters, klassikoista löytyvät ainakin ihastuttavat L. M. Alcottin Pikku naisia ja kotimainen Rauha S. Virtasen Seljan tytöt. Kirjat eivät liity suoranaisesti toisiinsa (tai ehkä ne kuitenkin linkittyvät, joku on aina esikuva toiselle), mutta perhesuhteiden tarkkaa kuvausta, siskosten välistä kipuilua niistä kaikista löytyy. Ja tosiaan neljä siskosta. Jokainen kirja on ollut myös menestys ja jokaisen henkilökaartista voi löytää oman suosikkinsa.

Onnen päivissä Marilyn ja David ovat siis kasvattaneet neljä tytärtä: Wendyn, Violetin, Lizan ja Gracen. Esikoinen Wendy on jäänyt leskeksi nuorena, hän on vauras nainen, joka harrastaa irtosuhteita ja juo liikaa. Violetilla on korkea koulutus ja ydinperhe, mutta ahdistus ottaa joskus ylivallan. Lizan akateeminen ura ei ota kantaakseen, sillä Liza kantaa jotain muuta: lasta. Kuopus Grace etsii itseään – ehkä ikuisesti. Koko perhe, myös Marilyn ja David, joutuvat peilaamaan itseään ja perhettään, kun heidän kaikkien elämään ilmestyy nuorukainen Jonah.

Taitavasta perhedynamiikan kuvauksesta on helppo nauttia. Lombardon romaani on hänen esikoisensa, mitä on vaikea uskoa, sillä niin sujuva, viihdyttävä ja samalla syvälle menevä se on. Pääosin Chicagon seudulle sijoittuva romaani antaa jokaiselle henkilöhahmolleen omat surunsa, myös Marilynille ja Davidille, jotka tyttäriensä silmissä näyttävät jopa ärsyttävän täydellisiltä. Lombardo taitaa perhesuhteiden nyanssit.

On romaanissa toki miinuksensakin, mutta eikö kaikissa kirjoissa ole? Onnen päivien kohdalla se on pituus. Vaikka menneessä ja nykyisessä kulkea kerronta saakin olla laveaa, tuntui minusta välillä ettei romaani pääty koskaan, että sen seikkaperäisyys puuduttaa. Tiivistäminen olisi tuonut kerrontaan jäntevyyttä ja ilmavuutta, antanut henkilöhahmoille hieman enemmän happea kasvaa lukijan mielessä.

Mutta tällaisenaankin Lombardon romaani on hieno ja voin suositella sitä kaikille laadukkaiden amerikkalaisten romaanien ja keskiluokkaisten perhetarinoiden ystäville.

Elizabeth Strout: Burgessin pojat

 

Elizabeth Strout: Burgessin pojat
Tammi, Keltainen kirjasto 2025
The Burgess Boys 2013
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
398 sivua
Amerikkalainen romaani

“Ethän sinä heitä tunne”, hän sanoi. “Ei kukaan koskaan tunne ketään.”

Niin, tuntevatko edes yhdessä varttuneet? Jim, Bob ja Susan ovat Burgessin sisarukset, jo keski-ikäisiä ja keskenään erilaisia. Vaikka Jim ja Bob molemmat ovat juristeja ja asuvat New Yorkissa, on esikoinen Jim urallaan menestynyt ja itsetietoinen, nuorempi Bob on puolestaan pehmeämpi, eronnutkin. Bobin kaksoissisko Susan on jäänyt heidän kaikkien lapsuuden kotipaikkakunnalle Shirley Fallsiin. Lapsuuden suuri menetys kulkee sisarusten elämässä alati läsnä, mutta tällä kertaa heitä koskee myös akuutti asia, Susanin pojan Zacharyn teko, josta tulee viranomaisasia.

Mikä saa yksinäisen nuorukaisen viemään sianpään moskeijan eteen ramadanin aikana? Teko on pöyristyttävä. Elizabeth Stroutin vuonna 2013 Yhdysvalloissa ilmestynyt romaani Burgessin pojat on ajankohtainen edelleen, monesta syystä. Yksi keskeinen teema kuvaa somalitaustaisten ihmisten elämää maassa, joka ei välttämättä ota hyvin vastaan. Lukiessa tulee väistämättä mieleen Minnesota tänä vuonna – ei Zacharyn teon vuoksi vaan ylipäätään syvempien ennakkoluulojen ja rasismin.

Vielä keskeisempää, varsin stroutlaista, on ihmisten välisten suhteiden kuvaus. Hahmoja on paljon, ja ihmiset ovat niin kimurantteja kuin oikeassa elämässäkin, monimutkaisia ja arkisia – ja yllättäviä olivat he sitten pää- tai sivuhenkilöitä. Burgessin sisarusten ohella keskeisimpiä ovat Jimin vaimo Helen, Bobin entinen vaimo Pam ja somalitaustainen Abdikarim. Heidän puheensa, ajatuksensa, tekonsa ja tekemättä jättämisensä muodostavat moniulotteisen kudelman, jota lukee mielellään. Lukija kulkee jokaisen rinnalla ja löytää omat ihmisensä.

Kerronta se tietenkin stroutmaista onkin: nautittavaa ja vetävää. Elizabeth Strout osaa, uskallan sanoa, aina. No, Lucy meren rannalla ei ollut mieleeni ihan yhtä paljon kuin Stroutin muu tuotanto, mutta nyt lukemani Burgessin pojat olikin sitten sitäkin parempi. Onneksi uusin Strout-suomennos Haluan kuulla kaiken odottaa jo hyllyssäni.

Scott Meslow: A Place Both Wonderful and Strange (Twin Peaks)

 

Scott Meslow: A Place Both Wonderful and Strange: The Extraordinary Untold History of Twin Peaks
Faber 2026
272 sivua
Amerikkalainen tietokirja

Outo tunnelma, kirsikkapiirakka, pöllöt, mysteeri, Tiibet, saha, juonittelu, Laura Palmer, murha, rakkaus, Nadinen äänettömät verhot, donitsit, Log Lady, Sarah Palmerin itku, halkaistava sydänkaulakoru, salainen päiväkirja, Dale Cooperin optimismi, douglaskuuset, varjot, alitajunta…

Olen katsonut Twin Peaksin varmaankin jo kuudesti. Olin lukiolainen, kun sarjaa ensimmäisen kerran näytettiin Suomessa ja sen tumma omituinen maailma vei heti mukanaan, pelotti ja lumosi. Sittemmin olen löytänyt sarjasta myös huumoria ja tietenkin yhteisöllisyyttä, ja aina vain uusia yksityiskohtia ja kerroksia. En tiedä, voinko koskaan kyllästyä Twin Peaksiin.

Joku aika sitten näin (muistaakseni) Waterstones-kirjakauppaketjun somessa kuvan Scott Meslown kirjasta A Place Both Wonderful and Strange: The Extraordinary Untold History of Twin Peaks, oli minun tietenkin saatava se omaan hyllyyni.

