Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
Otava 2016
415 sivua
Kansi Piia Aho
Kotimainen romaani

Love Is Blindness, kappale jonka U2 oli äänittänyt täällä. Se oli totta. Rakkaus oli sokeutta. Sitä se nimenomaan oli. Rakkaus oli haparointia tällaisessa talviyön tähtien ja pihien saksalaisten säästeliäästi kadun varteen ripottelemien lamppujen valaisemassa pimeydessä. Onnelliseen rakkauteen tarvittiin kaksi ihmistä, kukaan ei voinut rakastaa onnellisesti yksin, mutta siinäkin tapauksessa että rakkaus oli molemminpuolista, se oli silti aina väistämättä myös yksinäistä, toisiaan rakastavat ihmiset eivät rakastaneet toisinaan samalla tavalla, yhden ihmisen rakkaus oli aina hänen omaansa ja hän kantoi sitä yksin.

On kulunut kymmenisen vuotta, Antti Salokoskella ja Suvi Vaahteralla on omat elämänsä, mutta mitä heille kuuluu? En ole varmasti ainoa, jolle Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän oli tuoreeltaan miltei elämää suurempi lukukokemus: täydellinen aikalaiskirja ja sukupolviromaani, jossa rakkaus- ja musiikkielämän kuvaus yhdistyivät hienoon kieleen, kiinnostaviin näkökulmiin ja tiettyjä koukkuja sisältäneeseen tarinaan. Oli jo aiemmin ihastunut Itkosen esikoisromaaniin Myöhempien aikojen pyhiä, AMRE teki minusta kirjailijan tuotannon jonkinasteisen fanin. Sittemminkin olen lukenut kaikki Itkosen teokset, enimmäkseen nauttinut, vaikka ihailuni onkin laimentunut.

Lähteä. Palata alkuun. Keväällä ilmestynyttä Palatkaa perhosia odotin jännittyneenä, mutta en halunnut lukea romaania ns. ensimmäisessä aallossa. Mietin, että miksi Itkosen piti palata Suvi Vaahteran ja Antti Salokosken tarinaan. Oliko jatko-osa niin tarpeellinen? Ainakin se olisi luettava. Ja ennen kaikkea: millaista olisi lukea yhden pitkäaikaisen suosikkikirjailijan uutta kirjaa sen jälkeen kun takana oli pieni pettymys? Sen verran latasin odotuksia, että säästelin huhtikuussa ostamaani kirjaa juhannukseen saakka.

Palatkaa perhosissa onkin ihan oma maailmansa, maailma jossa surulliset asiat ovat kauniita, kauniit surullisia, kaunista maailmassa niin paljon siksi että suruakin on. Kerronta on sekä vaivatonta että tyylikästä. Itkonen osaa asettua niin Antin kuin Suvin äidin Leenan nahkoihin, Antin ja Leenan näkökulmat vuorottelevat kirjassa. Olen muuten usein ihaillut sitä, miten uskottavasti Itkonen rakentaa nimenomaan naishenkilönsä.

Myös musiikkimaailmaa Itkonen kuvaa kiehtovasti, sitä miten se erottaa ja yhdistää, luo rajoja ja tunnetiloja. Etenkin Antin tekemisiä värittää muukin kuin Suvin, Summer Maplen, musiikki: Los Angeles ja musiikkielämän kuvaus, Jim Morrison ja Love Street. Antti ei pääse 60-luvulle, vaikka kuinka haluaisi ja kuinka miettisi Morrisonin ja Ray Manzarekin kohtaamista (Manzarekilla on tietenkin Kyle MacLachlanin Twin Peaks -kasvot). Ja lisäksi Joni Mitchell, U2, Damien Rice, Emmylou Harris, R.E.M. Leonard Cohen... Itkosen romaanille on tehtykin oma soittolista Spotifyhin, suosittelen kuuntelemaan.

