Ella Kanninen: Ellan Toscana

Ella Kanninen: Ellan Toscana. Kyläelämää Italiassa
Tammi 2016
Kuvat: Ofer Amir
Ulkoasu: Satu Kontinen
208 sivua
Italiaan sijoittuva fiilistelykirja

Minun mielestäni Toscana tai oikeastaan koko Italia on sopiva sekoitus pysähtyneisyyttä ja arvaamatonta yllätyksellisyyttä. Juuri kun kiroan pikkukyläni paikallaan junnaavaa arkea, tapahtuu jotain - kuulen tarinan, tapaan ihmisen, luen uutisen tai joudun tilanteeseen - jonka myötä uskomukseni tai tähänastiset tietoni heittävät kuperkeikkaa. Italia pitää minut hereillä ja hyppysissään.

Tätä kirjoittaessani keittössämme tuoksuvat jauhelihakeitto ja kauralastut. Mieleni ei kuitenkaan ole arkisessa keskiviikossa, vaan Toscanan kumpuilevissa maisemissa, etenkin Fianon kylässä, jossa lukuisista TV-ohjelmista tuttu toimittaja Ella Kanninen perheensä kanssa asuu.

Kannisen tuore kirja, Ellan Toscana. Kyläelämää Italiassa on kauttaaltaan viehättävä. Toki se on perinteinen oman lajityyppinsä edustaja, jossa ulkomaille muuttanut suomalainen kertoo elämästään, luo nykyisen kotikylänsä asukkaista helliä karikatyyrejä, sirottelee joukkoon omakohtaisia kokemuksia sekä ruokaohjeita, ja kokonaisuus on tietenkin kuorrutettu viehättävillä valokuvilla. Tämä on toimiva konsepti ja Ella Kannisen kirjan kohdalla erityisen toimiva: kokonaisuus houkuttelee sukeltamaan Toscanaan ja toscanalaisuuteen.

Kanninen kertoo Toscanastaan eloisasti, suloinen pilke silmäkulmassaan. Kun hän kertoo liikuttuvansa suven ensimmäisistä tulikärpäsistä, lukijakin liikuttuu. Minä ainakin. Tai kun puskaradio - passare la parola - kertoo parhaimmat ravintolat, voi oikeasti tuntea olevansa tervetullut. Ja kun Kanninen nimeää yhden lukunsa "Oliiviöljyllä on väliä", voin vain hymähdellä. Olen näet kerran olla mukana illanvietossa, jossa eri paikkakunnilta, mutta samasta maakunnasta kotoisin olevat italialaiset alkoivat väitellä siitä, millaista on paras oliiviöljy ja mistä se mahtaa tulla. Me, muutama suomalainen ja kaksi hollantilaista, pyörittelimme päätämme.

Ellan Toscana on paitsi mukavasti kirjoitettu, myös kauniisti kuvitettu. Valokuvaaja Ofer Amir on vanginnut linssinsä läpi pehmeää valoa, värejä, hymyjä, maisemia ja yksityiskohtaisia ruokakuvia: miten kaunis voi esimerkiksi artisokan latva olla. Miten pehmeää valo Toscanan kukkuloilla. Satu Kontisen suunnittelema ulkoasu tekee teksteistä ja kuvista sujuvan kokonaisuuden.

Ja tietenkin teos innostaa monin tavoin. Se herättelee matkakuumetta ja houkuttelee ennen kaikkea kokkaamaan. Kirjan ruokaohjeissa on tuttua ja uutta bruschettasta tiramisuun ja kurpitsankukkarisotosta livornolaisittain valmistettuihin sinisimpukoihin. Kanninen pohjustaa ohjeita hauskasti, ikään kuin tempaa lukijansa osaksi omaa tuttavapiiriään ja näiltä saatuja ohjeita. Itse aion jo tulevana viikonloppuna kokeilla yksinkertaista, mutta klassista tomaattikeittoa, toisaalta vuohenjuusto-parsabruschetta voisi sekin upota omaan ruokamakuuni täydellisesti... Auringossa kypsyneet tomaatit ja lasissa oleva voimakas ja mausteinen chianti melkein tuoksuvat lukijan nenässä, vaikka edessä olisikin vain kupillinen suodatinkahvia - tai sitä iänikuista jauhelihakeittoa.

Äitini kysyi taannoin meillä ollessaan, näenkö vielä vuosien jälkeen tämän kaiken kauneuden ympärilläni. Hankalapa tähän on turtua. Voin kuvitella! Kauniita kuvia, mukavia tarinoita, arkea ja juhlaa, herkullista ruokaa ja sympaattinen ote. Mitä muuta voi tunnelmalliselta elämänmenoa ja käytännön vinkkejä kertovalta teokselta odottaa? 

Jos joku kirja saa aikaan matkakuumeen ihmeelliseen, maagiseenkin Keski-Italiaan, niin juuri Ellan Toscana. 


---
P.S. Lukemisen aikana ja nyt sen jälkeenkin mieleni on kaivannut Italiaan: Toscanaan, totta kai, mutta ennen kaikkea maakunnan naapuriin Emilia-Romagnaan ja sen isoimpaan kaupunkiin Bolognaan. Syyn Bolognan-kaipuuseeni löydette täältä.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Kustantaja: Otava 2013
Kansi: Piia Aho
Sivuja: 380
Mistä: Kustantamosta
Kotimainen, Japaniin sijoittuva tietokirja

Miellyttäviä asioita:
Sateisena lauantaina, kun on ensin siivonnut huoneensa, pessyt pyykit ja suonut itselleen omakätisen minijalkahoidon, ei ole mitään parempaa kuin päättää viettää päivä vuoteella loikoillen, sateen ropinaa, litinää ja lotinaa kuunnellen ja Sei Shonagōnin päiväkirjaa lukien.

Sei Shonagōn, yli tuhat vuotta sitten Japanissa Heian-kaudella elänyt hovinainen kiehtoo Mia Kankimäkeä. Kankimäki lähestyy 40 ikävuottaan, työskentelee kustantamossa mainostoimittajana ja on leipääntynyt elämäänsä, samanlaisina toistuviin päiviin, Otavan Graniittilinnaan ja ehkä sinkkuuteensakin. Sei Shonagōnin teos Tyynynaluskirja pitää Kankimäen otteessaan niin, että hän päättää jäädä vuorotteluvapaalle ja matkustaa Japaniin tutkimaan Sein elämää. Kankimäellä ei ole tietoa rahoituksesta eikä edes siitä, onko Tyynynaluskirjaa ollut oikeasti olemassakaan - tai sitä, kuka Sei todellisuudessa oli.

Minulle kävi kuten ystävälleni Saralle: sain ennakkokappaleen ulkokuoreltaan viehättävästä kirjasta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin jo viime kesänä. Ajattelin kyllä lukea kirjan, mutta jotenkin kirja hautautui pinojen alle. Pelkäsin myös, että kirja on hieman hörhö tai pelkäämäni elämäntapaoppaiden kaltainen. Tyynynaluskirjankin tiesin vain Peter Greenawayn elokuvasta Pillow Book. Ehdin jo lainata lukemattoman kirjan työkaverilleni. Sitten alkoi ilmestyä kirjaa käsitteleviä blogitekstejä, osa varovaisen, osa totaalisen innostuneita. Saran ohella kaikkein ihanimmin kirjoittivat Liisa ja Joana. Lopulta sain kirjan takaisin lainasta ja yhden kotibussimatkan aikana miltei lankesin siihen, miten Kankimäki puhuttelee Sei Shonagōnia:

