Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Tammi, Keltainen kirjasto 2019
Out of Darkness, Shining Light 2019
Suomentanut Aleksi Milonoff
Kansi Eevaliina Rusanen
383 sivua
Zimbabwelainen romaani

Olemme aina olleet pelkkiä pagazeja, kantajia, jotka kuljettivat hänen kuormansa, rakensivat hänen majansa, laittoivat hänen ruokansa, pesivät hänen vaatteensa ja sijasivat hänen vuoteensa, olemme olleet askareja, jotka kävivät hänen taistelunsa, olemme olleet hänen uskollinen ja luotettava saattueensa.

Kaikki tietävät tohtori Livingstonen, otaksun (!), ja Niilin lähteiden etsimisen. Mutta millaiset olivat Livingstonen viimeiset hetket ja ennen kaikkea hänen viimeinen, postuumi, matkansa kohti rannikkoa ja Englantia? Petiha Gappahin romaani Pimeydestä loistaa valo on moniääninen kertomus Livingstonen ruumissaatosta. Teos keskittyy kokki Haliman ja pappi Jacob Wainwrightin, entisen orjan, näkökulmiin, mutta kytkee taitavasti yhteen eri sukupuolten, sukupolvien ja kansojen ääniä. Ruumissaaton matka on pitkä sekä maantieteen että ajan osalta.

Romaani palsamoidun Livingstonen viimeisestä matkasta on hidasta kirjallisuutta. Aloin lukea kirjaa ahmien, sillä Gappah osaa tempaista lukijan mukaansa, mutta romaanin edetessä huomasin viipyileväni erilaisia merkityksiä täynnä olevassa tekstissä. Romaanin aloittava Haliman osuus kiinnostaa, mutta Jacobin osuudessa on ainakin omaan makuuni turhan paljon uskonnollista pohdiskelua. Mitä kerronnan hitauteen tulee, oli lukufiilikseni osin samanlainen kuin Riitta Jalosen Tanssikaa!-romaanin kanssa, vaikka historiasta nousevat romaanit erilaisia ovatkin: Jalosen teos katsoo erästä perhettä yhden kertojan kautta, kertojan mielessä asiat toki sekoittuvat. Gappahin romaani taas kantaa eräänlaista kollektiivista muistia, toki yksilöiden vahvalla äänellä kerrottuna. Vaikka kertojia on muutama, on henkilöhahmoja, tapahtumia, maisemia, kaikkea, paljon.

Pimeydessä loistaa valossa kyse ei ole Livingstonesta, vaan hänen saattojoukoistaan: afrikkalaisista, muslimeista ja kristityistä, orjista ja vapautetuista ihmisistä. Kokonaisuus on fiktiota, mutta sen juuret ovat tosipohjaiset, romaanin loppuun on listattu vankka määrä lähteitä.

Romaani vie ns. Afrikan sydämeen. Gappahilla on tarinankerronnan taito, mutta hänen romaaninsa on paljon enemmän kuin tarina, tietenkin. Se ottaa kantaa kolonialismiin ja orjuuteen, ihmisissään se kuljettaa pelkoa, vihaa ja rikoksia, mutta pitää sisällään myös uskollisuuden ja rakkauden kysymyksiä – alati ristiriitaisia ja isoja. Ääni on niillä, jotka ovat usein unohdettu.

P.S. Vien tämän blogijutun kuta kuinkin tällaisenaan myös Instagramiin. Viime aikoina olen postannut sinne myös sellaisia kirjajuttuja, joita ei ole täällä blogissa. Blogi on jonkinlaisessa käymistilassa, olisiko Instan pienet jutut hyvä tuoda tännekin?

Petina Gappah: Muistojen kirja

Petina Gappah: Muistojen kirja

Tammi 2017, Keltainen kirjasto
The Book of Memory 2015
Suomentanut Tero Valkonen
Kansi Eevaliina Rusanen
307 sivua
Zimbabwelainen romaani

Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästi rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.