Ja mikä mukavalukuinen, kiinnostava teos se onkaan! Kaunis omistus ikoniselle sarjalle. Meslow kirjoittaa mukaansatempaavasti ja kertonee myös uutta sarjan luomisesta (tästä en tietenkään ole varma, koska en ole aiemmin lukenut Twin Peaks -aiheista tietokirjaa), mm. näyttelijävalinnoista ja monen asian yllätyksellisyydestä – ilmeisesti Lynchille ja Frostillekaan ei ollut aina ihan selvää, miten mitkäkin kuviot tulevat etenemään.

Meslow kirjoittaa myös aikakaudesta ja tv-historian muutoksesta. Haastattelut, mustavalkoiset kuvat ja hahmojen taakse katsominen antavat omat säväyksensä. Fire Walk With Me -elokuva ja vuonna 2017 ilmestynyt Twin Peaks Return saavat myös arvoisensa tulkinnat. Kovin syvällinen kirja ei ole, muttei sen tarvitse ollakaan. Ennen kaikkea se on ihastuttavaa eskapismia kaikille Twin Peaksin ystäville, vie nimensä mukaisesti todellakin paikkaan – tai siis sarjaan – joka on yhtä aikaa ihana ja omituinen.

Muuten, Meslown kirjaa enemmän nautin (jo) maaliskuussa Riviera Punavuoressa Twin Peaks -maratonista, jonka aikana katsottiin sarjan pilotti ja ensimmäinen kausi. Ihan täydelliset 7 h 45 minuuttia. Mitä kaunein elokuvateatteri, hurmaavat herkut (kirsikkapiirakka!) ja täydellinen uppoutuminen lempisarjaani. Vellon tuon maratonin tunnelmissa edelleen ja haaveilen myös kakkoskauden katsomisesta Rivieran viihtyisässä salissa. Toivottavasti näytöksiä järjestetään kesällä tai syksyllä. ♥ 

Anne Tyler: Palmikko

 

Anne Tyler: Palmikko
Otava, Otavan kirjasto 2023
The French Braid 2022
Suomentanut Markku Päkkilä
248 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

“Sitä vain, että perheet ovat samanlaisia”, David sanoi. “Niistä voi kuvitella irtautuvansa, mutta oikeasti irti ei pääse koskaan. Palmikon jäljet näkyvät ikuisesti.”

Kun viikon viikolla luin loppuun hienon japanilaisen “Voita”-romaanin, kirjoitin kaipaavani sen runsauden jälkeen jotain tiivistä. Ehkä tiivis voi tarkoittaa myös arkista, ainakin jotain tavallisuudessaan ihastuttavaa, kuin hyvää leipää, josta jokaisella haukkaisulla paljastuu monenlaisia makuvihahteita. (Olen muuten suuri leipäfani.)

Anne Tyler on yksi arkikuvausten mestari samaan tapaan kuin Carol Shields (ja osin myös Elizabeth Strout, joka luo kuitenkin ehkä hieman karikatyyrisempiä hahmoja – no, rakastan kaikkien kolmen mainitun kirjailijan teoksia). Hän kirjoittaa tavallisuudesta, useamman sukupolven ihmisistä, avioliitoista, vanhemmista ja lapsista, kodeista, töistä, pyykinpesusta, pääruoasta ja salaateista, tuttuudesta ja vieraudesta ja siitä, miten näennäisesti samana toistuva elämä on pinnan alla jatkuvassa liikkeessä.

Palmikon alku ei ole tarinan alku tai loppu. Kaikki alkaa, kun nuori Serena Drew on poikaystävänsä Jamesin kanssa Philadelphian rautatieasemalla. Serena näkee siellä serkkunsa Nicholasin, muttei ole kuitenkaan aivan varma, onko kyseessä Nicholas. Se kummastuttaa Jamesia. Miten voi olla mahdollista, ettei tunne omaa serkkuaan niin hyvin? Mutta sellainen Serenan perhe on. Seuraavassa luvussa eletään Serenan äidin Lilyn nuoruuden kesää:  Garrettien äiti Mercy taidemaalaa, isä Robin työskentelee perheen putkifirmassa, Lilyä ja Alice-siskoa nuoruus vie eri suuntiin ja nuorimmaisella Davidilla on omat juttunsa. Perhe elää yhdessä muttei ole yhdessä. Vuosikymmenet vierivät, perhe kasvaa, mutta sen suurempaa henkistä läheisyyttä tai sukuyhteyttä heillä ei ole.

Anne Tylerin romaani oli juuri sitä mitä olin nyt luettavakseni kaivannut: sujuvaa ja vaivatonta luettavaa, ei varmastikaan mieleenjäävää, mutta keskiluokkaisessa arkisuudessaan elämänmakuista ja (ehkä sittenkin myös hivenen liiankin) siistiä. Tekstin ja rakenteenkin osalta taidokasta. Tunnetasolla romaani ei tule kovin lähelle lukijaa eikä tarvitsekaan, sillä tällaisiakin monet perheet voivat olla. Tehdään asioita yhdessä silloin kun on aika kokoontua, mutta siinä välissä jokainen elää omaa elämäänsä.

Palmikko, tai “ranskalainen letti” kuten romaanin englanninkielinen nimi viittaa, on kuvaava nimi teokselle, jossa suvun säikeet kietoutuvat yhteen lujasti mutta samalla irtonaiset suortuvat koettavat erkaantua punotusta.

Austin Wright: Tony & Susan

 

Austin Wright: Tony & Susan
Avain 2011
Tony & Susan 1993
Suomentanut Mari Janatuinen
Kansi Satu Ketola
386 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Susan toivoo, ettei hänen tarvitsisi jatkuvasti todistella, miten hänen kykynsä lukea on se, mikä tekee hänestä säällisen.

Keski-ikäinen ja -luokkainen Susan saa nuoruudenrakastetultaan ja entiseltä puolisoltaan Edwardilta tämän kirjoittaman käsikirjoituksen. Teksti imaisee Susanin mukaansa. Käsikirjoituksen päähenkilö Tony muistuttaa Edwardia ja lukeminen palauttaa muutenkin mieleen asioita vuosia sitten päättyneestä avioliitosta.

Austin Wrightin Tony & Susan on trillerimäisiä piirteitä (tai trillerin) sisältävä romaani, jonka rakenne on hieno. Lukija saa luettavakseen kaksi tarinaa: ikään kuin romaanin romaanissa, fiktiota fiktiossa. Edwardin käsikirjoitus “Yön eläimet” on jännityskirja ja kostotarina, jossa Tonyn perheen automatka saa järkyttäviä käänteitä ja seurauksia. Susan puolestaan on kirjoittamisen opettaja ja perheenäiti, jonka lukemista rytmittää oma arki.