Ja sitten on rakkaus ja perhe-elämä. Moneen suuntaan repivä kaipuu, halu elää ja mennä eteenpäin, keski-iän ja ikääntymisen kriisit, ajoittainen jonkinlainen Espoota kohtaan koettu hellyys, Polarn O Pyretin hanskat, täidenhäädöt ja yritys rakentaa koti jonnekin. Niin me jatkoimme elämäämme. Itkonen hallitsee keski-ikäisten angstin kuvaamisen tavalla, joka tuntuu tällaisesta nelikympisestä lukijasta ehkä liiankin tutulta.

Liiallinen tuttuus saa sajattelemaan, että jotain puuttuu. Jotain on muuttunut - tai sitten muutosta ei ole ollut tarpeeksi. Olenko minä lukijana kasvanut Suvista ja Antista ohi? Vaikka Antin, Leenan ja Suvin elämä on erilaista, on Palatkaa perhoset mitä tutuinta Itkosta. Romaanin lukeminen tuntui paluulta vanhaan, turvalliseenkin. Luin kirjan mielelläni eikä paluu ei ollut huono, mutta kaipasin uutta sen sijaan että nyt koin lukeneeni kirjan jonka olin lukenut jo aiemmin.

Vaikka suuret odotukseni eivät ihan täyttyneet, viihdyin kyllä Palatkaa perhosten parissa. Anttia ja Suvia tuskin kaipaan enää seuraavan kymmenen vuoden kuluttua, mutta piipahdus heidän nykyisessä maailmassaan muistutti minua siitä, miksi olen pitänyt Itkosen romaaneista niin paljon - ja miksi tulen niistä varmasti jatkossakin pitämään.

Juha Itkonen: Ajo

Juha Itkonen: Ajo
Kustantaja: Otava 2014
Kansi: Piia Aho
Sivuja: 282
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Jostain syystä en muista kaikkea tästä iltapäivästä. En esimerkiksi muista kantaneeni laukkuja autoon. En muista valinneeni Aarnelle vaatteita, en solmineeni hänen kengännauhojaan, en kiinnittäneeni häntä istuimeen. En muista tervehtineeni Lindin eläkeläispariskuntaa parkkipaikalla, vaikka Lindit myöhemmin sanoivat Piille minun jutelleen heidän kanssaan arkisesti ja luonnollisesti, aivan kuin olisimme olleet Aarnen kanssa lähdössä uimarannalle tai kauppaan.

Oman suosikkikirjailijan uuden romaanin ilmestyminen on aina tapaus. Juha Itkonen on yksi omista suosikeistani ja Ajo eräs niistä romaaneista, joita eniten tältä syksyltä odotin. Ajossa keskiöön nousevat menetys ja uuden etsiminen sekä surun määrä. On monenlaista ajoa. On ajo, joka muuttaa kaiken ja on ajo, joka on eräänlainen pakomatka itsensä etsimiseen. Heljä on kokenut suuren menetyksen ja koettaa selviytyä läpi vuosikymmenten. Heljän lapsenlapsen Piin kanssa avioitunut Aino puolestaan matkustaa pienen Aarne-poikansa kanssa Müncheniin. Auto vie sekä Heljää että Ainoa.

Ajo pohjautuu osin Itkosen oman suvun kokemaan suruun. Tästä syytä Ajoa alkaa lukea tavallistakin herkemmin tuntosarvin - ja täten romaanilta myös odottaa paljon. Ikävä kyllä odotukset eivät aivan täyty: Ajo ei kosketa niin paljon kuin sen aihepiiri antaa olettaa. Teoksen jännitteetkään eivät täysin kanna, vaikka romaanin kaari komea onkin. Tuntuu kuin Itkonen olisi kirjoittanut jotain vastaavaa aiemminkin: tälläkin kertaa eri aikatasot yhdistyvät, musiikilla ja muulla populaarikulttuurilla on tärkeä osansa ja kertojanääniä on useita. Nämä ovat toki Itkosen vahvaa osaamisaluetta.  Olen osin samaa mieltä Kirjasiepon kanssa: Ajo on hieno romaani, mutta vaikka Itkonen kirjoittaa taidolla, ei romaani ole kovin mieleenpainuva.

