Jenny Erpenbeck: Kairos

 

Jenny Erpenbeck: Kairos
Tammi, Keltainen kirjasto 2025
Kairos 2021
Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
Kansi Laura Lyytinen
408 sivua
Saksalainen romaani

Edessä oleva vuosi on hämärän peitossa, hämärän kuin himmentynyt peili. Eikö hän kuitenkaan kuule hälytysääntä, joka on aiheutunut siitä, ettei hän näe mitään? Laahustus ja putoaminen ja liukuminen ovat niin eläviä, tavattoman elävää kaikki se, mikä on lähtenyt liikkeelle.

Kahtia jakautunut Saksa, yhdistyvä Saksa. Vasta 19-vuotias Katharina, häntä 34 vuotta vanhempi Hans. Itä-Berliini, ja muurin murtumiseen on vielä muutama vuosi. Hans on naimisissa eikä aio jättää vaimoaan, Katharina hullaantuu ja heidän välilleen syntyy intensiivinen suhde, joka muuttuu koko ajan hurjemmaksi ja saa alistavia, väkivaltaisia muotoja. Samaan aikaan muuttuu myös ympäröivä maailma. Kun yhteiskunta hakee uutta suuntaa ja vanha valtio romahtaa, alkaa myös henkilökohtainen raunioitua. 

Jenny Erpenbeckin Kairos on paitsi kertomus epätasa-arvoisesta parisuhteesta myös poliittinen romaani, jossa kannanotto syntyy lukijassa itsessään. DDR on erilainen Katharinalle ja Hansille niin heidän ikänsä kuin taustojensakin vuoksi. He molemmat ovat itää, mutta ajan edetessä toinen valtio lakkaa olemasta: länsi ja itä yhdistyvät, lomittuvatkin, mutteivat silti aidosti kohtaa. Yhdistyminen ei tarkoita vapautta tai automatisoi hyvää elämää, sillä historian kerrostumat elävät ja lomittuvat yhteiskunnassa aina. Toinen puoli hallitsee toista – aivan kuin ihmissuhteessakin.

Kairos on syvä ja hyvällä tavalla hengästyttävä romaani. Se haastaa lukijansa tavalla, jota arvostan: kerronnallisesti, näkökulmateknisesti, temaattisesti, kulttuuriviittauksiensakin osalta. Aina ei esimerkiksi ole selkeää, toimiiko kertojana Katharina vai Hans. Romaani on myös monin osin inhottava. On hirvittävän helppoa inhota Hansia, ja inhoankin: sitä, millainen hän on, mitä hän edustaa, hänen ja Katharinan ikäeroa, Hansin asennetta ja tekoja. Kaikkea. Ja samalla juuri Hansissa, toki Katharinassakin, heijastuvat Saksan ja Saksojen historian monet polut aina toisen maailmansodan ajasta Saksojen yhdistymiseen. Lukiessani halusin ravistella Katharinaa, että lähtisi, lähtisi heti ja että Hans joutuisi kärsimään.

Ja jos Kairos onkin (Hans-)osin vastenmielinen, on se romaanina kauttaaltaan upea. Sitä voi yhtään liioittelematta kutsua aikamme parhaimmistoon kuuluvaksi kaunokirjallisuudeksi. Se on hyvin kirjoitettu ja suomennettu, otteessaan pitävä ja siten koukuttava, korkeakirjallinen, kulttuuriviittauksia sisältävä, historiaa luotaava, vastenmielinen – ja niin, niin hieno, että se soi kuin “Requiem”, mutta:
“Ei se nyt sovi tähän, nuori nainen sanoo. Hän sanoi nyt tähän.”

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt
Tammi 2019, Keltainen kirjasto
Gehen, ging, gegangen 2015
Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
Kansi Laura Lyytinen
415 sivua
Saksalainen romaani

Millainen tarina on satunnaisten kuvien taustalla? Vai onko enää kyse edes tarinasta? Uutistenlukija sanoo nyt lopuksi, että pelkästään Berliinin ympäristön järviin on eri uimaonnettomuuksissa tänään hukkunut kuusi ihmistä, hän kutsuu sitä surulliseksi ennätykseksi ja siirtyy sitten säätiedotukseen. Kuusi ihmistä, hukkuneet kuten mies, joka on vielä lähijärvessä. We become visible. Miksei Richard ollut huomannut miehiä Alexanderplatzilla?