Kahdesta tarinasta huolimatta kyseessä on yksi kokonainen teos. Edwardin käsikirjoitus “Yön eläimet” pitää otteessaan paitsi Susania myös romaanin Tony & Susan lukijaa – hetkittäin muistuttelin itseäni, että luen Susanin lukemaa tekstiä omassa olohuoneessani, aivan kuin Susankin lukee Yön eläimiä kodissaan. Ja juuri kun Edwardin Yön eläimissä tapahtuu jotain kouraisevaa, kääntää Wright romaaninsa takaisin Susanin mietteisiin.

On mielenkiintoista, miten Yön eläimet on vetävämpi kuin Susanin osuus, mutta jälkimmäinen on kuitenkin ehkä tärkeämpi: millaista on olla lukija, millaista on etsiä merkityksiä tuttavan (tässä kohtaa entisen puolison) tekstistä, mihin lukeminen katkeaa, millaisia yhteyksiä omaan elämään tulee etsittyä? Ja tässä me kaikki lukijat olemme Susaneita.

Hieno romaani on julkaistu suomeksi vuonna 2011. Joillekin puolivanhoille (käytän nyt em. Ilmaisua, koska kyse ei ole vanhasta teoksesta tai klassikosta, mutta eipä kyse ole uutuudestakaan) teoksille toivoisi runsaasti lukijoita. Otteessaan tiukasti pitävä ja ajatteluttava Tony & Susan on yksi sellainen.

Kirjan pohjalta on tehty elokuva Yön eläimet (Nocturnal Animals), jonka aion katsoa pienen ahdistumispelon uhallakin.

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä

 

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä
Kirja saatu arvostelukappaleena
Tammi, Keltainen kirjasto 2025
Festivals Days 2021
Suomentanut Riina Vuokko
Kansi Eevaliina Rusanen
318 sivua
Yhdysvaltalainen kirjoituskokoelma

Ehkä noina kuumina kesäisinä iltapäivinä, kun kahvi sai naiset raukeiksi, kun köynnösruusujen tuoksuun sekoittui ammoniakin katkua, kun tytöt olivat olevinaan äitejä ja äidit olivat olevinaan jotain aivan muuta, saattoi käydä mitä tahansa.

Heleän pastellinen, kaunis kansi ja nimi Juhlapäiviä vievät mielen herkästi jonnekin kuplivan keväiseen tai kesäiseen – ehkä hetkeen, jossa ystävät tapaavat, nostelevat maljoja, syövät leivoksia ja kävelevät kotiin korkokengät hieman jalkoja puristaen. Sellaisia juhlia on, mutta Jo Ann Beardin kertomuskokoelmassa Juhlapäiviä juhlat ovat toisenlaisia – kuten kirjan esittelytekstissäkin kerrotaan, kirja on hurja ja riipaiseva.

Juhlapäiviä vie ihmisensä kaupunkeihin ja takamaille, muistoihin ja käsillä olevaan hetkeen, kuvitelmiin, kirjallisuuden äärelle (Virginia Woolf mainitaan). Kantaakin Beard teoksellaan ottaa, mm. eutanasian puolesta.

Beardin kirjassa on juhlia (ja arkea ja dramatiikkaa), mutta niiden paikat ja syyt eivät ole keveitä, vaan on epävarmuuksia, luopumista ja uusia ovia. Monesti elämä ja kuolema kulkevat käsi kädessä. Vahvimmin mieleen jää “Cheri”, joka on englanninkielisenä irrotettu myös omaksi julkaisukseen, pienoisromaaniksi. Cheri on tositarina, kuten myös kokoelman avausnovelli Werner. Juhlapäiviä kutsutaan novellikokoelmaksi, mutta joukossa on tosiaankin myös pienoisromaanin mittaisia kertomuksia, esseitä ja pienempiä tekstejä.

Vaikka näissä juhlissa ollaan isojen kysymysten ja luopumisenkin äärellä, ei lukijan mieli ole musta tai turta, vaan ihastunut – lukemisen ilosta. Jos kirja samalla kertaa ihastuttaa, hämmentää, itkettää ja paikoin naurattaakin, se ei voi olla kuin hyvä. Beardin tekstiin, Juhlapäivien kertomuksiin, haluan vielä palata. Rakastin lukea tätä kirjaa.

(Kirjan taustalla oleva maalaus Tiina Nevalaisen "Bättre folk".)

Michael Cunningham: Päivät

 

Michael Cunningham: Päivät
Gummerus 2024
Day 2024
Suomentanut Markku Päkkilä
Kansi Tuomo Parikka
342 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Hän miettii sitä mahdollisuutta, että tavallaan dekadentti surumielisyys on kenties pahempaa kuin aito ja aiheellinen epätoivo. Toisaalta hän tietää, että tällainen pohdiskelu vasta dekadenttia onkin.

Syksy on sujunut melkein pökerryttävää tahtia: kirjamessuja toinen toisensa perään, töitä, muuta arkea jne. Siinä välissä olen potenut surua siitä, ettei vapaa-aikana lukeminen ole tuntunut siltä kuin miltä se parhaimmillaan voi tuntua: ihmeelliseltä, innostavalta, uudelta. Olen toki lukenut erinomaisia kirjoja, kuten vaikka Solvej Ballen Tilavuuden laskemisesta I:n tai Colmi Tóibínin Long Islandin. Silti olen kaivannut sitä merkittävintä asiaa: lukemisen taikaa.

Eipä siis ihme, että latasin erityisen suuria odotuksia Helsingin kirjamessuilta ostamaani Michael Cunninghamin romaaniin Päivät. Cunninghamin Tunnit on edelleen yksi ikisuosikeistani, ikimuistoinen lukuelämys, joka yli 20 vuotta sitten suorastaan kirkasti minulle jotain olennaista siitä, miksi olen lukija. Olen pitänyt myös muista Cunninghamin kirjoista, vaikkei Tuntien veroista ole vastaan tullut. Olisiko Päivissä sitä samaa taikaa?

Päivät on kolmeen eri vuoteen sijoittuva yhdenpäivänromaani – tai siis kaiketi kolmenpäivänromaani. On huhtikuun 5. päivä, ensin vuonna 2019, sitten pandemian pahimman aallon aikana 2020 ja lopulta vuotta myöhemmin, 5.4.2021. Romaani on siis osin myös pandemiakirjallisuutta, joka ottaa miljöönsä New Yorkissa ja Islannissa. Cunninghamille tyypillisesti kyse on perheen kuvauksesta. On vanhemmat Isabel ja Dan, heidän lapsensa Violet ja Nathan, sekä Isabelin veli Robbie, kaikkien sydänkäpynen. Heistä rakentuu kuva moniulotteisesta perheestä, jota täydentävät vielä Danin veli Garth, jolla on lapsi Chessin kanssa. Lisähahmona kulkee Wolfe, fiktiivinen Instagram-hahmo. Yksi haluaa lähteä, toisen on sisäinen pakko lähteä, eräs haluaa nuoruutensa päiviin, joku taas on nuoruutensa kynnyksellä.

