Virginia Woolf: Päiväkirja II

Virginia Woolf: Päiväkirja II
Savukeidas 2015
Suomentanut Ville-Juhani Sutinen
Graafinen suunnittelu Ville Hytönen
432 sivua
Päiväkirjateos

Minä kirjoitan niin kuin haluan kirjoittaa, & siinä kaikki.

Päiväkirjojen lukemisessa on, tietenkin, aina jotain erityisen intiimiä: niiden kirjoittaja on (kenties, ei välttämättä aina) on kirjoittanut ne itselleen, omien tuntojensa ehkä syvimmäksi salaiseksi paikaksi. Merkkihenkilöiden kohdalla ne ovat usein julkaisemisen arvoisia viimeistään sitten, kun aikaa on kulunut tarpeeksi. Virginia Woolf on eittämättä niitä kirjailijoita, jonka minkään tekstin ei kuulu kadota ajan virtaan.

Tänä vuonna otin Woolfin päiväkirjojen ensimmäisen osan hiihtolomalukemiseksi Lontooseen. Kirjoitin tuosta lukuelämyksestä vain Instagramin puolelle, ja jälleen kerran vinkkaankin seuraamaan myös Lumiomena-kirjagramia, sillä monet kirjajutut ilmestyvät sinne nopeammin kuin tänne blogiin. Tekstien mittaakaan ei kannata pelätä, sillä kirjoitan kuta kuinkin samanmittaisia tekstejä kumpaankin kanavaan. Mutta siis, nyt loppuvuonna oli aika lukea Woolfin päiväkirjojen toinen osa, Päiväkirja II. 

Teos sijoittuu vuosien 1920 ja 1924 välille ja sisältää Woolfin arkea. On kuvauksia puutarhasta, silkkimekoista ja säästämisestä. On pohdintoja elämästä, kirjoittamisesta ja myös kritiikistä sekä ympäröivästä maailmasta. Kokonaisuus kuljettaa lukijansa niin Lontooseen kuin Englannin maaseudullekin. Woolf kirjoittaa tarkkaavaisesti, humoristisesti, koskettavasti ja päiväkirjaluonteen vuoksi paikoin fragmentaarisesti. Ajallisesti päiväkirjamerkinnät ovat paikoin tiiviimpiä, toisinaan aukot ovat pidempiä.

Eräs suurimmista Woolf-suosikeistani on romaani Mrs. Dalloway, jonka kirjoittamista ja valmistumista Woolf tässä päiväkirjojensa osassa kuvaa. Hän sanoittaa epävarmuutensa ja onnistumisensa. Lukija saa myös muistuman siitä, että romaanin työnimi oli Tunnit, joka sivumennen sanoen muuten on Michael Cunninghamin upean romaanin nimi, Woolfan on yksi teoksen keskeishenkilöistä.

Päiväkirjasarjan molemmissa osiossa on ollut myös äärimmäisen kiinnostavaa lukea Woolfien seurapiireistä, ihmisistä joiden kanssa he olivat tekemisissä: T. S. Eliot, Bertand Russel ja tietenkin Harold Nicholson ja Vita Sackville-West, joista viimeksi mainitun kanssa Woolfilla oli myöhemmin rakkaussuhde. Kaiken sosiaalisen elämän vastapainoksi Woolfissa on vahva yksinäinen ja melankolinen puolensa. Masennukset oireet hiipivät päiväkirjamerkintöihin – vaivihkaa ja hienovaraisesti.

Kaiken kaikkiaan Päiväkirja II on innostavaa ja jollain tapaa myös rauhoittavaa luettavaa. Iloitsen, että Woolfin päiväkirjoja on julkaistu ainakin viisi osaa. Jatkan niiden parissa taas joskus. Sen verran paljon ihmisiä, paikkoja ja merkityksiä niissä on, että säästellen lukeminen, päiväkirja puolessa vuodessa, tuntuu sopivalta lukutahdilta. Mutta tiedän, että tulen rakastamaan myös noita edessä olevia lukukokemuksia.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä
Savukeidas 2018
Kansi Ville Hytönen
185 sivua
Kotimainen esseeteos

Kaikki ihmiset haluavat saada maailman muovautumaan oman elämänkatsomuksensa, omien arvojensa ja mieltymystensä mukaiseksi. Sivistynyt ihminen pystyy vastustamaan tätä halua, sillä sivistys ei ole vain yleistietoa, asiantuntijuutta, hyvää makua ja pukeutumisen taitoa. Se on syvempää, suvaitsevaista ymmärrystä todellisuuden monimutkaisuudesta.

Kun istuu bussissa matkalla töihin ja kyynelehtii jo esipuheen aikana, ei voi muuta kuin vaikuttua sanojen voimasta. Sanojen, joissa äskeisessä lainauksessa nähty sivistys kohtaa kirjoittajan (oletetut) omat mieltymykset. Sanojen, joissa tarkastellaan asioita Al Pacinon huudosta Dubain ihmeelliseen keinotekoisuuteen ja Leonard Cohenin Death of a Ladie’s Man -albumista Sivulliseen ja sivullisuuteen. Sellaisten voimakkaiden sanojen, jotka muodostavat ajatuspolkuja lähelle ja kauas, kirjoittajaan, tämän lukijaan ja edelleen siihen kulttuuriin, joka heitä (ja siis meitä) ympäröi.