Joskus voi puhua aloittamisen taidosta*, ja tässä tapauksessa kokonaisuus jatkuu yhtä vahvana. Memory on vastakohtien nainen. Hän on koulutettu ja ulkomailla asunut, mutta istuu Hararen pahamaineisessa vankilassa syytettynä kasvatti-isänsä Lloydin murhasta. Hän on mustaihoinen albiino, kaksinkertaisesti ulkopuolinen. Hän on syntynyt köyhänä, mutta elänyt vauraudessa. Hänellä on taitoa, mutta silti hän ei puolustaudu. Vankilassa Memory kirjoittaa elämäntarinaansa amerikkalaiselle toimittajalle, joka on hänen ainoa toivonsa tuomion purkamiseksi. Mitä kaikkea Memory muistaa ja mikä hänen muistoistaan on totta, mikä väärinkäsitystä? Onko sillä kaikella edes väliä? Onko sillä mitään muuta kuin väliä?

Zimbabwelaistaustainen Petina Gappah vieraili viime viikonloppuna Helsinki Litissä. En tänä vuonna päässyt seuraamaan suosikkifestivaaliani paikan päälle Savoy-teatteriin, joten lohdutukseksi marssin kirjakauppaan ja tämän Helsingin Sanomien artikkelin perusteella ostin itselleni Muistojen kirjan.

Muistojen kirjan englanninkielinen nimi on The Book of Memory: Tämä avaa romaanin sisältöä jo ennen sen lukemista. Kirja on paitsi muistojen ja muistelun, myös ja ennen kaikkea Memoryn kirja. Kirja on hänen tarinansa ja kertoo kaikesta sellaisena kuin hän kaiken kokee. Memoryn muistot ja arkipäivä vuorottelevat kuin vieterilelu: on vankilan arki, kaikki se lika, vähäinen ruoka ja säännöstellyt terveyssiteet. Muistoissakin on paljon konkretiaa, mutta myös epäselvyyksiä, haparointia, epätietoisuutta: kirouksia, haaveita, värien ja aistien voimaa. Kaikessa on vahva kaipuu olla hyväksytty, halu olla samanlainen kuin muut ja parempikin. Ja alati on läsnä tuskainen tieto siitä, miten juuret ja sattuma vaikuttaa siihen, millainen ihminen on ja miten hänet nähdään.

Gappahin romaani kysyy paljon. Se kysyy ensiksikin: miksi? Miksi nuori tyttö, olkoonkin että omassa yhteisössään hänet nähdään friikkinä, voidaan noin vain myydä ulkopuoliselle? Miksi tätä kauppaa ei uskota todeksi? Tässä maassa ei myydä lapsia. Miksi ihmeessä elämässään menestynyt voi joutua kokemaan kaiken sen, mitä Memory aikuisena kohtaa? Toiseksi Muistojen kirja kysyy: kuka, kenen? Kenellä on valta: vanhemmilla, ulkopuolisilla, yhteiskunnalla vai yksilöllä? Ja kuka kukin oikeastaan on? Kuka Memory itse on? Mistä kaikesta hän ihmisenä rakentuu? Kenen ansiosta – tai syystä?

Kaikki kysymykseni ovat teemoja, joita Gappah käsittelee taitavasti. Muistojen kirja on monisyinen romaani, joka menee syvälle lukijan tunteisiin. Se on perhetragedia, joka koskettaa, ärsyttääkin – miksi Memory ei heti puolustaudu, ihmettelee äkkinäinen lukija, mutta hyvässä kerronnassa kaikelle on aikansa. Gappahin romaani käsittelee moninkertaista ulkopuolisuutta, vihaa ja totuutta. Vaikka se on vahvasti Memoryn tarina, ovat Zimbabwen yhteiskunnalliset muutokset läsnä. Kolonialismi, omistajuus, uskomukset ja niiden myötä asenteet vaikuttavat jokaiseen romaanin henkilöön.

Tiivistäen: Muistojen kirja on samalla kertaa aistillinen ja poliittinen. Se on raskaista aiheistaan huolimatta vetävästi kerrottu teos muistamisesta ja toiveista, sekä ennen kaikkea ymmärryksestä. Memoryn muistoissa, ihmisten kohtaloissa ja Gappahin tavassa kertoa on voimaa: Muistojen kirja leimuaa kuin kolibrinkukat, nuo paratiisilinnut, ja tarjoaa silkkaa lukemisen juhlaa.

--

Muistojen kirjasta ovat kirjoittaneet myös mm. Kirjaluotsi, Kirjavaras ja Mai.

*Aloittamisen taito on myös Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen kirjan nimi. Se ei mitenkään liitty Gappahin kirjaan, mutta taidokas alku vie lukijan mukanaan.