Richard on eläkkeellä oleva Humbold-yliopiston professori, Itä-Saksan kasvatti, joka on ehtinyt saavuttaa pitkän työuran yhdistyneessä Berliinissä. Leskeksi ja eläkkeelle jäätyään Richardin elämä tuntuu tyhjältä ja rutiinien täyttämältä, rakastajatarkaan ei ole enää kuvioissa mukana. Alexanderplatzille majoittuneet afrikkalaiset turvapaikanhakijat kiinnittävät Richardin huomion. Miehet nälkälakkoilevat ja kieltäytyvät kertomasta nimeään protestina ja huomiota saadakseen. Turvapaikanhakijoiden ahdinko pohdituttaa Richardia, joka lähtee jututtamaan miehiä ja myöhemmin ystävystyy heistä monen kanssa, avaa kotinsa heille. Kuulumattomuuden tunne elää DDR-juurisessa ilman läheisiä elävässä Richardissa, hänellä näyttää olevan paljon yhteistä turvapaikanhakijoiden kanssa.

Jenny Erpenbeckin taidolla kirjoitettama romaani Mennä, meni, mennyt on kuvaus eläkeläismiehestä ja pakolaisuudesta. Kokonaisuus on rakenteeltaan ehjä, kerronnallisesti vahva, osin toteava ja sopivasti tunteikas.

Mennä, meni, mennyt. Hän ei tiedä, miksi, mutta ero henkien ja ihmisten välillä on hänen mielestään ollut aina lähes olematon [--]. Erpenbeckin romaanissa paperittomat turvapaikanhakijat ovat kaikkea muuta kuin kasvotonta joukkoa, jollaisen voisi ohittaa suurkaupungin katuja kulkiessa. He ovat muun muassa Ithemba, Rashid, Rufu, Karon, Apollo. Heillä jokaisella on menneisyytensä ja toiveensa, mutta vastassa on usein byrokratiaviidakko, joka kohtelee ihmisiä kuin massaa. Mennä, meni, mennyt ottaakin kantaa Dublinin II -sopimukseen: tuntuu kuin vastuuta – ja ihmisiä – pompoteltaisiin maasta toiseen, viranomaista taholta toiselle. Prosessit ovat hitaita ja tylyjä. Tylyä on myös se, miten helppoa ihmiset on sivuuttaa, olla (muka) huomaamatta.

Vaikka kirjassa on paljon henkilöitä, on Richard sen kokoava voima: alku ja loppu. Richard tarkkailee, sitten toimii, avaa kotinsa. Hänen menneisyytensä itäsaksalaisena selittää osin ulkopuolisuuden tunnetta omassa kotikaupungissaan ja myös sitä, miten Richard löytää turvapaikanhakijoiden tilanteesta  yhtäläisyyksiä omiin tuntemuksiinsa.

Klassisten kielten parissa uransa tehneen Richardin mielessä Grimmin sadut elävät nyky-Saksan pakolaisissa. Saduissa isä lähettää poikansa etsimään onnea eri ilmansuuntiin. Saduissa maailma alkaa risteyksistä. on  Richard ajattelee, että ei ole suinkaan mikään kovin pitkä aika siitä, kun tarina maastamuutosta ja onnen etsinnästä oli myös saksalainen tarina. Toisen maailmansodan aikaiset päätökset, syntyneet ja syntymättä jääneet ihmiset ovat menneet eri aikamuodoissaan. Jokainen ihminen ansaitsee tulla näkyväksi: jokaisella on oma muistonsa tai toiveensa, ihana tai kipeä, traaginenkin. Ihmisyys on samanlaista riippumatta siitä, mistä ihminen on kotoisin, mutta toisilla on mahdollisuus valita, toisilla ei.

Ilmestyessään Saksassa vuonna 2015 Erpenbeckin romaani peilasi vuoden pakolaiskriisiä. Se on edelleen, ja etenkin nyt taas, ajankohtainen. Ajankohtaisuutta enemmän se on koskettava, silmiä avaava ja ravisteleva: Mennä, meni, mennyt on erinomaisesti kirjoitettu ja suomennettu romaani, kannanotto ihmisyyden puolesta.

Hiihtolomalla Berliinissä: tuulta, valoa ja paljoutta

On kaupunkeja, jotka heti tuntuvat omilta, joihin meno on kuin laskeutuisi turvalliseen syliin. Sitten on kaupunkeja, jotka ovat kiehtovia ja kauniita, mutta joissa on jotain vierasta. On myös kaupunkeja, joista ei saa selvää ensimmäisellä eikä toisellakaan matkalla: niissä on paljon sellaista, mikä on itselle sopivaa, mutta myös jotain sellaista, josta ei saa otetta. Lontoo on ehdottomasti ensin mainitun kaltainen: sellainen, jota en lakkaa rakastamasta. Pariisi – ihan vaan esimerkkinä – menee seuraavaan sarjaan: en päässyt sen kanssa sinuiksi, vaikka ihastelin sen monimuotoisuutta ja kevätiltoja.