Sinä listaat hurmaavia asioita, masentavia asioita, ärsyttäviä asioita. Elegantteja asioita, julkeita asioita, harvinaisia asioita. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Ja niin listaa Kankimäkikin, mikä ihastuttaa minua, listojen ystävää. Kankimäki listaa yksinkertaisia asioita, kuten pyykkikone. Hän luettelee ostoslistassa oudolta näyttäviä asioita: hiiren patteri. Hän käy läpi asioita Lontoossa, kuten kaupan kassat, jotka sanovat darling. Ja tietenkin mukana on myös asioita, joita ei voi kuin rakastaa: bambumetsät ja jotain vielä enemmän. On taivaallisia asioita, kuten tee. Tässä vaiheessa olin jo pudonnut jonnekin toiseen maailmaan. Sellaiseen maailmaan, jota en itse koeta tai haluakaan saavuttaa, mutta jossa on ihmeellistä ja ihanaa vierailla kirjan sivujen välityksellä.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ei tietenkään ole pelkkää luetteloa, enemmän kaikkea muuta. Se on mielenkiintoisesti rakennettu teos, joka pitää otteessaan. Se on sekoitus omakohtaista päiväkirjaa, tutkimuspäiväkirjaa, matkakirjaa ja jonkinlaista fiksua ja ei-opastavaa elämänmuutoskirjaa. Tästä kaikesta johtuen Asioita on kiehtova, innostava ja paikoin hyvällä tavalla ärsyttäväkin. Nimittäin vaikka Kankimäki kertoo paljon vastoinkäymisistään ja turhautumisestaan Japanin-matkojensa ja kirjansa työstämisen aikana, niin silti moni asia, kuten vieraaseen kulttuurin solahtaminen, tuntuu sittenkin sujuneen miltei kadehtittavan helposti, vaikka totta kai Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden aikana Japanissa ollut Kankimäki kohtasi monenlaista. Lukijalle jää kaikesta aavistuksen romantisoitu olo. Lisäksi en voinut tuntea pientä vierautta silloin, kun Kankimäki kirjoitti Seistä kämppäkaverinaan. Itse en ole edes lapsena saanut tuntea mielikuvitusystäviä. Toisaalta juuri Seille puhuminen ja Sein pitäminen ystävänä tekee Asioista osin niin kiehtovan kuin se on, näin kirja eroaa muista matka- ja elämänmuutoskertomuksista. Kokonaisuudessaan pidinkin kirjasta paljon ja haluan kantaa Asioita omassa sydämessäni.

Kirjaa lukiessani halusin nyökytellä, kommentoida ja ihmetellä kaikkea. Tunsin halua keskustella Kankimäen kanssa, ottaa kantaa ja samalla myös valokuvata kirsikankukkia tai suloisesti humaltua illanvietossa. Välillä hymyilin, melkein nauroinkin: nauroin karjalanpiirakoita kauppaavalle Kiitos-nimiselle kiotolaisleipomolle. Pohdin, millaista olisi pitää pesukarhua lemmikkinään, kuten Kankimäen eksä (jolla on nyksä!) ja nautin siitä, miten hienosti Kankimäki kirjoittaa Virginia Woolfista ja Seistä. Kaiken muun hyvän lisäksi Kankimäki kirjoittaa Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illasta niin osuvasti, että voisin melkein itkeä (Pitkän päivän ilta on yksi koko bloggausaikani suurimmista suosikeistani): hänen mukaansa tarinan yllä leijuu selittämätön melankolia, elämän kauneuden tuottama suru.

Lempeä surumielisyys ja suuri onni leijuvat myös Kankimäen kirjassa, etenkin onni ja sen myötä vapaus. Voi että!


P.S. Miellyttäviä asioita:
Kirja, josta pitää hyvin paljon ja joka on täynnä merkintöjä, huomautuksia ja koirankorvia. Erityisen rakkaan kirjan tulee näyttää siltä että sitä on luettu paljon - ei ole mitään syytä käsitellä sitä hellävaroen ja jälkiä jättämättä, päinvastoin.

Ihastuin Mia Kankimäen kirjaan ja vaikkei se (vielä!!) ole erityisen rakas, siitä tullee kirja, johon palaan vielä joskus uudestaan. Otin alla olevan kuvan silloin, kun olin lukenut kirjasta kaksi kolmasosaa, näyttää lupaavalta. Näyttää kirjalta, josta pitää hyvin paljon. Kirjalta, josta ei välttämättä tule tyynynaluskirjaa, mutta yöpöytäkirja kuitenkin.

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korea. Siperiasta itään

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korea. Siperiasta itään
Kustantaja: Johnny Kniga 2014
Ulkoasu: Maria Mitrunen;  Etukannen kuva: Anthony Asael / Corbis / SKOY
Sivuja: 294
Mistä: Arvostelukappale
Matkaopas

On syyskuun puoliväli: kaikkialla kaupungissa kansanjoukot harjoittelevat kuviomarsseja ja voimisteluohjelmia puolueen vuosipäivää varten. Pikkulapsetkin treenaavat marssikuvioita kuusi tuntia päivässä. Harjoittelu tapahtuu kouluajan ulkopuolella, eli enimmäkseen iltaisin ja öisin. Se onkin ainoa yöelämä, mitä pääkaupungista on mahdollista löytää.

Suuri johtaja, Suuri isä ja Kansakunnan aurinko. Hänen poikansa, toinen suuri johtaja, joka sävelsi kuusi oopperaa kahden vuoden aikana ja ensi kertaa golfia pelatessaan löi useita-hole-in-oneja. Ja nykyinen suuri johtaja, joka uutisten mukaan teloituttaa sukulaisiaan mitä sairaimmilla tavoilla (eri asia sitten on, mitä on totta ja mikä tarua). Ja sitten: nälkää näkevä kansa; maa, jonka rinnalla Kiina on vapauden ja yltäkylläisyyden onnela; Satelliittikuvissa mustana, siis sähköttömänä, näkyvä maa. Propagandan mestarimaa, ydinaseilla pelotteleva valtio. Työläisten paratiisi, josta halutaan pois: Pohjois-Korea.

Matkakirjoihin kuuluvat ehdottomasti matkaopaskirjat, mutta Pohjois-Korea ei lie ensimmäisiä maita, jonne tulee mieleen matkustaa - tai josta ylipäätään tulee edes mieleen, että maasta julkaistaisiin matkaoppaita suomeksi  ja vieläpä suomalaisen tekemänä. Nyt sellainen on kuitenkin ilmestynyt ja kirjassaan Pohjois-Korea. Siperiasta itään Jouni Hokkanen vie maahan, jonne vain harva matkustaa.

Ehkä kaikkein vieraannuttavimman ruokailukokemuksen tarjoaa kuitenkin hampurilaiskuppila Samtaesung, joka avattiin toukokuussa 2009. Pikaruokapaikaksi tätä singaporelaistaustaista burgerikuppilaa ei voi kutsua, sillä sen tuotteista on tullut niin suosittuja, että jonot ovat pitkiä ja ravintolaan täytyy tehdä varaus.
Virvoitusjuomaravintola Samtaesung kutsuu pari euroa maksavaa hittituotettaan nimellä "jauheliha ja leipä" koska "hampurilainen" on amerikkalainen kapitalistinen ilmaisu, eikä sen käyttäminen ole siten suotavaa.

Pohjois-Koreaan tuskin tulee massaturismin aaltoa ainakaan niin kauan kuin "Suuret johtajat" sitä hallitsevat. Valtaosa lukee varmastikin matkaoppaita kohteista, jonne on matkustamassa tai jonne matkustaminen on realistisissa haaveissa. Miksi siis Pohjois-Korea? Miksi lukea maailman omituisimmasta valtiosta kirjoitettua matkaopasta? Monestakin syystä: monia, minua ainakin, kiehtoo ajatus suljetusta ja tavallaan kielletystä maasta. On jännittävää kurkistaa rautaesirippuakin suuremman rajan taakse. Kulissit ovat melkoiset ja sekä terve tiedonjano että uteliaisuuden synnyttämä tirkistelynhalu täyttyvät ainakin omalla kohdallani: kauhistelen maan oloja (ihmisoikeuksien polkemista) ja samalla haluan ottaa selvää asioista. On myös mukava lukea hyvää tietokirjaa, ottaa selvää asioista - ja edelleen viihtyä kummallisuuksien äärellä.