Kun lukee Silvia Hosseinin oivallisesti nimettyä esseekokoelmaa Pölyn ylistys ei voi kuin ihailla kirjoittajan älyä. Sitä, miten hän pysyy tiiviisti asiassa ja käy silti läpi teemaansa, hyvää huonoutta, yksityisestä yleiseen ja taas yksityiseen kulkien. Lukija pysyy vaivatta mukana, mutta saa, suorastaan imee, uusia näkökulmia toisaalta johonkin tuttuun ja toisaalta ehkä johonkin ihan uuteen.

Anekdoottimaisesti kerron, että viime syksynä olin kustannustoimittajana tekemässä Vesa Sisätön hauskaa 100 klassikkoa tunnissa -kirjaa. Kirjassa sata kirjallisuuden klassikkoa tiivistetään twittermäiseen kuvaukseen, jonka lisäksi jokaisesta esitellystä teoksesta kerrotaan joku hauska tai yllättävä fakta. Lopuksi kirjalle annetaan tuomio. Albert Camus’n Sivullisen kohdalla tuomio kuuluu: ”Lukiolaisen tulee rakastaa Sivullista, mutta jos vielä 40-vuotiaanakin on lukiolainen, on syytä alkaa lukea enemmän.” Hymyilin tuomiolle, nyt Hosseinin esseen ”Mitä sivullisuus tarkoittaa?” ymmärrän sen vieläkin paremmin. Samoin ymmärrän, miksi Camus’n tunnetuin romaani on ”pölyä”.

Kaiken kaikkiaan Pölyn ylistys on innostavaa luettavaa. Hosseinin esseet ovat nopealukuisia, niihin pääsee helposti kiinni. Helppolukuisuus ei kuitenkaan tarkoita pinnallista, vaan Hosseini pureutuu syvälle. Lukija voi hihkua mukana, mutta voi tietenkin myös rypistellä kulmiaan.

Näet se, että innostuu lukemastaan ja ihailee sen kirjoittajan taitavuutta ei tarkoita sitä, että pitäisi olla koko ajan samaa mieltä. Voi myös hieman ärtyä. ”Lifestyle-torakoita” on varmasti olemassa, mutta vaikka Hosseini ruotii samalla itseäänkin, tuntuu tympeältä lukea moitteita (blogi)nimiltä mainituista ihmisistä. Toki jotkut lifestylebloggarit ovat tuotteistaneet osan elämästään, mutta ehkä se tuotteistamisen ja henkilökohtaisen sekoittaminen ovat niitä asioita, jotka tuovat valoa tai taikapölyä(pä hyvinkin) lukijoidensa arkeen. ”Vähän saa kuristaa” -essee on esseenä hieno, mutta eittämättä minulle vieras, enhän tiedä mitään Sons of Anarchysta tai sellaisesta seksistä, josta Hosseini kirjoittaa. Mutta se, että ärtyy lifestyle-torakoista tai punastelee bussissa Hosseinin seksielämästä lukiessaan ei tietenkään ole huono merkki. Hosseini kirjoittaa niin hyvin! Miten hän saakin Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren, perversiot ja tavallisuuden samaan tekstiin. No, hienosti. Kuolema on aina mukana. Se on.

Ristiriitaisuuden kokeminen on tietenkin henkilökohtaista. Toisiin esseisiin kiinnyin lukiessani heti, jo otsikon perusteella. Esimerkiksi ”Leonard Cohen munasillaan” luo ensin mielikuvan vanhasta hattupäisestä Cohenista ilman vaatteita, vain päähine päässään. Itse essee sekä rikkoo että vahvistaa tätä mielikuvaa, kun Hosseini avaa Cohenin huonoimpana pidetyn levyn anatomiaa. ”Aavikkolabyrintin vangit” pureutuu Dubaihin, kaupunkiin jonne en edes suunnittele matkustavani, mutta jotain koskettavaa ja oudosti aitoa tuossa melkein tyhjästä tehdyssä kaupungissa on, jotain pöyhkeää ja sellaisenaan pelottavalla tavalla liikuttavaa. Rakkaimmaksi esseeksi Pölyn ylistyksestä minulle nousee teoksen nimiessee, vaikka sitäkin lukiessani mieleni teki toisinaan tehdä ainakin sivuhuomautuksia. Ajatus suurista tunnetuista museoista on kieltämättä usein vain ajatuksen ylevyyttä, mutta museofatiikki... En tiedä, eikö museossa voi vain iloisesti käydä katsomassa sen teoksen, jonka eniten haluaa nähdä? Tai sitten viipyillä tuntikausia vielä ruuhkaisempia kohteita paossa? Eihän sen tarvise väsyttää. Hosseinin ”barbaarisuus” hänen naureskellessaan rumille teoksille kuulostaa kyllä vapauttavalle.

Pölyn ylistystä lukiessaan voi ikään kuin pinota omia kulttuurisia ja yksityisiä kokemuksiaan ja peilata niitä kirjasta löytyviin. Hosseinin onnistuu välittää pölystä – niistä huonoista, rumista tai vähemmän yleviksi määritellyistä kulttuurikokemuksista – valon hiukkasia. Kaikessa voi nähdä puolensa ja puolensa, kokea suoranaista riemua. Pölyn ylistyksen lukeminen itkettää (liikutuksesta) ja naurattaa (vapauttavasti).

Nostetaan malja pölylle! Olemmehan tässä.

Niin olemme, malja sille, tässä, elossa olemiselle. Malja Hosseinin kirjalle!

---

Muualla: Laura, Linnea, Marjatta, Omppu.