Linea Maja Ernst: Napaan asti

 

Linea Maja Ernst: Napaan asti
Gummerus 2026
Kun til navlen 2024
Suomentanut Onerva Kuusi
Kannen maalaus Clara Selina Bach
279 sivua
Tanskalainen romaani

* Kirja saatu kustantajalta markkinointikappaleena *

On hiljaista. Kaikki nukkuvat, maailma pidättää hengitystään, ja tämän pienen järvenrannan hiljaisuus on yksin hänen [--].

Etsitkö kirjaa, jonka voisi sijoittaa moneen lukuhaasteeseen?
Queer-lukuhaaste, Helmet-lukuhaasteen monet kohdat, Bookish summer sundays, Pohjoismaat, kansitaidehaaste jne.

No, olen huono seuraamaan lukuhaasteita ja luulen, että monet mainitsemistani ovat jo edelliskesien kukkasia tai menneiden talvien lumia, mutta ainakin kolme ensin mainittua pyörivät parhaillaan. Niihin kaikkiin Linea Maja Erntsin Napaan asti sopii mainiosti, sillä romaanista on todellakin moneksi. Se on kuvaus ystäväporukasta kesämökillä, sen kansi on kaunis (Helmet, kansitaidehaaste), siinä seksuaalinen suuntautuminen on moninaista (queer-lukuhaaste), se sopii kesän lukulistalle ja onhan siinä metsää ja odotuksia (Bookish summer sundays), se on tanskalainen kirja ja siksi menee niin Pohjoismaat- kuin maailman ympäri -haasteisiin. Ja tietenkin ilman lukuhaasteitakin sen voi lukea (kuten itse tietenkin tein).

Lukuhaasteet tulivat mieleeni romaania lukiessani, kun mietin miten moneen suuntaan teos kurottaa. Sen lähtökohtana on opiskeluaikainen ystäväjoukko, joka viettää kesäisiä päiviä maaseudulla. Kaikki on jotenkin ihastuttavasti mielikuvien tanskalaista: rento ote ja sellainen boheemi tyylikkyys, ihmisten tuleminen ja meneminen, illalliset joiden aikana asiat pysyvät tai muuttuvat, joiden aikana joku aika esittää jotain toisille tai itselleen. Romaanin kolmekymppisillä on omat kasvukipunsa, ja niitä riittää.

Kuulostaako tutulta? Osalta viime vuosien milleniaalikirjojen jatkumoa. Ehkä. Toisaalta Ernstin romaanissa on huikeita ja pysäyttäviä kohtauksia, kuten vaikkapa tämän postauksen alkuun nostamani haave saada olla yksin tai yhden keskeishenkilön Sylvian ajatukset kirjallisuudesta ja elokuvista, fiktiosta.
Ernst kirjoittaa läsnäolevin ja luontevasti kuvailevin virkkein, ei kuitenkaan välttämättä niin rennosti kuin saattaisi odottaa. Napaan asti on kyllä hyvin kirjoitettu ja suomennettu romaani, jossa kaikki on kohdallaan mutta jokseenkin asetelmallisesti, itsetietoisesti kirjoitetun oloisesti. Toisaalta miksikäs ei, sillä ehkä itsetietoisesti kuuluukin kirjoittaa henkilöistä, jotka määrittelevät itseään (osin pilke silmäkulmassa) ja ajattelevat, että juuri kyseenalaistamisessa, hämmentämisessä hän voisi olla avuksi.

En ihan täysin lämmennyt tanskalaisen ystäväporukan noin kuudelle vuorokaudelle mökillä. Silti ihastelen Ernstin tarkkanäköisyyttä ja henkilöhahmojen moninaisuutta. Summaten: romaani on monella tapaa viihdyttävä, napaan asti itsetietoinen ja kolmekymppisen luovan luokan tempoilua osuvasti kuvaava.

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I

 

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I
Kosmos 2024
Om udregning af rumfang, I 2020
Suomentanut Sanna Manninen
Kansi Anna-Mari Tenhunen
155 sivua
Tanskalainen romaani

Olen laskenut päivät. Minulle tämä on marraskuun kahdeksastoista #122. Olen tullut kauas seitsemännestätoista päivästä, enkä tiedä näenkö koskaan yhdeksättätoista. Mutta kahdeksastoista tulee uudelleen ja uudelleen. Se tulee ja täyttää talon äänillä. Ihmisten äänillä. Hän liikkuu ympäri taloa, ja nyt hän lähtee ulos.