Hokkanen kirjoittaa pääasiassa hyvin ja kirja tempaiseekin mukaansa, joskin tietoa on tarjolla liki lukuähkyyn saakka. Hokkanen käsittelee Pohjois-Koreaa monipuolisesti ja havainnollistaa lukijalle maan ihmeellisyyksiä. Hän vertaa maassa näkyvää pömpöösiä mahtipontisuutta suuruudenhulluudessaan Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoiton näkymiin ja vertailee valtiota fundamentalistiseen Iraniin. Suuret johtajat tulevat myös käsitellyksi, mutta Hokkanen kirjoittaa heistä kriittisesti. Pjongjangin huikeuden, utopistisuudessaan miltei uskomattomien näkymien rinnalla Hokkanen kertoo myös kurjuudesta ja aliravitsemuksesta sekä tietenkin siitä, miten turisteille näytetään vain rajatut alueet, eräänlainen lume.

Kirjassa on jonkin verran, onneksi kuitenkin kohtuullisesti, äijäimäistä näyttämisen halua: liikenteenohjaajanaisten, "robogirlien", univormujen seksikkyys tulee selvästi ilmi. Koiranlihaa haukatessaan hampaat osuvat koiravainaan siitinluuhun (ymmärrän, että koiranlihaa syödään Koreassa, mutta mistä Hokkanen tietää puraisseensa juuri siitinluun palasta? No, varmasti tietää, kun niin kirjoittaa, mutta...), ja tietenkin mukana on myös dangogimuhennoksen ohje. Kirjan tunnelmaan kaikki tämä kuitenkin sopii ja kaiken kaikkiaan Pohjois-Korea. Siperiasta itään on informatiivinen katsaus Pohjois-Korean politiikkaan, elämään, kulttuuriin ja maantietoon. Se on kattava ja kiinnostava, yleistajuinen tietokirja, joka antaa kuvan valtionhallintonsa puolesta melkoisesta friikkilästä, jonka asukkaat koettavat olla toimeen. Hokkanen näyttää tuntevan maan niin hyvin kuin eurooppalainen matkailija ja toimittaja sen vain voi tuntea.

Ja kyllä Hokkasen kirjassa on matkaopasmaisuuttakin, Pohjois-Koreaan matkaa suunnitteleva saa varmasti paljon tietoa, kokemuksia ja vinkkejä. Kirjan puolivälissä on vielä "Matkailijan oppaaksi" nimetty värikuvaliite, jossa Hokkanen esimerkiksi listaa Pjonjangin hotellit. Niitä onkin yllättävän monta, kaikkiaan kahdeksan. Hän myös vinkkaa parhaimmista ostospaikoista - tosin turisti ei voi ainakaan virallisesti ostaa kaikkea - ja kertoo esimerkiksi sen, ettei Suomella ole maassa omaa edustustoa. Mukana on myös ei-niin-selkeä kartta sekä paljon faktatietoa mm. eliniästä ja armeijan huimista määrärahoista.

Matkustaisitko sinä Pohjois-Koreaan? Minä en, mutta nojatuolimatkailua niin sinne kuin ennen kaikkea muualle harrastan varmasti jatkossakin.

--
Pohjois-Koreasta kiinnostuneita kehotan lukemaan myös Barbara A. Demickin Suljetun maan. Omalla lukulistallani on Guy Delislen sarjakuvateos Pjongjang, josta muun muassa Booksy, Minna ja Tessa ovat bloganneet.

P.S. Olen kerran, aiemmalla työpaikallani, pidellyt käsissäni North Korea -lehteä. Ulkoasultaan se muistutti Suomessakin menneinä vuosikymmeninä julkaistua Neuvostoliitto-lehteä. Harmikseni en saanut North Koreaa enkä Neuvostoliittoa kuvittamaan tätä tekstiäni, mutta bloggaukseni kuvituskuvassa Hokkasen kirjan takana olevassa työkalupakissa lukee sentään CCCP.

Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla

Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla
Kustantaja: Kuopion isänmaallinen seura 2011
Graafinen suunnittelu: Jussi Jäppinen
Kuvat: Kuopion kulttuurihistoriallinen museo ja Otavan arkisto
75 sivua
Kotimainen tietokirja

Kuvittele itsesi kaupunkiin joka kerran oli.
Kuvittele puiden vihreä varjo, puro, silta, lankkuaitojen takana kuiskivat pensastot, eleganttien kivitalojen siluetti ilta-auringossa, murjottujen mustuus ja laitakaupungin lemut ja kemut.

Näin Sirpa Kähkönen kutsuu kirjojensa ystävät mukaan menneen ajan Kuopioon, osin historialliseen, osin fiktiiviseeen - paikkaan, jota ei enää ole eikä koskaan tule. Kuopion isänmaallisen seuran julkaisemassa kirjassa Kuopion taivaan alla Kähkönen kertoo romaaniensa tapahtumapaikoista ja henkilöistä sekä johdattaa vanhojen valokuvien avulla toista maailmansotaan edeltäneeseen, sitten sodanaikaiseen ja myöhemmin rauhanajan Kuopioon; kaupunkiin, joka on minullekin rakas ja tuttu.

Vietin viikonlopun kotiseudullani Suonenjoella, Kuopion kuppeessa, ja ilahduin suuresti, kun löysin kirjan äitini kirjastolainapinosta. En ollut kuullutkaan kirjasta aikaisemmin, mutta tätä kirjoittaessani huomasin myös Sallan lukeneen kirjan. Luin kirjan nopeasti ja uppouduin sen esittelemiin maisemiin, muistelin lukemiani viittä Kähkösen Kuopio-sarjan romaania.

Olen kirjoittanut Kuopion monikerroksiseksi tilaksi, jossa suuri poliittinen historia eletään intiimeissä ympäristöissä.

Kuopion taivaan alla on pieni kirja, joka antaa eniten Kähkösen tuotantoa ja/tai Kuopiota tunteville. Sen verran syvällä Tuomen suvun, Marieke Candrixin, tohtori Kelon perheen ja Tiihosten maailmassa Kähkönen teksteissään liikkuu ja hyvä niin. Nimittäin vaikka Kuopiossa asuvat tai siellä vierailleet löytävät nopeasti tuttuja paikkoja ja suhteuttavat niitä ehkä mielessään nykyaikaan, elävöittää kirja Kähkösen romaanien jo entuudestaan rikasta miljöökuvausta. Kirja toimii myös opaskirjana romaanien maisemiin esittelemällä esimerkiksi muutamia kävelyreittejä karttoineen. Heti kirjan luettuani mieleni teki Puijon metsiin ja Väinölänniemelle. Tämänkin vuoden heinäkuussa teen varmasti pienen kaupunkiretken Kuopioon ja luultavasti katselen kaupunkia hieman enemmän Kähkösen romaanihenkilöiden silmin.

Toden ja fiktion rajat lomittuvat yhteen Kuopion kulttuurihistoriallisesta museosta ja Otavan kuva-arkistosta kuvansa lainanneessa teoksessa. Vahvoja romaaneja kirjoittanut Kähkönen muistuttaakin lukijoitaan siitä, että hänen romaaniensa puutalokaupunki on osin kuvitteellinen; Kuopiossahan oli kivitaloja jo paljon ennen sotaa. Monet romaanien paikat ovat kuitenkin oikeita: Sampo, jossa Jään ja tulen kevään Michael Mulligan nauttii kolpakollisen olutta, on tietenkin maanmainio - tai maankuulu! - muikkuravintola; hotelli, jonne Marieke Candrix majoittuu tunnetaan nykyisin Sokos hotelli Puijonsarvena. Lukiessani en voinut olla ajattelematta omakohtaisia Kuopio-muistojani, esimerkiksi Puijonsarvessa juhlimme lukioluokkani kanssa lakkiaisiltana. Itselleni rakkaat Korttelimuseo ja VB-keskus vievät nekin Kähkösen romaanien tunnelmaan. Eräs Neidonkengän suosikkikohtauksistani sijoittuu leivintupaan, jossa leipä syö naisen kyyneliä. Kuvitteellinen leivintupakin on tunnelmansa puolesta löydettävissä Kuopion kortteleista. Kirjan lopussa on sellaisia mainoksia, joiden perusteella minäkin ostaisin vaikka mitä. Kuopion kauppahallia mainostava vanha ilmoitus on niin vakuuttava, että taidanpa kesäreissullani pistäytyä uusitussa hallissakin.