Odotin Itkosen kirjaa yhtä paljon kuin Michael Cunninghamin Lumikuningatarta. Cunninghamin romaani on kauniisti kirjoitettu, mutta epäuskottava, löysä, suoranainen pettymys (minulle). Olen muutaman kerran pitänyt blogissani kirjamatseja. Jos sellaisen aika olisi nyt, voittaisi Itkonen 4-2. Itkosen kirjaa en voi kutsua pettymykseksi. Ajo on kaikesta huolimatta hyvä romaani ja Itkosen tyylistä pitävät nauttivat kyllä Ajosta. Kuten Cunningham, Itkonenkin kirjoittaa kauniita, ilmavia ja silti painavia lauseita. Itkosen teksti kuitenkin kantaa paremmin, hieman rutiinimaisenakin se vetää lukijan mukaansa. Lisäksi Ajon henkilöhahmot ovat tälläkin kertaa pääosin uskottavia ja aitoja.

Vaikka Ajo unohtuu liiankin nopeasti eikä näin ollen nouse esimerkiksi kaksi vuotta sitten ilmestyneen Hetken hohtavan valon veroiseksi, vakuuttaa se Itkosen kirjoitustaidosta. Voinkin huokaista helpotuksesta sen suhteen, että eräällä pitkäaikaisella suosikkikirjailijallani on edelleenkin hyppysissään taito luoda oikeanlaisia tunnelmia ja nivoa kokonaisuus yhteen ehjäksi romaaniksi.

Granta: Ruoka

Granta. Uuden kirjallisuuden areena
Kustantaja: Otava 2013
Päätoimittaja: Aleksi Pöyry
Kansi ja kuvitus: Emmi Kyytsönen
Mistä: Julkistamistilaisuudesta
Sivuja: 304

Runoilija pyöritteli vinho verdeä lasissaan ja ajatteli, että hänellä oli oikeastaan aika hauskaa. Jose ja kaksi miestä olivat kuorineen perunoita, pilkkoneet chiliä, valkosipulia ja paprikaa ja asettaneet oliiviöljyllä sivellyn turskan perunoiden päälle valtavaan pataan avotulen päälle. Runoilijalle oli kerrottu Josen äidin lähettävän hänellä aina kymmenen litran ruukin öljyä joka vuosi Portugalista. Runoilijan teki mieli kysyä miksi he eivät käyttäneet voita, mutta sulki sitten suunsa.
- Leena Parkkinen: Turska

Novelliviikkoni on edennyt hitaammin kuin luulin, mutta kahden novellikokoelman jälkeen viikolle mahtuu myös juuri julkaistu aikakauskirja Granta. Uuden kirjallisuuden areena. Pääsin keskiviikkona juhlistamaan Grantan rantautumista Suomeen ja jaan luultavasti monen muunkin mielipiteen, kun tuumaan että kirjaihmisten on helppo olla innoissaan Grantasta - yhtä lailla konseptina kuin sisältönsäkin puolesta.

Granta perustettiin Cambridgessä jo vuonna 1889, uuden vuosisadan kynnyksellä siis. Aluksi Grantassa julkaistiin aikanaan tuntemattomien kirjailijoiden tekstejä, mutta nykymuodossaan vuodesta 1979 lähtien ilmestyneestä julkaisusta on voinut lukea vaikkapa Milan Kunderan, Ian McEwanin, Zadie Smithin ja Doris Lessingin kirjoituksia. Suomen ensimmäisen Grantan Ruoka-nimisessä ja -teemaisessa numerossa kirjoittajina ovat muun muassa Juha Itkonen, Miina Supinen, Miki Liukkonen, Kazuo Ishiguro, Olga Tokarczuk, Mo Yan ja Anu Silfverberg. Kaikkiaan kirjoittajia on 22.

