Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Ritari

Iiro Küttner: Puiden tarinoita. Ritari
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Books North 2014
Sivuja: 31
Kotimainen satukirja

Usean päivän ajan Ritari ratsasti valtakuntaa hallitsevien suurten metsien halki. Hiljalleen maasto alkoi kohota, ja maisema kävi karummaksi. Silloin puut loppuivat kokonaan, ja edessä kohosivat pelkät Lohikäärmeen asuttamat kiviset vuoret. Ritarin ja Lohikäärmeen välissä ei ollut enää mitään.

Puut antavat aiheen kokonaiselle kirjasarjalle: Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen komealle Puiden tarinoille. Kun noin vuosi sitten kirjoitin sarjan ensimmäisestä osasta Puusepästä, pohdin sitä, miten rakastan puita: niin metsää, puusta tehtyjä esineitä, yksittäisiä puita ja puita tai puuta esittäviä kuvituksia. Puuseppä viehätti minua sujuvalla tarinallaan, kuvituksellaan, komealla toteutuksellaan ja jonkinlaisella ikiaikaisuudellaan.

Kaksikon tuoreimmasta teoksesta, viime syksynä ilmestyneestä Ritarista voisin sanoa samat sanat. Se on esineenäkin kaunis, lukunauhaa ja tietenkin Ville Tietäväisen komeaa kuvitusta myöten. Iiro Küttnerin kirjoittama tarina imaisee heti mukaansa.

Ritari on nimensä mukaisesti kertomus nuoresta ritarista, joka kasvaa aikuiseksi valmistautuen taisteluun Lohikäärmettä vastaan. Matka Lohikäärmeen tykö tuo luonnollisestikin mukanaan yllätyksiä ja rakkautta, ja uusia vastoinkäymisiäkin on ilmassa.

Küttnerin teksti on uusi ja sujuvasti kirjoitettu, mutta se kantaa niin tarinassaan kuin kielikuvissaan klassisten satujen ikiaikaisuutta: taivaankaarikin on tähdetön; on pohjoisen valtakunta, jossa ei ole ollut kuningasta liki sataan vuoteen. Tunnetilat ja sää vertautuvat toisiinsa, itkun aikana sataakin kaatamalla. Entä sitten Ville Tietäväisen kuvat? Miten pelottavia ne ovat, kuinka kauniita ja kuinka herkkiä! 

Puusepässä ja Ritarissa puulla on tärkeä roolinsa, mutta hyvin erilainen ja kuitenkin toisaalta surua, toisaalta jatkumoa kantava. Pohjimmiltaan satu on romanttinen ja samalla melko synkkä. Tarina on kerrottu niin hyvin, että lapseni kuuntelivat sitä keskittyneesti, mutta heille satu näyttäytyi vielä surullisempa kuin aikuislukijalle. He eivät löytäneet samaa toivoa kuin minä. Siksi en ole ihan varma, minkä ikäisille suosittelisin kirjaa. Kaikille satuihin ja kauniisiin teoksiin mieltyneille aikuisille, ehdottomasti. Lapsille? Kyllä, mutta herkkyysvaroituksella ja ajalla keskustella lukukokemuksen jälkeen.

Ritari on mitä kaunein kirja. Omassa hyllyssäni tämäkin kirja tuleekin olemaan oikea aarre. Küttnerin ja Tietäväisen teos jää mieleen haikeana ja surullisena, muttei onnettomana. Se saa pohtimaan, mihin kaikkeen rakkaus pystyy.
--

Kirjaa on esitelty blogeissa aika paljon, lukekaa esimerkiksi näiden bloggaajien mietteet: Yöpöydän kirjat, Luettua elämää, P.S. Rakastan kirjoja, Luettua ja Värikäs päivä.

Pirjo Suvilehto ja Karoliina Pertamo: Anni ja ihana pentu

Pirjo Suvilehto ja Karoliina Pertamo: Anni ja ihana pentu
Kustantaja: WSOY 2014
Arvostelukappale
Kotimainen lastenkirja

Niin pieniä ja suloisia olentoja en ole aiemmin nähnyt. Pennut kirmaavat huoneesta toiseen kuin hattarapallot, sikin sokin siellä täällä.

Voi parempaa päivää ollakaan kuin se, jolloin saa oman koiran. Koirasta haaveillut Anni saa koiran, pörröturkkisen mittelspitzin pennun. Hattara-nimisen pennun kanssa Anni kokee uusia asioita joka päivä: pentu on opettava sisäsiistiksi, sille on annettava oikeanlaista ruokaa ja eläinlääkärikin tulee tutuksi. Huuliharppu saa sen laulamaan ja joskus Hattara säntäilee sinne tänne kuin hassu hamsteri. Voiko parempaa ollakaan?

Pirjo Suvilehdon kirjoittama ja Karoliina Pertamon kuvittama Anni ja loistokoirat on saanut jatkoa, kirjassa Anni ja ihana pentu eletään arkea pienen pennun kanssa.

Nyt voin sanoa lukeneeni täsmäkirjan koirakuumeisille lapsiperheille! Suvilehto rakentaa Hattaran ja Annin elämästä aukeaman kokoisia arjen kaaria: sitä mukaa, kun Hattara kasvaa, oppi Annikin kaikenlaista uutta. Suvilehto tuntee selvästi koirien elämää ja hän kuvailee Hattaraa hauskasti: pentu esimerkiksi vispaa tassuillaan tai yrittää rapsuttaa pois pantaa, tuota mokomaa harmistuksen aihetta. Tilannetajuista pissahuumoriakin on mukana. Voisi melkein sanoa, että kyseessä on kehityskertomus - nimittäin koiranpennun kasvutarina.

Karoliina Pertamon helposti tunnistettava kuvitusjälki on tälläkin kertaa iloista, värikylläistä ja muodoiltaan selkeää. Anni ja ihana pentu toimiikin loistavasti nimenomaan kuvakirjana: vaikka Suvilehto tarinoi hauskasti Annin ja Hattaran arjesta, tarvitaan mukaan kuvia ja nimenomaan Pertamon kuvia. Ne tuovat hyvää tuulta ja eläväisyyttä.

Lastenkirjana Anni ja ihana pentu asettuu vähintäänkin laadukkaaseen kotimaiseen keskikastiin. Kyllä Suomessa tehdään hyviä lastenkirjoja. Anni ja ihana pentu on niin tekstiltään kuin kuvitukseltaankin toimiva kirja, joka viehättää nimenomaan koirien ystäviä. Omassa perheessäni kuvakirjoja on luettu viime aikoina vähemmän ja vähemmän, sillä kuopuskin on aloittanut koulun. Laadukkaat kuvakirjat kuitenkin kelpaavat vielä onneksi molemmille lapsilleni ja  perheen kolmasluokkalainenkin upposi Annin ja Hattaran maailmaan vielä varsin mukavasti. Tosin meillä saattaa yksi erityinen syykin innostua mittelspitzin pennusta kertovasta kirjasta...

Ja ei, ikävä kyllä meillä ei ole omaa koiraa, mutta mummolassa, omassa lapsuudenkodissani, asuu nyt kahdeksan viikon ikäinen mittelityttö. Minulla on ilo ja kunnia olla koiran osaomistaja, joten vaikkei meillä olekaan koiraa tässä talossa, on täällä aina Sissin kakkoskoti.

Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Puuseppä.

Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Puuseppä
Kustantaja: Books North 2014
Sivuja: 30
Arvostelukappale
Kotimainen satukirja

Puiden hitaassa maailmassa ihmisen elämä on vain tuokion mitta. Vain jokunen ohihaviseva satokausi. Samasta syystä puiden tarinat, useimmat niistä, ovat meille liian pitkiä, liian hitaita, liian tapahtumaköyhiä kokonaan ymmärrettäviksi. Me emme ehdi kuulla niitä loppuun asti.

Puilla on myös lyhyempiäkin tarinoita, sellaisia jotka kertovat meistä ihmisistä, sinusta ja minusta. Tässä tarinassa on puuseppä, keisarin suosikki ja ystävä, joka elää perheensä kanssa ja luo puusta niin ihmeellisiä esineitä, että materiaali tuntuu muuttuvan kullaksi hänen käsissään. Arkisen tapahtuman seurauksena ilo kuitenkin katsoaa ja valo häviää puusepän silmistä. Keisari on ystävästään huolissaan ja kokee, että koko valtakunta on jotain velkaa puusepälle. Puusepppä saakin luoda puusta mitä vain ja hänelle annetaan rajattomasti aikaa. Puuseppä tietää heti, mitä haluaa saada valmiiksi.

Anni Kytömäen Kultarinnan jälkeen sopii esitellä Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen tuoreen Puiden tarinoita -sarjan ensimmäinen kirja, Puuseppä. Kirjat ovat keskenään erilaisia, mutta molemmista välittyy rakkaus puuhun: toisessa metsäluontoon, toisessa rakkaus käsillä tekemiseen. Kumpikin teos pitää sisällään tarinan, joka ottaa sijansa lukijan mielen sopukoista. Kerron vielä, että puut ovat aina kiehtoneet minua: joku ihminen on meri-ihminen, toinen tuntee olonsa kotoisaksi metsässä, joku kaipaa vuorille. Kuten monet muut, minäkin viehätyn erilaisista maisemista, mutta puuton maisema ahdistaa, tuntuu oudolta (silti matkustaisin mielelläni Islantiin). Eivätkä puut jää vain metsään, vaan ihastun helposti puita esittäviin valokuviin ja yksi rakkaimmista kaulakoruistani on medaljonki, jossa on puun kuva. Kun piirrän, piirrän usein puita. Puu on materiaalinakin ihana, lämmönlähteenä tärkeä. Oli sanomattakin selvää, että kun Puiden tarinoita -sarjasta alkoi tulla blogi- ja lehtijuttuja, pyysin saada kirjan luettavaksi.

Puuseppä on lupaava aloitus kirjasarjalle. Aalto-yliopiston käsikirjoittamisen professori Iiro Küttner tietää, miten luodaan tarina, joka pitää otteessaan ja puhuttelee lukijaansa. Puusepän tarina kunnioittaa klassisimpia satuja, mutta sadun ihmeet elävät puun syissä ja siirtyvät lukijaan itseensä. Ihailemani, Näkymättömistä käsistä ja Vain pahasta unesta, tuttu Ville Tietäväinen on luonut komeat kuvat, jotka eivät vain tue tarinaa, vaan ovat osa sitä.

Puuseppä kantaa mukanaan niin vahvaa surua, että luettuani kirjan kahdeksanvuotiaalleni aloimme keskustella kirjan teemoista. Kirjabloggaajana joutuu olemaan aina hieman kieli keskellä suuta, mutta kerron sen, että teema liittyy kirjan alkupuolella esitettyyn viisaaseen ajatukseen: Ei saa rikkoa sellaista, mitä ei osaa itse rakentaa.

Helsingin Sanomien haastattelussa Iiro Küttner sanoo, ettei usko kohderyhmäajatteluun, vaan parasta elokuvaakin voivat katsoa niin isoäiti kuin lapsenlapsi. Puuseppä ei olekaan vain lastenkirja, vaan se on kirja kaikille: kaikille, jotka uskovat tarinoiden voimaan; niille, jotka nauttivat kuvista, joissa puu herää eloon; ja ennen kaikkea niille, joiden mielestä arkisestakin voi versoa jotain uutta. Uskon, että aikuiset saavat Küttnerin ja Tietäväisen kirjasta irti lapsiakin enemmän, sillä tarina on paitsi hyvällä, mukaansa tempaisevalla tavalla helppolukuinen ja ikiaikainen, myös yhtä monikerroksinen kuin kauan kasvanut puu.

Puuseppä on paitsi tarinansa ja kuviensa osalta kaunis, myös esineenä kertakaikkisen upea. Se on painettu hyvälle paperille, siinä on mukana lehdenvihreä lukunauha ja katsokaa sen sisäkansia!

-
Puusepän ovat lukeneet myös Sara ja Mari A.

Niina With: Sikin sokin

Niina With: Sikin sokin
Kustantaja: Myllylahti 2012
Kuvitus: Satu Kontinen
Sivuja: 37
Kotimainen lastenlorukirja


Sillipurkin kannessa pieni rako,
heti silleillä mielessä pako:
"Ui pintaan veli ja kurkista,
me häivytään tästä purkista!"