Berliini kuuluu kolmanteen kategoriaan: voi, miten pidän siitä kaupungista. Pidän Berliinin yllätyksellisyydestä, rosoisen ja romanttisen vuorottelusta, kauniin ja ruman sekoittumisesta. Samalla kuitenkin: voi, miten kaupunki ei silti hahmotu päässäni muuten kuin julkisen liikenteen verkostoina. Berliini on kuin arvoitus, joka aukenee pikkuhiljaa, kuin fiilis, johon voi heittäytyä, mutta joka voi muuttua jo seuraavassa hetkessä.

Kävimme koko perheen voimin Berliinissä viime viikolla. Kaupunkiloma tarjosi hiihtolomaturisteille vaikka mitä:

♥ Maalauksia Eastside Galleryssa. Yli kilometrin mittainen pätkä muuria, Berliinin historiaa, ihmisoikeuskannanottoja taiteilijoiden näkemysten mukaisesti. Muurilla vietimme kauan aikaa innostuneita ja liikuttuneinakin.

♥ Lisää taidetta Gemäldegalerissa, vanhoja mestareita Rubensista Vermeeriin eksyttävissä saleissa (oikeasti eksyin, mutta pääsin toki uloskin). Gemäldegaleriessa kävin yksin. Rakastan taidemuseoiden tunnelmaa: vaimeina kaikuvia askeleita, salista toiseen vaihtuvia sävyjä, tiettyä turtumista maalaustaiteen merkkiteosten äärellä ja löytämisen riemua silloin, kun joku taulu erityisesti puhuttelee. 

♥ Korkeuksia. Rakastan taidemuseoiden lisäksi korkeita paikkoja, oli kyseessä sitten mäennyppylä, vuori tai torni. Vuosi sitten hiihtolomalla Lontoossa myöhästyimme varaamastamme ajasta Sky Gardenissa, mikä harmitti. Nyt otimme vahinkoa osin takaisin Berliinin TV-tornissa, josta aukesivat näkymät kaikkiin ilmansuuntiin.

♥ DDR-arkkitehtuuria. Alexanderplatz, jossa torni sijaitsee, oli niin ruma, että se tuntui jo hienolta, maailmankello ja kaikki. Maailmankello muuten komeilee myös esikoiseni saksan kirjan kannessa.

♥ Tuulta ja valoa. Käytöstä poistuneella Tempelhofin vanhalla lentokentällä oli tilaa välttää ihmismassoja. Rakastan hylättyjä paikkoja, vaikkei Tempelhof tietenkään ole hylätty, vaan suosittu ulkoilualue, jota ollaan käsittääkseni kehittämässä. Kävelin elämäni ensimmäistä kertaa kiitoradalla.

♥ Paljoutta. Berliini oli paljon. Paljon juna- ja metroasemia, paljon kekseliäitä karhupatsaita, paljon askeleita, paljon ruokaa (kuvakollaasissa koivurunkoinen sisustus on hampurilaisravintola Hans im Glückistä, jota suosittelen ja josta niin vegaanit kuin sekasyöjät löytävät runsaasti vaihtoehtoja), paljon kauppojakin (ostin itselleni mekon ja villapaidan, KaDeWe kuitenkin vain käveltiin läpi), liikaa suklaata, hurjan paljon ihmisiä Checkpoint Charliella (mutta tulipahan käveltyä sekin tienoo), ja vielä enemmän ihmisiä vanhassa Aquariumissa (mutta meduusojen seuraaminen oli aika lumoavaa ja rauhoittavaa, kuopus bongaili eri hailajeja). Oli myös paljon yllätyksiä; graffiteja, joulupukkinukke yksinään keinumassa, kirsikankukkia. Ennen kaikkea paljon askeleita, väsymyksen aikaansaamaa hyvää rentoutta.

♥ Kaihoa. Parasta oli tuuli ja valo, sekä mustarastaiden ihmeellisen voimakas ja kaihoisa laulu Charlottenburgin (alue, jossa hotellimme sijaitsi) puissa.