Kuopion taivaan alla on sujuvasti kirjoitettu ja viehättävästi kuvitettu tieto- ja matkakirja yhden suosikkikirjailijani teosten maisemiin. Se on myös kirjallisuuskirja, naisten ja ajanvietteen historiaa, sotaa, politiikkaa ja savolaisia tunnelmia. Kähkönen mahduttaa paljon tiiviiseen tilaan ja osaa myös yllättää. Hän kurkistaa myös salaisiin reitteihin ja korttelipihoihin ja muistuttaa, miten pienin ja haurain on kuitenkin se vahvin.


P.S. Olen miettinyt juhannuslukemisiani. Mielessäni ovat olleet Sirpa Kähkösen Hietakehto ja Kjell Westön Leijat Helsingin yllä. Kummankin aion lukea tämän kesän mittaan, mutta kummasta aloittaisin? Lukijan pulma - pieni ilo!

P.P.S. Kirjan kantta esittelevän kuvan taustalla on isovanhempieni hääkuva. Kuopio oli heille, suonenjokelaiselle ukilleni ja kälviäläissyntyiselle - siis rannikkopohjalaiselle - mummolleni tuttu kaupunki. Kähkösen romaanihenkilöiden punainen maailmankuva oli heille ehkä osin vieras, mutta toinen maailmansota varmasti yhdisti sen, minkä Suomen aiempi sota oli erottanut.

Kirjoja viikonloppu täynnä

Marissa Mehr haastattelee Aki Ollikaista

Pakkasaurinkoista sunnuntaita! Tänään tarkoitukseni oli kirjoittaa blogiarvio Anna-Kaari Hakkaraisen Verkosta tai Timo K. Mukan Maa on syntisestä laulusta, mutta olen ehtinyt tehdä kaikkea "tärkeämpää", kuten leipoa ruisleipää ja tutustua nettitelevisiopalvelujen (tai mitä ne nyt ovatkaan?) ihmeelliseen maailmaan. Lukenut olen luvattoman vähän. Niin viikolla bloggaamani Pekka Hiltusen mainio Vilpittömästi sinun kuin Hakkaraisen ja Mukan romaanit ovat osa osallistumistani Facebookissa perustettuun Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -ryhmään. Koetan tänä vuonna tutustua 13 itselleni uuteen kotimaiseen kirjailijaan tänä vuonna. Homma tullee olemaan helppo, koska viime vuonna luin noin kahdenkymmenen itselleni uuden suomalaisen kirjailijan tuotantoa.

Perjantaina pääsin kuulemaan kahta tällaista kirjailijaa: Ulla-Lena Lundbergia ja Aki Ollikaista, joiden hienot romaanit Jää ja Nälkävuosi kuuluvat ehdottomasti parhaimpien viime vuonna lukemieni kirjojen joukkoon. Akateemisen kirjakaupan Kohtaamispaikalla jaettiin perjantaina ensin Varjo-Finlandia, jonka sai oikeankin Finlandian voittanut Lundberg. Hän kertoi hauskasti ja lämpimästi Jään synnystä. Omaa mieltäni jäi kutkuttamaan haastattelijana toimineen Tapani Ritamäen kysymys siitä, millaisessa seurakunnassa nykyhetken jää voisi tapahtua. Hetken mietittyään Lundberg tuumi, että itäisessä ja pohjoisessa Suomessa ollaan nykyisin ehkä enemmän eristyksissä kuin saaristossa. Minun on helppo uskoa siihen.

Morre, Salla ja Aki Ollikainen

Itselleni tärkein tapahtuma perjantaina oli kuitenkin Blogistanian Finlandia -tunnuksen myöntäminen Aki Ollikaiselle. Sallan lukupäiväkirjasta voitte lukea tunnustuksen perusteista sekä Ollikaisen Nälkävuoden saamasta äänimäärästä. Romaani oli yksi omistakin Blogistanian Finlandia -ehdokkaistani. Palkinnon Ollikaiselle ojensi Salla, kirjailijan kukitti Morren maailman Morre. Café pour les idiots -blogin Marissa Mehr haastatteli kirjailijaa, joka kertoi jo työstävänsä uutta romaania. Ollikainen myös tuumi, että kirjablogit ovat varmasti olleet yksi syy siihen, että hänen romaaninsa tunnettuvuus on lisääntynyt. Kirjabloggaajat ovatkin pääosin pitäneet myös Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnolla palkitusta hienosta romaanista.

Kiitos Nälkävuodesta, Aki Ollikainen!

Vaikka tämä viikonloppuni on mennyt melkein kaiken muun kuin lukemisen merkeissä, myös eilen oli kirjojentäyteinen päivä. Kävin perheeni kanssa kahdessa suosikkikirjastossani. Ensin lähikirjastossamme Lumossa. En asu ihan Korsossa, mutta Lumosta on kuitenkin tullut se kirjasto, jossa piipahdan kaikkein useimmin. Lumo on valoisa, aineisto on hyvin saavutettavissa ja siellä on myös erinomainen lastenosasto. Lasteni toiveesta suuntasimme vielä toiseenkin kirjastoon, Tikkurilaan, jonka lastenosasto on kerrassaan erinomainen. Ilokseni huomasin, että Tikkurilassa on nyt oma lukukoira, tai oikeastaan kaksi:  lapset (tai varmasti aikuisetkin) voivat käydä lukemassa Ärrille tai Famulle keskiviikkoisin. Suomen tunnetuin lukukoira on varmasti Espoon Sellon Börje, jolla on oma blogikin.

Tällä kertaa en lainannut kirjastosta kuin yhden romaanin. Kodin kirjahyllyt pullistelevat lukemattomia kirjoja, joten jatkan niiden parissa. Sen sijaan matkakuume nostaa päätään ja lainaamieni kirjojen perusteella voi päätellä, minne tänä vuonna halajan kaikkein voimakkaimmin. Ainakin on helppo haaveilla! Jos joku on matkustanut Irlannissa, otan mielelläni vastaan matkavinkkejä. Samoin kaikki Irlantiin liittyvät kirjavinkit ovat enemmän kuin tervetulleita.

Stephen Fry: Stephen Fry in America (ja muilla kielillä lukemisesta)

He called Mummy 'Mom', he used words like 'swell', 'cute' and 'darn'. There were detectable differences in behaviour too. He spread jam (which he calle jelly) on his (smooth, not crunchy) peanut butter sandwiches, he wore jeans, t-shirts and basketball sneakers rather than grey shorts, Airtex shirts and black plimsolls. He had far more money for sweets, which he called candy, than Stephen ever did. Steve was confident almost to the point of rudeness, unlike Stephen who veered unconvincingly between shyness and showing off. If I am honest, I have to confess that Stephen was slightly afraid of Steve.

Kuvitteellinen amerikkalainen rinnakkaisminä oman englantilaisen itsensä rinnalla, Stephen ja Steven. Stephen lukee Wodehousea ja Keatsia, seuraa krikettiä ja ajelee teinivuosinaan 1960-luvulla ympäri maaseutua mopedilla. Steve puolestaan kuuntelee rockia, kerää baseballkortteja, käy elokuvissa kolmesti viikossa ja ajelee omalla autollaan. Niin lähellä kielellisesti ja historiallisesti, niin kaukana maantieteellisesti ja ennen kaikkea henkisesti! Millainen on maa, jossa yhdellä osavaltiolla on oma nimikkomuffinsinsa (Minnesotalla, mustikkaa totta kai) ja toisella oma nimikkokoiransa (Louisianalla)? Maa, jossa rikkaus ja köyhyys, vapaamielisyys ja fundamentalistisuus, lämpö ja kylmyys kohtaavat.