Nyt kaikki on sikin sokin. Sukkapari lähtee pakoon pesukonetta ja seikkailee ympäri taloa, jossa on siivouspäivä. Myös pihan puolella ja autotallissa piipahdetaan ja tavataan monenlaisia uusia tuttavia. Meno on koko ajan railakasta, hieman hurjaakin, mutta kaveruuden ihmeellinen voima kantaa arkiseikkailun halki.

Sain Niina Within Sikin sokin -lorukirjan luettavakseni puolittain sattuman kautta kirjailijalta itseltään, mistä kiitän kauniisti. Kirja kiinnostikin heti, koska pidän riimeistä ja loruista ja Within kirja houkutteli heti myös ulkoasunsa puolesta.

Äiti oven avaa,
kaikki paikallensa ravaa.
Vielä harja hyppää hyllyyn
kaverit, nyt hymy pyllyyn.

Hihitykset ovat taattuja Within riimejä ääneen lukiessa. Riimiparit ovat pääosin mainioita: Kello kuusi - jäähtyy pottumuusi. Yllä oleva lainaus muistuttaa harjasta hyllyssä ja hymystä pyllyssä. Peppuun liittyvät asiat ovat takuunaurattajia etenkin alle kouluikäisten perheessä, ei siis ihme, että oma viisivuotiaani hoki siivoushyllyä ja oranssia pyllyä vielä pari päivää kirjan lukemisen jälkeenkin. Myös ensi syksyllä tokaluokan aloittava esikoiseni piti kirjasta, mikä yllätti minut. Oletin nimittäin, että Sikin sokin sopii huomattavasti nuoremmille, mutta kirjan graafisenvärikäs maailma ja Within lorut olivat kouluikäisenkin mieleen. Koko kirja piti lukea yhdeltä istumalta ja alkujaan pienelle serkulle kierrätettäväksi suunnittelemani kirja jääkin lasten kirjahyllyyn - sikin sokin muiden kirjojen joukkoon!

Within riimittely osuu useimmiten kohdalleen, mutta paikoin riimiparit eivät täysin stemmaa, kuten vaikkapa "vanulappu" ja "hoppu". Vaan mitäs pienistä, kun pääasiassa kirja rimmaa ja svengaakin mainiosti. Sikin sokin ei luultavasti tule olemaan jokakodin lastenkirjahyllyyn kuuluva klassikko, mutta niin ilahduttava, että uskallan suositella sitä kenelle tahansa loruttelun ystävälle. Riimit tukevat hienosti Within mainioita oivalluksia arkisista asioista: remontista, autotallista, jääkaapista, vaatehuoneesta ja Pikku Kakkosesta. Ei kai sieltä tule sukkapyykkiä! Sikin sokin on itse asiassa yhdenpäivänrunoutta: kirja alkaa aamusta ja päättyy iltaan, siinä välissä puuhataan kaikenlaista tuttua ja hassua.

Satu Kontisen kuvitus vahvistaa kirjaa riemastuttavasti. Kontisen kuvat ovat reippaita, värikkäitä, hauskoja ja eläväisiä. Kuvissa ja muodoissa riittää myös bongattavaa perheen pienimmillekin, isommat etsivät yksityiskohtia ja metkoja viittauksia arjen ilmiöihin.

Sikin sokin on reippaalla tavalla ihana lorukirja. Ennen kaikkea se jättää hymyn huulille.

Reetta Niemelä & Salla Savolainen: Tikkumäen koirat

Reetta Niemelä (teksti) & Salla Savolainen (kuvitus): Tikkumäen koirat
Otava 2013
Sivuja: 36
Kotimainen lasten kuvatietokirja

Pentu ryntäsi tutustumaan lapsiin. Miina ja Mika selittivät, että pieni pentu oli ystävällinen kaikille. Minna neuvoi, miten pennun kanssa kannatti leikkiä. Lapset kyykistyivät pennun vierelle ja paijasivat sitä aina, kun se malttoi olla rauhassa heidän lähellään. Jos se hyppeli heidän päälleen, he olivat kuin eivät olisi huomanneetkaan. Mutta torua pikkuista ei saanut.

Tikkumäen maatilalle tulee uusi koiranpentu. Luultavasti dalmatialaista, suursnautseria ja saksanpaimenkoiraa sisältävä sekarotuinen Hippa tulee kasvamaan tallikoiraksi, jollainen Tikkumäen vanha Toppekin on. Tikkumäen ponikerholaiset Iiris, Riina ja Riku pääsevät katsomaan pentua ja ihastuvat oitis. Koiranpennusta huolehtiminen, sen leikittäminen, kouluttaminen ja ruokkiminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Tarvitaan paljon kärsivällisyyttä, rakkautta, kynsienleikkuuta, ruokaa ja uusiin asioihin tutustumista ennen kuin Hippa on valmis tallikoiraksi.

Reetta Niemelän kirjoittama ja Salla Savolaisen kuvittama Tikkumäen koirat vie tekijäkaksikon edellisestä kirjasta, Tikkumäen tallista, tuttujen ihmisten pariin. Edeltäjänsä tavoin Tikkumäen koirat on lapsille suunnattu tietokirja. Tällä kertaa pääosassa ovat koirat, ennen kaikkea pentukoiran koulutus.

Tikkumäen koirat on kirja, jossa kuvitus tukee kirjan sisältöä niin hyvin, että se on erottamaton osa "tarinaa". Kun Hippa pissaa keittiön lattialle, siivoaa tallin isäntä Mika pissaläikkää talouspaperilla. Kun Hipan turkkia harjataan, näkyvät kuvassa konkreettiset harjausotteet ja sivulla olevissa pikkukuvissa joukko erilaisia harjoja, trimmaussakset sekä kokonainen valikoima muita hoitotarvikkeita. Koirapuistoissa Hippa kohtaa monenlaisia karvakuonoja, kuvat kertovat niin lapsi- kuin aikuislukijoille, miltä näyttävät muun muassa leikkivä, harmistunut, puolustautuva ja rento koira. Salla Savolaisen kuvitus on kauttaaltaan onnistunutta ja eloisaa, kuten esimerkiksi Vesta-Linnea-kirjoista olen oppinut.

Jos Savolaisen kuvitus on eloisaa, niin Niemelän teksti on hauskaa ja tietopainotteista luettavaa. Edellisessä kappaleessa panin tarina-sanan lainausmerkkeihin, sillä Niemelän teksti on nimenomaan kerronnallista tietokirjallisuutta, eikä sadun- tai lastenromaanin kaltainen tarina, mitä aikoinani odotin Tikkumäen tallilta. Nyt tiesin jo kirjaa esikoiseni kanssa lukiessani, että tiedossa oli hyvä tietokirja eikä satu. Toki kaikkeen kirjallisuuteen, kaikkein tietopainotteisimpaankin, sisältyy aina annos kerronnallisuutta. Tikkumäen koirissakin kuvaillaan monia hauskoja sattumuksia, mutta pohjimmiltaan kyse on koiranhoito-oppaasta. Ainoa asia, johon olisin kaivannut parempaa pohjustusta, on kirjan henkilöhahmojen esittely. Tikkumäen tallia tuntemattomilla kestää varmasti herkisen oivaltaa, ketä Miina, Mika ja lapset ovat. Itsekin muistin hetken aikaa väärin, että Miina ja Mika ovat (joidenkin) lasten vanhemmat. Henkilöiden väliset mahdolliset sisaruus- ja kaverisuhteet kiinnostavat yleensä lapsilukijoitakin, on aina hauska tietää, miksi lapsiporukka hoitaa samaa koiraa.

Hyvä niin. Tikkumäen koirat on upea kirja kaikille koirista kiinnostuneille lapsille ja aikuisille. Muille kirja ei varmastikaan anna kovinkaan paljon, mutta melkein kaikki lapset pitävät eläimistä, joten teos saavuttanee laajan yleisön. Omassa, kroonisesti koirakuumeilevassa, perheessäni kirja oli täysosuma toisin kuin jo mainitsemani Tikkumäen talli. Tämä johtuu siitä, ettei meillä kukaan harrasta ratsastusta eikä kenelläkään meillä riittänyt kiinnostusta yksityiskohtaisiin tallijuttuihin - hevosten ystäville Tikkumäen talli lie yhtä suuri hitti kuin tämä koirista kertova kirja meille oli.

Koirakuumeilu jatkuu meillä edelleenkin, mutta tyydymme pitämään vieraanamme ihanaa hoitokoiraa. Onneksi hyllyssä on nyt tämä Niemelän ja Savolaisen mainio teos, jonka avulla voi aina uudelleen ja uudellen kerrata, miten koiran kanssa ollaan ja mitä kaikkea ihmeellistä pentukoiran elämään mahtuu.

****

Seitsenvuotias kommentoi kirjaa pienen kateuden hengessä: Noo, mä annan sille neljä tähteä. Ei kun, viis. Tai sittenkin neljä. Kun ne koirat on niin ihania, mutta en tykännyt lapsista. Miks ne saa oman hoitokoiran ja mä en?

Mysi Lahtinen ja Karoliina Pertamo: Hei me kokataan!

Mysi Lahtinen: Hei me kokataan!
Kustantaja: Tammi 2013
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Sivuja: 56
Kokkauskirja lapsille

Ovikello soi helisten. Kun Aku meni avaamaan, seikoi isoisä oven takana ja leyhytteli kasvoja lippalakillaan. Hän oli hengästynyt ja puuskutti kuin veturi. Keittiöön päästyään hän istuutui heti pöydän ääreen ja nosti kassin polvilleen.
 - Meinasi mennä myttyyn koko hieno idea, isoisä sanoi.
- No, mikä? Tuuli kysyi.
- Tämänpäiväinen ruoka, isoisä vastasi.

Voileipiä, äidin lihapullat, syötäviä kukkia, perunamuusi, lohiperhoset sekä lättyjä aprikoosihillon ja vaniljajäätelön kanssa. Mikä kumma on lisuke ja miten pöytä katetaan, miten siellä istutaan? Kouluikäiset sisarukset Aku ja Tuuli ovat kyllästyneitä eineksiin. Onneksi apuun tulee isoisä, jolla on aikaa Akulle ja Tuulille näiden koulupäivän jälkeisten tuntien aikana. Isoisä yllättää lapset, sillä hänpä osaakin laittaa ruokaa. Eräänäkin päivänä isoisä saapuu hieman salamyhkäisenä täysien ostoskassien kanssa. Ja mitäs sieltä löytyykään? Aineksia herkulliseen keittoon!

Ruoanlaitosta ja ruokakulttuurista paljon kirjoittanut Mysi Lahtinen on yhdessä kuvittaja Karoliina Pertamon kanssa saanut aikaan mainion lastenkirjan Hei me kokataan! (2012), joka yhdistää tarina- ja keittokirjaa. Kirjassa kulkee kehystarina, jossa Aku ja Tuuli kokkaavat yhdessä isoisänsä kanssa. Toisinaan isoisä tarinoi ruokien alkuperästä, toisinaan antaa hyviä vinkkejä keittiöpuuhiin. Pääosassa ovat kuitenkin ruokaohjeet, joiden avulla kuka tahansa voi kokea olevansa mestarikokki.

Hei me kokataan! sisältää arkisia ruokaohjeita lämpimistä voileivistä jauhelihakastikkeeseen ja nokkossopasta uuniomenoihin. Ohjeet ovat selkeitä, esimerkiksi vanhojen ja uusien perunoiden keittäminen selitetään vaihe vaiheelta patakintaiden tärkeyttä unohtamatta. Kirja pohjautuu myös vahvasti lähiruokaideaan, kaikkien ruokien ainekset on mahdollista löytää kotimaisesta tarjonnasta. Monet raaka-aineet voi jopa kasvattaa itse, kuten yrtit ruukussa keittiön ikkunalla tai raparperit ja perunat varsin helposti omalla mahdollisella pihamaalla. Nuoria nokkosia kuka tahansa voi hansikkaat kädessä poimia alkukesällä polun reunalta. Vinkkejä luonnosta löytyviin ja itse kasvatettaviin kasviksiin olisi voinut olla enemmänkin.