Päivissä on paljon sitä, mistä kirjallisuudessa – ja Cunningamista – pidän. Rakenteen taitajana ja henkilöhahmojensa kuvaajana Cunningham on tälläkin kertaa vaikuttava. Alun tunnelmat New Yorkista, Isabelin mietteet ja monet yksityiskohdat saivat hurmaantumaan, mutta sitten. Korona-ajasta on sen verran vähän aikaa, että pandemia-ajan kuvauksen lukeminen ei innostanut. Vuoden 2020 päivä jää siis etäisemmäksi, mutta romaanin alku vie mukanaan ja loppu, 2021, koskettaa. 

Jotkut kohdat, pikkuseikat ja sivupolut, saivat lukiessa hymyilemään, jotkut kurtistamaan kulmiaan. Hymyilin, kun luin ihmettelyä siitä, miten joku 19-vuotias voisi tietää Stevie Nicksin. Itse tunnen hyvin erään pian 19-vuotiaan, joka kuuntelee Fleetwood Macia, joten. Kurtistin kulmiani, kun Isabel kirjoittaa kirjettä tulevaisuuteen 20-vuotiaalle Violetille ja pohtii lihomista ja sitä, miten arvelee ettei tytär ehkä kestä nähdä äitiään. En ymmärrä, miksi kukaan keski-ikäinen koulutettu nainen kirjoittaisi tuollaista 2020-luvulla. (Ja tiedän, ettei pidä takertua pikkuseikkoihin, mutta toisinaan sellaiset tökkäävät silmään.)

Päivät on hyvä ellei suorastaan erinomainen romaani. Se on kauniisti kirjoitettu ja hyvin suomennettu. Sen rakenne ja näkökulmatekniikka ovat hienot. Se luotaa ihmisyyttä, seksuaalisuutta, sukulaisuutta, totta ja kuvitelmaa, kantaa surua (niin paljon), katsoo henkilöhahmojaan suoraan ja kuitenkin armollisesti. 

En täysin saavuttanut sitä taikaa, jota hain, mutta saatoin sulkea kirjan kannet tyytyväisenä.

♥  Vielä muistiin itselle (ja ehkä muillekin):

Romaanissa viitataan joitakin kertoja George Eliotin romaaniin Mylly joen rannalla. Eliot on ollut lukulistallani jo kauan, joku hänen teoksensa on vielä luettava.

Colm Tóibín: Long Island

 

Colm Tóibín: Long Island
Tammi, Keltainen kirjasto 2024
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Markko Taina
345 sivua
Irlantilainen romaani 

"Se irlantilainen kävi taas", Francesca sanoi ja istahti keittiönpöydän ääreen. "On käynyt joka talossa, mutta sinua se etsii. Sanoin, että olet kohta kotona."
"Mitä asiaa hänellä oli?" Eilis kysyi.
"Ei kertonut, vaikka kuinka yritin. Kysyi sinua nimeltä."

Kuvassa, värien hehkussa, on kirja, jonka lukemisen aloittaminen liikutti minua. Että sain lukea tuoretta Colm Tóibín -suomennosta. Että se alkaa yllä olevalla lainauksella. Että se jatkaa Brooklyn-romaanin Eilisin tarinaa. Että, että, että...

Long Island alkaa siis keskustelulla. Eilis saa kuulla, että hänen talossa on käynyt irlantilainen vieras, joka on yrittänyt tavoitella Eilisia eikä suostu kertomaan asiaansa muille. Asia selviää, kaikki muuttuu. Perheen perustanut, Long Islandille asettunut Eilis joutuu pohtimaan asioita uusiksi ja suuntaa vuosien jälkeen synnyinseudulleen Irlannin Enniscorthyyn.

Romaani sijoittuukin romaanin nimipaikan lisäksi Irlantiin. Se peilaa hienosti siirtolaisuutta: niitä jotka ovat lähteneet ja niitä jotka jäävät. Vielä upeammin Tóibín kuvaa keski-ikäistyvien ihmisten hapuilua ihmissuhteissaan, suhteessa puolisoon, perheeseen, nuoruuden tuttaviin ja siihen, mikä on oma paikka siinä maailmassa, jossa parhaillaan elää. Mitä toivoo? Mitä saa toivoa? Mikä on mahdollista? Ja mitä sitten?

Long Island on taattua Tóibínia. Siis sellaista, jota olen kaivannut – jollaista tavallaan tietää saavansa omilta luottokirjailijoiltaan (toki erilaista ja omanlaistaan jokaiselta): vahvaa kerrontaa, arjen asioita, tarkkanäköistä luotausta (tässä kohtaa ulko-)irlantilaisuuteen, pieniä ja isoja irtiottoja, juurevia henkilöhahmoja – sekä tietenkin perhesuhteita, jotka ovat monimutkaisia ja kaikkea muuta kuin helppoja.

Kaiken keskiössä on Eilis, mutta näkökulma ei ole yksin hänen, vaan oman kertojanäänensä saavat myös Eilisin nuoruuden paras ystävä Nancy sekä kotiseudulle jäänyt ihastus Jim. Jos on lukenut Brooklynin, pääsee siis takaisin ikään kuin vanhojen tuttaviensa luo. Mutta omana romaaninaankin Long Island toimii erinomaisesti. Nautin lukemastani, mutta valmiita vastauksia se ei anna, ei Eilisille eikä lukijalle. Paljon jää ilmaan. Romaani jättää siis pureskeltavaa kirjan kansien sulkeuduttuakin.

Lämmin suositus, Colm Tóibínin jokaiselle kirjalle.

Dekkareita: Rämö ja Willingham

 "Poikkeuksellisen älykäs ja viihdyttävä", lupaa Washington Post dekkarin ennakkokappaleen takakannessa. Ja mikäpä ettei, tällainen harvakseltaankin – siis tahtiin pari kirjaa vuodessa – dekkareita lukeva saattaa kiinnostua. Ja oikeammin:

Täällähän on menossa suorastaan dekkariviikot! Ne alkoivat Satu Rämön Hildurilla (WSOY 2022) jatko-osineen. Rämön kirjat olivat minulle itse asiassa lääkettä, jotka katkaisivat äänikirjataukoni. En alkukesän jälkeen ollut kuunnellut yhtään äänikirjoja. Tai aloitin kyllä, mutta kaikki kuunneltu jäi kesken ja kuntosalilla kuuntelin mieluummin podcasteja. Sitten kuuntelin Hildurin, seuraavaksi Rósan & Björkin ja niiden jatkoksi vielä "Jakobin". Kiitos näiden koukuttavien kirjojen olen jatkanut äänikirjojen parissa – ja odotan tietenkin myös kirjasarjan neljättä osaa Raakelia.