Tämän viikon maanantaina oli marraskuun 18. päivä. Minulle se oli ihan tavallinen, vähän harmaa arkipäivä, jolloin söin aamupalaa, tein töitä, juttelin kollegoiden ja perheenjäsenteni kanssa, kävin kaupassa, söin, pesin hampaat, menin nukkumaan ja heräsin tiistaihin 19. päivään.

Antiikkikirjakauppias Tara Selter sen sijaan herää marraskuun 18. päivään uudelleen ja uudelleen, satoja kertoja. Hän elää samaa päivää aina vaan, eilinen muuttuu yhtä kaukaisemmaksi. Ennen pitkää Tara huomaa päivässä ikään kuin laajentumia tai halkeamia: päivä on sama, monet äänet, sää ym. ovat samat, mutta asiat muuttuvat. Aika on mennyt rikki, ja juuri ajassa Tara alkaa luoda itselleen tilaa.

Tanskalaisen Solvej Ballen romaani Tilavuuden laskemisesta I oli kirja, jonka muutama hyvä ystäväni ja lukuinfluensserini mainitsi minulle, kun kysyin suosituksia kirjamessuostoksiksi. Ja oikeassa olivat: Ballen kirja osuu melko täydellisesti lukumakuuni. Seitsenosaisen kirjasarjan (tai seitsenosaisen romaanin) aloitusosa on sujuvalukuinen ja omaperäinen, hyvin kirjoitettu ja suomennettu, filosofinen, muistamista ja muistoja pohtiva, uuteen luotaava ja jännitteinen.

Voisi ajatella, että Ballen septologian avausosa on sukua Bill Murrayn ja Andie Macdowellin tähdittämälle elokuvalle Päiväni murmelina. Teemaltaan osin onkin: sama päivä aina uudelleen, mutta Ballen kirja pitää sisällään enemmän. Romaanissa on myös tyhjiä hetkiä, arkista harmautta, toistuvia ja toisteisuutta rikkovia pieniä havaintoja esim. äänimaailmasta: askeleet seinän takana, lyijykynän ääni paperille, sateen ääneen katoava kuiskaus. Taran maailma on pieni, mutta se kasvaa sisältäpäin moniulotteiseksi kudelmaksi. Taidokas ja psykologisesti teksti vie lukijan mukanaan ja  haastaa tämän pohtimaan aikaa, elämän valintoja – ja palaamaan välillä palaamaan jo luettuun.

Miten harmaasta marraskuisesta päivästä, joka toistuu ja toistuu ja toistuu, voi saada irti niin monia kerrostumia ja poikkeamia, säröjä ja nyansseja. Vaikuttava ja mieltä kutkuttava teos, jonka toisen osan aion hankkia käsiini.

Tove Ditlevsen: Kööpenhamina-trilogia

Tove Ditlevsen:
Lapsuus
Nuoruus
Aikuisuus
S&S 2021 ja 2022
Suomentanut Katriina Huttunen
Kannet Elina Warsta
Tanskalainen omaelämäkerrallinen romaanisarja

Miten joku kirjasarja voikin olla:

1. kiinnostava (no, toki niinhän melkein kaikki kirjallisuus lähtökohdiltaan)
2. traaginen
3. hauska
4. hurja
5. kirjallisuutena upeaa.

Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogia on kaikkea edellä mainittua. Luin sarjan ensimmäisen osan Lapsuuden viime syksynä, toisen osan Nuoruuden kevättalvella ja päätösosan Aikuisuuden tänä kesänä. 

Jo trilogian aloitusosa, rujonkaunis Lapsuus teki minuun valtavan vaikutuksen. Nuoruus on toteavampi ja suoraviivaisempi, nopealukuisempi, ehkä kevyempi, mutta etenkin ajankuvaltaan paljon tavoittava. Kolmas osa Aikuisuus, suosikkini kolmen erinomaisen kirjan joukosta, on tummasävyisempi ja painavampi.

Vesterbron lähiöön sijoittuvasta Lapsuudesta löysin jotain sukulaisuutta Elena Ferranten Napoli-sarjan kanssa, joskin tietääksemme — kuten jo monessa paikassa todettua — Ferranten kvartologia on fiktiota, Ditlevsenin taas avointa omakohtaista muistelukerrontaa. Tarkkanäköistä lapsuus-, ystävyys-, köyhyys- ja arkikuvausta kummankin teoksissa, jotka vetäisivät minut lukijana omaan maailmaansa.

