Kirsi Kunnas 90 vuotta -haaste

Tiitiäinen, Herra Pii Poo, Haitula, Ville ja Valle, Jaakko Vaakko Vesirotta... Kirsi Kunnas, Tiitiäisen, Kani Koipeliinin ja monen muun hienon runoteoksen äiti. Jonna, Katja ja Leena haastoivat minut Opuscolo-blogista alkunsa saaneeseen haasteeseen, jonka ideana on kertoa omalla tyylillä rakkaista Kunnaksen runoista tai siitä, miten on runoilijan tuotantoon tutustunut.  Kiitos haasteesta, joka ei olekaan ihan helppo, sillä en tiedä mistä aloittaa!

Kukapa ei liikuttuisi Tunteellisen siilin piikein piikittelystä, herkityisi Tiitiäisen metsäläisyydestä tai kummastelisi henkiin sulanutta Pakastettua hanhea. Minulla on tapana kirjoittaa kuuhun lentävän muurahaisen runo pienten sukulaisten onnittelukortteihin ja kun keitän perunoita, ajattelen niiden loppumatonta hoppua siellä kannen alla. Perunaparat! Kirsi Kunnaksen runot ovat siis monessa mukana omassa elämässäni. Hän on oiva riimittelijä myös suomennoksissaan ja muistini mukaan tutustuin Kirsi Kunnaksen riimittelyyn Hanhiemon iloisen lippaan kautta.

Hanhiemon iloinen lipas elää meillä nyt toista elämäänsä: kirjan ensimmäinen elämä lapsuudenkodissani oli kovasti kulutettu, sillä taisin lopulta leikata mielestäni hienoimmat kuvat ja runot irti kirjasta... Voi ei! Niin rakas kirja minulle oli, että ostin sen omakseni vuonna 2005, kun odotin esikoistani ja luin sitä ääneen vielä syntymättömälle lapselleni ja myöhemmin tietenkin molemmille lapsilleni ja edelleen omaksi ilokseni. Kunnaksen riimit ovat hauskoja ja oivaltavia, surullisia, iloisia, opettavaisia, vanhanaikaisia ja hieman hurjiakin. On kurja Kimmo Limmo, ihmeellinen kenkätalon eukko, laiska Marjatta tytti, hirttohamppu, Viikon lapset ja tietenkin pieni possu, joka meni ostamaan ruokaa.

Riimien voima on ihmeellinen käännöksinäkin, sillä Hanhiemon iloisen lippaan lorut eivät ole mitä tahansa käännöksiä, vaan silkkaa Kirsi Kunnasta. Ilman Kunnasta pienet tytöt eivät ehkä olisikaan tehty inkivääristä ja kanelista eikä pieniä poikia etanoista, sammakoista ja koiranhäntätupsukoista. Ehkä heidät olisi tehny jostain muusta? Jos joku muu olisi riimitellyt klassikkorunot suomeksi, tuntisimmeko Tyyris Tylleröä tai olisiko se Jussin talo, jossa oli mallaspussi? Siksi Hanhiemon iloinen lipas on minulle "se" Kirsi Kunnaksen kirja Tiitiäisen satupuun ohella.

Aina kun ajattelen Kirsi Kunnasta, ajattelen myös Hanhiemon iloista lipasta, jossa yhdistyvät kaksi asiaa joita rakastan: Englanti ja maailman parhaiten riimitelty lastenrunous.

Tämä haaste lie käynyt useimmissa niistä blogeista, joita seuraan. Mutta jos Maria, Linnea ja Viivi ette ole saaneet tätä haastetta, niin napatkaa tästä mukaanne!

Haasteen säännöt ovat tässä:

1. Kerro, mikä Kirsi Kunnaksen runoista on sinulle tärkeä ja miksi. Voit myös kertoa, miten olet tullut tutuksi runoilijan tuotantoon. Tekstin tyyli on vapaa.
2. Kirjoita aiheesta blogiteksti, jonka yhteydessä mainitset haasteen alkuperän. Liitä tekstiisi haasteen säännöt.
3. Lähetä haaste 3-5 Kirsi Kunnaksen runoihin tutustuneelle.
4. Kerro osallistumisestasi kommentoimalla tätä tekstiä (Opuscolo-blogissa).
5. Aikaa vastaamiseen on joulukuun kuudenteen päivään saakka.