Kyllä Jeeves hoitaa-sarjasta ehkä parhaiten tunnettu näyttelijä Stephen Fry ottaa selvää Amerikasta, tarkemmin sanottuna Yhdysvaltojen kaikista 50 osavaltiosta, mainiossa kirjassaan Stephen Fry in America (HarperCollins 2008). Kirja pohjautuu samannimiseen, Suomessa TV1:n esittämään kuusiosaiseen televisiosarjaan, jossa Fry ajelee ristiin rastiin rapakontakaista mannerta vanhalla mustalla lontoolaisella taksilla ja kohtaa mitä erilaisempia ihmisiä sekä ilmiöitä.

Fry pohjustaa kirjaansa kertoen anti-amerikkalaisuuden olevan nousussa, mikä johtuu selvästi Yhdysvaltain politiikasta (kirja ja sarja valmistuivat George W. Bushin ollessa presidenttinä) pikemminkin kuin amerikkalaisista itsestään. Asenteet ja käytäntö, politiikka ja väestö ovat kuitenkin usein erillisiä toisistaan. Hän kertookin tuntevansa myötähäpeää silloin, kun hänen omat maanmiehensä alkavat ilkkua tai pilailla amerikkalaisten välinpitämättömyydelle, materialismille, vulgaarisuudelle tai ironian puutteelle. Fry tuo esille, ettei halunnut tehdä televio-ohjelmaa amerikkalaisista stereotypioista; Ei asehulluista tai fundamentalistikristityistä; Ei välinpitämättömistä tai ironianpuutteisista kansalaisista, vaan jokapäiväisestä monikerroksisesta amerikkalaisesta elämästä. Hänen lähtökohtansa on, ettei Yhdysvallat ole vain yksi maa, vaan 50 maata samassa valtiossa. Ja niin hänen matkansa alkaa kulkien Mainesta Havaijille yhtään osavaltiota unohtamatta.

The moment I enter what appears to be a traditional fifties-style diner,  I know I have come to the right place. The waitresses are all over sixty and frighteningly Germanic.
'Sit down and eat!' I am commanded. I discover that this is their motto.
-- The signature dishes of the house are Knoephla (a chicken, potato and dumpling soup), Fleischkuechle (a hamburger wrapped in pastry and deep fried) and the classically elegant and sophistecated 'Fried Dough'.
Needless to say, I tried them all.

Selvää on, että Fry onnistuu tavoitteessaan saavuttaa jotain Yhdysvalloista ja amerikkalaisuudesta. Hän onnistuu, koska ei yritä ahmia liikaa ja esitellä monia seikkoja jokaisesta osavaltiosta, vaan kiinnittyy valtavan maan pikkuseikkoihin. Hän toki esittelee pähkinänkuoressa jokaisen osavaltion faktat, mutta keskittyy kaikissa vain muutamaan asiaan. Hän tapaa ihmisiä, osallistuu heidän arki- ja juhlapuuhiinsa, ällistelee maisemia, maistelee erikoisia ja tuttuja ruokia sekä kommentoi kaikkea perienglantilaiseen tapaansa, sarkastisen kohteliaasti. Hän myös uskaltaa laittaa peliin oman persoonansa. Hän ei tuo esille taustaansa (näyttelijänä, yliopistokoulutettuna, juutalaistaustaisena ateistina ja homoseksuaalina) kuin viittauksin, mutta hän on täysillä läsnä niissä kohtaamisissa, joihin pääsee osalliseksi. Se riittää. Fryssa on sellaista ihmeellistä lämpöä ja viisautta, joka välittyy hänen matkakirjansa sivujen kautta.

Paikoin Fryn kirja on kliseinen: Ihmiset Wisconsinissa ovat elinympäristönsä vuoksi vahvaa tekoa, Angolaksi nimetty vankila Louisianassa kauhea, tenneseelainen bluegrass erinomaista ja Ben & Jerry's jäätelö Vermontissa juuri niin hyvää kuin maineensa. Toisaalta Fry yllättää. Hän vie lukijansa Ohioon, jossa Neil Youngin samannimisen kappaleen myötä kertoo Kent State-yliopistossa tapahtuneesta tragediasta, jonka lopputuloksena kansalliskaartin sotilaat ampuivat mieltään osoittaneita opiskelijoita; Hän esittelee alaskalaisen ortodoksipapin sekä tapaa mormonien poikakalenterin valokuvamallin Nevadassa.

Koska Stephen Fry in America on myös televisiosarja, pääsee hänen kirjaansa sisälle paremmin, jos on katsonut kyseisen ohjelman. Se on kirjan vahvuus ja heikkous. Fry kirjoittaa mukavasti, mutta voisin kuvitella, että sarjaa näkemättömille hänen jutustelunsa on turhan nopeaa. Kirja etenee aika lailla yksi yhteen sarjan kanssa ja sen lukeminen palautti monenlaiset kohtaamiset mieleeni. Lukiessani tiesin tismalleen, miltä Minnesotan pohjoismaistaustaiset pilkkimiehet näyttävät tai näin Oregonin valtavat puut, joita ympäristönsuojelijat tutkivat. Ennen kaikkea näin mielessäni Fryn kookkaan, aavistuksen kumaran hahmon ja vinon nenän, sekä kuulin hänen äärimmäisen miellyttävän tarinointinsa.

Onko Stephen Fry in America hyvä kirja? Suosittelisinko sitä jokaiselle? Jokaiselle matkakirjojen ystävälle? Kyllä, suosittelen (ilman konditionaalia) kirjaa kaikille, joita kiinnostaa peribrittiläisin silmin välittyvä kuva Yhdysvalloista. Kirjan kautta saa kuvan nimenomaan amerikkalaisista ihmisistä. Niistä tavallisista ja kuuluisista, muusikoista, taiteilijoista, rekkakuskeista, autokauppiaista, kodittomista ja eri etnisistä ryhmistä - aina yhtä vieraanvaraisista. Fry kirjoittaa äärimmäisen miellyttävästi ja sydämellisesti, mutta jokaiseen makuun hänen sarkasminsa ei ehkä ole.

Ikään kuin bonuksena jo valmiiksi mainion kirjan lopussa on eräänlainen brittienglantiin tottuneille tarkoitettu sanakirja-tietovisa amerikanenglannista. Tiedättekö, mitä esimerkiksi chinch, bus (muuna kuin kulkupelinä) tai jimmies tarkoittavat?

**** (En tiedä, olisinko ollut niin ihastunut ilman tv-sarjaa.)

(Menisikö tämä TB-haasteeseen, koska kirjoittaja edustaa englantilaisuutta niin monella tapaa?)


---

Olen joskus aikaisemminkin kysynyt, että minkä verran luette muilla kuin äidinkielellänne? Koska blogini lukijakunta on edellisestä kysymyskerrasta laajentunut ja hieman muuttunutkin - kiitos jokaiselle lukijalle, ihanaa että olette siellä jossain! - niin kysyn uudelleen. Luetteko mielellänne vieraskielistä kirjallisuutta? Jos luette, niin millaista ja mistä syistä?

Itse luen pääosin suomeksi, koska omalla äidinkielelläni lukiessani ymmärrän ja saavutan kaikki ne hienot hivahteet, jotka eivät välttämättä muuten aukeaisi. Arvostan suuresti kääntäjien työtä. Toisaalta mietin joskus, että saavuttaisinko alkukielellä lukiessani jotain oleellista, mikä ei välity enää suomennoksessa. Joskus käy niin, että hyvässäkin käännöksessä joku asia alkaa vaivata mieltäni, kuten murteen käyttö, jotkut omituiselta näyttävät ilmiöt tai vierauden tuntu. Suosin silti suomennoksia.

Osaamistani kielistä vain englanti on minulle tarpeeksi vahvaa romaanien, tiiliskivien ja vaativankin tekstin, lukemiseen ja siitä nauttimiseen. Ruotsiksi luen yksinkertaisia tekstejä sekä naistenlehtiä. Saksaksi ja italiaksi lähinnä lyhyitä lastenkirjoja. Lukiovenäjästä osaan hädin tuskin aakkoset. Englanniksikin luen yleensä vain silloin, kun olen matkoilla tai silloin, kun kyseistä kirjaa ei olla ainakaan ihan heti suomentamassa. En erityisemmin nauti englanniksikaan lukemisesta, mutta pienen alkukankeuden jälkeen pääsen onneksi kirjaan sisälle, jos tarina kiinnostaa. Luulen, että englanniksi lukiessani tarinavetoisuuden painoarvo on suurempi suomeksi - en ehkä jaksaisi lukea tajunnanvirtaisia tekstejä muilla kielillä.