Nuoruudessa aikuistuva Tove tempoilee töiden, runojen kirjoittamisen, ystävyyden ja seurustelun sekä itsenäistymisen aallokossa. On tansseja, konttoritöitä, irtiottoja. Nuoruus ei kuitenkaan ole kepeää: Lapsuus-kirjasta tuttu luokkatietoisuus on läsnä; naapurimaa Saksassa eletään Hitlerin nousun aikaa, mikä heijastuu myös Tanskaan ja erityisesti Toven vuokraemäntään. Maailma ja oma luokkatausta (kirjallisuuspiireihin astuvan Toven kohdalla voisi puhua luokkaretkestäkin) luovat varjonsa. Luokka vaikuttaa myös parinetsintään: Vesterbrossa varttuneen tytön odotetaan menevän naimisiin, saavan sitä kautta aineellista turvaa.

Aikuisuudesta luin kuvausta elämästä, taiteilijuudesta, toisen maailmansodan varjossa elävästä Tanskasta sekä työväen ja kulttuuriluokan ristiriidoista arjessa, ihmissuhteissa ja kirjoittamisessa. Ditlevsenin teksi on traagista eroineen, uusine liittoineen ja vinoutuneine ihmissuhteineen, abortteineen, lapsineen ja narkomaniaan johtavine riippuvuuksineen. Silti se ei ole vailla tarkkanäköistä huumoria tai ironiaa. Se on myös hyvin rohkeaa, sillä Ditlevsen ei säästä itseään eikä läheisiään. Lukijan (ainakin minut) teksti vie mukanaan niin, että sydänalaa painaa.

Katriina Huttusen suomentamat kirjat ovat omaelämäkerrallisia romaaneja tai omaelämäkertoja. Tulkintoja on useita, Aikuisuuden loppusanoissa kerrotaan Ditlevsenin itsensä sanoneen: "Kaikki on fiktiota, jopa avainromaani".

Elämän tosiseikat "eivät pehmennä sydämiä", mutta sanat elävät:
Lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin.

P.S. Tämä blogiteksti on koottu kolmesta eri postauksesta, jotka Instagramiin tein. Jokaisesta kirjasta löytyy siis omat kuvansa + tekstinsä, joita voi kurkata vaikkei Insta-tiliä omaisikaan: Lumiomena-Instagram.

Anne Lise Marstrand-Jørgensen: Jos ei tiedä

Anne Lise Marstrand-Jørgensen: Jos ei tiedä
WSOY 2015
Hvad man ikke ved 2012
Suomentanut Kari Koski
Päällys Martti Ruokonen
Kustantamosta
Tanskalainen romaani


Alice tiesi varsin hyvin, että naiselta vaadittiin kaikenlaista, jotta hänen miehensä pysyisi uskollisena. Naisten oli pakko nähdä vaivaa, miehillä oli miesten tarpeet, se oli luonnonlaki, jota mitkään avioliittolupaukset, Kinseyn raportit tai allekirjoitetut kauppakirjat eivät pystyneet muuttamaan. Sekä koulussa että kotona heille oli tolkutettu että poikien kanssa täytyi pitää varansa, se ei ollut poikien omaa syytä, vaan murrosiästä saakka heitä ohjailijat kaikenlaiset himot.

Ja niin Lasisiiventiellä puhutaan suuria sanoja, annetaan lupauksia: Eric ei omien sanojensa mukaan halunnut rakastaa muita kuin Alicea, mutta hänen ruumiinsa haluaa enemmän, hän haluaa murtautua ulos tabujen yhteisöstä. Ennen pitkää Alice suostuu ja pariskunta osallistuu parinvaihtojuhliin. Ei vain kerran, vaan useamman. Ja sitten porvarillisesta parisuhteesta haaveillut Alice ei enää kestä: on vain aavekipu. On mykät, vaativat katseet, kun perheen lapset Flora, Marie-Louise ja Martin kasvavat oman perheen ja muuttuvan yhteiskunnan myllerryksissä.

Romaanissaan Jos ei tiedä Anne Lise Marstrand-Jørgensenin pureutuu 1960-70-lukujen, seksuaalisen vallankumouksen aikakauden, perhetragediaan hyvinvointivaltiossa.