[--] Puutarhassa olevat tytöt näyttävät pikemminkin pelästyneiltä kuin omahyväisiltä, ikään kuin heidän kasvonsa olisivat kauhuissaan siitä, että muodostavat sellaisen ilmeen.
Mutta heidän asunsa.
Millaiset asut! Ne kuuluisivat leivostarjottimille. Ne ovat kirkkaita, suloisia ja kuohuisia kuin kuorrutetut jälkiruuat: pitsikerroksia joissa on paljetteja, pikkuruisia peilejä ja trumpettihihoja - tämän joulun villitys Accrassa.
- Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämästä

Minun täytyy tunnustaa, etten ole lukenut vielä aivan kaikkia Suomen Grantan tekstejä, mutta vain muutama odottaa vielä lukemistaan. Säästelen niitä sopiviin hetkiin ja voi olla, etten ihan kaikkiin koskaan ehdikään, mutta haluan kirjoittaa Grantasta blogiini jo nyt. Aikakausjulkaisunahan Granta sallii myös selailun, mutta kaikki lukemani tekstit ovat houkutelleet tarttumaan seuraavaankin. Monipuolinen kattaus takaa sen, että lukija pysyy valveilla! Aloitin Ruoka-numeron alusta, Antti Tuurin Leivästä, jonka jälkeen aloin lukea tekstejä sieltä täältä itseäni eniten kiinnostavia kirjailijoita etsien ja myöhemmin uusiin tuttavuuksiin siirtyen.

Grantan tekstit vaihtelevat pitkistä kirjoituksista muutaman sivun mittaisiin juttuihin ja esseistä tyylipuhtaisiin novelleihin. Eräänlaisia ääripäitä ovat esimerkiksi Karin Johannissonin essee, mielenkiintoinen Tapaus Ellen West ja Miina Supisen suorastaan sydämellinen Luovan myrskyn ruokalista, jossa hän listaa intensiivisen kirjoittamisvaiheen aikaisia syömisiään. Grantan julkistamistilaisuudessa vieraillut Taiye Selasi oli itselleni uusi kirjallinen tuttavuus, hänen kertomuksensa Afrikkalaistyttöjen seksielämä puhutteli ja hieman ravistelikin, kun taas suursuosikkini Kazuo Ishiguro miltei hämmensi. Lopussa oleva kirjailijaluettelo paljastaa, että Ishiguron teksti on kirjoitettu alunperin TV-elokuvan käsikirjoitukseksi. Itselleni uusista tuttavuuksista Pirjo Hassisen ja tietenkin nobelisti Mo Yanin tuotanto vaativat parempaa tutustumista, samoin Rosa Liksom, jolta olen kauan sitten jotain lukenutkin. Isän 50-vuotisjuhlat oli eloisa kuvaus, ja kuten Liksom itse Grantan julkistamistilaisuudessa kertoi, kunnianosoitus ruotsinsuomalaisille. Juha Itkosen teksti Torstai oli tietenkin hieno, mitäpä tällainen vanha fani voisi muutakaan sanoa.

Grantan ruokapöytä on runsas ja kirjallisesti maistuva. Mikä teksti sitten ihastutti eniten? Antti Tuurin Leipä, Lessingin Kanat ja kananmunat ja Leena Parkkisen Turska. Leivässä Tuuri vaipuu muistoihinsa, samoin Lessing Kananmunissaan - ja niin vaivuin minäkin. Etenkin Leipä palautti mieleeni oman mummolani suuren tuvan sekä sen, kuinka leipomispäivänä sain aina mummoltani pienen palan taikinaa, josta muovasin oman leipäni. Parkkisen Turska taas on tyylipuhdas novelli suomalaisesta Runoilijasta portugalilaisen turskan äärellä. Ai niin - hyvä ei lopu vieläkään: Merja Virolaisen runot - suoranaiset oodit - ja Georges Perecin Suuntaa-antava luettelo. Ah!