Parasta englanniksi lukemisessa on se, että tarjolla on niin valtava määrä sellaisia nimekkeitä, joita ei ehkä koskaan suomenneta. Ja kaikkein parasta on tietenkin arkinen kielitaidon ylläpitäminen. Fryn kirja on muuten hyvä tässäkin; Hän kirjoittaa rikkaasti ja erilaisia sanontoja viljellen, mutta silti lukemista ei tarvinnut kertaakaan keskeyttää vaikean kielen tai junnaavuuden vuoksi.

~Timo Kalevi Forss & Martti Lintunen: Karjala edestakaisin~

Kysymme kartan lupaamaa kahvilaa. Se on kuulemma lopetettu vuosia sitten. Meitä neuvotaan jatkamaan parikymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan Loimolaan. Siellä pitäisi olla toimiva ravintola. Roikonkoskelta löytyy sentään kauppa, jonka puolityhjiltä hyllyiltä ostamme pätkän makkaraa pahimpaan nälkään. Tunnelmaa hilpeyttää kylänraitilla vastaantuleva mummo, jonka verkkareiden selässä lukee "Like", kirjoitettuna Niken tuotemerkistä tutulla kirjasintyypillä.
-- [Suojärvellä] Ajamme hotelli Kareliaan, joka edustaa vuonna 1975 rakennettua neuvostoarkkitehtuuria jaloimmillaan. Sen neljännessä kerroksessa sijaitsevassa kahvila Kahvelassa kahvi ja karjalanpiirakka maistuvat taivaallisilta. Tosin kahvilan löytäminen vaatii Laatokan Karjalassa kärsivällisyyttä ja hyviä perslihaksia. Laskimme ajaneemme sata kilometriä kahdeksassa tunnissa, kaikki yhden kahvikupin tähden.


Tie on pitkä ja mutkainen... Blogiarvinointia odottaa yksi hyvä lukemani romaani, mutta nyt Kalevalan päivän kunniaksi jotain muuta. Jotain muuta kuin Kalevalaa: Karjalaa! Matkataan sinne, missä runoja lauletaan ja piirakoita leivotaan paremmin kuin missään muualla. Missä romuromantiikka kukoistaa ja minne puoli Suomea kaipaa. Vai onko kaikki sittenkin toisin?

Ei tarvitse omata kummoistakaan Karjala-tietoa todetatakseen, että totta kai kaikki on toisin - paljon pahemmin - ja samaan aikaan juuri niin suloisenhaikeaa kuin mielikuvissa. Timo Kalevi Forssin kirjoittama ja Martti Lintusen kuvaama Karjala edestakaisin (Like 2010) kertoo kahden suomalaismiehen kolmesta matkasta luovutettuun Karjalaan keväällä ja kesällä 2009. Forss ja Lintunen vierailivat niin Viipurin ja Sortavalan tapaisissa kaupungeissa, Laatokan laineilla ja vanhassa Valamossa, Suojärvellä, Käkisalmessa ja rappeutuneiden huviloiden Terijoella.

Karjala edestakaisin on kirja, jota ainakaan minä en osaa arvioida. Siksi vain esittelen sen. Teoksella ei ole kaunokirjallisia ansioita, koska se on valokuva-, tieto- ja matkakirja. Siksi sen kieli on onnistuneella tavalla raporttimaista, mieleeni tulevat Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen reportaasit. Lintusen valokuvat ovat ihania. Ne näyttävät niin maantielle karanneet lehmät, aamuvarhaisella vodkaa juovan miehen, aktivistit ja viulistitytöt, lautasantennit maalaamattoman harmaaksi patinoituneen talon seinustalla tai koivupuussa, onkijat, Kivennavan hillomummot sekä Vysotskin öljytankkerit Viipurissa ja Käkisalmen keskiaikatapahtumaan pukeutuneet nuorukaiset. Rumuus ja kauneus onnistuvat lyömään kättä valokuvissa:

Talossa ei ole vielä ikkuna- ja oviaukkoja, vain katto, lattia ja puiset seinät. "Tähän tulee oviaukko. Teemme ovet ja ikkunat vasta viimeiseksi ja sahaamme niille aukot. Jos tekisimme ikkunat nyt, varkaat tulisivat ja veisivät kaiken", Vjatsheslav selittää. Ikkuna-aukot tehdään viimeiseksi myös siksi, että tilaajalla ei välttämättä ole varaa ikkunoiden tekemiseen. Ikkunoita ja ovia ajatellaan ikään kuin taloon kuuluvana lisävarustuksena.

Forssin teksti sovittuu hienosti yhteen kuvien kanssa siten, että kuvat ja tekstit molemmat ovat osa kirjan tarinoita. Forss kirjoittaa nimenomaan reaaalitarinoita, pieniä kertomuksia kohtaamisistaan ihmisten ja paikkojen kanssa. Ihailtavaa on se taito, jolla Forss on saanut hyvinkin erilaiset ihmiset avautumaan elämästään ja kertomaan mietteitään kirjan tekijöille. Undergroundväki paikallista Lepakkoa vastaavasta Kochegarka-pannuhuoneesta Viipurista, raavas rakennusmies Vjatsheslav tai sosiaaliavustuksen varassa elävä iäkäs Katri Vahvinen kaikki ovat vieraanvaraisia ja hämmästyttävän avoimia. Tämä kuva tukee myös sitä mielikuvaa, joka meillä suurimmalla osalla on karjalaisista. Vaikka elämä koettelee, niin ilo elättää.

Karjala edestakaisin-kirjan kustantaja on Like ja se näkyy - näkyy hyvällä tavalla. Jo kirjaan tattuessani tiesin, että Liken kustantamana siinä on jotain lisäarvoa. Olen itse varttikarjalalainen, isänäitini oli Suojärven evakkoja, mutta en ole koskaan tuntenut kaipuuta Karjalaan, havitellut Karjalaa takaisin tai kokenut mitään muuta kuin jonkinlaista haikeaa hellyttää menetettyä aluetta kohtaan. En koe halua osallistua karjalaisiin juhliin, vaikka pidänkin Ilomantsissa olevaa Runonlaulajan pirttä kelpo matkakohteena sekä Petri Shekeiman hautaa Öllölön Pörtsämön erämaakalmistossa kiehtovana. Karjalan evakkojen tarinoita sen sijaan olen paljonkin ajatellut, heistä aikoinani tenttiin lukenut ja opintoihini kuuluvalla kenttätyökurssillakin haastatellut. Olen myös käynyt Venäjän Karjalassa kymmenkunta vuotta sitten, jolloin silloisen työyhteisöni kanssa osallistuin Folk Marafon-musiikkifestivaaleille Petroskoissa. Kun luin Forsin ja Lintusen kirjaa, koin ettei juuri mikään ole muuttunut läheisessä idässä viime vuosina. Suurin muutos varmasti tapahtuikin Neuvostoliiton hajotessa.

Karjalassa vierailleena uskon päässeeni kirjaan sisälle paremmin kuin jos en olisi siellä käynyt. Olen nähnyt samanlaiset talot, mummot, papat, opiskelijat, piraattituotteet ja paikalleen hajoavat rakennukset. Tiedän, että Laatokan rannat ovat juuri niin henkeäsalpaavan kauniita kuin Forss kuvailee. Muistan myös, että tiet tosiaan ovat paikoin niin huonoja kuin ensimmäisen tekstilainaukseni kuvaus kahvimatkasta Suojärvelle kertoo. Yksi ainoakin vierailu Karjalassa antoi kiinnikkeitä Karjala edestakaisin-kirjan lukemiseen, mutta uskoisin teoksen avautuvan kiehtovana kaikille niille, jotka haluavat uskoa oikeisiin ihmisiin dokumentaarisissa tarinoissa.