Marstrand-Jørgensen on eittämättä tehnyt suurtyön taustoittaakseen romaaniaan: naisten asema (Pohjois-)Euroopassa, seksuaalinen vallankumous, lasten olot, kirjalliset ja kulttuuriset viitteet Rouva Bovarysta Jefferson Airplaneen on kaikki tarkkaan kuvattu ja perusteltu. Ajankuva kuvitteellisessa maassa (sillä Tanska maa ei ole, vaikka romaanin takakansitekstissä niin sanotaankin: pääkaupungiksi Marstrand-Jørgensen nimeää Farringin) on kohdallaan, samoin kotirouvakulttuurin valottaman esikaupungin ja radikaalin Christianiaa muistuttavan Paratiisin puitteet asunnoista lasten kampauksiin ja käytösnormeihin. Teksti keskittyy eri kertojien näkökulmiin sujuvasti. Suomentaja Kari Koski on tehnyt erinomaista työtä Marstrand-Jørgensenin romaanin parissa.

Sujuvuudesta huolimatta Jos ei tiedä on raskaslukuinen romaani. Se ei johdu vain romaanin tiiliskivimäisestä koosta tai kirjan aihepiirin synnyttämästä painosta, vaan kaiken runsaudesta ja - romaanin kontekstin puitteissa niin osuvasti - tietynlaisesta tahmeudesta. Kirjan lukuisat seksikohtaukset ja hävyn kuvailut alkoivat puuduttaa. Toisaalta tässä toisto ja runsaus tyylikeinoina toimivat ehkä siten kuin kirjailija on saattanut tarkoittaa: ei nimittäin ihme, että lukija väsyy naintikohtauksiin, koska etenkin Alice-paran ahdistus välittyy selvästi. Mutta jotain vaille jää myös Eric.

Myös henkilöhahmoja on paljon, mutta keskeishenkilönsä Alicen, Ericin ja Floran Marstrand-Jørgensen kuvaa juuri oikealla tavalla. Alice on etäinen, kuten hänen kuuluukin. Ericin itsekkyys raivostuttaa, mutta sitten toisaalta Ericin kamppailua moneenkin eri suuntaan seuraa mielenkiinnolla. Teini-ikäinen Flora hakee itseään juuri sillä herkkyydellä ja vimmalla kuin hänen kokemuksensa omaavan lapsen uskoisi tekevän. Kokonaisuus uuvuttaa, kiinnostaa ja koskettaa, loppuun pääsy on helpotus. Edit. Saamani blogikommentti auttoi minua ymmärtämään yhden keskeisen asian tästä: keskeistä on myös se, miten tässä romaanissa emansipaatioksi nimetään sellainen veruke, jonka avulla voi määrätä ja määrittää toista toimimaan tavalla, jota hän ei ole halua.

En voi ymmärtää, ettet tajua sitä itse. Jos ei tiedä on puuduttavuudessaankin puhutteleva kuvaus siitä, mitä tapahtuu kun vapaasta seksistä tulee vankila, kun luottamuksesta tulee pelinappula.

Peter Hoeg: Susanin vaikutus

Peter Hoeg: Susanin vaikutus
Tammi 2015, Keltainen kirjasto
Effekten af Susan 2014
Suomentanut Katriina Huttunen
Kansi Jussi Karjalainen
426 sivua
Kustantamosta
Tanskalainen romaani


Muistot tulevat usein yhtenä pakettina, kuin muistokvantti. Kaiken tämän muistan sillä hetkellä kun Laban sivelee jalkojani ja kysyy milloin meillä alkoi mennä huonosti. Ja tiedän, että muistot tulevat hänelle samaan aikaan, samalla tavalla. Hän ei kysy saadakseen vastausta. Hän kysyy saadakseen tukea sille että kestämme sen minkä me molemmat tiedämme.
Sen että siitä lähtien suhteemme alla on aina piillyt kuiskaus. Niin heikko että tuskin olemme kuulleet sitä: miten kalliiksi tulee harvinaisen lahjakkuuden väärinkäyttö?

Susan Svedsen on 43-vuotias perheenäiti ja huippufyysikko. Hänellä on myös erikoinen kyky saada ihmiset uskoutumaan hänelle, kertomaan salaisuutensa ja mielenliikkeensä. Tätä kykyä Susan kutsuu vaikutukseksi. Avioliitto säveltäjä Laban Svedsenin kanssa on karikkoinen, 16-vuotiailla kaksosilla Thitillä ja Haraldilla on omat oikkunsa. Perheen Intian-matka osoittautuu kohtalokkaaksi ja Susania ja Labania kumpaakin uhkaa pitkä vankeusrangaistus, jonka Susan voi välttää auttamalla salaperäistä Thorkild Hegniä, joka haluaa tietoja 1970-luvulla perustetusta turvallisuuskomissiosta. Tutkimusten edetessä komission jäseniä alkaa kuolla mitä julmemmilla tavoilla. Myös Susanin ja hänen läheistensä elämä on hiuskarvan varassa, kuten myös Tanskan tulevaisuus.

