Kustantaja: Wsoy 1977, uudelleen kuvitettu painos 2011
Kuvitus: Hannu Taina
Kotimainen lastenkirja, saturomaani
Sivuja: 128
Nyt kelluja oli jo niin lähellä, että Reeta saattoi nähdä vielä kaksi tassua ja pyöreän, pullean massun. Sehän oli nalle, ihan selvästi! Reetan sydän alkoi takoa, ja hänestä tuntuikuin aurinko olisi paistanut kirkkaammin, meri välkkynyt kultaisempana ja taivas ollut sinisempi kuin ennen. Sellaista saa onni aikaan!
Nyt on pakko sanoa heti alkuun, että sydämessäni ailahtaa erityinen ilon ja nostalgian sekainen tunne. Sain jokunen aika sitten käsiini Elina Karjalaisen ensimmäisen Uppo-Nallen (1977), jota en ollut lukenut sitten lapsuuteni. Olin toki tässä välissä lukenut lapsilleni Uppo-Nallen loruja erilaisista kokoelmista sekä muutamia muita uudehkoja Uppiksia, kuten Uppo-Nallea ja Sukelluskelloa, mutta tätä ensimmäistä Uppo-Nallea en ollut tainnut edes vilkaista sitten lapsuuteni.
Koska olen niin innoissani palattuani lastenkirjan muodossa johonkin tuttuun ja ihanaan, en edes aio yrittää kirjoittaa kunnollista, puolianalyyttistä blogiarviota, vaan huudahtelen vain. Uppo-Nalle ansaitsee sen. Viisi vuotta sitten edesmennyt Elina Karjalainen ansaitsee myös kaikki mahdolliset huudahtelut. Siinä määrin viisaasti hän kirjoittaa Reeta-tytön, mereltä ajelehtineen nallekarhun sekä Laulavan Lintukoiran, englanninspringerspanielin, ystävyydestä.
Uppo-Nallen kehyskertomus on varmasti monille tuttu, mutta koska kaikki eivät lelukarhun tarinaa tunne eikä kertaus ole ylipäätään pahasta, kerron lyhesti, että kirjassa Reeta on pieni tyttö, joka toivoo itselleen ystävää, helposti silitettävää ja helposti sylissä pidettävää. Hänen toiveensa käy toteen eräänä tylsänä päivänä, jolloin Reeta on tehnyt jo kaksikymmentä hiekkakakkua ja tuuli puhaltaa rannikolla. Meressä kelluu Ranskasta saakka ajelehtinut nalle, kovia kokenut ja upoksissakin ollut karhu, Uppo-Nalle. Vaikka äiti tuumaa, että Hyi! ja että siinä voi olla bakteereja, tulee Reetasta ja nallesta erottamattomat, sillä
Tänä päivänä tassuista laulun teen,
se liittyvi kuonoon kultaiseen.
Tämä kaikki aaltojen avulla ui
ja rannalla seisoja ihastui,
sillä tapahtuu kovin harvoin että
tulee armas ystävä pitkin vettä.
Uppo-Nalle on paitsi tarina ystävyydestä, myös mutkaton lapsuuskuvaus. Kirja koostuu pienistä episodeista: peippospelosta, lettukesteistä ja kuvitteellisesta syntymäpäivästä, karkumatkasta ja junaretkestä, intiaanileikistä ja isoäidin laihtumisyrityksestä sekä vielä hieman - seitsemänkymmentälukulaisesti - paperinukesta nimeltä Jukka Kuoppamäki. Elina Karjalainen osaa kertoa lapsen maailmasta hellästi ja oivaltavasti sortumatta missään vaiheessa imelyyteen. Päinvastoin, Reetan ja Uppo-Nallen ystävyys on luontevaa. Kukaan, edes kirjan aikuiset, ei kyseenalaista sitä että nalle osaa jutella. Kirjan lapset ovat uteliaita ja toimivia. He ovat sitä jopa siinä määrin, että kun luin kirjaa iltasaduksi omille lapsilleni, minua ihan hirvitti ajatella verivaloja sekä heinätupakkaa. Ihanko oikeasti lapset voivat tehdä tuollaisia?!
Syksyllä 2011 julkaistussa uusimmassa painoksessa vanha mustavalkoinen kuvitus on muuttunut värilliseksi, kun Uppo-Nallejen tuttu kuvittaja Hannu Taina on luonut kirjaan uuden nelivärikuvituksen. Värikuvitus tekee kirjasta houkuttelevan, omaan makuuni ehkä aavistuksen liiankin heleän. Seitsemänkymmentäluvun lapsena tunnen tietenkin lämmintä nostalgiaa nimenomaan mustavalkokuvitusta kohtaan, mutta toivotan silti värikkäämmän maailman tervetulleeksi. Hannu Tainan hahmot ovat eläviä ja lämpimiä miten vain.
Elina Karjalaisen kerronta on ylityslaulu lapsille ja lapsuudelle. Hänen sanoissaan on viisautta ja syvyyttä, mutta myös naurua. Uppo-Nallen lukemisen jälkeen maailma on enemmänkin kuin vain piirun verran tavallista parempi paikka. Siksi Uppo-Nallea voisi suositella kaamosaikaan luettavaksi ihan jokaiselle. Minä ainakaan en voi nyt muuta kuin hymyillä.
Mutta minä kaipaan porotusta,
kun on talvi, taivas musta.
Oi, jos aurinko ois työssä
pakkasella, tähtiyössä!
***** (eihän Uppikselle voi vähempää antaa!)
Elina Karjalainen kirjoitti Uppo-Nalle-sarjaa kaikkiaan yli 20 kirjan verran. Lisäksi on julkaistu Uppo-Nalle-aiheisia luonto-, kokkaus- ja värityskirjoja. Onko teillä omakohtaisia kirjamuistoja Uppo-Nallesta? Tai luetteko niitä ehkä aikuisenakin?