Karjala edestakaisin on ihana, hellä, realistinen, arkinen ja silti jotenkin niin sadunomainen kirja. Se pitää sisällään tarinoita, kohtaloita ja arvoituksia. Ennen kaikkea se saa aikaan matkakuumetta jonnekin erilaiseen maailmaan, jopa täysin toiseen, rinnakkaiseen, aikakauteen. Itse olen tämän kirjan luettuani ehkä aavistuksen lähempänä edesmenneen Klaudia-mummoni mielenmaisemaa.

P.S. Tämä ei liity millään tavalla Karjalaan eikä Kalevalan päivään, mutta ♥Colin Firth♥ voitti parhaan miesnäyttelijän Oscarin. Sen te kaikki kyllä jo tiesittekin, eikö vaan? :)

~Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen~

Juice Leskistä lainatakseni, en oo käynyt Irlannissa, mutta olen jo vuosia potenut matkakuumetta vihreälle saarelle. Minut tuntevat tietävät, että kaikkien aikojen rakkain matkakohteeni on Englanti, jossa olen saanut vierailla jo useamman kerran. Ei siis ihme, että kirja-alesta ostoskoriini tarttui Hanna Tuurin ihastuttava Irlantilainen aamiainen (Otava 2009).

Kuopiossa steinerkoulun opettajana kymmenkunta vuotta toiminut Hanna Tuuri muutti vuonna 2004 syrjäiseen Luoteis-Irlannissa sijaitsevaan Mayon maakuntaan, jossa hän omistaa miehensä kanssa puutarhakoulun. Mayo on alue, jonne Irlannin vaurastuminen (nythän maassa on jälleen uusi lama) ei koskaan yltänyt. Siellä kaikki on edelleen hieman vinksin vonksin, lapsilaumat suuria ja 1800-luvun nälänhätää muistellaan edelleen sukupolvi toisensa jälkeen.

Ja Mayossa sataa: joko rankasti kaatamalla, tavallista tippusadetta tai vain ikävästi vihmoen. Pehmeäksi päiväksi kutsutaan sellaista, jolloin sade lempeästi, melkein huomaamatta hyväilee maailmaa. Ja jos ei sada, on sumua, joka tietysti jossain vaiheessa selkenee satamalla alas.

Sateesta ja köyhyydestä huolimatta puuttoman ja tuulisen maan syrjäisin kolkka vie mukanaan. Hammashuolto ei ehkä toimi ihan suomalaiseen tapaan ja harvat puut koetaan pelottavina, mutta loppujen lopuksi asiat järjestyvät tavalla tai toisella. Myös ihmiset iäkkäästä Jimmy-naapurista latvialaiseen vierastyöläiseen Daigaan tulevat lukijallekin rakkaiksi. Ja kaiken kukkuraksi Lordikin tunnetaan paikallisradiossa. Tuurin omat piirrokset elävöittävät kerrontaa.

Hanna Tuuri tuo kirjassaan luku luvalta erilaisia aspekteja irlantilaisesta elämänmenosta - suomalaisin silmin, totta kai. Lukujen sisällöt pitävät sen, mitä niiden otsikot lupaavat: Kelttipallon vallassa, Alavilla mailla tulvan vaara tai Puuttoman maan puut osoittavat, että jokainen luku on kuin novelli. Kirjasta voikin poimia luvun sieltä, toisen täältä. Niin minäkin nyt teen ja nostan esimerkiksi pyhiinvaellusmatkamuistot:

Irlantia ei voi kuvailla ottamatta huomioon syvää roomalaiskatolilaisuutta. Mayon maakunnassa kuvien palvonta menee pitkälle. Pidän toki itsekin kotonani esillä Kreikasta ostettua matkaikonia sekä pientä Vatikaanista hankkimaani Marian kuvaa, mutta miltä kuulostaisi 30 watin lampulla varustettu itsevalaisena muovipyhimys? Entä sähkömoottorilla varustettu rukoileva neitsyt Maria? Mayolaiset uskovat ihmeitä tekevän pyhän Marian ilmestyneen pienessä Knockin (kelttien sanasta cnoc, kukkula) kaupungissa. Sen vuoksi Knockista on tullut pyhiinvaelluskohde ja jopa paikallisetkin pubitkin kantavat pyvää nimeä.

Irlantilainen aamiainen, siis se syötävä, on tuhti.Se sisältää niin grillattua pekonia, ruskeaksi paahdettua sianlihamakkaraa, valkoista ja mustaa vanukasta, kananmunaa, paahtoleipää sekä kupillisen teetä tai laihaa kahvia. Terveysintoilijoille tarjotaan myös tuoremehua. Hanna Tuurin kirja Irlantilainen aamiainen on ulkoisesti ohut ja nopealukuinen, mutta tarinasisältöjensä osalta informatiivinen, hauska, oivaltava ja nopeudessaan elegantin syvällinen. Kirja on aavistuksenomaisesti sukua Kirsi Pihan italialaista elämänmenoa tarkastelevalle Medicien naapurissa-kirjalle ainakin, mitä nopealukuisuuteen ja oivaltavuuteen tulee. Tuuri tosin asuu Irlannissa pysyvästi, Pihalle Italia on lomamaa, joskin hyvin tuttu ja rakas sellainen.

Vaikka Mayon alue on eurooppalainen takapiha, on Hanna Tuurin teksin välittämänä lukijan helppo nähdä alueessa - ja koko Irlannissa - ruusuisten lasien läpi sielua hoitavaa alkuvoimaista aitoutta. Jatkan matkakuumeeni kasvattelua.

P.S. Vaikkei tämä ole romaani, lisäsin tunnisteeksi myös kotimaiset romaanit ihan siltä varalta, jos hakee luettavakseen hyvää suomalaista kirjallisuutta. Sitäkin Irlantilainen aamiainen on.

***½

~Kevätkesää karkuun? *~

 Nyt tuli pieni déjà vu! Aivan kuin olisin ladannut blogiini samankaltaisen kuvan aikaisemminkin. Ja niinpä taisin ennen pääsiäistä tehdä. Olen hieman kranssihullu (hulluutta se on sekin) ja haluan ulko-oveeni niin erilaisen kranssin jokaiselle vuodenajalle. Lisäksi minulla on kranssi muun muassa liesikuvun päällä (talossamme on sellainen "maalaishenkinen" iso liesikupu / kulmaliesi), kodinhoitohuoneen ovessa sekä keittiön ikkunalla. Teimme äitienpäivän iltana pienen retken Koiramäen Pajutallille, josta en koskaan osaa poistua tyhjin käsin. Tällä kertaa hankin kranssin ohella pari piensisustustuotetta, jotka esittelen myöhemmin. UIko-oven kranssi saa olla paitsi vastaanottamassa vieraita, myös alkavaa kesää.

Tänään, jolloin olen kotona flunssan kourissa haistamatta tai maistamatta mitään, on ainakin täällä eteläisessä Suomessa hurmaava kesää ennakoiva päivä. Pihallamme alkaa kasvaa kaikenlaista itse istuttamistamme pioneista ja tulppaaneista "rikkaruohoksi" luokiteltavaan pelto-orvokkiin. Minua tuo orvokkikin jaksaa ilahduttaa. Lasten kanssa ulkoillessamme bongasimme sitruunaperhosenkin.

Kesä on siis ihan ovella, mitä tietoa sääennusteetkin vahvistavat. Mieheni ja minä taidamme olla kaikkea muuta kuin ajoituksen mestareita, koska aiomme huomenna pienelle minilomalle Amsterdamiin kolmeksi päiväksi; Kauhea flunssa päällä, Amsterdamissa kuulemma sataa ja lämmintä on vain kuutisen astetta ja tuhkapilvikin saattaa loppuviikolla uhata läntistä Keski-Eurooppaa. Matkakuumeeni on silti kroonista laatua ja maisemanvaihdos virkistää aina, tekee toivottavasti hyvää parisuhteellekin. Museohulluina (hmm, toinen hulluuden laji, hullua touhua tänään, mutta mitä muuta voi odottaa, kun pää on täynnä räkää) aiomme  kierrellä mitä erilaisimmissa museoissa, luuhata kirjakaupoissa ja kahviloissa, kierrellä kanavienvarsia sekä tavata yhden Bolognan aikaisen hollantilaisen ystävämme. Vermeerin teosten näkemistä taidan odottaa melkeinpä eniten.