Susanin vaikutusta markkinoidaan parhaimpana Peter Hoegin romaanina sitten Lumen tajun. Mene ja tiedä, en ole lukenut kaikkia Hoegin kirjoja. Oma suhtautumiseni Hoegiin on ihaileva, mutta varovainen. Rakastin Lumen tajua, joka oli ehkä hienointa, jota parikymppisenä kirjallisesti koin; Muutama vuosi sitten Norsunhoitajien lapset tärähti tajuntaani tavalla, joka sai olon pökerryttäväksi ja onnelliseksi. Ja sitten: Hiljainen tyttö jäi kesken, Nainen ja apina vieraaksi. Moni on vielä lukematta. Tähän kokonaisuuteen Susanin vaikutus sijoittuu tai mahtuu kyllä varsin hyvin.

Se nimittäin on hyvä romaani. Se on kerronnaltaan pääosin varsin vetävä ja lukijaansa sopivasti haastava. Pientä sekavuutta siinä on ja teemojakin niin, että välissä mietin kaikkien lankojen tarpeellisuutta, mutta koska Hoeg on Hoeg, osaa hän yhdistää tieteiskirjallisuuden perinnön perhedraamaan ja jännärin identiteettipohdintaan. Susanin vaikutuksessa kun on vähän kaikkea: murhia, seksiä, poliittista ja henkilökohtaista juonittelua. Romaanissa on paljon raakoja ja periaatteessa shokeeraavia yksityiskohtia, mutta koska Hoeg kertoo niistä Susanin silmin, on lukija tavallaan Susan vaikutuksen alainen hänkin eikä hätkähdä, vaikkei julmuuksien kohtaamista voi välttää.

Romaanin trillerimäinen juoni on ajan hermoilla, koska erilaisia valtaapitäviin voimiin ja ympäristötuhon uhkaan liittyviä teemoja vilisee monessa poliittisessa keskustelussakin näinä päivinä.  Lukiessani ajattelin paljon ruotsalais-tanskalaista Silta-sarjaa enkä voinut olla pohtimatta, onko Silta rikostensa tai tunnelmansa osalta vaikuttanut ainakin osin Hoegin kerrontaan. Hoeg kuitenkin lisää romaaniinsa kerroksia tai kuoria: hän ikään kuin kuorii tarinaa toisesta päästä, mutta lisää kuorenpalat toiseen päähän ja mitä enemmän romaani etenee, sitä enemmän se myös sekoittuu ja täyttyy.

Susanin vaikutus ei ole vain kylmääviä sävyjä saava jännityskirja. Sen perhedraamallinen osuus on vähintään yhtä merkittävä. Mennyt vaikuttaa kaikkeen: Susan ei ole polttanut siltoja takanaan, sillat ovat vain menettäneet merkityksensä. Susanin näkökulmasta Hoeg pohtii äiti-lapsi-suhteita sukupolvesta toiseen, aviopuolisoita, rakastajia, luottamusta. Toiseksi romaanissa on myös  paljon ruokaa tapahtumia peilaamassa, mutta ilman osoittelevaa symboliikkaa: olipa tilanne miten paha tahansa, ravintoa tarvitaan aina. Tästä syystä pizzapohja on niin ohut, ettei se enää ole leipää, on vain italialaisen jauhon kiihkeä viljan maku ja painoton rapeus. Susan valmistaa ruokaa, muttei välttämättä tunnesyistä tai hyvvyyttään; Croissantit ovat hänelle suurtaa fysiikkaa - ja lukijalle tulee nälkä.

Mihin Susanin vaikutus Hoegin tuotannossa sijoittuu? Sitä en osaa sanoa, sen verran hengästyttävä se on. Se ei (tietenkään!) ole uusi Lumen taju, mutta se on hieno romaani ja vähintään Norsunhoitajien lasten veroinen. Tälläkin kertaa Hoeg luo kudelman, joka kiehtoo ja jännittää, koskettaa ja saa ajattelemaan. Hoeg ruotii oikeastaan kaikkia ja kaikkea: poliitikkoja, eturyhmiä, yli varojen elämistä. Kaikkien ongelmien alkujuuri ja ratkaisijat olemme me, ihmiset.