Stacy Willinghamin Välähdyksen pimeässä (Tammi 2024 suom. Einari Aaltonen) puolestaan sain ennakkokappaleena kustantamosta. Takakanteen painetut kriitikkokehut olivat selvästi onnistunutta markkinointia, sillä luin kirjan muutamalta istumalta: bussissa matkalla toimistolle ja nyt viikonloppuna kotisohvalla. Toki myös juonikehys kiinnosti: päähenkilön lapsuudessa on sarjamurhattu tyttöjä, nyt murhat ovat alkaneet uudelleen. Lisäksi on perhesiteitä yms.

Rämön ja Willinghamin kirjoissa on paljon eroja ja jotain yhteistä. Eroja ovat tietenkin maisemat: Islanti (ja hieman Suomen Lappikin) sekä Louisiana, Yhdysvaltain syvä etelä. Siinä, missä pohjolassa neulotaan ja pidellään ilmoja, voi etelässä nähdä tulikärpäsiä. Hildur on poliisi, Willinghamin kirjan päähenkilö psykologi. Kumpikin nainen painiskelee oman menneisyytensä, lapsuudesta saakka periytyvien traumojen kanssa.

Molemmat kirjat (tai siis kolme Hildur-kirjaa ja yksi Välähdys pimeässä) pitävät otteessaan niin, ettei niitä voi lopettaa kesken. Jännitys siis vangitsee lukijansa. Sekä Rämön että Willinghamin teoksissa on myös omat kliseensä, mutta lasken ne genreen kuuluviksi. Samoin on yllätysten ja ennakolta arvattavien seikkojen laita. Luulenkin, että dekkarien lukijat usein nauttivat siitä, että osaavat yhdistellä asioita ja olla ikään kuin hieman edellä kirjan kertojaa, mutta samalla on kuitenkin ilo tulla yllätetyksi.

Sangen laadukkaita jännityskirjoja, siis! Voisin ehkä lukea tänä syksynä vielä jonkun muunkin dekkarin, mielellään sellaisen aika kotoisan.

Ann Napolitano: Kaunokaisia

 

Ann Napolitano: Kaunokaisia
WSOY 2024
Hello Beautiful 2023
Suomentanut Minna Kujamäki
Kannen maalaus Jessica Miller
479 sivua
Ennakkokappale kustantamosta
Yhdysvaltalainen romaani

He olivat jo jakaneet Jon keskenään. Juliassa oli Jo Marchin eloisuus ja intohimo, ja Sylviessä itsenäisyys ja rakkaus kirjoihin. Emeline ja Cecelia olivat olleet vuoroin Meg, vuoroin Amy, mutta sairaana tai muutoin pahoilla mielin ollessaan jokainen tytöistä julistautui Bethiksi. Joku meistä kuolee ensimmäisenä, he olivat sanoneet toisilleen kukin vuorollaan, ja ajatus oli puistattanut kaikkia neljää.

Luin kirjan, jota rakastin. Ann Napolitanon Kaunokaisia on perhesuhteisiin pureutuva sujuvalukuinen suuri amerikkalainen perheromaani, jonka hahmot jäävät elämään lukijan mielessä toivottavasti (ja varmasti) vielä pitkäksi aikaa kansien sulkemisen jälkeenkin.

Rakastin romaanin lukemista, koska lukuflow, halu lukea ahmien, oli ollut minulta jo jonkin aikaa kadoksissa ja Kaunokaisia palautti sen. Rakastin kirjaa, koska se on sellainen "dreamy American novel" – en keksi kunnollista suomennosta "dreamy"-sanalle. Unelmien lukuromaani ei osu oikein kohdilleen, sillä Napolitanon romaanissa on paljon kipeyttä ja surua, kannoilla kiipiviä tragedioita, eikä kyse ole myöskään amerikkalaisen unelman esittämisestä. Kaiken rinnalla on toki myös paljon lämpöä ja eloisuutta. 

Mutta jonkinlainen yleisamerikkalainen, yhdysvaltalainen, romaani Kaunokaisia on. Se on tarina rakkaudesta, peloista, ikuisesta surusta, siskoksista ja perhesiteistä, koripallosta, kirjallisuudesta (ja kirjastostakin!) ja niistä valinnoista, jotka vaikuttavat ylisukupolvisesti.

Moniääninen romaani etenee kronologisesti ja limittäin 1970-luvulta lähelle nykypäivää. Kertojina toimivat mm. yksinäinen William ja eloisat Padavanon siskokset (erästä kertojaa en tässä mainitse, jotten tule paljastaneeksi liikaa kirjan juonesta), joiden elämät kietoutuvat yhteen. William on menettänyt paljon ja Padavanoissa hän kohtaa ihmeellisen perheen. Siskoksia on neljä: Julia, Sylvia sekä kaksoset Emeline ja Cecelia. Neljä siskosta eloisassa perheessä, kuin neljä pikku naista. L. M. Alcottin romaani mainitaankin romaanissa useaan otteeseen, Padavanon siskokset vertaavat itseään Johon, Megiin, Bethiin ja Amyyn. Ja kyllä, joku heistä on Beth.

Luvut on nimetty näkökulmahenkilön ja tapahtuma-ajan mukaisesti: toisinaan harpataan muutama vuosi, joskus kerronta kulkee yhdessä ainoassa kuukaudessa. Rakenne toimii erinomaisesti palvellen niin kerrontaa kuin lukijaakin. Myönnän, että kerronnan tasolla jotkut solmut solmitaan yhteen ehkä turhankin helposti, vähän kuin katsoisi jotain perheestä kertovaa laatusarjaa, mutta tässä lukuflowssani en nyt välittänyt siitä, vaan luin ahmien.

Jos siis etsitte täyteläistä, sujuvaa, eläväistä, amerikkalaista, hyvää ja vaikutuksen tekevää lukuromaania, on se juuri tässä: Kaunokaisia. Tässä hetkessä minulle koko lailla täydellinen lukuelämys. Kirja ilmestyy 1.8.

Jamaica Kincaid: Puutarhani (kirja)

Jamaica Kincaid: Puutarhani (kirja)
S&S 2024
(My) Garden Book 1999
Suomentaneet Kaijamari Sivill ja Helka Sivill
Kansi Elina Warsta
288 sivua
Kustantamosta
Antigualais-amerikkalainen muistelmateos

Tavallaan botanistit ovat myös samankaltaisia kuin kolmella laivalla purjehtinut mies: he tyhjensivät maailmoja niiden nimistä, he tyhjensivät maailmoja niiden eläin-, kasvi- ja kivikunnan nimistä ja korvasivat nimet heitä itseään miellyttävillä, ja uudet nimet miellyttivät heitä, koska ne olivat järkeviä, ja järki on heille mieleen.