Doris Lessing: Parempien ihmisten lapsi

Doris Lessing: Parempien ihmisten lapsi
Otava 1977
Martha Quest 1964
Suomentanut Heidi Järvenpää
319 sivua
Englantilainen, Zimbabwen alueelle sijoittuva romaani


Ovi oli sulkeutumassa lopullisesti, ja sen taakse jäivät maatila ja tyttö, jonka se oli luonut. Se ei enää koskenut häntä. Loppu. Hän voisi unohtaa sen.
Hän oli uusi henkilö, ja tavallisuudesta poikkeava, suuremmoinen ja kokonaan uusi elämä oli alkamassa.

Kultasadeköynnöksen suojassa Rhodesian maaseudulla ovat rouvat Quest ja van Rensberg viettäneet iltapäivän jos toisenkin. Heillä kummallakin on teini-ikäinen tytär, Marnie van Rensberg tuntuu solahtavan hyvin hänelle asetettuun muottiin, mutta Questin Martha, sinänsä lahjakas ja älykäs tyttö, vaipuu haaveisiinsa ja harjoittaa pientä ja hiljaista kapinaa kasvatusnormeja vastaan. Martha pohtii omaa tulevaisuuttaan ja sitä, mitä haluaa ja mitä ei: ei ainakaan naimisiin. Maaseutukodin ahdas ilmapiiri ja äidin odotukset jäävät taakse, kun Martha saa töitä läheisessä kaupungissa sijaitsevasta asianajotoimistosta. Hän on uuden kynnyksellä: työ, illanvietot, seurustelu, poliittinen valveutuminen kaikki muokkaavat Marthaa.

Muutama viikko sitten kirjoitin Caitlin Moranin omaelämäkerrallisia aineksia sisältävästä romaanista Näin minusta tuli tyttö. Olin jo silloin lukenut tämän blogitekstin kohteena olevan Doris Lessingin romaanin Parempien ihmisten lapsi, joka aloittaa omaelämäkerrallisena pidetyn Väkivallan lapset -sarjan. En Morania lukiessani voinut olla pohtimatta Lessingiä. Ja totta onkin, Moranin humoristinen romaani on vahvasti kiinni kirjailijan omasta elämästä ammentavien teosten traditiossa. Huomasin, että olen tänä keväänä lukenut melkein teeman mukaan, sillä Moranin ja Lessingin lisäksi aion ennen kesää esitellä vielä kaksi romaania, jotka ovat enemmän tai vähemmän omaelämäkerrallisia. Morania lukuun ottamatta nämä teokset ovat kaikki osa kirjasarjaa.

Lessingin Parempien ihmisten lapsen voi hyvin lukea itsenäisenä romaanina, vaikka varsinkin teoksen loppu pohjustaa tulevaa. Parempien ihmisten lapsi onkin ennen kaikkea ensimmäinen osa kirjasarjassa, joka keskittyy Marthan elämään ja Marthan emansipaatioon tyttärenä ja naisena. Sarjan aloitusosa on hyvin arkinen, kerronnaltaan verkkainen ja kuvaukseltaan tarkkanäköinen.

Afrikan eteläosassa on tammikuussa kuumaa ja märkää. Maa on räikeän värinen, keskikesällä on mahdotonta muistaa sateettoman ajan kuivuutta. Jos maisema onkin rehevä, heijastaa ihmisten mieli siirtomaavallan ja ovella kolkuttelevan toisen maailmansodan tunnelmia. Martha alkaa havaita epäkohtia ja pohtii, että on varsin helppoa huomauttaa jonkin maan yhteiskunnallisen järjestelmän naurettavuuksista ja ristiriidoista kyseisen maan rajojen ulkopuolelta käsin. Tuolloisessa Rhodesiassa, Etelä-Afrikan naapurissa, ilmenee  rotusorron ohella myös antisemitismia. Martha miettii, miten hirvittävää on, että rotuerottelua että on olemassa nyt; Miten yhdeksännentoista vuosisadan suuttumuksen huuto olisi voinut olla mykkä.

Luokkaerojen, eri ihmisryhmien epätasa-arvon, työn, kodin ja seurustelun rinnalla kaiken keskellä kulkee Marthan tarina. Parempien ihmisten lapsi keskittyy nimenomaan Marthaan: se on ennen kaikkea kasvukertomus, jossa romaanihenkilön sisäinen maailma on kaiken keskiössä. Tuota sisäistä maailmaa Lessing tarkastelee kiinnostavasti. Hän näet katsoo Marthaa kuin ulkopuolelta, mutta silti juuri Marthan kokemusmaailmasta käsin.