♥

Berliini oli hyvä ja kaikkine turistijuttuineen juuri sopiva. Silti se ei (tietenkään) ole Lontoo, jonne kaipaan aina vaan. Ehkä taas joskus, kumpaankin kaupunkiin.

Viikonloppu Münchenissä

Bad Gastein kaikkine taloineen ja salaisuuksineen vaihtui viime viikolla vielä muutamaksi kaupunkipäiväksi. Kotoisa München kutsui meitä taas. Jotkut kaupungit kasvavat puolitutuiksi: eivät oikeasti tutuiksi, mutta kotoisiksi vierailla. München on juuri sellainen, ystävällinen, leppoisa, mukava. Olen kirjoittanut blogiini niin Münchenin talvesta kuin kesästäkin matkailijan näkökulmasta, joten tällä kertaa ei ole tarpeen esitellä kivoja kohteita pariskunnalle tai lapsiperheelle. Vanhoista löytää kyllä ja Google opastaa lisää.

München on leppoisa, pieni iso kaupunki. Sellainen, jossa voi vain olla: kävellä ilman määrättyjä kohteita (vaikka toki niitäkin riittää), pistäytyä museossa ihan kuin ohikulkiessaan, paeta hellettä Englischer Garteniin. Kohdata hääseurueen, katsoa patsaiden ilmeitä, melkein pihistää omenan, nautiskella kaikesta.

Ja tietenkin, parasta on palata kotiin, ehkä jo tulevista haaveillen, sillä hyvätkin matkat väsyttävät. ♥

W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta

W. G. Sebald: Merkintöjä Korsikasta 

Tammi, Keltainen kirjasto 2016
Campo Santo 2003
Suomentanut Oili Suominen
77 sivua
Saksalais-eurooppalainen kirjoituskokoelma

Ehkä tunnin verran alus viipyi paikallaan loistaen valona pimeydessä, ikään kuin päällikkö olisi odotellut lupaa ajaa Calanchesvuorten takaiseen satamaan. Sitten, kun tähdet jo syttyivät vuorten ylle, alus kääntyi ja ajoi pois yhtä hitaasti kuin oli saapunutkin.

On kirjailijoita, joiden tuotanto tarjoaa melankolista, muttei lohdutonta, ja älykästä luettavaa. Sellainen on vuonna 2001 menehtynyt W. G. Sebald, jonka kirjoituskokoelma Merkintöjä Korsikasta on käsittääkseni Keltaisen kirjaston sivumäärältään pienin teos. Oili Suomisen oivallisesti suomentama kirja pitää sisällään neljä kertomusta tai esseetä Korsikalta – tai kuten teoksen nimessä, Korsikasta.

Sebald, joka kertoja ainakin minulle tuntuu olevan, saapuu Korsikalle, jossa hän majoittuu hotelliin. Saarella hän kulkee serpentiiniteitä, tekee kävelyretkiä, vierailee hautausmaalla ja museoissa, kohtaa lomalaisia, pohtii metsien tuhoa, sukeltaa muistoihinsa. Pienistä havainnoista rakentuu kokonaisen kulttuurin kuva: Yksi maalaus voi herättää ajatusketjuja, niemen edustalla paikallaan viipyvä laiva muistuttaa kuolevaisuudesta; korsikalainen metsästyskausi heittää muistojen Saksaan ja Englantiin. Ihmiselon kiertokulku, historia, kirjallisuus ja luonto muuttuvat koetuiksi ja eläviksi.

Merkintöjä Korsikasta on kaunis, surullinen, tarkkanäköinen ja ajelehtiva. Sebaldin kirjoituskokoelmaa voi luonnehtia monin sanoin, sillä pienuudestaan huolimatta teos pitää sisällään paljon. Sebaldin sanat kantavat maailman painoa ja keveyttä, enemmän ensin mainittua, jopa elämästä erkanemista (ainakin historiallisessa kontekstissa). Hänen tekstinsä rauhoittaa, ja saa samalla mielen vaeltamaan. Yhdistelmä kuulostaa ristiriitaiselta, mutta Sebaldin tekstissä on aina liikettä ja hetkessä kiinni olemista, joka kaikki kytkeytyy sukupolvien ja vuosisatojen ketjuihin sekä jonkinlaiseen yleiseurooppalaisuuteen. Sebaldin äärellä lukijakin löytää oman sisäisen, juurevan nomadinsa ja hyvä niin.

Siinä määrin luonnosmainen Merkintöjä Korsikasta on, ettei se nouse Sebald-suosikikseni. Ei toki tarvitsekaan Austerlitz ja Vieraalla maalla ovat niin lähellä sielua koskettavaa täydellisyyttä kuin kirjallisuus olla voi - nekin fragmentaarisia, surumielisiä ja kulkevaisia kirjoja.