Kirja on pääosin toimiva ja kokkaamaan innostava. Teoksen yksi rikkaus ja samalla heikkous on siinä, että kirja soveltuu kaikille kouluikäisille lapsille. Kirjan ulkoasu, arkisen satukirjan kaltainen tarina sekä kuvitus houkuttavat pikkukoululaiset kirjan äärelle, innostavat keittiöpuuhiin vanhempiensa kanssa. Osa ohjeista on kuitenkin niin vaikeita ja esimerkiksi paljon veitsenkäyttöä sisältäviä, että vasta (varhais)teinit uskaltaa päästää yksin kirjan ohjeita toteuttamaan. Heitä lastenkirjamaisuus ei ehkä kiehdo. Siksi kirja sopiikin parhaiten kokkaaville vanhemmille, joiden apuna alakouluikäiset lapset voivat olla. Olisin myös kaivannut mukaan enemmän helppoja reseptejä, joita jo eka-tokaluokkainen voisi toteuttaa yksin. Meillä ainakin ekaluokkainen innostui eniten köyhistä ritareista, koska sai valmistaa ne (valvottuna) kokonaan itse.

Ruokaohjeet ovat monipuolisia ja seikkaperäisiä. On makuasia, millaisia ohjeita keittokirjoihin kaipaa. Itse olen aina ollut "allerginen" nakeille ja siskonmakkaroille, joten sivuutin kyseisiä aineksia sisältävät ohjeet kokonaan. Monet ohjeet, kuten miilunpolttajan spaghetti ja munakas, ovat myös muista keittokirjoista niin tuttuja, että niiden tilalle olisin kaivannut jotain uutta, toki kirjan hyvään lähiruokaperiaatteeseen sopivaa. Kaikkein eniten olisin kaivannut kirjaan leivontaohjeita. Olen innokas leipoja, kuten lapsenikin. Leivontaohjeiden puuttuminen lapsille suunnatussa keittokirjassa onkin pieni pettymys, sillä useimmilla kotikokkailu alkaa varmaan juuri leipomisesta. Kirjaa olisi hyvin voinut täydentää vaikkapa teeleipä-, sämpylä- tai marjapiirakkaohjeella.

Kirjan ulkoasu on värikäs ja erittäin retro. Hannele Huovin Ihme juttu - runokirjan yhteydessä esittelin kuvittaja Karoliina Pertamon kädenjälkeä, josta pidän kovasti. Pidän Pertamon raikkaanreippaasta tyylistä, jossa värit, muodot ja hahmot pomppaavat iloisesti ja elävästi esiin. Hei me kokataan! näyttää muun muassa pastapurkkien lomassa perhosta jahtaavan kissan, kattilaan lentävät ilmeikkäät kasvikset sekä perunakellarin idut - kaikki värikkäinä, suurina, reippaina. Hempeän ja prinsessamaisen näpertelyn ystäville kirja ei siis sovi, ei ohjeidensa eikä kuvituksensakaan puolesta. Itse pidin siitä, että keittokirjoissa on väriä ja iloa, lapsille suunnatuissa aivan erityisesti.

Kokonaisuudessaan Lahtisen ja Pertamon kirja on perinteisyydessään oikein mallikas. Lahtisen idea yhdistää tarinallisuus ja keittokirja toimii hyvin, Pertamon kuvat ilahduttavat. Vaikka kaipasinkin kirjaan pientä yllätyksellisyyttä ja leivontaohjeita, tullee Hei me kokataan! olemaan kodissani ahkerassa käytössä.

***½

Tim Burton: "Oyster Boy" & E. Gorey: "The Gashlycrumb Tinies"

Tim Burton: The melancholy death of Oyster Boy & other stories
Kustantaja: Faber and Faber 1998 (pokkaripainos 2005)
Kuvitus: Tim Burton
Sivuja: 115
Ulkomainen kuvakirja, Yhdysvallat

Edward Gorey: The Gashlycrumb Tinies
Kustantaja: Harcourt Brace & Company 1963 (1991 painos)
Kuvitus: Edward Gorey
Sivuja: 64
Ulkomainen kuvakirja, Yhdysvallat

The Boy with Nails in His Eyes

The Boy with Nails in His Eyes

put up his aluminun tree.

It looked pretty strange

because he couldn't really see.

(Tim Burton)

Nyt marraskuun puolivälissä olen kaukana huonon kirjan viikostani. Viime aikoina lukemani A.S. Byattin Pieni musta kirja, Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max sekä vielä bloggaamaton Aki Ollikaisen Nälkävuosi ovat kaikki olleet niin maata järisyttäviä lukukokemuksia, että minun on tänä viikonloppuna ollut pakko viettää aikaa välipalakirjoa lueskellen. Välipalakirjat ovat nyt olleet talvitunnelmaisia sisustuskirjoja, matkakirjoja sekä rakkaita, sopivasti kummallisia kuvakirjoja. Näiden kuvakirjojen etujoukoissa ovat kalmaisuudessaan suloiset Tim Burtonin The melancholy death of Oyster Boy & other stories (1998) sekä Edward Goreyn The Gashlycrumb Tinies (1963), joissa molemmissa keskiössä ovat lapset, jotka kohtaavat varsin onnettoman lopun.

Onnettomat loput tarkoittavat onnettomuuksia, useimmiten kuolemaa. Burtonin kirjassa Tulitikkupoika syttyy tuleen eikä loppua ole vaikea arvata; Voodoo-tyttö saa tuta uusien ja uusien piikkien iskut ja juuri onnea saavuttamaisillaan oleva Roskatyttö joutuu jätemyllyyn. Toisinaan kuolo ei ehdi vierailla, vaan esimerkiksi kaikkea tuijottava tyttö antaa omille silmilleen lepotauon ja uittaa niitä järvessä. Gorey sen sijaan käy läpi kaikki angloamerikkalaiset aakkoset a:sta z:aan pienissä yhden rivin mittaisissa tarinoissaan, joista jokainen päättyy pienokaisen kuolemaan. Kuolintapoja on mitä erilaisempia: milloin kirves korjaa, milloin lapsi juo liikaa giniä, milloin vain kuihtuu pois. Tyttö- ja poikaraukat!

Goreyn kirjassatarinaa on aina yhden rivin verran kuvaa kohti.

Tarinat ovat kolkkoja, mutta samalla jotenkin niin sydämellisiä. En tiedä, minkä verran vuonna 2000 kuollut Gorey on vaikuttanut Burtonin tuotantoon tai onko vaikuttanut lainkaan, mutta Edward Goreyn kotimuseon nettisivuilta löysin kommentin, jonka mukaan "Gorey oli Tim Burton ennen kuin oli muotia (cool) olla Tim Burton". Kun lukee Goreyn pientä kirjaa, ei voi olla ajattelematta Burtonia ja kaikkea sitä, mistä Burton on innostustaan ammentanut. Tarinat ulkopuolisista, omituisista lapsista (ja aikuisista!) ovat Burtonin uraa leimaava piirre. Näissä kahdessa kuvakirjassa rinnastus korostuu, sillä kummankin teema on sama: makaaberi loppu onnettomille lapsiraukoille, joiden tarinat kuvitetaan vanhanaikaisia aapisia mukaillen (Gorey) tai suurisilmäisinä sarjakuvapastisseina (Burton). Mistään lastenkirjoista ei siis ole kyse.


Burtonin ja Goreyn kirjat saavat pohtimaan kahta asiaa: kuolemaa ja tarinallisuutta. Mikä kuolemassa (tai onnettomissa tarinoissa) kiehtoo? Miten siitä voikin tulla niin herttaista heti, kun kuolema kirjoitetaan lastenrunoja mukailevin riimein? Ja mikä on tarinan määre? Voiko yksi rivi sisältää kokonaisen tarinan? Goreyn  kirja osoittaa, että voi: U is for UNA who slipped down a drain. U niin kuin Una, joka hulahti alas viemäriin. Tarvitaanko enempää? Pieni Una kävelee mukulakivikadulla, minkä Goreyn piirtämä kuva osoittaa, ja astuu avonaiseen viemärikaivoon. Hei, hei Una-parka! Yhden rivin mittaiset tarinat saavat mielikuvituksen laukkaamaan, sillä jokainen voi itse kuvitella, mitä vaikkapa Katelle tapahtui ennen kuin hän kohtasi kirveen. Menikö leikkimään ilman lupaa? Piileskelikö jossain suoranainen pahuus? Onnetonta ja monia uutisia peilaten suorastaan järkyttävää. Burton on runomittaisissa tarinoissaan selittelevämpi. Hänen hahmoillaan on selkeät taustat ja motiivit - sekä monin paikoin ainakin mahdollisuuksia selvitä. Esimerkiksi liimaa haistelevan Suen (Sue ja glue rimmaavat muuten oikein hyvin) nenä juuttuu kiinni nenäliinaan. Mitä Suelle sitten käy on jokaisen lukijan pääteltävissä, mutta kuvassa Sue näyttää hyvävointiselta, vaikka liina nenässä heiluukin.

Burtonin herttaisenmakaaberia kuvitusta.

Sekä Melancholy death of Oyster Boy että The Gashlycrumb Tinies ovat metkaa, makaaberia ja jollakin kierolla tavalla ihanaa luettavaa marraskuuhun. Kun tosielämän uutiset järkyttävät, on herttaisella kauhulla oma paikkansa. Kuolemallekin pitää saada nauraa ja etenkin Burtonin kirjassa lapsipolot ovat sydämeenkäyvällä tavalla tuttuja ulkopuolisia lapsia. Minut kumpikin kirja saa samalla kertaa sekä pohtimaan elämän rajallisuutta että hymyilemään.

P.S. Näille kirjoille en osaa antaa tähtiä, sen verran monta vuotta kumpikin on kirjahyllyssäni majaillut. Pieniä amerikkalaisia klassikkoja molemmat. Musiikillisesti vien teidät vielä Tim Burtonin luomaan maailmaan. Henri Selickin ohjaama, mutta Burtonin luoma elokuva Painajainen ennen joulua on yksi kaikkien aikojen suursuosikeistani ja sopii juuri tähän kekrin ja joulun väliseen aikaan.

Walt Disney: Mikki panee tuulemaan

Walt Disney: Mikki panee tuulemaan
Kustantaja: Sanoma Osakeyhtiö 1980, Aku Ankan taskukirja 53
Alkuteos: Micky immer auf Achse 1980
Suomennos: Mary A. Wuorio
Ulkomainen sarjakuvakokoelma, Saksa
Sivuja: 254

Alkuruutu: "Huomenissa Mikki ja Simo Sisu keskustelevat tuomiosta"
Sisu: Suurenmoinen puolustaja, kun sai Musta Pekan vapaaksi.
Mikki: No, tuomarilla oli kiire.
Eihän tiedä, vaikka se roisto ottaisi opikseen
Sisu: Kyllä sinä erehdyt, jos luulet hänen muuttuvan.
Lyön vaikka vetoa, että hän hautoo jo seuraavaa kaappausta.
Loppuruutu: "Niinpä tekeekin."

Eilen esittelemäni Maria Langin romaani suorastaan huusi, että Ei enää murhia! Murhia ei olekaan luvassa, mutta dekkareiden kylkeen eräänlaiseksi sokeriksi pohjalle saa liimautua monisataaosaisen teossarjan julkaisu, jossa roistoja jahdataan niin nyrkit pystyssä kuin meren pohjassa - ja niin roistoja kuin erilaisia rikkomuksia riittää.

Kyse on kirjasta - tai "kirjasta" - jonka hahmot ovat useimmille tuttuja: Musta Pekka, Herkko Hikinen, Merihirviö sekä kokonainen joukko roiston näköisiä anonyymiksi jääviä miehiä, Hessu Hopo, Poliisimestari Simo Sisu ja tietenkin aina niin täydellinen Mikki Hiiri seikkailevat Aku Ankan 53. taskukirjassa Mikki panee tuulemaan (1980). Kirjassa on kaikkiaan kuusi kertomusta sekä Esinäytös. Sarjakuvakertomusten nimet kertovat, kuinka moneen myllytykseen Mikki roistoja jahdatessaan joutuu: on Kasukka, Merihirviö, Diplomaattinen tehtävä, Veijaritarina, Mikki ja merirosvot sekä Sirkusseikkailu. Olen nyt sopivasti työväsymyksen ja esikoisen huomenna alkavan koulutien jännittämisen vuoksi leikkimielellä ja haluan kokeilla, voiko Aku Ankan taskukirjaa arvioida tai esitellä - miten vain - blogissa samaan tapaan kuin romaania.

Mikki ja Mikki. Aina tiellä.

