Kirjallisella retkellä Oxfordissa

Ennen kuin menen viime aikoina lukemiini kirjoihin, piehtaroin vielä tovin Englannissa. Tällä kertaa fiilistelen Oxfordia, jossa vietimme mukavan ja monenlaisiin kirjatunnelmiin kuljettaneen päivän.

Kirjatunnelmat alkoivat jo Paddingtonin asemalta, jossa kävimme tervehtimässä tuota "Perun perukoilta" lähtenyttä karhua. Junamatka Paddingtonilta Oxfordiin otti vain noin tunnin, jonka aikana muu perhe syventyi puhelimiinsa ja minä luin Virginia Woolfin esseitä (ja toki myös selailin somea). Hetkittäin tarkkailin ohikiitäviä maisemia: asemia, teollisuusrakennuksia, kyliä, lampaita, kevätpaljaita puita jne.

Ja sitten: perillä! Oi, tätä kaikkea: kaupungin tunnelmaa, vuosisataisia rakennuksia, eläväistä akateemista tunnelmaa (ja hurjasti polkupyöriä).

Oxfordin kirjatunnelmissa saimme astua monenlaiseen satuun. Kaupungilla mieleen tulvivat erilaiset dekkarit ja tv-sarjat. Christ Church Collegen ruokasalissa, portaikossa ja ”Tom Quadilla”, yliopiston sisäpihalla, saattoi aistia vahvoja Harry Potter (elokuvien) -viboja (sulkeissa vinkkaan Potter-faneille myös WB-studioiden Potter-kierroksesta toisaalla Lontoon lähellä; olimme sellaisella kaksi vuotta sitten) . Ruokasalin ikkunoiden lasimaalauksista tuli bongattua myös kirjallisia asioita, kuten Liisa Ihmemaassa -hahmoja.

Liisan – tai Alicen, kuten alkuteoksessa ja vuoden 1995 käännöksessä (Alice Martin, WSOY) – jäljille pääsi kaupallisestikin ihan Christ Churchin vieressä lastenkirjahahmon nimeä kantavassa liikkeessä. Kaupassa myytiin vain Liisaan liittyviä tuotteita: koruja, kalvosinnappeja, vaatteita, laukkuja, joulukuusenkoristeita, kyniä, avaimenperiä… Matkamuistoksi ostin Irvikissa-kuusenkoristeen ja keittiöpyyhkeen. Suhteeni Liisaan Ihmemaassa on hieman ristiriitainen Lewis Carrollin persoonan vuoksi, mutta vinksahtanut satumaailma kaikkine hahmoineen on toki vallan kiehtova ja aina jotain yllättävää tarjoava.

Kirjallisuutta huokuvan päiväretken lounashetki oli tietenkin täydellinen, koska sen saimme viettää J.R.R. Tolkienin ja C.S. Lewisin kantapubissa Eagle and Childissa, jota The Inklings-nimellä tunnettu kirjallinen ryhmittymä oli kutsunut Bird and Babyksi. Tein meille pöytävarauksen ennakkoon ja näin pääsimmekin Inklingsien kantapöytään nimekkäiden kirjailijoiden valokuvien alle. Siinä saivat hampurilaiset ja fish and chipsit (tosi iso annos, muuten) kyytipojakseen historian havinaa. Tunnelmallinen pubi oli selvästi suosittu, mutta silti rauhallinen. Pubin hämärästä valoisaan kevätiltapäivään poistuessa olo oli hieman epätodellinen – kuten tällaisen visiitin jälkeen pitää ollakin!

Ja kyllä se niin on, että Oxfordiin täytyy päästä joskus uudelleen! 



P.S. Eagle and Childissa olevaan karttaan olivat vierailijat kiinnittäneet rahoja kotiseudultaan. Suomi oli aika lailla peitossa, joten moni muukin on kulkenut samoja reittejä ja varmasti istunut samassa pöydässä. ♥

J.R.R. Tolkien: Kirjeitä Joulupukilta

Blogijoulukalenterin luukku 4/4
J.R.R. Tolkien: Kirjeitä Joulupukilta (toimittanut Baillie Tolkien)
Kustantaja: Wsoy 2004
Alkuteos: Letters from Father Christmas
Suomennos: Kersti Juva; runot suomentanut Alice Martin
Kuvitus: J.R.R. Tolkien
Ulkomainen fantasiakirja, kuvakirja
Sivuja: 112

Joulutalo, Pohjoisnapa
joulukuun 22:sena 1920

Rakas John,

kuulin että kysyit isältä millainen minä olen ja missä asun. Piirsin sinua varten kuvan itsestäni ja talostani. Pidä kuvasta hyvää huolta. Olen juuri lähdössä Oxfordiin lelusäkin kanssa - mukana on leluja sinullekin. Toivotaan, että ehdin ajoissa: lunta on tänä iltana paksulti Pohjoisnavalla. Rakkain terveisin,
Joulupukki.