Merkintöjä Korsikasta jäi auto-onnettomuudessa kuolleelta Sebaldilta kesken, mutta hänen kirjoituksiinsa tallentamistaan havainnoista valottuu kokonaisia maailmoja.

Neljä miniarviota: Varis, Nesser, Wohlleben ja Birchall

Syyskiireet tahtovat viedä taas mukanaan: on töitä, työ- ja harrastusperäisiä kirjamessukiireitä, syksyn myötä lisääntynyttä liikuntainnostusta ja tietenkin kaikenlaista puuta puuhaa. Tästä vuodenajasta on myös helppo nauttia, sen vuoksi lisäsin alkukuvaksi Emily Brontëlta lainaamani sitaatin. Olen Instragamin (klik!) puolella ollut mukana hauskassa kuvahaasteessa ja tuo kuva oli yksi syyskuun kuvistani.

Mutta kiireistä ja kirjoista: lukemiseen on aina aikaa, mutta bloggaaminen ei ole ihan samantahtista juuri nyt. Jotta mahdollisimman moni hyvä kirja pääsisi esille melko tuoreen lukukokemuksen jälkeen, esittelen nyt neljä kirjaa ns. miniarvioina. Joukossa on kotimainen romaani, ruotsalainen dekkari, saksalainen tietokirja ja brittiläinen nuortenromaani.


Hieno kotimainen

Tuula-Liina Varis: Huvila. WSOY 2016. 245 sivua. Kotimainen romaani


Tuula-Liina Variksen Huvila on temaattisesti mitä kiehtovin romaani. Turkulaisen hyvän perheen tytär Raakel menee naimisiin omalaatuisen taiteilijan kanssa. Juhani Ahon ja Ilmari Kiannon piirteitä omaava taiteilija on vahvasti Eurooppaan suuntautuva, Hitlerin aatteista innostuva mies, joka lähtee rakentamaan ”uutta Eurooppaa”. Raakel jää karhuntaljojen keskelle hirsihuvilaan yhdessä pienen tyttärensä ja perheelle palkatun piian kanssa. Miksi näin kävi?

Varis on varmaotteinen kirjoittaja, joten Huvilaa on nautinto lukea. Varis herättää eloon yhden aikakauden, Turun seudun, naisten muuttuvan roolin ja kuohuntaa enteilevän Euroopan, jotka kaikki määrittelevät Raakelin elämää.

Huvilaa markkinoidaan kuvauksena kolmen naisen yhteisöstä. Yhteisöllinen ulottuvuus jää hieman etäiseksi, mutta politiikan kaikujen ja taidemaailman kuvaus on eläväistä ja kiehtovaa. Eurooppa, Turku ja maalla sijaitseva huvila muodostavat kolmikon, jonka maailmaa lukijan tulee ikävä – kuten myös Variksen rauhallisen taidokasta tekstiä.



Psykologista perhejännitystä

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat. Tammi 2016. Maskarna i Carmine Street 2009. Suomentanut Aleksi Milonoff. 292 sivua. Ruotsalainen dekkari

Kirjailija Erik Steinbeck ja hänen taiteilijavaimonsa Winnie muuttavat New Yorkiin. He haluavat paeta kotimaassaan kokemaansa menetystä: pariskunnan pieni Sarah-tytär on siepattu eikä Erikillä ja Winniellä ole mitään havaintoja tyttärelleen tapahtuneesta. New York tarjoaa mahdollisuuden uuteen alkuun, mutta Winnie alkaa käydä salaperäisillä retkillä ja väittää, että Sarah on elossa. Erikille paljastuu myös uusia asioita Winnien menneisyydestä.

Luin Nesserin romaanin jo kesällä. Carmine Streetin sokeiden mysteeri, eräänlainen puolitrilleri, tarjosi koukuttavaa ja omassa genressään mukavan kirjallista luettavaa. New York elää melkein kuin Paul Austerin teoksissa, Nesserin luoma jännitys on samalla kertaa psykologista että haikeaa. Perheenäitinä luin tarinaa kadonneesta lapsesta myös sydän pamppaillen. Nopealukuinen romaani sopi erinomaisesti lomalukemiseksi, mutta miksei myös syksyn kiireisten hetkien vastapainoksi. Kaiken kukkuraksi Nesserin romaani on myös mainio taiteilijaelämän ja parisuhteen kuvaus.