Lessing luo Marthastaan samalla kertaa moniulotteisen ja kuitenkin ärsyttävän henkilöhahmon. Marthan kasvaminen ja jonkinlainen kerääminen on arkisuudessaan mielenkiintoista seurattavaa, mutta samalla Martha kuitenkin ajelehtii ja vatuloi miltei lukijan ärsyyntymiseen saakka. Vaikka Marthan seksuaalisuus herää, hän on paikoitellen kuin lahna, hän alistuu suudeltavaksi. Toisaalta hän haaveilee Lontoosta ja New Yorkista sekä aistillisista iloista. Rakastelu toimii hänelle itsenäisyyden lippuna - ja edelleen: eikö miehen kuulu tehdä aloite? Martha ikään kuin kokee, muttei vielä elä. Marthaa eloisampaa on muu seuraelämä, Lessing kuvaa nuorten aikuisten juhlia sekä vasemmistolaisten kokouksia. Näistä kuvauksista rakentuu se kokonaisuus, joka Marthaa henkilöhahmona rakentaa.

Nyt kun kirjan lukemisesta on kulunut liki kuukausi, huomaan ettei Parempien ihmisten lapsesta jäänyt mieleeni kovinkaan paljoa. Lähinnä Marthan vatulointi oman elämänsä kysymyksissä, juhlakuvaukset sekä Lessingin huomioima epätasa-arvo. Kaikki sinänsä tärkeitä teemoja, mutta Marthaan henkilöityneenä kuin filtterin läpi kuvattuna. Marthan tarina ja ennen kaikkea Lessing kirjailijana kiinnostavat minua sen verran, että jossain vaiheessa luen varmasti sarjat seuraavatkin osat.

Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
Kustantaja: Gummerus 2014
Alkuteos: We Need New Names 2013
Suomennos: Sari Karhulahti
Kansi: Eevaliina Rusanen
Mistä: Kustantamosta
Zimbabwelais-amerikkalainen romaani

Kun kaikki luhistuu, tämän maan lapset lähtevät kiireesti ja hajaantuvat kuin palavaa taivasta kavahtavat linnut. He pakenevat omasta viheliäisestä maastaan, jotta voisivat tyydyttää nälkänsä vieraissa maissa, pyyhkiä kyyneleensä oudoissa maissa, sitoa epätoivonsa haavat etäisissä maissa, mumista arkoja rukouksiaan pimeyteen kummallisissa maissa.

Kulta asuu Paratiisissa ja vierailee joskus Budapestissa ja Kiinassa. Paratiisssa on hökkeleitä, Budapestissa isoja taloja ja Kiinassa vierastyöläisiä. Kulta ja hänen ystävänsä Luojatietää, Kovanaama, Chipo ja monet muut leikkivät maaleikkiä, varastavat guavoja, hymyilevät avustustyöntekijöille ja koettavat hankkiutua eroon Chipon, raskaana olevan lapsen, mahasta. Kullan elämä ei ole aina ollut köyhää, hän on asunut joskus talossa ja hänen vanhempansa ovat käyneet yliopistoa, nyt isä on muuttanut Etelä-Afrikkaan ja äidillä näy miesvieraita. Myöhemmin Kulta muuttaa Yhdysvaltoihin, Coca-Colan ja Rihannan maahan, jossa kaikki on ihan erilaista kuin Kulta tai hänen Afrikkaan jäävät läheisensä ajattelevat.

Maailma tuntuu olevan täynnä näitä: kasvutarinoita ja maahanmuuttokertomuksia, joissa päähenkilö aika rajujenkin kokemusten kautta katsoo niin entistä kuin uutta kotimaahaan. Tarinoita, joissa paratiisia ei oikeasti ole ja joissa ilo syntyy pienestä ja järkytyksistä tulee arkipäivää. Zimbabwelaissyntyisen amerikkalaisen Noviolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet on kuitenkin kirja, joka kannattaa lukea - tai Maijan sanoin: "tämä kirja teidän on luettava".