Nimenomaan. Mikki on oma täydellinen itsensä, alati oikeamielinen, reipas, pyyteetön, aina valmiina. Siimahäntä on täydellinen partiopoika ja amerikkalainen unelmavävy. Mikki tulee apuun silloin, kun tarvitaan. Hän joutuu köysiin, seikkailee meren alla, matkailee fiksusti 1980-luvun alussa varmasti vielä melko eksoottisella Madeiralla. Mikki on se, joka käy urheasti päin vaaroja silloin, kun paras ystävä Hessu löysäilee vaikkapa lainelautaillen. Hessu on kuitenkin täydellinen ja uskollinen apuri, hyväntahtoinen ja hieman hömelö kaveri, johon voi luottaa ja jonka äly välähtää yllättävissä paikoissa. Kirjan muukin roolitus noudattaa eräänlaista satukirjojen proppilaista funktionalismia: sankarin ja hölmönnokkelan apurin ohella on viisas mies - Simo Sisu - sekä kokonainen joukko konnia, apureita ja ihailun kohteita. Tai yksi ihailun kohde: Minni Hiiri vilahtaa sivuroolissa. Minnin käskystä Mikki esimerkiksi asioi kaupassa ja kohtaa Mustan Pekan.

Jos Mikki panee tuulemaan -sarjakuvakirjan hahmot ovat kaavamaisia, mutta sympaattisia, sitä ovat kirjan kertomuksetkin. Tarinoilla on selkeä alkuasetelma, varkauksien tai murtojen sarja, helposti arvattavissa oleva kelmi, takaa-ajoa sekä taisteluja ja lopussa kiitos seisoo. Tässäkin suhteessä Mikki panee tuulemaan noudattelee klassisten satujen kaavaa aivan Vladimir Proppin teoriaa mukaillen. Tarinoiden kirjoittajan tai piirtäjän nimeä ei kerrota, mutta saksankielisen alkuteoksen tekijöiden kekseliäisyyttä on ihailtava; Mikki kohtaa niin jopa atomikäyttöisen robottikalan. Ankkapostia luetaan ja kaikki noudattavat yhteiskunnan normeja parhaansa mukaan - paitsi roistot. Kielellisesti Mikki panee tuulemaan on tasaisen laadukasta työtä, se kantaa hienosti Aku Ankkojen mainetta hyvää suomena sisältävänä julkaisuna. Aivan samoihin nokkeluuksiin kuin Aku Ankka -lehdessä ei kuitenkaan päästä.

Mikki panee tuulemaan sopii dekkariteeman päättäjäksi oikein mainiosti, sillä roistoja jahdataan välillä jopa pyssyä heilutellen. Aika kovaksikeittyä touhua!

Mikki panee tuulemaan on minulle tuulahdus lapsuudesta. Se on yhtä kuin koulun jälkeinen päivä, jolloin menin itseäni vuotta vanhemman tytön kotiin (pienessä koulussa meillä oli yhdysluokka 3-4, olimme siis luokkatovereita) syömään suklaa-kauraherkkua kylmän maidon kera ja lukemaan isoa Aku Ankan taskukirjojen pinoa. Kirja ei ole Aku Ankan taskukirjojen kärkikastia, vaan rutiinipokkari osana sarjaa, mutta viihdyttävyydessään Akkarit ovat laatuteoksia omalla paikallaan.

***½ (koska tämä ei ole Aku Taikaviitta tai Mikki Hiiri kummitusjahdissa)

Enna Airik: Haavemaa

Enna Airik: Haavemaa
Kustantaja: Karisto 2012
Kuvitus: Enna Airik
Kotimainen satukirja, klassishenkinen kuvakirja
Sivuja: 32

Rakas haavekirjani
Tämä on tarina tytöstä, joka oli hyvin sairas. Mutta eräänä päivänä tyttö sai ihmeellisen lahjan, joka vei hänet toiseen maailmaan. Siellä oli aurinkoinen kesäpäivä, sillä sellaisina päivinä parannutaan kaikista taudeista. Tyttö istui lehmuksen alla ja ihaili joutsenia ja nautti auringon lämmöstä, sillä ennen häntä oli aina palellut. Mäen päällä loisti valkoinen kartano kuin suunnaton helmi. Ja yksi kartanon huoneista oli tytön ikioma.

Aana pani kirjan sivuun. Hänen päätään oli alkanut särkeä. Hän sulki silmänsä ja kuiskasi:
- Rakas kirja, anna minun päästä Haavemaahan.

Koleana ja pimeänä marraskuun päivänä Aana-tyttö makaa kuumeisena sängyssään. Hän on maannyt siellä jo kauan eivätkä kivut tahdo millään hellittää. Vanhempansa menettänyt Aana asuu Oili-tätinsä luona. Täti hoitaa Aanaa ja kantaa syvää huolta tytön voinnista. Eräänä päivä Aana saa lahjaksi päiväkirjan, jonka oivaltaa olevan aivan ainutlaatuinen. Kirja on kuin taikakirja, sillä kaikki se, minkä Aana kansien väliin kirjoittaa, muuttuu oikeaksi ja eläväksi. Oikeaksi ja eläväksi muuttuu myös Aanan Haavemaa, jossa on aina kesä ja jossa kaikki on niin viehättävää. Ja mikä tärkeintä, enää ei ole kipuja, vaan Aana on terve ja voimakas! Mutta miksi Oili-täti on silti koko ajan niin huolissaan? Miksi Aanan valkea otsa kehkuu aina vain kuumempana ja kuumempana?

Enna Airik -taiteilijanimeä käyttävän Hanna Immosen kuvakirja Haavemaa (2012) on kaunis ja riipaiseva satu sairaasta tytöstä, mielikuvituksen lennosta, isän ja äidin kaipuusta sekä kaikista niistä asioista, joita tyttölapsi saattaa toivoa: koiranpennuista, lelukaupasta, mansikkakääretortusta ja kutsuista sekä parhaasta ystävästä. Kirja käsittelee vaikeita teemoja monitasoisesti toisaalta ihanaa satua kuljettaen, toisaalta sairauden ja menetysten aihioita käsitellen.

Airik kirjoittaa pääosin sujuvasti. Vaikka tarina kertoo sairaasta orpotytöstä, ei kerronta ole kuin aavistuksen imelää. Se on pikemminkin vanhanaikaista - tai ajatonta. Haavemaa voisi varsin hyvin olla 1920-luvulla kirjoitettu satu, mutta se sopii hyvin nykyaikanakin kirjoitetuksi ja kerrotuksi. Itse asiassa kirja melkein virkistää erilaisuudellaan nimenomaan nykykontekstissa, jossa lastenkirjoissa kuvaillaan yleisimmin (ihanan)sotkuista arkielämää tai sitten fantasiasiipien sävyttämää lennokasta menoa. Airikin käyttämät kielikuvat ovat pikkutyttöjen - tai runotyttöäitien - maailamasta. Hän kirjoittaa juhlapuvusta, jonka tylli kahisee kuin meren vaahto ja kuumeisen Aanan mielessä jostain kuuluu tähtien helinää. Kerrontaa vaivaa pieni toisteisuus, esimerkiksi kartanon helmimäisyys mainitaan useamman kerran. Tämä ei tietenkään ole suuri puute, kun ottaa huomioon sen, että kyse on lastenkirjasta, jossa toisto voi käydä tyylikeinosta. Mutta koska kieli on pääosin rikasta ja kuvailevaa, hypähtävät muutamat eri sivuilla käytetyt, keskenään tismalleen samat kielikuvat väistämättä silmään.

Haavemaan teemat ovat vakavia, koska niissä käsitellään muun muassa kuolemaa, sairautta ja yksinäisyyttäkin. Nämä teemat ovat siinä määrin suuria, että kehoitan kirjaa lapsilleen lukevien varaavan aikaa keskusteluun vielä lukemisen jälkeen. Ainakin meillä syksyllä ekaluokalle menevä tyttö koki surua lukemisen aikana, vaikkei sadun symboliikka vielä ihan täysin avautunut hänelle samalla tavalla kuin aikuislukijalle.

Tarinan monitasoisuutta kuvastaa - kirjaimellisesti - parhaiten Airikin kuvitus. Kirjan jokaisella aukeamalla on suuri värikuva, joka kertoo Aanan unelmaisesta elämästä Haavemaassa. Tekstisivun alalaidassa kulkee toinen tarina: se, joka itse sadussa kerrotaan rivien välissä. Mustavalkokuvitus näyttää kirjan reaalimaailman, Oili-tädin huolen ja apteekkireissut, Aanan sairasvuoteen ja tietenkin tärkeän päiväkirjan. Tämä ratkaisu on onnistunut, kaunis ja kirjassa sanoin kerrotun tarinan tukijana oivallinen. Mitä Airikin kuvitusjälkeen tulee, niin se on yksinkertaisesti upeaa. Airik on taiteen maisteri, minkä vuoksi hän tuntee varmastikin hyvin taidehistoriaa ja kantaa sekä tietoisesti että kunnioittaen klassisten kuvittajien, kuten kotimaisten Rudolf Koivun ja Martta Wendelinin tai ruotsalaisen Elsa Beskown tyyliä. Kuvat on rauhallisia, kauniita, selkeitä ja silti yksityiskohdissaan rikkaita. Satukirjojen kohdalla pidän (myös) tästä suloisesta ja sadun lumoa kantavasta tyylistä, ja toivon että Airik julkaisee jatkossakin kuvakirjoja.

Haavemaa on varmastikin kaunein tänä vuonna lukemani lastenkirja. Se on myös ehdottomasti surullisin.

****

Tammen kultainen juhlakirja

Tammen kultainen juhlakirja
Toimittanut: Päivi Heikkilä-Halttunen
Kustantaja: Tammi 2012 (kirjat julkaistu suomeksi vuosien 1952-2012 välillä)
Kuvitus: mm. Alice ja Martin Provensen, Richard Scarry, Gustaf Tenggren
Suomennos: mm. Helena Anhava, Kirsi Kunnas, Marjatta Kurenniemi, Tuula Korolainen, Sinikka Nuormaa
Ulkomainen lastenkirja, kooste Tammen kultaisista kirjoista, Yhdysvallat
Sivuja: 272

Kun kana Karoliina taas oli kotona se sanoi:
- Kuka auttaa minua alustamaan taikinan?
- En minä! sanoi hanhi.
- Enkä minä! sanoi kissa.
- Enkä minä! sanoi porsas.
- Sitten minä alustan taikinan itse, sanoi kana Karoliina.
Ja niin se teki.

Ihastuttavia muistoja omasta lapsuudesta? Ne kaikkein rakkaimmat, kaikkein kultaisimmat kirjat? Ärsyttävän moralistisia tarinoita? Amerikkalaista hapatusta? Sitä kaikkea, aivan varmasti. Tammen kultainen juhlakirja (2012) sisältää kymmenen Kultaista kirjaa, joihin mahtuu niin eläin- kuin lapsitarinoita, toiminnallisia kertomuksia, elämisen ja olemisen ihmettelyä sekä riimien juhlaa.

Tammen kultaiset kirjat-sarja alkoi ilmestyä Suomessa Helsingin olympialaisten vuonna 1952. Lastenkirjallisuuden vapaa tutkija ja kriitikko, mainiosta Lastenkirjahylly-blogistaan tunnettu Päivi Heikkilä-Halttunen on koonnut ja toimittanut sarjan ansaitseman juhlakirjan, johon sisältyvät tarinat - kokonaiset kirjat - on julkaistu Suomessa vuosien 1952-2012 välillä. Teoksen viimeinen kirja Oi, mikä talo! ilmestyy suomeksi nyt ihkaensimmäistä kertaa.

