Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta
Siltala 2015
Utan personligt ansvar 2014
Suomentanut Sanna Manninen
Kansi: Elina Warsta
332 sivua
Arvostelukappale
Ruotsalainen romaani

Olof ja Ester  olivat kuin kaksi hammasratasta. Hammasrattaat eivät kasva yhteen eivätkä sisäkkäin. Ne eivät unohda, mistä toinen alkaa ja mihin toinen päättyy, mutta ne tarvitsevat toisiaan, kuljettavat toisiaan eteenpäin, ovat täydellisesti toisiinsa sovitetut. Siltä Esteristä tuntui. [--] Ikävä kyllä myös kolme hammasratasta toimii yhdessä, mekaanisesti jopa erinomaisesti.

Ester Nilsson, näkökulmasta riippuen ystävämme tai harvinaisen omalaatuinen tuttavamme romaanista Omavaltaista menettelyä, on jälleen rakkauden kourissa. Onneton ja melko yksipuolinen rakkaus taiteilija Hugo Raskiin on jo historiaa viiden vuoden takaa. Tällä kertaa Ester rakastuu näyttelijä Olof Steniin - miltei ensisilmäyksellä. Olof on naimisissa hyvät sukujuuret omaavan Ebban kanssa. Esterin ja Olofin suhde kulkee kohtaamisesta, keskustelusta ja ravintolaillasta toiseen. Ester elättelee toivoa, että saa Olofin omakseen, mutta Olof ei tunnu jättävän vaimoaan. Miksei?

Lena Anderssonin romaani Vailla henkilökohtaista vastuuta osoittaa, että se joka on ilman tätä vastuuta, taitaakin olla juuri Olof. 

Andersson käsittelee vastuun kysymyksiä ja rakkauskäsityksiä edellisestä teoksestaan tutulla pedantilla tavalla, Ester kuitenkin on nyt erilainen. Niille, jotka ärsyyntyivät Esteristä tai suorastaan inhosivat häntä Omavaltaista menettelyä -romaanissa, en voi kuin suositella Esterin uusia kuvioita. Nimittäin nyt lukija on pakostakin Esterin rinnalla. En tietenkään takaa, etteikö Ester ärsyttäisi joitakin - kyllä romaanihenkilö saa raivostuttaa eikä häneen ole pakko ihastua. Eikä Esteriä tarvitse nytkään ymmärtää, ei sen enempää kuin rakkautta tai himoakaan, mutta sympatiseerata voi: lukiessaan Esterin nahkoihin vain asettuu. 

Esterin ja Olofin suhde soutaa ja huopaa niin, että rasittaa. Mutta - ja nyt mutta on totta tosiaan painotettu: tämä tekee Esterin kärsimyksestä todemman, sillä juuri noin kaikki voisi mennä oikeastikin. Ja tästä syntyy se kysymys, jota Andersson pohtii: miksi ihmeessä ihminen jää kiinni suhteeseen, jolla ei missään vaiheessa ole mahdollisuuksia onnistua tai muuttua oikeaksi rakkaudeksi? Mitä oikea rakkaus sitten ikinä onkaan, sitäkin Andersson Esterin näkökulmasta pohtii.

Ester on samalla kertaa lohduttoman rakastunut ja tunteidensa vietävissä; pelkkä hyvän yön toivotuskin riittää pitämään hänet koukussa. Anderssonille Ester tuntuu olevan jonkinlainen kulttuuriantropologinen (fiktiivinen) välikappale rakkauden, parisuhteen ja tunteiden moniulotteiseen pohdintaan. Toki Ester on romaanihahmona omaperäinen ja niin sanotusti lihaa ja verta, mutta Ester myös mahdollistaa yleisen tason yhteiskunnallisen pohdinnan - Esterin tunteet, ääni, mietteet ja toiminta peilaavat rakkautta koskevia käsityksiä ja sukupuolirooleja. Legitiimit dikotomiat, joita riittää, määrittävät Esterin ja itse kunkin elämää ja mahdollistavat Olofin toiminnan: vaimo - rakastajatar, järkevä - hullu tai elämänkumppani - viettelijätär. Aivot ja ruumis ovat liitossa Esterissä: vapaus tuo hänelle epävarmuutta, ja päätös suuntaan tai toiseen voi olla vapauttava, mutta silti tuon päätöksen kanssa on vangitseva elää.

Tämän kaiken Andersson tavoittaa hurjan hyvin. Miten voikin romaani olla samalla kertaa niin kepeä ja niin syvä? Se, mikä alkaa miltei höyhenenkevyenä aikuisromanssina onkin heti rakkauden, rakkaudettomuuden, himon, henkisen nöyryytyksen ja yhden naisen sisäisen köydenvedon kuvausta sekä kaksijakoisten rakkauskäsitysten toisaalta tunteikasta, toisaalta analyyttista käsittelyä. Vailla omakohtaista vastuuta on älyllinen rakkausromaani, ja siksi sen lukeminen on ajatuksia herättelevä ilo.