Tänään me hankkiudutaan kertaheitolla eroon Chipon mahasta. Ensinnäkin se vaikeuttaa meidän leikkejä ja toiseksi Chipo kuolla kupsahtaa jos me annetaan sen synnyttää vauvansa.
[--]
Me hankkiudutaan eroon Chipon mahasta Taivaantien takana kasvavan mphafan juurella.

Me tarvitaan uudet nimet on lukemisen arvoinen, koska sen sinänsä tuttu tarina tulee lähelle lukijaa ja kyseenalaistaa monia tärkeitä teemoja, kuten avustustyötä, ja koska Bulawayo kirjoittaa niin raikkaasti ja hyvin. Kertomus on Kullan, mutta se voisi olla monen muunkin Yhdysvaltoihin muuttaneen zimbabwelaisnuoren tarina. Zimbabwea ei (muistaakseni) maana tosin mainita, vaan maa on anonyymi, mutta koska kyse on kirjailijan omasta synnyinmaasta ja muusta eteläisen Afrikan maasta kuin Etelä-Afrikasta, kulkevat lukijan ajatukset juuri entiseen Rhodesiaan. Bulawayo kirjoittaa lapsen ja nuoren näkökulmasta ja tarkkailee siten maailmaa, joka on vaarallinen, väkivaltainen, rasistinen, seksistinen ja kuitenkin täynnä leikkiä, ystävyyssuhteita ja halua muuttaa oman elämänsä suuntaa.

Kulta on erinomainen, joskaan ei kovin omaperäinen päähenkilö. Hän näkee aikuisten maailmaan, mutta luo leikkejä sinne, missä niitä tarvitaan. Teini-ikäisenä hän tietää paljon enemmän, minkä vuoksi hän ei ole naiivi, muttei menetä uskoaan huomiseen. Vaikka Kulta on enemmän tarkkailija kuin hänen lapsuus- tai teini-ikänsä toimivat ystävät, kokee ja katsoo hänkin monenlaista. Yhden luvun nimi kertoo siitä, kuinka tyttöjen katsomat elokuvat sisältävät kohtauksia, jotka voivat vahingoittaa herkimpiä katsojia ja tuon kohtauksen Bulawayo kirjoittaa niin, että herkempi lukijakin voi järkyttyä. Me tarvitaan uusissa nimissä onkin paljon järkyttävää, mutta enemmän arkea, haaveita ja kaikkeen vaikuttavaa politiikkaakin. Kulta samalla kertaa elää ja analysoi kaikkea ikäisekseen varsin kypsästi.

Bulawayon kieli on tajunnanvirtaista, mutta kuitenkin helppolukuista. Hän kyllä periaatteessa rikkoo kielen rakenteita; unohtaa pilkut ja luo Kullan kertojaäänelle omanlaisensa, hieman hengästyttävän rytmin. Toisaalta romaani on niin mukaansa tempaiseva ja hyvällä tavalla lukuromaanimainen, että kirjan lukee nopeasti. Sari Karhulahden suomennos on laatutyötä. Romaanina Me tarvitaan uudet nimet on episodimainen: kuten Oota mä luen tän eka loppuun -blogin Minnakin huomaa, jotkut kirjan luvut ovat hyvin novellimaisia. Silti kyse on kaareltaan ehjästä romaanista. Vaikka kieli on sujuvaa ja vahvaakin, on romaanin suurin anti kuitenkin se tapa, jolla se kyseenalaistaa niin vanhan maan väkivaltaisuudet ja köyhyyden kuin Yhdysvaltojen tarjoamat kulutushyödykkeet ja myös siellä vallitsevan epätasa-arvon.

Me tarvitaan uudet nimet ei luo mitään kaunokirjallisesti uutta, mutta on silti väkevä romaani. Kullan tarina vie mukanaan, ja kuten Karoliinakin toteaa, on se tekstinsä puolesta tuore. Vanha ja uusi kotimaa eivät ihan kohtaa, mutta vanhat tavat ja populaarikulttuuri elävät molemmissa. Bulawayo osaa kertoa hienosti juuri siitä, millaista on tuntea koti-ikävää ja samalla kuitenkin vieraantua kotimaastaan: Lähtö kotimaasta on kuin kuolema, ja kun sinne palaa on kuin eksynyt aave. Tuttuus muuttuu vieraaksi ja vieras, jos ei tutuksi, niin ainakin arjeksi ja mahdollisuudeksi.