Puutarha, sen kasvu ja kultivoitu kukoistus, sen värikkyys ja ennen kaikkea sen vahva vihreys. Puutarhan kasvit, kulttuurihistoria ja tuon historian monet luennat. Oma ja vieras puutarha. Yksi elämän suurimmista rakkauksista – ilman mitään hyötymisajatusta.

En ole kummoinenkaan puutarhaihminen. Nautin toki kukkien valokuvaamisesta ja kenties (!) rakastan omaa pihaamme omenankukkien aikaan tai syyskesällä hortensioiden kukoistaessa. Mutta olen hajamielinen ja huolimaton, usein haluaisin asua kerrostalossa. Ihailen kaikkia viherpeukaloita ja erilaiset puutarhat kyllä kiinnostavat – muiden puutarhat! Ne hieman sammaloituneet salaiset tai tarkkaan hoidetut brittityyliset, pienet mummolapihat, kaupunkien kaikille avoimet. Sellaista kiehtovaa vierautta niissä aina on.

Samaa viehkoutta löydän Jamaica Kincaidin Puutarhani (kirja) -teoksesta. Se on rakkaudentunnustus ja muistelmateos, joka kuljettaa lukijansa niin Kincaidin puutarhaan kuin hänen puutarhasuhteeseensa. Kirja alkaa Kincaidin puutarhakiintymyksen ensiaskeleista: hän saa puolisoltaan erilaisia maanmuokkaustarvikkeita lapiosta talikkoon sekä kukkien siemeniä. Aluksi mikään ei kasva, mutta ajan ja muuton myötä hän huomaa luoneensa puutarhan, joka muistuttaa Karibian saarten ja niitä ympäröivän meren karttaa: muistiharjoitusta.

Puutarhani (kirja) vie lukijansa Kincaidin puutarhaan Vermontiin, matkoille brittiläisiin (pakkomielteisen järjestelmällisiin) puutarhoihin sekä Kiinaan siemeniä hakemaan. Se kuljettaa Ranskaan Monet'n Givernyyn ja Suomeenkin, kesäyöhän. Lisäksi Vermontin-talo on maalattu samalla keltaisella kuin talot Suomessa. Mutta se askeltaa vielä pidemmälle ja katsoo syvemmälle, ja tuo katse osaa sivaltaa. Kincaid kirjoittaa tietenkin Kolumbuksesta, mutta myös Carl von Linnestä. Yhden esseen otsikonkin mukaisesti "nimen antaminen on omaksi ottamista".

Antigualta kotoisin oleva Kincaid osaa sanoillaan sekä sivaltaa että lumota. Puutarhani (kirja) on mitä viisain ja kaunein teos. Mitä kaikkea puutarhasta saakaan irti! Historian painolastia, omakohtaisuutta – ja ylimaallista kauneutta, ihmeellistä vihreää vihreyttä. Kincaid asettaa sanat tavalla, jota rakastan.

Miksi kutsua sitä, mitä tapahtui minulle ja kaikille minun näköisilleni?
Pitäisikö sitä kutsua historiaksi?

Anne Tyler: Kellotanssi

Anne Tyler: Kellotanssi
Otava 2024, Otavan kirjasto
Clock Dance 2018
Suomentanut Markku Päkkilä
Kannen suunnittelu Kelly Blair
265 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

"Minä letitin ne ihan niin kuin äitikin", Willa sanoi.
Se oli totta, mutta Elaine meni katsomaan lettejään kaapinoven peilistä silmät kosteina. "Ei ne ole samalla tavalla!" hän sanoi. "Ne roikkuu."

Jokunen aika sitten muutaman ystävän kanssa tuli puhetta siitä, miten joskus tulee sellainen olo, että elämäänsä tarvitsee Anne Tylerin kirjoja. Totta! Arkisen oloisia fiktion naiskuvauksia, joiden päähenkilö on keski-ikäinen tai sitä iäkkäämpi, ja joissa ei välttämättä tapahdu mitään kovin dramaattista – mutta tapahtuu kuitenkin lähes kokonainen elämä. Tällaiset kirjat tarjoavat jonkin verran samaistumispintaa, laadukasta kerrontaa, ja usein Pohjois-Amerikan mantereelle sijoittuvina myös tuttua vierautta: paikat ja jotkut tavat ovat kaukaa, kuitenkin ne ovat hyvin tunnistettavissa. Kotoisaa eksotiikkaa, voisi sanoa.

Tuorein Tyler-suomennos Kellotanssi on juuri edellä kuvaillut kaltainen romaani. Se pureutuu muutamalle eri vuosikymmenelle sijoittuvan teoksen keskeishenkilön Willa Draken elämän käännekohtiin. Vuonna 1967 11-vuotiaan ailahtelevainen äiti katoaa hetkeksi. Kymmenen vuotta myöhemmin nuori aikuinen Willa menee naimisiin ja keskeyttää opintonsa. Ja vuonna 1997 hänestä tulee leski. Edelleen 20 vuotta myöhemmin, 2017, hän saa yllättävän puhelun, jonka seurauksena moni asia muuttuu.

Romaanin pisin jakso sijoittuu vuoteen 2017, jolloin siirrytään myös Tylerin tuotannolle ominaiseen Baltimoreen. Itse kuitenkin nautin enemmän kirjan alkupuolesta: äidin katoaminen paljastaa oleellista perheen koko tavasta olla ja luon pohjan Willan koko elämälle jonkinlaisena tarkkailijana, vaikka toki hän toimiakin osaa.

Kellotanssi ei ole Tylerin paras romaani (oma suosikkini on ehkä Aikaa sitten aikuisina tai Päivällinen koti-ikävä ravintolassa, hmm, tai Elämän tikapuilla, tai... no, monista hienoista on hankala valita!), sillä odotin ehkä jotain enemmän – tai jotain vähemmän: vähemmän sivuhenkilöitä, (kuten Suvi Aholakin HS:ssa kritisoi) sitä ettei erästä aseisiin liittyvää asiaa juurikaan kyseenalaisteta, myös Willan kömpelyys älypuhelimen kanssa tuntui epäuskottavalta.

No, pieniä juttuja kuitenkin, sillä kokonaisuudessaan Kellotanssi on varmaotteinen, ja oikea luottokirja Tylerin tuotannon ystäville. Etenkin perhe- ja sukulaisuussuhteiden sekä keski-ikäisen naisen ajatusten kuvaamisessa Tyler on Carol Shieldsiin (ja nykyisin myös Elizabeth Stroutiin) verrattavissa oleva taituri. Lohtu, armollisuus, tarkkanäköinen ihmiskuvaus ja älykäs huumori kannattelevat tätäkin Tylerin romaania.