Heikkilä-Halttunen on tehnyt hyvää työtä kootessaan Juhlakirjaa. Hänen ansiostaan kirjan kansien väliin mahtuvat tarinat antavat hyvän läpileikkauksen Kultaisista kirjoista. Mukana on niin ihania eläintarinoita, paikoin hyvinkin opettaisia ja ehkä hieman ylisöpöjä kertomuksia, runoja ja satuja. Totta kai itse kukin lukija alkaa kirjaa lukiessaan muistella ja kaivata jotain tiettyä kirjaa, ihmetellä valintoja ja sitä rataa, mutta kirjaa koottaessa on aina tehtävä valintoja, kenties kompromissejakin. Monipuolisuutensa ansiosta Juhlakirja täyttää roolinsa hienosti. Se myös muistuttaa siitä, kuinka huippuammattilaiset ovat tehneet lastenkirjallisuutta kotimaassamme vuosikymmeniä; Kultaisten kirjojen kohdalla toki suomentajina, mutta Kirsi Kunnas, Helena Anhava, Sinikka Nuormaa sekä ennen suomentamattomassa Oi, mikä talossa Tuula Korolainen ovat saaneet ja saavat äidinkielemme vivahteikkuuden hehkuunsa. En ole lukenut yhtään Kultaista kirjaa alkukielisenä, mutta uskoisin, että Maalarikissat suomentanut aina yhtä taitava Kirsi Kunnas on yltänyt vähintäänkin samaan kuin kirjan kirjoittanut Margaret Wise Brown:

vihreitä lehtiä
ja punaposkimarjoja
ja kirsikkasarjoja.
Ja kultaiset päärynät
oksilla välkkyvät.
Ja tuostapa löydän
punaisen pöydän,
ja keltaiset tuolit
saat sinä, jos huolit.

Maalarikissoista pääsen vielä sanomaan muutaman sanan kirjan kuvituksesta. Nykylukijalle kirjojen 1950- ja 60-lukulainen kuvitus näyttäytyy viehättävän vanhanaikaisena, nostalgisena, miltei klassisena. Kuvitus on kuitenkin yhtä epätasaista kuin itse kirjatkin: Richard Scarryn kuvittama Atte Ankka ja hänen ystävänsä hurmaa, Tibor Gergelyn Viisi pientä palosotilasta edustaa 1940-50-lukujen vaihdetta tyylipuhtaimmillaan ja Feodor Rojankovskyn kuvittama Kolme karhua luo karhukertomukselle sopivan metsäisen ja hieman slaavilaisenkin tunnelman. Kolme karhua on sivumennen sanoen itselleni yksi rakkaimmista Kultaisista kirjoista. En ollut nähnyt kirjaa yli 30 vuoteen, mutta nyt heti muistin kuvat ja saavutin jotain omasta lapsuudestani. Olen siitä iloinen. Osa kuvituksesta ei ole yhtä ihastuttavaa: Garth Williamsin kuvittama Laivakoira on suttuinen ja jotenkin vääränlainen. Eloise Wilkinin kuvittama Nukke ja minä taas miltei ällösöpö, mutta kaikki maailman pikku äidit rakastanevat sitä. Suhtautumiseni kirjojen kuvitukseen on tietenkin täysin subjektiivista. Sitä ohjailevat paitsi omat muistoni ja mieltymykseni, myös 4- ja 6-vuotiaiden lasteni maku.

Vaikka en ole varauksettoman ihastunut Kultaisten kirjojen maailmaan - sarjassa on liki 200 kirjaa, olisi mahdotonta olla haltioissaan niistä jokaisesta - olen erittäin tyytyväinen Juhlakirjaan. Ihmettelen oikeastaan vain yhtä asiaa: Juhlakirjan lopussa on luettelo kaikista julkaistuista 193 Tammen kultaisesta kirjasta. Jostain syystä juokseva numerointi alkaa kuitenkin vasta toisesta kirjasta, Pörri, pienestä ankanpojasta. Tämä sinänsä pieni toimittajan tai kustannustoimittajan huolimattomuusvirhe alkoi häiritä niin, että kävelin tyttäreni kirjahyllylle, otin esiin hänelle rakkaan Pikku Viu-Viun (joka on kolmas sarjassa koskaan julkaistu kirja, alkukielisenä julkaistu vuonna 1950). Se paljasti heti, että ihkaensimmäinen ja numerolla yksi merkitty Tammen kultainen kirja on Meidän Mirri. Sen puuttuminen listasta oudoksuttaa. Heikkilä-Halttusen esipuheessaan mainitsema Meidän Mirri toivottavasti lisätään luetteloon sitten, kun Tammen kultaisesta juhlakirjasta otetaan uusi painos.

Olen varma, että uusi painos otetaan, sillä Juhlakirjalla on monille aikuislukijoille sellaista tunnearvoa, että kirja löytänee tiensä moneen kotiin. Nykylapsiakin kertomukset tuntuvat miellyttävän. Ja vaikka tarinat ovat monin paikoin ärsyttävyyteen saakka opettavaisia, ovat ne niin hauskoja, oivaltavia ja ihania, että monet pienet lukijat uppoutuvat varmasti niiden maailmaan ihastuen ikihyviksi. Tammen kultaisen juhlakirjan suurin viehätys piileekin siinä ketjussa, joka kesää sukupolvelta toiselle. Siinä on sellaista lisäarvoa, joka tekee kirjasta klassikon ja monen perheen kirjahyllyn aarteen - niin ainakin meillä. Juhlakirja on ihana, ärsyttävä ja rakastettava. Se on juuri oikeanlainen.

****

P.S. Yleensä huomioin blogini lastenkirjajutuissa omien lasteni kommentit. Tällä kertaa en niitä saanut, mutta olemme viimeisen parin viikon aikana lukeneet Tammen kultaista juhlakirjaa joka päivä nimenomaan lasteni toiveesta. Se kertonee siitä, kuinka paljon he kirjasta pitävät. Kuusivuotias lukee tarinoita itse ääneen: kirjat ovat siis myös mainiota luettavaa lukemaan opetteleville esikoululaisille.

Hannele Huovi: Ihme juttu

Hannele Huovi: Ihme juttu. Runoja isoista ja pienistä ihmeistä.
Kustantaja: Kirjapaja 2012
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Kotimainen lastenkirja, runo- ja loruteos, kuvakirja
Sivuja: 48 

Hylje

Unessa katsoin jäälle päin
ja avannossa hylkeen näin,
siloisen, satakiloisen,
silmät tummina päässä.

Sen nenällä keikkui aurinko,
lumi oli alkanut sulaa jo,
ja viisi sinistä timanttikönttiä
hohti avantojäässä.

Maailmassa on monenlaisia ihmeitä, niin suuria kuin pieniäkin, yhtä lailla oman kodin piirissä kuin kaukana avaruudessakin olevia. Tällaisena lumisena talvena yksi omaa mieltäni lämmittävä ihme on lumipyryn myönteinen vaikutus saimaannorppien pesimiseen, josta Helsingin Sanomat uutisoi eilen. Siksi satakiloisesta hylkeestä ja avantojäästä kertova runo saa ajankohtaisuutensa vuoksi johdattaa teidät katsomaan maailmaa sen monimuotoisuutta ihmettelevin silmin. Kaikki se, mikä näyttää tutulta, voikin olla merkillistä ja kummallista ja vieraassa voi olla paljon tuttua: reikä isän sukassa, männynrungon kaarna, kauriin tanssi hillasuolla tai porkkanaraasteen valmistuminen, mikä on oikeastaan ihan puolen maailman ansiota.

Näitä ihmeitä pohtii runoissaan Hannele Huovi, joka on yhdessä kuvittaja Karoliina Pertamon kanssa saanut aikaan lorukirjan Ihme juttu. Runoja isoista ja pienistä ihmeistä (2012). Värikylläinen ja riimejä vilisevä teos tekee hyvää, sillä osa sen tuotosta ohjataan Yhteisvastuukeräykseen, jolla tänä vuonna torjutaan ylivelkaantumista Suomessa sekä tuetaan Pohjois-Ugandassa terrorismin vuoksi köyhtyneitä ihmisiä. Kirjalla on siis tärkeä missio yhteiskunnallisesti, mutta riemastuttavalla lastenkirjalla on tärkeä tehtävänsä myös oman kodin kirjahyllyssä.

Korjaankin heti edellisestä kappaletta: Ihme juttu ei varmasti jää sinne kirjahyllyyn kovinkaan monessa lapsiperheessä, sillä se on kirja, jota tekee mieli lukea ääneen. Huovin runoissa ovat riimit kohdillaan, loruttelu vaivatonta ja luontevaa. Meillä on viime aikoina etenkin kuusivuotiaalle eskarilaiselle luettu pikkukoululaisille tarkoitettuja romaanimaisia lastenkirjoja aina kaavamaisista eläinromaanisarjoista Iston Tinkaan ja Taikaan sekä Lindgrenin Mio, poikani Mioon. Runot ovat olleet hieman paitsiossa, minkä vuoksi oli erityisen ihastuttavaa huomata niin eskarilaisen kuin nelivuotiaankin vilpitön ihastuminen Huovin ja Pertamon kirjaa kohtaan. Kuusivuotias bongaili riimejä, mistä meille sukeutui hyviä keskusteluja erilaisista runoista sekä omaa jatkoriimittelyä. Nelivuotias taas ihastui eniten liikenne- ja kummitusaiheisiin runoihin, joita löytyy kirjasta muutamia.

Vaikka Ihme jutussa on aihepiiriltään hyvinkin erilaisia runoja, ei kirja ole runsauden sekamelska, vaan se on kaikin tavoin onnistunut lastenkirja. Ennen kaikkea se ylistää luonnon ja elämän monimuotoisuutta, leikittelee ja saa nauramaan. Se myös saa pohtimaan maailman eriarvoisuutta: Porkkanaraaste-runossa sivutaan kiinalaisia kaivostyöläisiä sekä Arabiasta pumpattua öljyä. Kirja antaakin keskustelunaiheita kotiin, mutta Huovin runot voi toki lukea sellaisenaan ja antaa omalle äänenkäytölleen mahdollisuuden niin revitellä riehakkaasti kuin kuiskia hiljaisemmissa tunnelmissa. Karoliina Pertamon kuvitus jatkaa kunniakkaasti kotimaisten lastenkirjakuvittajien laadukasta työtä. Hänen ansiostaan muutenkin hieno kirja on värikylläisyydessään ilo silmälle ja mielelle.

Niin. Tästä lastenlorukirjasta en juuri moitteen sanaa löydä. Kaikki on kohdallaan: runojen aihepiirit, riimit, kuvitus ja iloinen mieli. Maailma on ihmeitä täynnä ja niitä voi hyvästä syystä ihmetellä etenkin silloin, kun käsillä oleva kirja osaa yhtä lailla riemastuttaa sanojen ilotulituksellaan kuin tarjota rauhoittavia suvantoja.

Ihme jutussa kaikki laulaa tavallaan, jokaiselle on tilaa juuri sellaisena kuin on. Tänään hankihohteisena sunnuntaina jätän teidät pohtimaan paitsi niitä hylkeen pesiä, myös jotain kesäisempää:

Kysymys

Tervaleppä taivaan täplittää, leppäkerttu lentää leinikistä,
päivänkakkaroilla nousee nuppupää:
Mistä kaikki tänne tulee, mistä?

Siinä sitä onkin meillä ihmettelemistä!

****½
Lapsen mietteitä: En mä haluu antaa tälle nyt tähtiä. Mutta lue uudestaan se hyljeruno. Onks ne saimaannorppia ihan kuin kuuttikaksoset Arka ja Parka [tuttuja Pikku Kakkosesta]? -- Mut meidän isi ei kyllä hävitä sukkia, kun se laittaa ne aina niin siististi laatikkoon.

Ihme juttua ovat ihastelleet myös Minna sekä anni. M.

J.R.R. Tolkien: Kirjeitä Joulupukilta

Blogijoulukalenterin luukku 4/4
J.R.R. Tolkien: Kirjeitä Joulupukilta (toimittanut Baillie Tolkien)
Kustantaja: Wsoy 2004
Alkuteos: Letters from Father Christmas
Suomennos: Kersti Juva; runot suomentanut Alice Martin
Kuvitus: J.R.R. Tolkien
Ulkomainen fantasiakirja, kuvakirja
Sivuja: 112

Joulutalo, Pohjoisnapa
joulukuun 22:sena 1920

Rakas John,

kuulin että kysyit isältä millainen minä olen ja missä asun. Piirsin sinua varten kuvan itsestäni ja talostani. Pidä kuvasta hyvää huolta. Olen juuri lähdössä Oxfordiin lelusäkin kanssa - mukana on leluja sinullekin. Toivotaan, että ehdin ajoissa: lunta on tänä iltana paksulti Pohjoisnavalla. Rakkain terveisin,
Joulupukki.