--

P.S. Kuurakuvat otin viime viikonloppuna Suonenjoella.

Tammen kultainen juhlakirja

Tammen kultainen juhlakirja
Toimittanut: Päivi Heikkilä-Halttunen
Kustantaja: Tammi 2012 (kirjat julkaistu suomeksi vuosien 1952-2012 välillä)
Kuvitus: mm. Alice ja Martin Provensen, Richard Scarry, Gustaf Tenggren
Suomennos: mm. Helena Anhava, Kirsi Kunnas, Marjatta Kurenniemi, Tuula Korolainen, Sinikka Nuormaa
Ulkomainen lastenkirja, kooste Tammen kultaisista kirjoista, Yhdysvallat
Sivuja: 272

Kun kana Karoliina taas oli kotona se sanoi:
- Kuka auttaa minua alustamaan taikinan?
- En minä! sanoi hanhi.
- Enkä minä! sanoi kissa.
- Enkä minä! sanoi porsas.
- Sitten minä alustan taikinan itse, sanoi kana Karoliina.
Ja niin se teki.

Ihastuttavia muistoja omasta lapsuudesta? Ne kaikkein rakkaimmat, kaikkein kultaisimmat kirjat? Ärsyttävän moralistisia tarinoita? Amerikkalaista hapatusta? Sitä kaikkea, aivan varmasti. Tammen kultainen juhlakirja (2012) sisältää kymmenen Kultaista kirjaa, joihin mahtuu niin eläin- kuin lapsitarinoita, toiminnallisia kertomuksia, elämisen ja olemisen ihmettelyä sekä riimien juhlaa.

Tammen kultaiset kirjat-sarja alkoi ilmestyä Suomessa Helsingin olympialaisten vuonna 1952. Lastenkirjallisuuden vapaa tutkija ja kriitikko, mainiosta Lastenkirjahylly-blogistaan tunnettu Päivi Heikkilä-Halttunen on koonnut ja toimittanut sarjan ansaitseman juhlakirjan, johon sisältyvät tarinat - kokonaiset kirjat - on julkaistu Suomessa vuosien 1952-2012 välillä. Teoksen viimeinen kirja Oi, mikä talo! ilmestyy suomeksi nyt ihkaensimmäistä kertaa.

Heikkilä-Halttunen on tehnyt hyvää työtä kootessaan Juhlakirjaa. Hänen ansiostaan kirjan kansien väliin mahtuvat tarinat antavat hyvän läpileikkauksen Kultaisista kirjoista. Mukana on niin ihania eläintarinoita, paikoin hyvinkin opettaisia ja ehkä hieman ylisöpöjä kertomuksia, runoja ja satuja. Totta kai itse kukin lukija alkaa kirjaa lukiessaan muistella ja kaivata jotain tiettyä kirjaa, ihmetellä valintoja ja sitä rataa, mutta kirjaa koottaessa on aina tehtävä valintoja, kenties kompromissejakin. Monipuolisuutensa ansiosta Juhlakirja täyttää roolinsa hienosti. Se myös muistuttaa siitä, kuinka huippuammattilaiset ovat tehneet lastenkirjallisuutta kotimaassamme vuosikymmeniä; Kultaisten kirjojen kohdalla toki suomentajina, mutta Kirsi Kunnas, Helena Anhava, Sinikka Nuormaa sekä ennen suomentamattomassa Oi, mikä talossa Tuula Korolainen ovat saaneet ja saavat äidinkielemme vivahteikkuuden hehkuunsa. En ole lukenut yhtään Kultaista kirjaa alkukielisenä, mutta uskoisin, että Maalarikissat suomentanut aina yhtä taitava Kirsi Kunnas on yltänyt vähintäänkin samaan kuin kirjan kirjoittanut Margaret Wise Brown:

vihreitä lehtiä
ja punaposkimarjoja
ja kirsikkasarjoja.
Ja kultaiset päärynät
oksilla välkkyvät.
Ja tuostapa löydän
punaisen pöydän,
ja keltaiset tuolit
saat sinä, jos huolit.