Emma Straub: Tähän aikaan huomenna

 

Emma Straub: Tähän aikaan huomenna
Sitruuna 2024
This Time Tomorrow 2022
Suomentanut Elina Salonen
349 sivua
Kustantamosta
Yhdysvaltalainen romaani

Todennäköisin vaihtoehto sen lisäksi, että hän näki ihan helvetin todentuntuista unta, oli se, että hän oli saanut hermoromahduksen ja kaikki tapahtui hänen aivoissaan. Jos hän oli matkannut ajassa taaksepäin ja hänen nelikymmenvuotias tietoisuutensa oli ujuttautunut hänen teini-ikäiseen ruumiiseensa ja oli vuosi 1996 ja hän oli koulussa yhdennellätoista luokalla, hänellä oli vakavia ongelmia.

Fantasiakirjallisuus ei muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ole minun lajini lukijana. Yleensä poikkeukset kuuluvat lapsuuden lukumuistoihin, mutta aina on olemassa poikkeuksia, usein maagisen realismin tai dystopian puolella. Ja sitten on tietenkin aikamatkailu! Ei sellainen aikakapselireissu joidenkin laitteiden avulla historian hahmoja tapaamaan (toki niissäkin on hupaisia, kuten Bill ja Ted -elokuvissa), vaan oman elämän sisäinen aikamatka, kuten vaikkapa Aikamatkustajan vaimossa.

Tällaisen oman elämänsä sisäisen aikamatkan tekee newyorkilainen Alice, keskeishenkilö Emma Straubin romaanissa "Tähän aikaan huomenna". Alice elää ihan mukavaa keskiluokkaisen nelikymppisen kaupunkilaisen elämää, mutta syntymäpäiväaamunaan hän huomaa pukeutuneensa vaatteisiin muutaman vuosikymmen takaa ja isäkin, Alicen vakavasti sairas isä, näyttää terveeltä ja nuorelta. Niin, Alice on siirtynyt ajassa taaksepäin: 1990-luvulle omaan 16-vuotispäiväänsä.

Mitä oman elämänsä suunnasta muuttaisi, jos siihen olisi mahdollisuus? Kysymys on keskeinen Alicen elämässä, kun hän keski-ikäisessä mielessään ja teini-ikäisessä kehossaan kohtaa uudelleen tärkeät osat nuoruuttaan. Teini-ikä ei vaikutakaan enää niin nololta, itselleen on jotenkin armeliaampi, mutta toisaalta kaikki on tuttua, tunteetkin. Ennen kaikkea Tähän aikaan huomenna on romaani isästä ja tyttärestä, asioista jotka on menetetty tai joiden suuntaa haluaisi kääntää, tehdä toisin – ehkä.

Ihmissuhteiden ja aikahyppäyksen ohella keskiöön nousee New York, jota Straub kuvailee eloisasti, etenkin Upper West Siden muutosta muutaman viime vuosikymmenen aikana. Romaani on siis omiaan herättämään myös matkakuumetta tai nojatuolimatkailemaan, jos New York yhtään kiinnostaa: kadunkulmat, ravintolat, metrot. Ja tietenkin mukana on aimo annos nostalgiaa, joka kukkii ajassa ilman älypuhelinta ja nostaa esiin monenlaisia populaarikulttuuriviittauksia: Keanu Reeves -juliste, elokuvat Peggy Sue meni naimisiin ja Synttärit, CK One -hajuvesi – niin, ja se Bill ja Tedkin.

Straubin teos on myös raikas lukuromaani, viihteellinen mutta nokkela, sellainen jonka hahmoihin ja paikkoihin kiintyy ja jonka voisi kuvitella elokuvana tai tv-sarjana. Se saa tuntemaan nostalgiaa myös omaa nuoruuttaan kohtaan, vaikka olen hieman Alicea vanhempi enkä ole (vielä!) käynyt New Yorkissa. Mutta luin kirjan omassa lapsuudenkodissani ja uskalsin sukeltaa omiin päiväkirjoihini.

Tähän aikaan huomenna toimi minulle myös mainiona lukujumin poistajana. Olin kaivannut luettavaa, joka upottaisi tarinaansa. Ja sen Tähän aikaan huomenna totisesti teki.

Stephen King: Billy Summers

Stephen King: Billy Summers
Tammi 2021
Billy Summers 2021
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Kansi Juri Patrikainen
509 sivua
Amerikkalainen romaani

Ehkä. Ehkä hän tekee niin. Vaikkei teksti olisi kummoista, kirjoittaminen saisi ajan kulumaan.

Ja:

Miten kadota, kun on ampunut miehen keskustan toimistorakennuksen viidennestä kerroksesta ja kadun toisella puolella on kaupungin ja piirikunnan poliiseja pilvin pimein?

Oho. En olisi uskonut, että vuoden ensimmäisinä päivinä minua piti otteessaan Stephen Kingin romaani. Ei sillä, etteikö King olisi taitava kirjailija, mutta minua hänen kirjansa eivät olet suuremmin kiinnostaneet sitten nuoruusvuosieni. Silloin luin ahmien niin Carrien kuin Uinu, uinu lemmikkini, yhtä lailla novelleja kuin vaikuttavan Piinan. Ja olen aikuisenakin katsonut joitakin Kingin kirjoista tehtyjä filmatisointeja (Se), joitakin vuosia sitten luin vanhaan huvipuistoon (ja syntymävuoteeni!) sijoittuvan Tervetuloa Joylandiin.

Nyt lukemani Billy Summers kuuluu Kingin realistisempaan tuotantoon, se ei ole kauhukirja. Ja ehkä juuri siksi se minua nyt houkuttelikin, kun kaipasin paksua uppoutumiskirjaa ja jotain muuta kuin mitä helpommin luettavakseni valitsen. Ja sellaisen pääosin sainkin.

Billy Summers hyvä mies. Hänellä on korkea moraali, mutta hän tekee pimeitä töitä. Billy on palkkatappaja, joka kuitenkin tappaa vain silloin, kun kohde on paha. Billy on ajatellut jättää työt taakseen, mutta edessä on vielä yksi keikka. Niinpä Billy asettuu pikkukaupunkiin ja esittää kirjailijaa. Hän tutustuu ihmisiin, käy kaupassa, odottaa tehtävänantonsa etenemistä – ja kirjoittaa oikeastikin. Kaikki voisi edetä hyvin, ammattitaidolla, mutta eteen osuu useampia mutkia, kuten nuori Alice, joka tarvitsee suojelua. Mutta kuka osaisi häntä suojella?