Neljäs adventtisunnuntai oli eilen ja olen hieman myöhässä "blogijoulukalenterini" kanssa, mutta joulun alla elämä on täynnä kaikenlaisia mukavia puuhia. Eilen muun muassa koristelimme joulukuusen ja iltapäivällä uppouduin sohvalle lukemaan viime jouluna lahjaksi saamaani J.R.R. Tolkienin tunnelmallista kuvakirjaa Kirjeitä joulupukilta.

Kirjeitä joulupukilta pitää nimensä mukaisesti sisällään joukon Joulupukin jja tämän apulaisen Napakontion kirjoittamia kirjeitä, jotka on lähetetty Tolkienin lapsille vuosina 1920-1943. Kirjeet ovat Tolkienin itsensä kirjoittamia ja kuvittamia. Teoksen alussa kirjeet ovat yksinkertaisia pieniä tervehdyksiä, joissa kerrotaan joululahjoista kuten palikoista ja vetureista, mutta jo muutaman vuoden kuluttua Tolkienin perheen kasvaessa kirjeet alkavat pitää sisällään tarinoita, suoranaisia pieniä seikkailujakin. Joulupukki apulaisineen kohtaa muun muassa lumitonttuja, punamenninkäisiä ja hiisiä. Myöhemmin apuna toimii myös sihteeritonttu Ilbereth.

Suomalaisia lukijoita riemastuttanee se, että joillakin Pohjoisnavan asukkailla on suomenkielinen nimi. Mukana ovat muun muassa Karhu (joka on Napakontion oikea nimi), Paksu ja Valkotukka. Suomentaja, aina niin erinomaisesti suorituva Kersti Juva huomauttaa teoksen esipuheessa, että käännöksessä nimien eksoottisuus tietenkin häviää suomalaisten lukijoiden mielessä, mutta englanninkielisestä tekstistä nimet kyllä suorastaan hyppäävät esiin, kuten esimerkiksi alla olevassa kuvassa näkyy:

Kirjeitä Joulupukilta on täydellinen joulunalusajan kirja. Se sopii mielestäni heillekin, jotka eivät ole ihastuneet Tolkienin eeppisiin fantasiaromaaneihin, sillä kukapa nyt ei joulupukkiin uskoisi. Ja jos joku ei usko, niin tämän kirjan jälkeen kyllä uskoo. Kirjeet ovat pituudeltaan ja tasoltaankin epätasaisia: tarinat ovat toisinaan lennokkaita, toisinaan hieman sekavia, mutta aina yllättäviä ja sydämellisiäkin. Kertomusten ja suorasanaisten tervehdysten rinnalla kirjeissä on myös runoja. Tolkienin perhettä ympäröivä arki näkyy kirjeissä esimerkiksi siten, että Pohjoisnavallakin kärsitään lastentaudeista - muun muassa sikotaudista - ja toisen maailmansodan aikana Joulupukilla ja Napakontiolla on kaikenlaista harmia, tavaraa on vähän ja hiidet punovat juoniaan ajatellen, että kun joka puolella käydään sotaa, niillä olisi mainio tilaisuus vallata Pohjola takaisin.

Kirjan julkaiseminen on pieni kulttuuriteko, vaikka aivan kaikki Tolkienin kirjoittamat joulukirjeet eivät syystä tai toisesta ole Tolkienin puolison Baillien toimittamaan kirjaan päässeet. Minulle Kirjeistä joulupukilta saattaa muodostua eräänlainen vuotuinen joulunalusajan fiilistelykirja ainakin sieltä täältä selailun merkeissä. Vain sitä minun on vaikea hyväksyä, ettei Tolkienin Joulupukki asu Korvatunturilla vaan Pohjoisnavalla. Mutta sallittakoon tämä harhaluulo edesmenneelle mestarikertojalle, joka on muuten osoitti uransa aikana varsin hyvää perehtyneisyyttä niin suomen kieleen kuin Kalevalaankin.

Kokonaisuudessaan Kirjeitä Joulupukilta on fantasiamainen, nostalginen sekä jotensakin peribrittiläinen sukellus joulun keskeiskuvastoon ja sadun taikaan.

****
Lisätietoa Kirjeistä Joulupukilta löytää Kontuwikistä. Kirjamieli-blogin Marjis luki kirjan viime vuonna.

Valokeilassa Maisa-kirjat

Missä Maisan panda on? (Wsoy 2009)
Maisa käy museossa (Wsoy 2008)
Maisan koti (Wsoy 2004)

Maisan kanssa on aina hauskaa!

Michael Cunninghamin hienon Illan tullen sekä nyt luvun alla olevan romaanin ja tietokirjan välissä haluan nostaa Lucy Counsinsin ihastuttavan Maisa-hiiren kunniansa kukkuloille - ainakin yhden pienen blogin hetkelliseen valokeilaan. Kävin nimittäin jokunen aika sitten läpi lasteni kirjahyllyä ja mietin, että mitä voisin laittaa kierrätykseen. Neljä- ja pian kuusivuotiaat ovat ohittaneet jo Pupet, Disneyn (muttei onneksi Milnen) Nalle Puhit sekä harmikseni myös Maisat. Esikoinen auliisti tarjosikin Maisa-kirjojaan  kierrätykseen, mutta sen ehdotuksen tämä kirjabloggaava äiti stoppasi tykkänään.

Taitaa nimittäin olla, että meidän perheemme innokkain Maisa-fani olen minä itse. Ihastuin Maisaan jo kauan ennen lasteni syntymää, kun ostin sarjan yhden kirjan tuliaisiksi tuttavaperheemme pienokaiselle. Englantilainen Lucy Cousins kirjoitti ja kuvitti ensimmäisen Maisa-kirjansa vuonna 1990 hänen omien lastensa ollessa pieniä. Maisaa tuntemattomille kerron, että kirjoissa Maisa seikkailee ystäviensä Keke-krokotiilin, Tellu-tipun, Nipa-norsun, Arttu-oravan sekä Osku-strutsin kera. Maisa voi olla yhtä hyvin kotona leipomassa kakkua, mennä nukkumaan, tarkkailla säätä, ottaa valokuvia kuin opetella sanojakin. Kirjat jakaantuvat katselu-, tieto- sekä kuvasatukirjoihin. Maisa on niin suosittu, että sen ympärille on rakentunut kokonainen tuoteperhe aina leluista (meilläkin on Maisa-pallo) peleihin (kuten meillä nuppipalapeli), astioihin ja edelleen animaatioelokuviin sekä hienoihin puuhapainotteisiin nettisivuihin.

Lucy Cousinsin selkeät, näennäiset yksinkertaiset kuvat tuntuivat pitävän sisällään niin arkea, kulttuuria, leikkiä kuin tietoakin. Päätin jo silloin, että jos saan joskus lapsia, tulevat he tuntemaan Maisan. Ja niin kävi. Meillä on luettu Maisoja vuodesta 2006 saakka, jolloin esikoiseni täytti vuoden. Nyt Maisa-innostus on hiipumaan päin, mikä tuntuu haikealta, kuten lasten kasvaminen yleensäkin, mutta tilalla on tietenkin paljon muuta.

Ihan kokonaan maisatonta ei meillä lasten arki onneksi ole. Maisan taloksi (Maisy's House) nimetty, kirjan asuun naamioitu kolmiulotteinen paperinukkekoti on mukana leikeissä aina ajoittain, viimeksi eilen. Ja koska kyse on leikistä, voi Maisan taloon ajaa hurauttaa Hot Wheels-autolla tai pikkuponitkin saattavat vierailla siellä. Talo on mielestäni niin hurmaava, että voisin melkein hankkia itselleni sen parannetun version Maisan koti ja puutarha, mutta ihan niin suuri Maisa-fani en kuitenkaan ole; nostalgiaelementti puuttuu. Mutta jos joskus keksitään tehdä (paperi)nukketalo Lindgrenin Kesäkummun mukaan, niin sitten marssin oitis ostoksille.

Itselleni rakkain Maisa-kirja on Maisa käy museossa (Maisy Goes to the Museum). Kirja on mieluinen osin siksi, että Maisan ja ystävien matka museoon tuntuu sisältävän vierailun moniin itselleni rakkaisiin Lontoon Kensingtonin alueen museoihin. Maisahan ihailee dinosauruksia selvästi Natural History-museossa, kummastelee rakettia Science-museossa sekä sovittelee asuja Victoria & Albert-museossa. Kun luin kirjaa lapsilleni, aloin potea matkakuumetta ja kaipuuta suosikkikaupunkiini. Lapsistani etenkin esikoiseni otti Maisan museoretken omakseen. Hän osasi "lukea" kirjan ulkoa kaksivuotiaana ja suuttui aina, kun kerroin Lucy Cousinsin kirjoittaneen kirjan. Hän itse kun oli sitä mieltä, että kirja oli hänen kirjoittamansa. Nyt kun hiljattain luimme mainiota kotimaista Evoluutiota, lasten tietokirjaa, etsimme käsiimme myös Maisan ja pohdimme lajien syntyä kivettynyttä dinosauruksen munaa katsoen.

Maisa-kirjoja onkin selvästi suunnattu eri ikäisille pikkulapsille, ikähaarukaksi arvoisin 1-4-vuotiaat lapset. Nelivuotiaskin nauttii Maisoista, jos kyse on Maisan tietokirjoista, mutta yksivuotias taas on - ainakin meillä aikoinaan - onnesta soikeana saadessaan kurkistaa pahvikantisen Maisa-kirjan luukkujen taakse. Esimerkiksi Missä Maisan Panda on? (Where is Maisy's Panda?) on kaavamainen läppäkirja. Idea on yksinkertainen: Maisa on kadottanut Pandan. Auta Maisaa löytämään se. Jokaisella sivulla on luukku, jonka lapsi voi avata ja ihmetellä, että onko Panda vaikkapa pyykkikoneessa tai vessanpöntössä.

No, kyllä se Maisa on vielä ihan kiva, vaikka se onkin pienimmille niin kuin M:lle tai I:lle., tuumasi eskarilaiseni muistaen serkkuaan ja pikkuserkkuaan, että terveisiä vaan!

Onko kirjabloggaajien joukossa muita Maisa-faneja? Joko ihan aikuisia tai sitten bloggaajien lapsia?

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle
Kustantaja: Wsoy 1977, uudelleen kuvitettu painos 2011
Kuvitus: Hannu Taina
Kotimainen lastenkirja, saturomaani
Sivuja: 128

Nyt kelluja oli jo niin lähellä, että Reeta saattoi nähdä vielä kaksi tassua ja pyöreän, pullean massun. Sehän oli nalle, ihan selvästi! Reetan sydän alkoi takoa, ja hänestä tuntuikuin aurinko olisi paistanut kirkkaammin, meri välkkynyt kultaisempana ja taivas ollut sinisempi kuin ennen. Sellaista saa onni aikaan!

Nyt on pakko sanoa heti alkuun, että sydämessäni ailahtaa erityinen ilon ja nostalgian sekainen tunne. Sain jokunen aika sitten käsiini Elina Karjalaisen ensimmäisen Uppo-Nallen (1977), jota en ollut lukenut sitten lapsuuteni. Olin toki tässä välissä lukenut lapsilleni Uppo-Nallen loruja erilaisista kokoelmista sekä muutamia muita uudehkoja Uppiksia, kuten Uppo-Nallea ja Sukelluskelloa, mutta tätä ensimmäistä Uppo-Nallea en ollut tainnut edes vilkaista sitten lapsuuteni.

Koska olen niin innoissani palattuani lastenkirjan muodossa johonkin tuttuun ja ihanaan, en edes aio yrittää kirjoittaa kunnollista, puolianalyyttistä blogiarviota, vaan huudahtelen vain. Uppo-Nalle ansaitsee sen. Viisi vuotta sitten edesmennyt Elina Karjalainen ansaitsee myös kaikki mahdolliset huudahtelut. Siinä määrin viisaasti hän kirjoittaa Reeta-tytön, mereltä ajelehtineen nallekarhun sekä Laulavan Lintukoiran, englanninspringerspanielin, ystävyydestä.