--
Myös Ulla on lukenut kirjan.

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä. Romaani rakkaudesta
Kustantaja: Siltala 2014
Alkuteos: Egenmäktigt förfarande - en roman om kärlek 2013
Suomennos: Sanna Manninen
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 214
Kustantamosta
Ruotsalainen romaani

Ester pohti, oliko toiminut järjettömästi, kun oli antautunut tunteidensa vietäväksi ja lähtenyt harkitsematta ja tuskailematta toimivasta suhteesta tähän tyhjyyteen. Esterhän karttoi tylsyyttä, oli aina karttanut. Hän kärsi mieluummin kuin ikävystyi, oli mieluummin yksin kuin puhui joutavia seurassa. Ei hänellä ollut mitään jutustelijoita vastaan, he vain veivät liikaa voimia. Joutavien puhuminen uuvutti hänet. Saattoihan olla, hän pohti itsekseen, että hän oli rakastunut Hugoon, koska oli huomaamattaan pitkästynyt ja tarvitsi tätä levottomuuden, toivon ja täydellisen autuuden vuorottelua tunteakseen olevansa elossa.

Jokainen meistä on toivottavasti ollut joskus rakastunut. Kokenut onnen ailahduksen jo siitä, että näkee rakastettunsa nimen tai vain päiväuniensa kohteen nimen painettuna esitteeseen tai vilkkumassa puhelimen näytöllä - ja tiennyt kuuluvansa yhteen tuon ihmisen kanssa. Näin käy myös Ester Nilssonille, järkevälle ja analyyttiselle hieman yli kolmekymppiselle runoilijalle, joka elää vakiintuneessa parisuhteessa Perinsä kanssa ja joka yrittää aina löytää tavan torjua tylsyyttä ajattelemalla asioita omin päin. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Ester kohtaa kuvataiteilija Hugo Raskin. Ester rakastuu päätä pahkaa ja vaikka hän koettaa analysoida omia tunteitaan, ei hän voi olla antaumatta intohimolle.

Kuulostaako tutulta tarinalta? Varmasti. Mutta kuten Suketus kysyy ja vastaa, ei Lena Anderssonin romaani Omavaltaista menettelyä ole missään määrin kirja, jonka on lukenut jo tuhat kertaa. Päinvastoin, August-voittajan pieni romaani on omaperäinen, tarkka, julma ja koukuttavakin kertomus siitä, mitä tapahtuu kun rakkauden huuma saa ihmisen pettämään itseään.

En usko, että paljastan liikaa Esterin tarinan juonta, kun kerron että Ester kyllä saa Hugolta vastakaikua, seuraa ja intohimoa, mutta rakkauden kanssa on toisin. Tässä on Anderssonin romaanin ydin. Omavaltaista menettelyä pohtii sitä, mihin ihmisellä on oikeus mikrotasolla, omassa elämässään. Onko oikeus vaatia vastarakkautta tai yhteydenottoja? Mitkä ovat ihmissuhteen vähimmäisvaatimukset Pohjoismaassa silloin, kun sen osapuolet ovat tiedostavia ihmisiä. Onko antamattomia lupauksia olemassa ja jos on, niin voiko niille odottaa täyttymystä?

Andersson kirjoittaa napakasti ja sisällyttää tekstiinsä paljon tarkkanäköisiä huomioita ihmisluonteesta; siitä, miten käytös muuttuu rakastuessa tai silloin, kun ei halua rakastaa. Esterin ajatus siitä, miten kaikki kuvittelevat kulkevansa vastavirtaan ja sillä tavalla se virta muodostuu, osuu mielestäni napakymppiin. Ester onkin tarkkanäköinen, mutta rakkaus ei sitä ole. Andersson on havainnoissaan myös hauska: vaikka rakkaus ei toimi, voi silti ajatella ostavansa kirjan rakkauden kohteelle - kirjakauppa vaan on jo kiinni eikä kirjan nimikään jää mieleen. Kaiken kruunaa romaanin ruotsalaisuus, josta pidin kovasti. On jonotusnumerot Systembolagetissa ja lumen eri olomuotoja, ja on myös intohimoisen yhdynnän jälkeisiä keskusteluja: "Mitä haluat aamiaiseksi?"

Anderssonin romaani on nopealukuinen, muttei pohjimmiltaan mitenkään kevyt. Sanna Mannisen onnistunut suomennos välittää kuvaa ihmisistä, jotka ovat tosia, mutteivät aina kovin miellyttäviä. Omavaltaista menettelyä ylittääkin monien tavanomaisten realististen rakkaus- tai ihmissuhdekirjojen rajat. Se saa miettimään armoa, jokaisen elämän estereitä ja hugoja sekä epämääräistä ja varmaa tietoa. Jos minun pitäisi määritellä Anderssonin kirja, kutsuisin sitä älykkääksi ihmissuhderomaaniksi - ja sellaisena hurjan hyväksi.