P.S. Peter Hoeg esiintyy ensi viikolla Helsinki Litissä. Hänen ja Monika Fagerholmin keskustelu on yksi festivaalin eniten odottamani ohjelmanumero.

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Kustantaja: Tammi 2014, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Profeterne i Evighedsfjorden 2012
Suomennos: Katriina Huttunen
Sivuja: 630
Kansi: Jussi Kaakinen
Arvostelukappale
Tanskalais-norjalainen romaani

Toistaiseksi hän ei ole tehnyt mitään hyvää mikä vetäisi vertoja hänen pahoille teoilleen. Mutta pian siihen tulee muutos. Hän haluaa hyvittää menneet vääryydet. Grönlannin avulla hän on saava elämälleen tarkoituksen. Hän on päättänyt ryhtyä työhön heti kun astuu maihin, hän ei aio laiskotella. Alkuasukkaat tulevat huomaamaan että tässä tulee mies joka tahtoo heille hyvää!

Nuori Morten Pedersen, sittemmin Falck, opiskelee vastentahtoisesti papiksi ja eksyy hakemaan kehollista mielihyvää Kööpenhaminan irstailta sivukujilta 1780-luvulla. Menneisyys ei jätä papiksi valmistunutta Falckia rauhaan, joten hän purkaa kihlauksensa, jättää Kööpenhaminan taakseen ja ottaa vastaan paikan siirtokunnan pappina. Siirtomaassa vastassa ovat puolirikolliset tanskalaiset ja "villit", pakanoina pidetyt Grönlannin alkuperäisasukkaat. Falckista tuntuu kuin hän olisi tulossa suuresta tyhjyydestä ja menossa vielä suurempaan. Grönlannissa on hurmoshenkistä uskonnollisuutta ja kapinallisia profeettoja, on irstautta ja julmuutta. Falckin ote tästä kaikesta on jotain muuta kuin mitä hän lähtiessään odotti.

Helsingin kirjamessuilla yritin kovasti ehtiä kuuntelemaan Tanskassa asuvaa norjalaissyntyistä Kim Leinea, mutta en ikävä kyllä ehtinyt. Toisaalta ehkä hyvä näin: nyt sain aloittaa Leinen romaanin Ikuisuusvuonon profeetat melko lailla ennakko-odotuksista puhtaalta pöydältä. Sivulievetekstin perusteella osasin odottaa pohjoista väkevyyttä ja kirjan paksuuden perusteella jonkinlaista rönsyilevyyttä.

Molemmat odotukseni täyttyivät. Voisin periaatteessa huudahtaa vain: Vau, mikä romaani, lukekaa tämä! Mutta koska en ole ole hyvä lyhytsanaisuudessa ja koska huudahdus ei ehkä vakuuttaisi tarpeeksi, on syytä avata tätäkin lukukokemusta hieman.

Leinen kerronta on eläväistä: se on rajua, eritteistä ja paikoin rivoa, se on raastavaa, vieraannuttavaa ja kuitenkin herkkää kuvatessaan ihmismielen ja -kehon rappiota. Morten Falck lukee Rousseauta, jonka ajatus ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa pätee niin Falckin sieluntilaan kuin ihmisyyteen yleensäkin. Helppoa ei ole kenelläkään eikä missään. Kööpenhaminassa irstaus rehottaa ja lapset joutuvat kokemaan kovia. Grönlannissa tilanne on kenties vielä pahempi, mutta voi kysyä, että kenelle? Siirtomaavalta näyttää rumat kasvonsa niin papille kuin alkuperäiskansalle. Sivistyksen kaapuun voi verhota monenlaista, mutta syrjäseutukaan ei ole erillinen tai viaton saarekkeensa.

Leine kirjoittaa selkeästi, mutta monikerroksisesti: lukija saa paikoin olla tarkkana ajan ja kertojanäänen suhteen. Kaunista kerronta ei ole herkkänäkään, vaikka Grönlannin maisemat komeita ja jylhiä ovatkin. Romaanina Ikuisuusvuonon profeetat on suurteos paitsi kooltaan, myös teemoiltaan ja rakenteeltaan. Ajallisesti romaani katsoo sekä eteen että taakse. Lukija saa tietää paljon jo ennakkoon, mutta syyt ja osin seurauksetkin selviävät myöhemmin. Lisäksi mukana on Falckin päiväkirja, joka on osin tajunnanvirtainen, sekava ja huutava, osin selkeäsanaisempi. Kaiken tämän Leine luo taidolla, romaani on huikea. Olen kuitenkin Jokken kanssa samaa mieltä siitä, että loppupuolen laiva-jaksossa romaani hieman hajoaa ja jakso on jokseenkin turha, mutta ihan lopussa Leine kokoaa taas kaiken yhteen. Kun olin lukenut koko romaanin, oli minun palattava vielä prologiin ja ymmärsin enemmän.