Uppo-Nallen kehyskertomus on varmasti monille tuttu, mutta koska kaikki eivät lelukarhun tarinaa tunne eikä kertaus ole ylipäätään pahasta, kerron lyhesti, että kirjassa Reeta on pieni tyttö, joka toivoo itselleen ystävää, helposti silitettävää ja helposti sylissä pidettävää. Hänen toiveensa käy toteen eräänä tylsänä päivänä, jolloin Reeta on tehnyt jo kaksikymmentä hiekkakakkua ja tuuli puhaltaa rannikolla. Meressä kelluu Ranskasta saakka ajelehtinut nalle, kovia kokenut ja upoksissakin ollut karhu, Uppo-Nalle. Vaikka äiti tuumaa, että Hyi! ja että siinä voi olla bakteereja, tulee Reetasta ja nallesta erottamattomat, sillä

Tänä päivänä tassuista laulun teen,
se liittyvi kuonoon kultaiseen.
Tämä kaikki aaltojen avulla ui
ja rannalla seisoja ihastui,
sillä tapahtuu kovin harvoin että
tulee armas ystävä pitkin vettä.

Uppo-Nalle on paitsi tarina ystävyydestä, myös mutkaton lapsuuskuvaus. Kirja koostuu pienistä episodeista: peippospelosta, lettukesteistä ja kuvitteellisesta syntymäpäivästä, karkumatkasta ja junaretkestä, intiaanileikistä ja isoäidin laihtumisyrityksestä sekä vielä hieman - seitsemänkymmentälukulaisesti - paperinukesta nimeltä Jukka Kuoppamäki. Elina Karjalainen osaa kertoa lapsen maailmasta hellästi ja oivaltavasti sortumatta missään vaiheessa imelyyteen. Päinvastoin, Reetan ja Uppo-Nallen ystävyys on luontevaa. Kukaan, edes kirjan aikuiset, ei kyseenalaista sitä että nalle osaa jutella. Kirjan lapset ovat uteliaita ja toimivia. He ovat sitä jopa siinä määrin, että kun luin kirjaa iltasaduksi omille lapsilleni, minua ihan hirvitti ajatella verivaloja sekä heinätupakkaa. Ihanko oikeasti lapset voivat tehdä tuollaisia?!

Syksyllä 2011 julkaistussa uusimmassa painoksessa vanha mustavalkoinen kuvitus on muuttunut värilliseksi, kun Uppo-Nallejen tuttu kuvittaja Hannu Taina on luonut kirjaan uuden nelivärikuvituksen. Värikuvitus tekee kirjasta houkuttelevan, omaan makuuni ehkä aavistuksen liiankin heleän. Seitsemänkymmentäluvun lapsena tunnen tietenkin lämmintä nostalgiaa nimenomaan mustavalkokuvitusta kohtaan, mutta toivotan silti värikkäämmän maailman tervetulleeksi. Hannu Tainan hahmot ovat eläviä ja lämpimiä miten vain.

Elina Karjalaisen kerronta on ylityslaulu lapsille ja lapsuudelle. Hänen sanoissaan on viisautta ja syvyyttä, mutta myös naurua. Uppo-Nallen lukemisen jälkeen maailma on enemmänkin kuin vain piirun verran tavallista parempi paikka. Siksi Uppo-Nallea voisi suositella kaamosaikaan luettavaksi ihan jokaiselle. Minä ainakaan en voi nyt muuta kuin hymyillä.

Mutta minä kaipaan porotusta,
kun on talvi, taivas musta.
Oi, jos aurinko ois työssä
pakkasella, tähtiyössä!


***** (eihän Uppikselle voi vähempää antaa!)

Elina Karjalainen kirjoitti Uppo-Nalle-sarjaa kaikkiaan yli 20 kirjan verran. Lisäksi on julkaistu Uppo-Nalle-aiheisia luonto-, kokkaus- ja värityskirjoja. Onko teillä omakohtaisia kirjamuistoja Uppo-Nallesta? Tai luetteko niitä ehkä aikuisenakin?

Jani Kaaro & Väinö Heinonen: Evoluutio

Jani Kaaro: Evoluutio
Kustantaja: Avain 2011
Kuvitus: Väinö Heinonen
Lasten tietokirja, luonnontiede
Sivuja: 64

Eräänä iltana pikku Charles Darwin oli käymässä nukkumaan. Hänen pöytänsä oli täynnä purkkeja ja purtiloita, joissa oli perhosia, kärpäsiä, kuoriaisia, simpukoita ja tuhatjalkaisia. Kun hän risti kätensä iltarukoukseen, hän unohtui samoihin vanhoihin ajatuksiinsa:
"Onko joskus ollut aika, jolloin maailmaa ei ole ollut? Miten maa, meret, joet, vuoret ja pilvet ilmestyivät keskelle tyhjyyttä? Entä mistä tulivat maapallon vihreän peiton alle peittävät kasvit, pilvien joukossa lentävät linnut ja kaikki eläimet sudenkorennoista krokotiileihin ja apinoihin? Mistä tuli ihminen?

Miten elämä syntyi, miten se kehittyi? Miksi olemme sellaisia kuin olemme? Nämä ikuiset kysymykset askarruttavat varmasti yhtä lailla lapsia kuin aikuisiakin. Maailmansynnylle on annettu monia selityksiä niin uskomusten, uskonnon, filosofian kuin luonnontieteen näkökulmasta. Jani Kaaron ja Väinö Heinosen tuore lasten tietokirja Evoluutio (2011) tarkastelee elämän syntyä ja kehitystä maapallolla hauskasti ja viisaasti.

Värikäs kuvakirja alkaa maailmansyntymyyteistä, etenee evoluutioteorian esittelystä geeneihin, alkuräjähdykseen sekä edelleen dinosaurusten ajasta ihmisen tarinaan. Kaaro kuvailee niin teorioita kuin uskomuksia riemastuttavasti ja samalla tieteenhistoriallisen tarkasti. Hän esimerkiksi kertoo, kuinka afrikkalaisen Bakuba-heimon mukaan maailma syntyi Mbombo-luojajumalan oksennuksesta, miten geeneissä ovat kaikkien elollisten olentojen rakennusohjeet, kuinka meret kuhisivat elämää ordoviikkikaudella sekä kuinka viimeisimmän jääkauden päättyminen mahdollisti ihmisen voittokulun maapallolla. Heinosen kuvitus mukailee Kaaron tekstiä tarjoten oivalluksia sekä tehden kirjasta värikkään ja iloisen katsella.

Evoluutio on tarpeellinen kirja. Saatuani kirjan käsiini koetin hakea tietoa muista suomalaisista evoluutiosta, elämän synnystä, kertovia kirjoja. Yhtään Evoluution kaltaista asioita yleisellä tasolla selittävää lasten tietokirjaa en ainakaan pikaisella tietonhaulla löytänyt, vaikka aihetta monissa kirjoissa sivutaankin. Kaaron ja Heinosen teos on paitsi tarpeellinen, myös sikäli mainio, että se sopii kaiken ikäisille. Pieninä annoksia sitä on ilo lukea alle kouluikäisten kanssa, katsella ja lueskella sieltä täältä, mutta parhaiten Evoluutio vastannee alakouluikäisten tiedontarpeeseen.

Vaikka kirja on omille, alle kouluikäisille lapsilleni vielä hieman liian vaikea, olemme nyt parina päivänä kirjaa luettuamme keskustelleet niin lapsi- kuin aikuis-Darwinista, ihmisen ja simpanssin eroista ja yhtäläisyyksistä, norsun kärsästä, maailmansyntymyyteistä kuin ensimmäisistä ihmisistäkin. Geeneistä ja DNA:sta kertovat osiot aukenevat tietomääränsä ja terminologiansa puolesta varmasti parhaiten kouluikäisille, mutta paljon jää hautumaan hieman pienemmänkin lapsen - tai humanistiäidin - mieleen. Kaaro uskaltaa nostaa tekstissään esiin myös edelleenkin joissakin piireissä esitettäviä uskonnon ja tieteen ristiriitoja. Moitteen sijaa en Kaaron tekstistä löydä. Totta kai joistakin asioista olisi voinut kertoa vieläkin enemmän tai joitakin alalukuja olisi voinut sijoittaa toisin, mutta kirjan tekeminen on valintoja eikä Kaaron ja Heinosen kirjassa ole valittamista. Kirjan tekijöistä olisin kaivannut pienen esittelyn vaikkapa teoksen takakanteen tai nimiölehden jälkeiselle sivulle, mutta pikainen googlaaminen selvitti minulle, että Kaaro on tiedetoimittaja ja tietokirjailija, Heinonen taas kuvittanut lukuisia kirjoja.

Väinö Heinosen kuvitustyyli on reipasta, hieman karikatyyrimaista. Se ei ole kaunista eikä suloista, vaan pikemminkin vauhdikasta. Lasten tietokirjaan hänen tyylinsä sopii hyvin. Heinosen kuvien avulla hankalastikin selitettävät ilmiöt, kuten vaikkapa ekologinen lokero näyttäytyy selkeänä. Lajien, esimerkiksi myyrän ja lepakon, haarautuminen samasta kantalajista on monimutkaisen prosessin tulos, mutta koska toinen elää maan alla ja toinen pysyy lentämään, on niillä erilainen ekologinen lokero. Heinosen kuvissa eri eläinlajit on sijoitettu joko yhteisiin tai omiin lokeroihinsa, vetolaatikoihin, itse kunkin yhdenmukaisessa evoluutiossa tapahtuneen lajinkehityksen mukaisesti.

Veikkaan, että Evoluutio tulee olemaan meillä yhtä luettu kuin Markus Hotakaisen mainio Tildan tähdet. En yritäkään vertailla evoluutiosta sekä tähtitieteestä kertovia lastenkirjoja keskenään, mutta molemmissa lapsia askarruttaviin kysymyksiin vastataan havainnollistavasti, hauskasti ja ennen kaikkea innostavasti. Koetan aina etsiä sellaisia lastenkirjoja, jotka puhuttelevat minua itseänikin: satukirjojen ja romaanien kohdalla pidän eniten hyvästä, klassisiakin aineksia sisältävästä omaperäisestä tarinasta ja kuvakirjoissa annan tietenkin painoa makeilemattomalle, mutta kauniille kuvitukselle. Lasten tietokirjojen toivon olevan informatiivisia, mutta samalla luettavia ja koko perheelle yhteisiä oivalluksia antavia. Evoluutio on juuri tällainen kirja.

Toivon Evoluutiolle asemaa kotimaisen lasten tietokirjallisuuden klassikkona, sillä niin hienosti ja havainnollistavasti Kaaro ja Heinonen elämän synnystä ja kehityksestä kertovat. Tietopainotteinen ja hauska kirja on sellainen, jota voin suositella kaikkien lapsi- ja miksei aikuisperheidenkin hyllyyn. Taidan olla evoluutiohurmiossa ja syytä ollakin, sillä evoluutiomme ei koskaan lakkaa.

****½

Eskarilaisen arvio (tähtiä ei nyt kuulemma anneta, vaikka kirja onkin tositosi hyvä): Hei ja siellä oli Jurakausikin! Mutta eihän jurametallisauruksia ollut oikeesti olemassa? Maailma syntyi alkuräjähdyksestä. Oli se ihan pienen pieni pallo (näyttää sormillaan pienen pallon kokoa) ja sitten kaikki räjähti, pum! Ja syntyi alkueliöitä ja sitten tuli ihminen. Mutta eihän maailma voi syntyä oksennuksesta? Se on ällöö. Miks mammutit kuoli? Kuunnellaanko Viimeinen mammutti?

Edit. Kurkatkaa vielä Järjellä ja tunteella-blogin Susan mietteet Evoluutiosta.

Deborah Underwood & Renata Liwska: Ihan hiljaa

Deborah Underwood: Ihan hiljaa
Kustantaja: Karisto 2011
Alkuteos: The Quiet Book 2010
Suomennos: Sanna Vartiainen
Kuvitus: Renata Liwska
Ulkomainen kuvakirja
Sivuja:32

On hetkiä, jolloin on ihan hiljaista. Vaikkapa silloin
...kun outo sukulaistäti tulee yllätysvierailulle.
...kun miettii "pureeko se?"
...kun valot himmenevät ja konsertti alkaa.

Pyhäinpäivän ja yhtä hyvin minkä tahansa muunkin hetken lukemiseksi sopii Deborah Underwoodin ja Renata Liwskan kuvakirja Ihan hiljaa (Karisto 2011), jossa kuvaillaan niitä arjen ja juhlan hetkiä, jolloin saa olla ääneti. Shhh...