Kiehtova tietokirja

Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä. Kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä. Das Geheime Leben der Bäume. Gummerus 2016. Was sei fühlen, wie sie kommunizieren – die Entdeckung einer verborgenen Welt 2015. Suomentanut Pirkko Roinila. 257 sivua. Saksalainen tietokirja.


Puutkin viestivät ja tuntevat. Tämä on saksalaisen metsänhoitajan Peter Wohllebenin kirjan keskeisin sanoma. Wohlleben kirjoittaa puiden sosiaalisesta verkostosta ja siitä, miten puut jopa hoivaavat toisiaan. Nämä kaikki pohjautuvat hänen mukaansa tieteeseen ja ovat saaneet hänet näkemään metsät eri lailla kuin aiemmin. Ehkä lukijankin?

Puiden salattu elämä on monilta osin viehättävä, joskin suomalaisnäkökulmasta kovin keskieurooppalainen teos. Wohlleben herättää metsät eloon ja saa (luultavasti) jokaisen lukijansa pohtimaan omaan suhdettaan kokonaisiin metsiin ja yksittäisiin puihin. Vaikka rakastan metsiä ja voimaannun puiden katveessa, on Wohllebenin kirja hieman hörhö omaan makuuni. Se, että näkisin kaikki puut - jotkut toki näenkin - yksilöinä, jää Wohllebenin kirjan lukemisen jälkeenkin vieraaksi. Mutta jos en jokaista puuta yksilönä näekään, niin erilaisina ja tärkeitä, ehdottomasti. Samoin kirjan viesti kestävästä metsienhoidosta on helppo allekirjoittaa.

Wohllebenin kirja on sujuvalukuinen ja ajatuksia antava. Parasta antia on mielestäni kuitenkin Anni Kytömäen kirjoittama esipuhe, joka on viisas, kaunis ja hienosti Puiden salatun elämän henkeä kannatteleva.

Lukunautinto varhaisteinille

Katy Birchall: It girl. Suosituksi yhdessä päivässä. Bazar 2016. The It girl 2015. Suomentanut Eija Hirvonen. 333 sivua. Brittiläinen nuortenromaani


Kukapa ei haluaisi olla koulun suosituin tyttö? Näin kysytään Katy Birchallin kirjassa It girl. Uuteen paikkaan muuttaminen on suosittu aihe nuortenkirjoissa eikä ihme, teema antaa mahdollisuuden monenlaisten aiheiden käsittelyyn. 14-vuotiaan Annen pitää sopeutua joukkoon, mutta kuten arvata saattaa, alku on aina hankalaa.

Nopealukuinen kirja kulkee hyväntuulisesti chick lit -kirjojen jalanjäljillä. Brittikirjana siinä on enemmän potkua kuin amerikkalaisissa siskokirjoissaan – pyydän toki anteeksi ennakkoluulojani, mutta ihan samoin ajattelen useimmista brittiläisistä viihderomaaneista tai romanttisista komedioistakin, niissä on (usein) enemmän raikkautta ja asennetta kuin rapakon takaa tulevissa. Hyväntuulisen vastapainona on vakaviakin teemoja, mikä sekin sopii genreen. Kysymykset suosituimmuudesta ovat tietenkin moninaisia ja elämässä on erilaisia haasteita. Birchallin kirja naurattaa ja vakavoittaa. Oma viidesluokkalaisena piti kirjassa ”kaikesta”, etenkin koirasta, ja toivoo kirjalle jatkoa.

Nuivasti luettua

Joskus kirja ja lukija eivät vaan kohtaa. Kirjoja jää kesken tai ne lukee sisulla loppuun. Kyse ei välttämättä ole huonosta, vaan itselle vääränlaisesta kirjasta: huonoon aikaan luetusta, itsensä kannalta epäkiinnostavasta, taidokkaasti kirjoitetusta mutta muuten vaan tympeästä - onhan näitä syitä. Ja joskus syy on tietenkin se, että kirja on yksinkertaisesti huono.

Olen lukenut tänä vuonna joitakin erinomaisia kirjoja, mutta toistaiseksi vain muutama on lumonnut minut kunnolla. Niitä lumonneita ja loistavia listaan tarkemmin taas loppuvuonna. Nyt viime viikkoina olen ollut jokseenkin nuiva lukija. Mikään ei tunnu kelpaavan, kirjat jäävät kesken tai luen ne loppuun ihan periaatteen vuoksi. Löydän keskinkertaisista paljon huonoa ja periaatteessa hyvistäkin sellaista, joka ei minua miellyttänyt. Nyt esittelemieni joukossa on kirjoja jotka ovat mielestäni ihan ylipäätään huonoja ja kirjoja, jotka ovat minulle vääränlaisia, mutta joita voisin suositella joillekin muille.