Tuliko nälkä? Grantan ensimmäinen suomalaisnumero osoittaa, että Uuden kirjallisuuden areenan saaminen Suomeen on enemmän kuin tervetullutta.

---
Taas yksi kirjablogi kertoo myös Grantasta.

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo
Kustantaja: Otava 2012
Kotimainen romaani
Sivuja: 511 (ennakkopainos)

Toistaiseksi on tylsä sana, mutta sen sanan takana on tulevaisuus. Onhan tämäkin jo tulevaisuutta. Tulevaisuus on tapahtumia, jotka hetki sitten kuvitteli mahdottomiksi. Kerran kuviteltu tulevaisuus muuttuu nykyisyydeksi ja nykyisyydestä versoo uusi tulevaisuus, miten siihen voisi olla uskomatta? Miten siitä junasta voisi jättäytyä?

Hitachin radiot ja Anton Tšehovin tuotanto, vanhat Marimekon lakanat ja Yhdysvaltain avaruusohjelma, Liisa ja Esko, Esa ja Marjaana, Kuopio, Hämeenlinna, Helsinki ja Floridan osavaltio. Ne kaikki nivoutuvat yhteen Juha Itkosen tuoreimmassa romaanissa Hetken hohtava valo (2012), joka pohtii tulevaisuuteen kurottavia unelmia, käsillä olevaa nykyisyyttä sekä menneisyyttä, josta kaikki kumpuaa.

Juha Itkonen on Joel Haahtelan ohella suurin kotimainen miespuolinen kirjailijasuosikkini. Olen ollut Itkosen lumoissa siitä saakka, kun luin Myöhempien aikojen pyhiä ja olen pitänyt hänen kaikista teoksistaan, jopa hieman välityönomaisesta Seitsemästätoista. Hetken hohtava valo on yksi niistä kirjoista, joita olen odottanut eniten koko kirjasyksyltä ja voitte arvata, kuinka onnellinen ja suorastaan jännittynyt olin saadessani kirjan käsiini. Miten kävi? Täyttikö kirja odotukseni?

Senkö takia keksin itselleni unelman? Toteutettavan unelman, tarkkarajaisen, sellaisen josta jäisi maailmaan näkyvä jälki - samanlaisen unelman kuin Eskolla oli ollut ja jonka keskellä hän nyt päivästä toiseen eli. Tietenkään en silloin omasta mielestäni ajatellut Eskoa, isän liike oli viimeinen asia jota halusin ajatella, mutta ehkä se oli mielessäni. Ja ehkä kyse tosiaan oli myös sinusta ja sinun kasvamisestasi.

Suurelta osin täytti. Suljin kirjan kannet tyytyväisenä, Itkonen on edelleen juuri niin taitava kirjoittaja kuin muistelin! Hän pukee kaiken niin hyvin sanoiksi, kauniiksi, mutta kitkeräksi kuvaukseksi. Hän rakentaa henkilöhahmonsa eläviksi, oikeksi ihmisiksi; voi miten voin nähdä reteän - hemmetti sentään! - Eskon, perhevalokuviin takertuvan Liisan tai lehtensä kanssa kamppailevan Esan mielessäni. Itkonen piirtää kaaren sukupolvesta toiseen niin hienosti, että lukija alkaa miltei elää Vuoren perheen elämää. Kaiken lisäksi Hetken hohtava valo yllättää - useammankin kerran.