Ihan hiljaa on kirja, jota ei voi eikä tarvitse analysoida. Sen lukeminen ja katseleminen antaa rauhoittavan kokemuksen, joka riittää itsessään. Etsin aina sanoja, tarinoita ja kielikuvia. Siksi yllätyin, että suoranaista kertomusta vailla oleva kirja voi sanoa niin paljon.

Underwoodin sanat ja Liwskan kuvat puhuvat keskenään. On hauska ajatella kaikkea niitä hetkiä, joilloin on ihan hiljaista, kuten silloin, kun sukeltaa veden alle, kun saa toivoa tai kun tajuaa, että kylpyvaahtoa tuli vähän liikaa. Ehkä vielä hauskempaa on kuitenkin katsoa kirjan eläinhahmoisia kuvia. Hikan pidätteleminen konsertissa, leipäkivien heittely parhaan ystävän kanssa tai eväiden lipsahtaminen maahan tuntuvat jotenkin erityisen merkitykselliseltä oivalluksen hetkiä tarjoavien kuvien kanssa. Ja nyt puhun ihan aikuisten oivalluksista, vaikka lapsetkin takuulla tästä kirjasta nauttivat. Liwskan kuvamaailma on kaunis ja suloinen, muttei liian siloiteltu, vaan pieniä hymynkareita aikaansaava.

Ihan hiljaa on niitä kirjoja, joita on vaikea arvioida, mutta helppo arvottaa. Tarinaahan tässä ei ole, mutta sitäkin hurmaavampi tunnelma. Hiljaisuus, edes pieniksi toviksi taaksejäävä kiire, tekee hyvää niin lapsille kuin aikuisillekin. Ne ovat sellaisia arvoja, joita haluan ainakin osin kantaa mukanani. Toki kiireellekin on aikansa ja pieni stressi voi joskus piristää, mutta elämän suvantokohdat ovat niitä hetkiä, joiden aikana oman jaksamisen kuvitteelliset akut latautuvat kaikkein parhaiten.

Luulen, kirja puhuttelee niin lapsia kuin ennen kaikkea aikuisiakin. Joskus on hyvä olla ihan - tai ainakin melkein - hiljaa.

******************** (kyllä, 20 tähteä viisivuotiaani mukaan: Tämä on ainakin kakskymmentä pistettä! Niin ihana. Ja niin erinomaisen onnistunut kuvituskin. Varsin pikkuvanha kommentti, eikö?)

Ihan hiljaa on oltu myös Lastenkirjahyllyssä.

Kolme (vihreää) koirakuvakirjaa

"Äiti, minusta meidän pitäisi hankkia koira", sanoo Vesta-Linnea päivällispöydässä.

- Koiranpentu! Siiri hihkuu. - Onko se minulle? Se on ihana!

"Mutta Salla, osaatko sinä hoitaa koiraa?" Lasse kysyy.
Salla sanoo: "Osaan! Minä tiedän koirista ihan kaiken."

Kun perheessä poetaan jonkinasteista koirakuumetta ilman vakavaa aikomusta hankkia koira, on selvää, että siellä luetaan paljon koira-aiheisia lastenkirjoja. Esittelen niistä nyt kolme, jotka kaikki ovat graafisen sattuman oikusta metkasti vihreäkantisia.

Jokainen kirja on niin mainio, että ansaitsisi oman blogikirjoituksensa. Koska ne kaikki kuitenkin eri painotuksin kiertyvät saman teeman ympärille, päätin niputtaa ne saman otsikon alle. Kirjat ovat Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linnea ja samettikuono (Tammi 2005; Vesta-Linnéa och gosnosen), Tiina Nopolan ja Mervi Lindmanin Siiri ja hurja Hunskeli (Tammi 2008) sekä Lauren Childin Samu ja Salla: Me ihan totta osataan hoitaa koiraa (Wsoy 2010; Charlie and Lola: We Honestly Can Look After Your Dog 2005).

2000-luvun puolivälin jälkeen ilmestyneistä kirjoista kaksi on siis kotimaista ja yksi brittiläistä tuotantoa. Vihreän värin ja koira-aiheen ohella niille on yhteistä realistinen kuvitus. Kodit eivät ole kauniita eivätkä järjestuksessä, vaan ne ovat suuri sellaisia kuin itse kullakin: enemmän tai vähemmän sekaisin, täynnä pieniä yksityiskohtia, lähellä länsimaisille lapsille tuttua arkea. Kaikki kirjat ovat reippaita, niissä ratkotaan arjen pieniä ongelmia eikä missään kirjassa mielesteäni aliarvioita lapsilukijoita. Luin kirjat yhdessä lasteni, viisi- ja puolivuotiaan tytön sekä kaksi vuotta nuoremman pojan, kanssa. Näistä vain Siiri-kirja oli tarpeeksi hassu kolmevuotiaan makuun, minkä vuoksi siirryn nyt esittelemään jokaisen kirjan erikseen yhdessä lastenkirjakriitikon tehtävänsä vakavasti ottaneen joulutytön kanssa.

Ikäjärjestyksissä vanhin kirja on Appelgrenin kirjoittama ja Savolaisen kuvittama Vesta-Linnea ja samettikuono. Vesta-Linnea haluaa koiran, mikä on isoveli Paul-Axelin mielestä siskon paras idea ikinä. Nelilapsinen perhe harjoittelee ensin hoitokoira Bellalla ja päätyy sitten ottamaan oman, dalmatiankoiraa muistuttavan Nuuskun. Nuusku-koira tuo perheen elämään valtavasti vauhtia ja iloa, mutta omalla tavallaan surunkin opettelemista ja vaikean asian kohtaamista. En paljasta juonesta sen enempää, mutta kirjan voi huoletta lukea herkillekin lapsille. Kaikkeen löytyy aina joku ratkaisu.

Vesta-Linnea-kirjoissa erilaista - edelleenkin! - moneen muuhun lastenkirjaan verrattuna on se, että Vesta-Linnean perhe on uusperhe. Äidin uusi mies Viktor on mukava risuparta, mutta uusperheen jännitteet näkyvät selkeästi kirjassa. Esimerkiksi se, että Vesta-Linnea halaa Viktoriakin, mainitaan erikseen. Vesta-Linneat ovat mielestäni myös parhaasta päästä sellaisia lastenkirjoja, joissa käsitellään tunteita ilosta suruun, luopumisesta riehakkuuteen ja epävarmuudesta kaikkivoipaisuuteen.

Salla Savolaisen kuvitus on kekseliäisyydessään ihan omaa luokkaansa. Esimerkiksi ihmisten tunteita hän kuvittaa eläimen kasvoin. Yhdessä kuvassa Vesta-Linnean äiti muuttuu lempeäkasvoiseksi koiraksi. Koti on lapsiperheille tyypillisesti sotkuinen, sukka voi ihan hyvin roikkua kukassa, tuttipullo olla takintaskusa tai tomaatteja keittiön pöydän alla.

Tyttäreni kommentoi kirjaa näin: "Tämä oli tosi tosi TOSI hyvä kirja. Se oli aika surullinen ja aika hassu. Surullista oli, kun [en kerro juonta]. Mutta ei se sitten ollutkaan niin surullista, ei mua itkettäny. Ja parasta oli se koira. Ne kaikki koirat. Mutta miksi niillä oli seinällä kaikkien muiden paitsi Vesta-Linnean kuva?". Ostin Vesta-Linnean kaksi viikkoa sitten. Sen jälkeen olemme lukeneet kirjaa 3-4 iltana viikossa.

Tiina Nopolan kirjottama ja Mervi Lindmanin kuvittama Siiri ja hurja Hunskeli on nyt jo kahdeksanteen osaansa ehtineen Siiri-sarjan kuudes kirja. Siiri viettää syntymäpäiviään eikä ensiksi saa aamulla kuin kakkua. Hän pohtii, missä lahja on, eivätkö äiti ja isä anna edes yhtä pientä vesivärinappia? Pian Siiri näkee rotan kokoisen oloinen, joka on kummallisen näköinen tylppäkuono. Koira nuolaisee Siiriä nenänpäästä ja ihastus on molemminpuolista. Kun haltiakummeiksi saadaan vielä kolme Ottoa, pikku-Otto, keski-Otto ja iso-Otto, pitäisi koiraperheen elämän olla mallillaan. Hunskeliksi nimetty koira on kuitenkin pieni riiviö. Tästä ei tule mitään!, kirkuu äitikin. Ei auta kuin ilmoittaa Hunskeli koirien päiväkotiin, joka sijaitsee oivallisesti osoitteessa Murinakatu 2.

Muuttuuko Hunskeli koirien päiväkodissa vai kuinka kaikki sujuukaan? Tiina Nopolan tarina Hunskelista on lämmin ja hillitön samaan aikaan. Se kysyy sitä, että täytyykö kaikkien sopeutua ja olla samanlaisia? Mervi Lindmanin kuvitus on Salla Savolaisen tapaan arkista, riehakasta ja kotoisaa. Se on eri tavalla oivaltavaa ja esimerkiksi Siirin perheen kirjojen kansissa riittää hauskaa bongattavaa aikuisillekin lukijoille.

Olemme lukeneet Siiriä ja hurjaa Hunskelia monta kertaa viime syksystä alkaen ja joka kerta Hunskelin reippaat edesottamukset naurattavat lapsiani suunnattomasti. Esikoiseni on kuitenkin kasvamassa isoksi tytöksi, koska osasi analysoida Hunskelin villiä käytöstä tuumien hellästi, että "Hunskeli on vielä niin pieni. Siksi se ei osaa".

Tyttären kommentit: "Höh. Minä en tykännyt, kun Ottojen nimet oli vaan ottoja. Otto ja Otto ja Otto. Niiden olis pitänyt olla Roope, Robert ja Otto." Vaikka tytär ei juuri tällä luentakerralla innostunut Siiristä ja hurjasta Hunskelista, on kirja hänen mielestään niin hyvä, että hän on ottanut juuri sen mukaansa päiväkodin Oman kirjan viikkoonkin.

"Vihreistä" koirakirjoista tuorein on viime vuonna suomennettu Lauren Childin Samu ja Salla-kirja Me ihan totta osataan hoitaa koiraa. Myös siinä kaiken ytimessä on koira, ei kuitenkaan oma, vaan Samun parhaan kaverin Lassen makkaramainen mäyräkoira Lysti. Salla on varma, että osaa kaverinsa Lotan kanssa hoitaa koiraa sen ajan kuin pojat potkivat palloa. Lysti kun on niin mainio koira, että osaa mitä tahansa taulujen maalaamisesta kahdella jalalla kävelemiseen. Ei ole vaikea arvata, että Lystin hoitaminen ei ole ihan niin helppoa kuin tytöt arvelevat ja pian jalkapallokentän laidalla ja puistoissa kuuluu huuto Lysti missä sinä olet?

Samu ja Salla-kirjat on kirjoitettu puhekielellä. En erityisemmin pidä puhekielisistä kirjoista, mutta Samussa ja Sallassa ratkaisu toimii. Lauren Child osaa mielestäni kuvata hyvin pikkulasten maailmaa, johon kuuluu niin isomman sisaruksen ihailu, mustasukkaisuus, pienemmän taitojen vähättely, nirsoilu, elämänilo ja aina jonkinlainen, opettavaisen ja anarkistisen välimaastossa lymyilevä, loppuratkaisu. Lauren Childin kuvitus on hurmaavaa.

Tyttären kommentit: "Oli tää aika hyvä. Mutta siks kun tää on Pikku kakkosessakin. Ja muutenkin. Äiti, luetaan taas se Vesta-Linnea ja samettikuono".


Tähdet:
Vesta-Linnea ja samettikuono
***** (tytär)
****+ (äiti)

Siiri ja hurja Hunskeli
*** (tytär, olisi kuulemma antanut enemmän, jos Otoilla olisi paremmat nimet)
***½ (äiti)

Samu ja Salla: Me ihan totta osataan hoitaa koiraa
**** (tytär)
***+ (äiti, joka pitää kyllä Samuista ja Salloista, mutta on vähän väsynyt niihin)

Kirjavan kammarin Karoliina on käsitellyt muita Vesta-Linnea-kirjoja. Hän on kirjoittanut Mervi Lindmanin kuvitusten yhteydessä myös Siiri-kirjoista. Mari A on esitellyt blogissaan mm. juuri Vesta-Linnean ja samettikuonon. Lastenkirjahyllystä löytyy useitakin postauksia esittelemiini lastenkirjasarjoihin liittyen.