Millaisia huonoja tai itsellenne vääränlaisia kirjoja te olette viime aikoina lukeneet? Tässä neljä omaa väärää valintaani.

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa. Bazar 2016. Das Lavendelzimmer 2013. Suomentanut Veera Kaski. Arvostelukappale. Saksa.

Kaunokirjallisuuden parantava voima, pariisilainen kirjakauppalaiva ja kaunokirjallisuusapteekki. Tämä kaikki kuulostaa täydelliseltä välipalakirjalta etenkin kun kustantajana on lajityyppiä hienosti hallitseva Bazar (lukekaapa vaikkapa Kate Mortonin Hylätty puutarha tai Jessica Brockmolen Kirjeitä saarelta, joissa ollaan ihan viihdyttävän lukuromaanin ytimessä). Mutta ei: Saksalaisen Nina Georgen romaani on sekava, typerä, imelä ja kliseinen. Olisi pitänyt hoksata jo romaanin saksankielisestä nimestä: laventelit ovat ihastuttavia, mutta Laventelihuone... Tai Haluan tuntea, miten painat pienen takamuksesi lämmintä mahaani vasten tai Me kaikki elämämme toiveellisuudessa. Juu, niin elämme ja sen tiedän ilman puolifilosofista kirjaakin. 

Kaikessa on aina jotain hyvääkin: Pariisi on ihana, Ranskan maaseutu on kaunis, rakkaus tietenkin koskettaa. Jotain Georgen kirjasta kuitenkin kertonee se, että parasta ovat lopun kirjallisuuslistat ja ruokaohjeet. Kirjaluotsi täällä kirjoittaa Pienestä laivalla keinuvasta kirjapuodista tismalleen niitä ajatuksia, joita minunkin mielessäni risteilee. Kun ei, niin ei. Tämän kirjan luin peräti loppuun, mikä oli silkkaa ajanhukkaa.

Chris Riddel: Aga Gootti ja kuoloa kamalammat kestit. Gummerus 2016. Goth Girl and the Fete Worse Than Death 2014. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Arvostelukappale. Iso-Britannia.

Voi, tätä kirjaa en haluaisi moittia. Mainion - niin uskon - Ada Gootti -sarjan ensimmäinen osa viehätti tytärtäni ja minua. Tämä toinen osa jäi mieltä molemmilta kesken. Jäi, vaikka Kalmatollon kartanossa olisi suuret leipojaiset, ilkeä Nurjamaa juonii jotain ja mukana menossa ovat myös Ruby Kipling, Mona Lucy ja karhu nimeltä Marylebone sekä edellisestä osasta tutut Jane Korva ja Lucy Borgia. Jaana Kapari-Jatan suomennos on viehättävä, kirjan ulkoasu upea niin kuvituksen kuin folioinnin ja lukunauhan ansiosta. Brittiläinen kauhukirjoja herttaisesti mukaileva kartanomaailma viehättää sekin.  Juonenkuljetus ei nyt kuitenkaan toiminut. Kymmenvuotias tiivistää: "No kun ne vaan harjoitteli ensimmäiset 60 sivua savupiippujen päällä eikä siinä tapahtunut mitään." 

No, seuraava Ada Gootti -kirja ilmestyy pian ja sen nimi on Ada Gootti ja Humisevan karju, mukana seikkailussa ovat pappilan sisarukset Charlotte, Emily ja Anna. Kuulostaa lupaavalta, joten ehkä Ada Gootti tästä piristyy - tai kauhuistuu.

Marie Kondo: KonMari. Bazar 2015. Jinsei ga tokimeku katazuke no maho 2011. Englannista suomentanut Päivi Rekiaro. Japanilainen siivousopas.

"Siivouksen elämänmullistava taika!" Oi, miten paljon sanottu - ja kuinka paljon kohuttu ja kehuttu kirja. Kun Marie Kondon KonMarin vaaleanpunainen etukansi miltei hohti kirjaston Vippi-hyllyssä, oli minun ihan pakko lainata kirja. Arvelin kyllä, etten tule lämpenemään millekään siivouskirjalle, mutta uteliaana oli pakko ottaa selvää, mistä viimeisen vuoden aikana on kohkattu niinkin paljon.