Mutta, ja en voi välttää näitä muttiani, Hetken hohtava valo on liian pitkä. Vaikka se on selvästi romaani, joka ajan kanssa saattaa hyvinkin olla se, joka mainitaan Itkosen keskeisteoksena, on siinä toisteisuutta ja harhailua teemasta toiseen. Vaikka viihdyin kirjan parissa loistavasti, olisin kaivannut pientä editointia. Ehkä tosifaniuteen kuuluukin myös se, että löytää suosikkinsa kirjasta sellaista, jossa haluaakin nähdä etäännyttävyyttä: minulle kirja näyttäytyi aavistuksen pitkäveteisenä. Lisäksi jäin miettimään paria pikkuseikkaa: esimerkiksi romaanin alkupuolella Kuopiossa asuva Esko kiirehtii Helsingin bussiin. Minun on vaikea kuvitella, että Savon radan varren suurimmasta kaupungista olisi matkustettu pääkaupunkiin vaivalloisesti bussilla, koska junalla pääsi - ja pääsee edelleen - kaikkein nopeimmin ja helpoimmin. Toki linja-autollakin voi matkustaa enkä halua saivarrella, mutta tuo sinänsä pieni ja romaanin kokonaisuuden kannalta epärelevantti seikka jäi vaivaamaan mieltä.

Aavistuksen liian massiivisena ja paikoin puuduttavanakin Hetken hohtava valo nousee mielestäni Itkosen parhimmistoon. Se on laajuudestaan ja pienestä toisteisuudestaan huolimatta ehjä romaani. Se ei ole ehjä tarina, koska kirjalla ei ole alku tai loppua narratiivisessa mielessä. Romaanin ehjyys on siinä käsinkosketeltavassa todessa, jollaisena Itkonen Eskon, Liisan, Esan, Marjaanan ja kaikkien muidenkin henkilöidensä arkea kuvaa. Elämä on uskoa tulevaan, epävarmuutta, samanaikaista halua piehtaroida omissaan muistoissaan että paeta niitä; se on yhteiskunnallisten ja taloudellisten tekijöiden määräämiä kasvusuunnitelmia ja taantumaa, lastenrattaita ja vaahteranlehtiä - pitkässä ketjussa kaiken katoamattomuutta.

Itkonen on siis edelleen Itkonen, eräs suosikkikirjailijani. Vaikka hetkellisesti pitkästyin, en pettynyt, vaan ihastuin ja uskon kirjan olevan yksi oman (alkavan!) kirjasyksyni parhaita kotimaisia. Ihastuin etenkin kirjan loppuun. Romaanissaan Itkonen viittaa Anton Tšehovin ja Eugene O'Neillin teoksiin - ja aivan totta, Hetken hohtavassa valossa löytyy samanlaista impressionista kerrontaa, tarkkaa ja silti maalailevaa, keskiluokkaisen elämän arjen traagisuutta. Itkonen piirtää näkökulmia menneestä tulevaan ja nykyisestä entiseen. Hänen kirjoittamansa romaani on suuri ja arkinen sekä koko ajan juuri tässä hetkessä.

****

Hetken hohtavasta valosta ovat lumoutuneet Itkosen Suomen Lionel Shriveriksi mainitseva Minna ja Unni, joka ahmi kirjan. Helsingin Sanomien Noora Mattila löytää kirjasta pitkäpiimäisyyttä, muttta pitää Itkosen harhailua kuitenkin hallittuna. Minä olen tietenkin samaa mieltä kaikkien linkittämieni tahojen kanssa.