Palaan blogimaailmaan taas sunnuntaina. Ihanaa kesäistä loppuviikkoa kaikille blogini lukijoille ♥

~ANNIE HAWES: CALABRIAN PERINTÖ~

Annie Hawesin Calabrian perintö on kaunokirjallinen matkakirja ja suosittun omaelämäkerrallisen kirjasarjan kolmas osa. Sarjan aloittivat  Extra Virgin ja Kypsä poimittavaksi. Tällä kertaa Annie jättää vauraan pohjoisen Ligurian ja siirtyy eteläiseen, köyhään Calabriaan ihan Italian saappaankorkoon. Calabriaan hän suuntaa miehensä enon kuoltua ja tutustuu samalla miehensä suvun tarinaan sekä niihin syihin, miksi osa suvusta muutti pohjoiseen.

Matkakuumetta ruokkiva Calabrian perintö perustuu pitkälti italialaisissa syvästi juurtuneisiin ennakkoluuloihin etelän  ja pohjoisen asukkaiden välillä. Calabriassa moni asia on rempallaan, miehet sovinistisempia kuin pohjoisessa, tavat värikkäämpiä - ja ruoka vähintään yhtä hyvää, joskin tietysti omalle alueelleen ominaista koriantereineen ja erilaisine oliiviöljyineen. Ruoka- ja tapakuvailut sekä historialliset faktat ovat kirjan parasta antia. Muuten Hawes kirjoittaa hieman yllätyksettömästi, melkein pitkäpiimäisesti, vaikka mukana on huumoriakin.

Mitään syvällistä ja erityisen kirjallista Calabrian perinnössä ei ollut. Kirja on mukava lukukokemus, joka saa kaipaamaan Italiaan. Calabrialainen tuulahdus herkkuruokineen ja maisemineen lämmittää räntäsateisen hiljaisen viikon iltoina. Minulle kirja oli eräänlainen lohtukirja tutun maan itselleni tuntemattomaan osaan. Ei sen enempää eikä sen vähempää ja hyvä niin.

PS. Itselleni Etelä-Italia on täysin tuntematonta aluetta yhtä Sisilian matkaa lukuunottamatta. Sen sijaan pohjoinen sekä Keski-Italia ovat tulleet hyvinkin tutuiksi vuosien 2003-2005 aikana. Ne, jotka ovat hypänneet blogini lukijaksi vasta hiljattain, voivat halutessaan kurkistaa Bolognan aikojamme täältä. Bolognassa Hawesinkin kuvailemat etelän terronien (viittaa heinähattuun) ja pohjoisen polentojen (polentan purijat) toisilleen antamat nimitykset tulivat tietooni, samoin molempien alueiden asukkaiden intohimoinen suhtautuminen ruokaan.

~MATKAKUUMETTA JA ARVONTAMUISTUTUS~

Kevät koittaa, koti valmistautuu pikkuhiljaa pääsiäiseen, ompelukone laulaa (ompelukuvia tulossa viikonloppuna, olkoon se sitten houkutukseksi tulla lukemaan tai varoitukseksi välttää ko. postausta ;) ) ja mieli vaeltelee ennen kaikkea matkustamisessa. Minulla on kaksi kroonista kuumetta, koira- ja matkakuume. Koira meille tulee toivottavasti sitten, kun lapset hieman kasvavat, mutta matkoja voi suunnitella vaikka joka päivä!

Koska emme mieheni kanssa ole juhlijatyyppejä ja vietämme suurimman osan vapaa-ajastamme tiiviisti lasten kanssa, olemme parina viime vuonna tehneet muutaman yön irtiottoja suunnaten - vain kerran vuodessa - kaupunkilomalle jonnekin Eurooppaan. Nyt aloimme pohtia kahden erilaisen matkan tekemistä; Lasten kanssa aiomme kesällä Tukholmaan ennen kaikkea Junibackenin vuoksi. Ja kenties jo nyt keväällä toteutamme uuden kahdenkeskisen matkan. Matkakuume suuntautuu eniten Barcelonaan, Amsterdamiin tai Dubliniin, mutta viime aikoina myös Pariisi, Berliini, Firenze ja Praha ovat alkaneet siintää ajatuksissani. Olen käynyt mainitsemistani kaupungeista vain Firenzessä ja Prahassa (sekä Amsterdamissa useammankin kerran lentokentällä). Tietenkin matkan kokonaishinta ratkaisee aika paljon.

Ei tarvinne edes kertoa, että olen Perunankuoripaistoksen jälkeen lukenut nimenomaan matkakirjoja. Matkakuvaukset tai johonkiin kaupunkiin sijoittuvat romaanit antavat syvällisintä tietoa unelmakohteista, mutta parhaan kuvan kaupungeista saan kuitenkin Kaupunkikirjojen tai muiden vastaavien oppaiden kautta. Jos joillakin teistä, ihanat lukijat, on kommentteja haavekaupungeistani, niin mielelläni ottaisin vastaan matkakohdesuosituksia. Toki olisi myös mukava tietää, että minne juuri Sinä matkustaisit, jos saisit valita unelmakohteesi?

Tähän loppuun laitan pienen ei-niin-onnistuneen kollaasin edellisistä lomamatkoistamme: Perheloma Kreetalla ollessani 20. raskausviikolla (07) ja kahdenkeskinen joulunalusloma Wienissä (08) sekä kymmenvuotishääpäivämatka Lontooseen (09).

Muistattehan vielä arvontani! Osallistumisaikaa on lauantai-iltaan saakka. Tulen lisäämään pakettiin vielä yhden miniminikokoisen yllätyksen.

~KIRSI PIHA: MEDICIEN NAAPURISSA~

Luin Kirsi Pihan ihastuttavan "espresson mittaisia tarinoita" sisältävän matkakirjan Medicien naapurissa toiseen kertaan. En yleensä pysty lukemaan mitään bussissa työmatkojen aikana, Pihan kirjan luvut olivat juuri sopivan mittaisia lukea aina yksi tai kaksi kerrallaan; En joutunut kärsimään pahasta olosta, vaan sain töihin mennessäni hyvän mielen ja matkakuumeen.

Kirsi Piha kirjoittaa raikkaasti, hauskasti ja osuvasti italialaisista ilmiöistä - anteeksi, Saapasmaan asukkaiden kaikella rakkaudella kuvattu nurkkakuntaisuus huomioiden pitäisi kirjoittaa marchelaisista, ei italialaisista ilmiöistä! Italiassa, tosin emilialaisessa suurkaupungissa Bolognassa, osin asuneena tunnistan monia Pihan kuvailemia yksityiskohtia aina suhtautumisesta ruokaan (ja sen paikallisuuteen), lapsiin, ulkonäköön tai liikennekulttuuriin. Minut kirja saikin muistelemaan Bolognan aikoja.

Toki Kirsi Pihan kuvailema Marchen maaseutu tuntuu kauniilta ja hedelmäpuineen sekä kesäkurpitsasatoineen raikkaalta hieman tunkkaiseen kaupunkiin verrattuna. Suurkaupungissa on paljon ikävää, kuten katujen varsien kerjäläiset tai ihmiseritteiden haju kaariholvikäytävissä. Toisaalta Bolognaan mahtui paljon ihanaa ja mielenkiintoista, kuten kaupungin alla kulkeva "salattu" joki, 666 San Lucan kirkkokukkulalle johtavaa holvikaariporttia, ovikellon soitolla aukeavat loistavat ruokapaikat tai yliopiston pihalla kevätaikaan kukkiva magnoliapuu. Liikenteestä en sano mitään, koska mieheni ajoi autoa, minä vain istuin kyydissä.

Medicien naapurissa on hurmaava matkakirja. Se kestää useamman lukemiskerran ja saa kaipaamaan Italiaa kaikkine pienine kuriositeetteineen.