No, siivoamisesta ja ennen kaikkea karsimisesta. Marie Kondo korostaa, että minimalistisen siisti koti on seesteinen. Se on varmasti totta, mutta Kondon karsimisvimma on aika uskomaton. En ole ainoa, joka on jäänyt miettimään, että minne ne kaikki pois heitettävät tavarat pannaan? Ja jos (ja kun!) joskus alkaa kaivata sitä isoäidiltä saatua joululiinaa tai haluaa uppoutua 1980-luvulta Uudesta-Seelannista tulleeseen kirjeeseen (muistatteko IYS:n kirjakaverit?), niin eihän niitä saa enää mistään. Tuleeko poisheitettyjen tavaroiden tilalle ostettua kuitenkin uusia? Alkaako pelkistetty koti ahdistaa? Ja tietenkin: Kotivaatteeksi alentaminen on kielletty. Tuskin kukaan haluaa rumia vaatteita, mutta jos alkaa maalata räystäitä tai kaivaa perunoita, saattaa "kotivaatteiden" eli rytkyjen omistaminen olla hyödyllistä. No, allekirjoitan kyllä sen että jos joku tavara ei tuo ollenkaan iloa, on se parempi kierrättää pois. Kierrättämisessä ja poisheittämisessäkin on kirjassa ongelmansa: Kondo ei neuvo, minne kaikki pitäisi heittää pois. Roskikseen? Ei kai. Kierrätyskeskukseen? Hieman parempi, mutta tuleeko silloin vain sysättyä omaa roinaa jonkun toisen vastuulle?

Myönnän kuitenkin, että KonMarissa on jotain kummaa viehätystä. Marie Kondo kirjoittaa mukavasti ja teksti kyllä koukuttaa. Vaikka luin koko kirjaa niin sanotusti vastakarvaan, nautin lukemastani. Tunnustan, että kirjan luettuani siivosin vaatekaappiani. Ja vaikka olen edelleen vankasti sitä mieltä, ettei siivoamiseen ja raivaamiseen tarvita mitään kirjaa ja että jos ihminen ei hoksaa heittää viisi vuotta vanhoja puoliksi palaneita synttärikakkukynttilöitä pois omasta aloitteestaan, niin silloin tarvitaan jotain muutakin kuin kirjaa.

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi. Otava 2016. También esto passará 2015. Suomentanut Tarja Härkönen. Espanjalainen romaani.

En muista, että olisin aiemmin moittinut Otavan kirjaston kirjaa. Hieno sarjakirjasto on tasaisen varmasti julkaissut kirjallisuutta, joka on alati laadukasta oli kyseessä sitten norjalaisen keski-ikäisen miehen tilitystä, amerikkalaisen älykkönaisen taidepohdintaa tai kasvukipuja Nigerian poliittisen muutoksen aikana. Ja juuri tästä syytä Milena Busquetsin romaani oli minulle pettymys. Otavan kirjasto antoi odottaa jotain enemmän, mutta sainkin kevyen ja höpöttelevän kirjan. Kuvittelin, että samastuisin hyvin nelikymppiseen naiseen, mutta jo alku petti - jotenkin. Romaanin aiheet, äidin menetys ja ihmissuhdekiemurat, ovat osin painaviakin, mutta preesensissä kerrottu helppolukuinen teos ei tarjonnut välipalakirjaa enempää.

Busquetsin kirja on periaatteessa ihan hyvä ja kiva. Jos matkustaisin Espanjaan, nauttisin sen lukemisesta varmasti ihan eri tavoin. Arvostamassani Otavan kirjastossa se nyt vain sattuu olemaan itseään kovemmassa seurassa.


--

Jos joku ihmettelee, miksi luin tällaisia, niin olen aina ollut sitä mieltä että toisinaan on oudolla tavalla piristävää ärsyyntyä keskinkertaisista kirjoista. Sitten osaa taas paremmin arvostaa niitä oikeasti hyviä. Eivätkä nämä hieman niuhosti lukemani kirjat ole ainoita tänä vuonna minulta kesken jääneitä tai minulle syystä tai toisesta "kehnoja" kirjoja. 

Ilokseni olen parhaillaan lukemassa sellaista kotimaista romaania, joka saattaa olla minulle yksi vuoden parhaimmista. Lisäksi bloggaustaan odottaa hyvä kotimainen esikoinen ja lukemistaan amerikkalaisen suosikkini uutuus. Nuivan lukemisen aika on toistaiseksi ohi.

Heleää helatorstaita huomiseksi!