Tiivistäen: Ikuisuusvuonon profeetat on hurja, kapinen, eritteinen ja osin inhottava. Se on myös loistavasti kirjoitettu, mukaansatempaiseva ja väkevä. Jos tämä romaani ei tee vaikutusta, niin mikä sitten tekee?

-
Jokken lisäksi kirjan ovat lukeneet Tuija ja Laura.

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset
Kustantaja: Tammi 2011, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Elefantpassernes Børn 2010
Kansi: Timo Mänttäri
Suomentanut: Pirkko Talvio-Jaatinen
Ulkomainen romaani, Tanska
Sivuja: 512

Ennen kuin aloitan, minun on kysyttävä sinulta yhtä asiaa. Kysyn, muistatko omasta elämästäsi tiettyjä hetkiä, joina olet ollut onnellinen. Et vain tosi iloinen. Et vain tosi tyytyväinen. Vaan niin onnellinen, että kaikki oli sinä hetkenä totaalisen ja täysin sataprosenttisen täydellistä.
Ellet muista yhden yhtäkään sellaista hetkeä, se ei ole ihan hyvä juttu, mutta siinä tapauksessa on sitäkin tärkeämpää, että saan tämän selitettyä sinulle kunnolla.
Jos muistat yhden ainoankin sellaisen hetken, tai vielä parempi, useita, pyydän sinua ajattelemaan niitä. Se on tärkeää. Sillä juuri niinä hetkinä ovi raottuu.

Neljätoistavuotias Petrus, tuttavien kesken Peter, on kuvitellut, että hänellä oli onnellinen lapsuus. Hänhän on saanut asua Finøn saarella, joka on Tanskan Gran Canaria tai peräti La Gomera, pappilassa, jossa on kaksitoista huonetta sekä puiston kokoinen puutarha. Suuren perheen - äiti, isä, sisko ja veli, isovanhemmat, isomummo ja vielä koirakin - ympäröimänä Peterin elämän pitäisi olla turvattua eikä hänellä näyttäisi olevan syytä tyytymättömyyteen, vaikka onkin luokkansa toiseksi lyhin oppilas. Kaikki kuitenkin muuttuu hankalaksi, kun Peterin vanhemmat katoavat ja muutenkin moni asia tuntuu olevan oudolla tolalla: vaikka Peterin perheelle Jeesus on tie, niin silti Peterin isä arvostaa Maseratia ja äiti minkkiturkkia. Peterin vanhemmat eivät katoa suinkaan ensimmäistä kertaa ja kaiken kukkuraksi heidän katoamisensa kiinnostaa myös poliisia, rikollisia, uskonnollisten liikkeiden johtajia sekä lastensuojeluviranomaisia. Peterin isosisko Tilte on sitä mieltä, ettei ongelmia ole olemassakaan, on ainoastaan kiinnostavia haasteita. Näitä haasteita riittää matkalla, jonka aikana kirjava ihmisjoukko yrittää löytää Peterin vanhemmat.

Peter Høegin romaani Norsunhoitajien lapset (2010) on hurja, hilpeä ja koskettavakin matka erään perheen sisäisiin jännitteisiin, tanskalaisen yhteiskunnan holhoavaan ilmapiiriin, uskonnollisiin liikkeisiin sekä ennen kaikkea ihmisen oikeuteen saada elää onnellinen lapsuus. Teos on sekä veijariromaani että fundamentalismia vakavasti pohtiva teos, jossa kaikki kerrotaan Peterin näkökulmasta. Paikat ja ihmiset vaihtuvat, kun Peter etsii sitä ovea, joka avautuu vapauteen. Mutta mitä tekemistä norsunhoitajilla on kaiken kanssa?