Billy Summers on lukusukkulana etenevä juoniromaani, joka laajenee useaan suuntaan, myös Billy omaan tekstiin. King kuvailee taidolla amerikkalaista sielunelämää. Hän kirjoittaa Trumpin ajasta, Netxlixistä ja erinomaisista kirjoista aina Thomas Hardyn teoksista Cormac McCarthyn Tie-romaaniin, hän kertoo alemman keskiluokan naapurustosta, jossa vaimonhakkaajapaitaiset miehet istuvat halvoissa pihatuoleissa ja sadettimet kastelevat halpojen talojen hyvinhoidettuja nurmikoita. Paikoin kirja voisikin olla jopa suuri amerikkalainen romaani, mutta vain paikoin. Sellaiseksi Billy Summersissa on liikaakin elementtejä, juonenkäänteitä ja tiettyjä kliseitä. 

Kokonaisuus kuitenkin toimii. Joten, edelleen: oho! Viihdyin paremmin kuin ennakkoon oletin. Voisin lukea lisää Kingiä – sitten joskus kun aika taas on.

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla
Tammi, Keltainen kirjasto 2023
Lucy by The Sea 2022
Suomentanut Kristiina Rikman
Kannen suunnittelu Laura Lyytinen
277 sivua
Amerikkalainen romaani

On onni, ettei tiedä mikä meitä elämässä odottaa.

On kirjoja, jotka tai joiden hahmot ovat kuin ystäviä. Ristiriitaisia mutta rakkaita, yhteydenpito on epäsäännöllistä mutta jostain aina tavoittaa sen tuttuuden, johon alkujaan ihastui. Sellaisia kuin Elizabeth Stroutin tuotanto. Ja kenties etenkin sellaisia kuin Lucy Barton, jonka kanssa on saanut elää jo muutaman kirjan verran.

Lukuvuoteni 2023 viimeinen postauksen kohteena oleva romaani on Lucy meren rannalla. Kaikki Stroutinsa lukeneet tietävät – tai siis tuntevat – Lucyn, nyt jo selvästi ikääntyvän kirjailijan, maailmaa tarkkaan ja lämmölläkin katsovan realistin. Lucy meren rannalla on neljäs Lucy Barton -kirja, mutta jokaisen teoksen voi lukea toisistaan riippumatta, lukija voi aina luottaa Stroutin tekstiin ja kirjojen sisäisiin viittauksiin (ah, Olive Kitteridge!).

Lucy meren rannalla vie nimensä mukaisesti lukijan meren äärelle Maineen. Sinne Lucy lähtee ex-puolisonsa Williamin kanssa, kun koronapandemia sulkee yhteiskuntaa. Oleskelu pienessä kaupungissa valtameren rannalla on myös matka Lucyn muistoihin: taustoihin, perheeseen, nykyhetkeen – ja tulevaankin. Erikoinen aika  saa aikaan erikoisia tilanteita ihmisten kohtaamisissa, mutta myös yhteiskunta kuohuu esimerkiksi Black Lives Matterin ja Capitolin mellakan vuoksi.

Onneksi romaanissa on kaikkea edellä mainittua. Ja onneksi Strout on niin varmaotteinen kirjailija, Kristiina Rikman hänen yhtä vahva suomentajansa. Onneksi, sillä ainakin itseni on vaikea täysin innostua pandemia-aikaan sijoittuvista kirjoista – tai kirjasta, en muista olenko edes lukenut muita. Stroutin romaanissa pandemia on kuitenkin paitsi ajankuvaa myös väline tarkastella ihmisiä ja ihmisyyttä.

Ja juuri ihmisyyden kuvaus, ihmisten erilaisuus, heidän ennakkoluulonsa ja toiveensa, on sitä mitä Stroutin tuotannossa niin rakastan. Vaikkei Lucy meren rannalla ole suosikki-Stroutini, on se hieno romaani: pohdiskeleva ja silti napakka, viisas ja kaunis. <3

Jen Beagin: Viileä vaalea

 

Jen Beagin: Viileä vaalea
Otava, Otavan kirjasto 2023
Big Swiss 2023
Suomentanut Maria Lyytinen
396 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

Nyt kun Big Swissin ääni täytti koko huoneen, ilma alkoi värähdellä. Greta huomasi, että ilmanpainekin muuttui aavistuksen. Big Swissin olemus valtasi kiistatta koko tilan.

Usein kirjan luettuaan tietää, miten luettu uppoaa omaan makuun:
Rakastin tätä kirjaa!
Eipä nyt ollut ihan minun kirjani, mutta luin kuitenkin.
Vihasin lukemaani, meinasin jättää / jätin kesken.
Tämä teos muistutti, miksi olen lukija.
Ja niin edelleen...

Mutta joskus kohdalle osuu kirja, josta ei oikeastaan tiedä. Ei pysty sanomaan, pitikö vaiko ei, osuiko teos omaan lukumieleen vai oliko se täysin huti. Kesken tällainen kirja ei jää, joten jotain kiehtovaa, vetävää, terävää tai ainutlaatuista siinä on. Lukukokemus hämmentää, vaikkei kirja itsessään ei välttämättä ole kummallinen. Itse asiassa luettu voi olla erinomaista tekstiä.

Kuten yllä olevasta tekstistä ja kuvasta voi päätellä, tarjosi Jen Beaginin romaani Viileä vaalea minulle lukukokemuksen, josta en tiedä, pidinkö kirjasta vaiko en.

En tiedä, vaikka käsissäni oli vallan mehukas romaani: Greta kirjoittaa työkseen puhtaaksi seksuaaliterapeutin asiakkaiden potilaskertomuksia, äänitettyjä keskusteluja terapeutin kanssa. Sveitsiläinen gynekologi Flavia erottuu joukosta ja Greta kiinnostuu hänestä. Sattuman oikusta naiset tapaavat koirapuistossa ja Greta tunnistaa Flavian äänen perusteella. Naisten välille kehittyy suhde, mutta Greta salaa oikean henkilöllisyytensä ja jatkaa kuuntelua. Herkullista!

Beaginin teksti etenee sujuvasti ja Maria Lyytisen suomennos on laadukasta luettavaa. Suoran kerronnan rinnalla tarina etenee Gretan kuuleman eli äänilitteraatioiden kautta. Niissä terapeutin potilaat kertovat niin pinnallisia kuin syvällisiä, paikoin kiusallisiakin asioita. Kokonaisuus pitää otteessaan ja kiehtoo vähän sellaiseen tapaan kuin katsoisi värikkään kumipallon pomppimista valosta varjoon, pallon liikettä jostain etäältä ilman että tuota palloa yrittääkään saada kiinni.

Viileä vaalea on mitä vinkein romaani: se on leikkisä ja kuitenkin surumielinen, jopa vakava. Se on hyvällä tavalla hullu muttei varsinaisesti  hauska tai rakastettava. Se on oudosti houkuttava ja ehdottoman koukuttava. Kuulostaa todella hyvältä, eikö? Silti romaani ei ollut ihan minun juttuni, mikä on minulle edelleen mysteeri – yhtä kiehtova kuin Beaginin kirjakin.