Onnenpäiviä ja -tuokiota

Nyt on mulla onnenpäivä, sanoo kolmevuotiaani silloin kun näkee junia, rekkoja, betonityökoneita, nostureita tai hälytysajoneuvoja. Onnenpäivät ovat niin erilaisia äidillä ja pojalla. En voi sanoa, että minulla on tällä viikolla mitenkään erityistä yksittäistä onnenpäivää, mutta on ollut monia pikkuseikkoja, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi:

- Kesällä 2009 istuttamassamme kaneliomenassa on ensimmäiset nuppunsa koskaan.
- Ihana blogiystävä muisti minua kirjapaketilla. Kiitos! Nyt Juha-kokoelmani on täydellinen.
- Olen aloitellut kadoksissa ollutta juoksuharrastusta uudelleen ja jaksan juosta jo melkein viisi kilometriä yhteen menoon. Juoksu on ehkä oikeammin hölkkää ja sujuu puuskuttaen, mutta sujuu kuitenkin.
- Kevätsade tuntuu niin hyvälle. Tulppaanit kukkivat, ensimmäiset siperianunikot ovat nupullaan ja laventelikin näytti talvehtineen pihallamme jo toistamiseen.
- Karoliina loi blogissaan sellaisen haasteen, joka olen hiljaisesti kaivannut: Totally British. Osallistukaa, jos ehditte. Haaste ei sido lukemaan vain brittiläistä kirjallisuutta, vaan Kansanyhteisön varjon alla voi lukea kaikkea Nigeriasta Australiaan ja Irlannista Intiaan. Minä ihastuin tähän ideaan niin, että loin haasteelle oman alasivun, jossa voitte seurata omaa etenemistäni.
- Pääsen ensi viikolla pienelle kaupunkilomaselle ulkomaille.
- Esikoiseni sai esikoulupaikan toivomastamme päiväkodista ja pikkuveli siirtyy myös samaan päiväkotiin.
- Pekka Kuusiston ja Paula Vesalan Kiestinki on ihana levy.
- Myös Anna Järvinen tekee ihanaa musiikkia. Kuunnelkaa vaikka haikeahko ja suloinen Ruth.
- Toivottavasti moni tulee iloiseksi siitä, että aion huomenna uusia viime viikon Blogger-sekoilun jalkoihin jääneen postaukseni ja arpoa hieman suklaatakin.

Onnellista, onnekasta ja ennen kaikkea hyvää keskiviikkoa juuri sinulle!

~Juha Itkonen: Seitsemäntoista~

On tuskin tehokkaammin erottelevaa yhteisöä kuin itseensäkäpertynyt, kitukasvuinen kaupunki.

Juha Itkosen romaanissa Seitsemäntoista kitukasvuinen kaupunki on Itkosen oman nuoruuden paikkakunta Hämeenlinna ja kertojana lukiossa opiskeleva nuorukainen, joka kesäisin työskentelee suuressa tavataratalossa. Parikymmentä vuotta myöhemmin nuorimies on hieman alle nelikymppinen menestyskirjailija, joka hurmaa kirjastojen kirjailijamatineoissa.

Kirjailija Julius Ilosen tuoreimmassa kirjassa, joka kantaa samaa nimeä kuin Itkosen romaani, käydään läpi 1990-luvun alun kesää. Tavaratalon kesäpoika tienaa rahaa, tapailee tyttöystäväänsä ja tutustuu Veskuun, kiusalliseen hyypiöön, jolle on helppo uskoutua, joka tulee liiankin lähelle. Julius Ilosen romaani Seitsemäntoista nostaa esiin kysymyksiä. Kuka muistaa ja mitä; Kenellä on oikeus muistoihin? Ja milloin kirjallinen tuotanto muuttuu metafiktioksi?

Seitsemäntoista on monipolvinen romaani. Se on paikoin sekava, mutta Itkosen kynä kantaa tälläkin kertaa. Hän osaa luoda lyhyilläkin lauseilla juuri oikean tunnelman; Kun viisikymppinen myyjä Päivi kävelee kirjoittajakurssiltaan kohti lommoutunutta autoaan, tajuaa lukija heti, miksei hän koskaan halua kutsua muita kurssilaisia kotiinsa. Ei niitä parfyymintuoksuisisia hyväosaisia naispuluja. Päivin kielenkäytössä on turhan monta vittua, jotta hän olisi täysin uskottava henkilöhahmo, mutta muuten Päivissä on enemmän ihmistä kuin Julius Ilosessa. Olen aiemmin ihaillut Itkosen kykyä luoda romaanihenkilö. Tälläkin kertaa henkilöt ovat moniulotteisia, joskin nyt ehkä farssiin saakka karikatyyrimaisia. Kuvitelkaa vaikka Vesku esittelemässä lihaksiaan ja liittäkää siihen 1990-luvun televisio-ohjelmista tuttu mielikuva maalaishomosta.