- He ovat norsunhoitajia, se juuri on isän ja äidin ongelma, he ovat norsunhoitajia tietämättä sitä itse.
Me kaikki ymmärrämme, mitä hän tarkoittaa. Hän tarkoittaa, että äidillä ja isällä on sisällään jotain, mikä on paljon suurempaa kuin he itse ja mitä he eivät pysty hallitsemaan, ja nyt me lapset näemme sen ensimmäisen kerran. --

Niin, Norsunhoitajien lapsissa ei ole elefantteja. Sen sijaan siinä on paljon ihmisen sisäisiä norsuja: Peterin vanhemmat ovat norsunhoitajia, koska heidän elämäänsä ohjailee heidän sisäinen eläimensä - liian suureksi kasvanut uskonto, aate tai peräti fundamentalismi - eikä ihminen itse. Peterin vanhemmat hoitavat enemmän omia aatteitaan tai pyrkimyksiään kuin omia lapsiaan, vaikka juuri lapset sitä huolenpitoa kaipaisivat. Se on koko romaanin punainen lanka, vaikka Høegin kerronnassa riittää vauhtia ja juonenkäänteitä enemmän kuin monessa seikkailu-, poika- tai jännityskirjassa konsanaan.

Romaanin tarina on suorastaan villi. Peterin, Tilte-siskon sekä monen muun poukkoilu ympäri Tanskaa on kuin hurja karusellimatka. Pintatasoltaan Norsunhoitajien lapset on veijaritarina ja jännityskertomus, se on kuvaus lapsuudesta, yksinäisyydestä, pettymyksistä ja sisaruudesta. Norsunhoitajien lapsi on siitä metka kirja, että siinä on aivan liikaa rönsyjä ja liikaa sivuja, mutta silti tuota kaiken paljoutta lukee nauttien. Høeg saa tarinan rullaamaan niin, että vaikkei lukija - ainakaan minä - usko tarinan käänteisiin, hän uskoo vilpittömästi kaikkeen mitä Peter kertoo; hän uskoo Peteriin, vaikka tietää tämän luettelevan omiaan. Yksinäinen lapsi kun liioittelee ja hyvänä jutunkertojana hän osaa peilata yksinäisyyttään mitä ihmeellisimpiä sattumia vasten.

Pohjimmiltaan Norsunhoitajien lapset on täynnä symboliikkaa. Toisinaan Høegin yhteiskuntakritiikki osuu, toisinaan ei, useimmiten tilanne on sekä-että: romaanin terävin kärki koettelee tanskalaista hyvinvointiyhteiskuntaa sekä uskontoa. Pohjoismaisten lukijoiden on varmasti hyvin helppoa ymmärtää, etteivät tanskalaisen hyvinvointiyhteiskunnan antimet jakaudu tasaisesti, koska tilanne täällä Suomessa on varmasti sama. Vaikka jokaisella on periaatteellisella tasolla samat mahdollisuudet, niin toisen baguettessa on paremmat täytteet kuin kaverilla. Yhteiskunnan ja tanskalaisen täytetyn voileivän vertaaminen on melko yksinkertaista eikä kovin yllättävää ja vastaavia vertauksia Høeg viljelee melko paljon. Hän ei kuitenkaan onneksi jumitu saarnaamaan, vaan antaa Peterin perheen tarinan rullata omalla painollaan. Sen vuoksi kirja on raikas ja yllätyksiä täynnä.

Koska Høeg on niin ihailtavan taitava kirjailija, hän saa sidottua kaikkien rönsyjensä langanpäät yhteen. Vaikka kesken lukemisen olin paikoin uupua tarinan ihmeellisiin käänteisiin, en voinut olla jatkamatta, suorastaan ahmimatta kirjaa eteen päin. Kuin kirjaa kuin mitäkin lukuromaania, vaikka Høegin teos on kaikkea  muuta kiitos moniulotteisuutensa. Norsunhoitajien lapset on tarinavetoinen romaani, jonka hurjien juonenkäänteiden alla kulkee sisempi, puhutteleva taso. Kaiken huipuksi Norsunhoitajien lapset on kaunis ja surullinen kirja, joka kuitenkin tekee onnelliseksi. Ainakin minua hymyilyttää edelleen - ja pökeryttääkin vähän.

Itselleni lukukokemuksessa parastaa taitaa kuitenkin olla se, että olen reilun viikon kuluttua kaupungissa, jota Høeg ironisesti kuvailee paikaksi, joka on globaali hengellinen keskus ja jonka henkinen keskus on Kongens Nytorv. Pääsen kaupunkiin, jossa turistit eivät huhtikuussa tiedä pukeutuako kaupunkikävelylle bikineissä vaiko lentäjänhaalareissa. Ehkä kevättakki ja -mieli riittää!

****

Norsunhoitajien lapset ovat tulleet tutuiksi myös Ilselle ja Arjalle.