Maalarikissoista pääsen vielä sanomaan muutaman sanan kirjan kuvituksesta. Nykylukijalle kirjojen 1950- ja 60-lukulainen kuvitus näyttäytyy viehättävän vanhanaikaisena, nostalgisena, miltei klassisena. Kuvitus on kuitenkin yhtä epätasaista kuin itse kirjatkin: Richard Scarryn kuvittama Atte Ankka ja hänen ystävänsä hurmaa, Tibor Gergelyn Viisi pientä palosotilasta edustaa 1940-50-lukujen vaihdetta tyylipuhtaimmillaan ja Feodor Rojankovskyn kuvittama Kolme karhua luo karhukertomukselle sopivan metsäisen ja hieman slaavilaisenkin tunnelman. Kolme karhua on sivumennen sanoen itselleni yksi rakkaimmista Kultaisista kirjoista. En ollut nähnyt kirjaa yli 30 vuoteen, mutta nyt heti muistin kuvat ja saavutin jotain omasta lapsuudestani. Olen siitä iloinen. Osa kuvituksesta ei ole yhtä ihastuttavaa: Garth Williamsin kuvittama Laivakoira on suttuinen ja jotenkin vääränlainen. Eloise Wilkinin kuvittama Nukke ja minä taas miltei ällösöpö, mutta kaikki maailman pikku äidit rakastanevat sitä. Suhtautumiseni kirjojen kuvitukseen on tietenkin täysin subjektiivista. Sitä ohjailevat paitsi omat muistoni ja mieltymykseni, myös 4- ja 6-vuotiaiden lasteni maku.

Vaikka en ole varauksettoman ihastunut Kultaisten kirjojen maailmaan - sarjassa on liki 200 kirjaa, olisi mahdotonta olla haltioissaan niistä jokaisesta - olen erittäin tyytyväinen Juhlakirjaan. Ihmettelen oikeastaan vain yhtä asiaa: Juhlakirjan lopussa on luettelo kaikista julkaistuista 193 Tammen kultaisesta kirjasta. Jostain syystä juokseva numerointi alkaa kuitenkin vasta toisesta kirjasta, Pörri, pienestä ankanpojasta. Tämä sinänsä pieni toimittajan tai kustannustoimittajan huolimattomuusvirhe alkoi häiritä niin, että kävelin tyttäreni kirjahyllylle, otin esiin hänelle rakkaan Pikku Viu-Viun (joka on kolmas sarjassa koskaan julkaistu kirja, alkukielisenä julkaistu vuonna 1950). Se paljasti heti, että ihkaensimmäinen ja numerolla yksi merkitty Tammen kultainen kirja on Meidän Mirri. Sen puuttuminen listasta oudoksuttaa. Heikkilä-Halttusen esipuheessaan mainitsema Meidän Mirri toivottavasti lisätään luetteloon sitten, kun Tammen kultaisesta juhlakirjasta otetaan uusi painos.

Olen varma, että uusi painos otetaan, sillä Juhlakirjalla on monille aikuislukijoille sellaista tunnearvoa, että kirja löytänee tiensä moneen kotiin. Nykylapsiakin kertomukset tuntuvat miellyttävän. Ja vaikka tarinat ovat monin paikoin ärsyttävyyteen saakka opettavaisia, ovat ne niin hauskoja, oivaltavia ja ihania, että monet pienet lukijat uppoutuvat varmasti niiden maailmaan ihastuen ikihyviksi. Tammen kultaisen juhlakirjan suurin viehätys piileekin siinä ketjussa, joka kesää sukupolvelta toiselle. Siinä on sellaista lisäarvoa, joka tekee kirjasta klassikon ja monen perheen kirjahyllyn aarteen - niin ainakin meillä. Juhlakirja on ihana, ärsyttävä ja rakastettava. Se on juuri oikeanlainen.

****

P.S. Yleensä huomioin blogini lastenkirjajutuissa omien lasteni kommentit. Tällä kertaa en niitä saanut, mutta olemme viimeisen parin viikon aikana lukeneet Tammen kultaista juhlakirjaa joka päivä nimenomaan lasteni toiveesta. Se kertonee siitä, kuinka paljon he kirjasta pitävät. Kuusivuotias lukee tarinoita itse ääneen: kirjat ovat siis myös mainiota luettavaa lukemaan opetteleville esikoululaisille.