Miljöökuvauksessaan Itkonen onnistuu, kuten aina. Hänen tekstinsä sopii niin Hämeenlinnan mansikkaiseen kesään, marraskuiseen lumisateeseen, sekoiluun Ruotsissa kuin erämaamökkiin, jossa läsnä on kaikki myyttiselle kirjailijalle olennainen: Macbook, kuksa, pöytäviina ja Mukka.

Tätä kirjoittaessani olen autuaasti yrittänyt unohtaa Seitsemästätoista aiemmin lukemani arviot. Unohdus ei ole täysin onnistunut, sillä muutama lehtiarvio kummittelee mielessäni. Niissä Itkosta arvosteltiin oman elämänsä hyväksikäytöstä, eräänlaisesta itsensä brändäämisestä markkinavoimien sekä naistenlehtiyleisön edessä. Kysymys siitä, minkä kerran kirjailija saa käyttää fiktiossaan hyväkseen omaa elämäntarinaansa, omaa egoaan, sekä omaa muistitietoaan on noussut esille myös Itkosen kohdalla. Minä tunnustaudun Itkos-faniksi, mikä osaltaan vaikuttaa siihen ärtymykseen, joka tunnen näitä pohdintoja kohtaan. Kirjailijathan ovat kautta aikain niin Suomessa kuin ulkomailla käyttäneet omia kokemuksiaan romaaniensa pohjalta: Jane Austen Emmassa, John Irving Garpin maailmassa, Sofi Oksanen Stalinin lehmissä tai Laura Honkasalo Eropapereissa.

Vaikka Itkosen faniksi ilmoittaudunkin, en pidä Seitsemäätoista hänen parhaana romaaninaan. Myöhempien aikojen pyhiä ja Anna minun rakastaa enemmän, Itkosen ensimmäiset teokset, ovat edelleen hänen kirkkaimpansa. Teksti kulkee hyvin, moniäänisyys toimii ja jos ei ole ottanut romaanista liikaa selvää etukäteen, tarjoaa kirja yllätyksiäkin. Ongelmana on rakenne. Se on monikerroksinen ja ovelasti laadittu, mutta samalla hieman pirstalainen. Seitsemäntoista jakautuu kolmeen osaan, joista viimeinen saa absurdeja piirteitä. Absurdius voi olla iloinen asia kirjassa, mutta tällä kertaa tarina ei täysin kanna. Kakkososan kirjeet menivät minulta hieman ohi. Siitä huolimatta Seitsemäntoista on hyvä, jopa erinomainen, romaani.

Sama lopputulos, surkeampi tarina. Mikä on totta ja miten paljon sillä on väliä?

Me lukijat emme voi tietää, minkä verran Henrikissä tai Juliuksessa on Juha Itkosta. En tiedä, onko sillä edes merkitystä. Näen Seitsemäntoista eräänlaisena fiktiivisenä identiteettipelinä. Pohdinnoistani huolimatta minun on helppo olla näkemättä omaan näppäryyteensä ylityytyväinen Julis Ilonen Juha Itkosen alter egona. Kultapoika Henrik sen sijaan on kerubinhiuksineen minulle yhtä kuin seitsemäntoistavuotias Juha Itkonen. Tässä suhteessa lankesin Juha Itkosen asettamaan kirjalliseen lankaan.

I am the lizard king, I can do anything.

Juha Itkonen: Seitsemäntoista. Otava 2010.

***½