Neljäs adventtisunnuntai oli eilen ja olen hieman myöhässä "blogijoulukalenterini" kanssa, mutta joulun alla elämä on täynnä kaikenlaisia mukavia puuhia. Eilen muun muassa koristelimme joulukuusen ja iltapäivällä uppouduin sohvalle lukemaan viime jouluna lahjaksi saamaani J.R.R. Tolkienin tunnelmallista kuvakirjaa Kirjeitä joulupukilta.

Kirjeitä joulupukilta pitää nimensä mukaisesti sisällään joukon Joulupukin jja tämän apulaisen Napakontion kirjoittamia kirjeitä, jotka on lähetetty Tolkienin lapsille vuosina 1920-1943. Kirjeet ovat Tolkienin itsensä kirjoittamia ja kuvittamia. Teoksen alussa kirjeet ovat yksinkertaisia pieniä tervehdyksiä, joissa kerrotaan joululahjoista kuten palikoista ja vetureista, mutta jo muutaman vuoden kuluttua Tolkienin perheen kasvaessa kirjeet alkavat pitää sisällään tarinoita, suoranaisia pieniä seikkailujakin. Joulupukki apulaisineen kohtaa muun muassa lumitonttuja, punamenninkäisiä ja hiisiä. Myöhemmin apuna toimii myös sihteeritonttu Ilbereth.

Suomalaisia lukijoita riemastuttanee se, että joillakin Pohjoisnavan asukkailla on suomenkielinen nimi. Mukana ovat muun muassa Karhu (joka on Napakontion oikea nimi), Paksu ja Valkotukka. Suomentaja, aina niin erinomaisesti suorituva Kersti Juva huomauttaa teoksen esipuheessa, että käännöksessä nimien eksoottisuus tietenkin häviää suomalaisten lukijoiden mielessä, mutta englanninkielisestä tekstistä nimet kyllä suorastaan hyppäävät esiin, kuten esimerkiksi alla olevassa kuvassa näkyy:

Kirjeitä Joulupukilta on täydellinen joulunalusajan kirja. Se sopii mielestäni heillekin, jotka eivät ole ihastuneet Tolkienin eeppisiin fantasiaromaaneihin, sillä kukapa nyt ei joulupukkiin uskoisi. Ja jos joku ei usko, niin tämän kirjan jälkeen kyllä uskoo. Kirjeet ovat pituudeltaan ja tasoltaankin epätasaisia: tarinat ovat toisinaan lennokkaita, toisinaan hieman sekavia, mutta aina yllättäviä ja sydämellisiäkin. Kertomusten ja suorasanaisten tervehdysten rinnalla kirjeissä on myös runoja. Tolkienin perhettä ympäröivä arki näkyy kirjeissä esimerkiksi siten, että Pohjoisnavallakin kärsitään lastentaudeista - muun muassa sikotaudista - ja toisen maailmansodan aikana Joulupukilla ja Napakontiolla on kaikenlaista harmia, tavaraa on vähän ja hiidet punovat juoniaan ajatellen, että kun joka puolella käydään sotaa, niillä olisi mainio tilaisuus vallata Pohjola takaisin.

Kirjan julkaiseminen on pieni kulttuuriteko, vaikka aivan kaikki Tolkienin kirjoittamat joulukirjeet eivät syystä tai toisesta ole Tolkienin puolison Baillien toimittamaan kirjaan päässeet. Minulle Kirjeistä joulupukilta saattaa muodostua eräänlainen vuotuinen joulunalusajan fiilistelykirja ainakin sieltä täältä selailun merkeissä. Vain sitä minun on vaikea hyväksyä, ettei Tolkienin Joulupukki asu Korvatunturilla vaan Pohjoisnavalla. Mutta sallittakoon tämä harhaluulo edesmenneelle mestarikertojalle, joka on muuten osoitti uransa aikana varsin hyvää perehtyneisyyttä niin suomen kieleen kuin Kalevalaankin.

Kokonaisuudessaan Kirjeitä Joulupukilta on fantasiamainen, nostalginen sekä jotensakin peribrittiläinen sukellus joulun keskeiskuvastoon ja sadun taikaan.

****
Lisätietoa Kirjeistä Joulupukilta löytää Kontuwikistä. Kirjamieli-blogin Marjis luki kirjan viime vuonna.

Päivät 9-11: Rakastettu, klassikko, vihattu

Koetan nyt unohtaa tietokonekeljutuksen ja palata sekä töiden että blogin ääreen. Vanhoja kuviakin löytyy sieltä täältä, esimerkiksi nyt näkyvän olin tallettanut toisaalle. Sen otin Lontoossa kesällä 2009. Rekisterikilpi oli hauska sekä mieheni että minun mielestä: Liika rahaa Jaguarin omistajalla?

Pitemmittä puheita 30 päivän kirjahaasteeseen, päivät 9-11.

Päivä 09 – Kirja, jota vastoin ennakko-odotuksia päädyit rakastamaan

Omaan mielestäni melko hyvän kirjavainun sen suhteen, että jos ennakkoon tiedän inhoavani jotain kirjaa, en pidä kirjasta ja jos taas etukäteenkin arvelen pitäväni kirjasta, tykkään siitä tai kenties jopa rakastun kirjaan. Minulle on vain harvoin käynyt niin, että pidänkin kirjasta, joka ei alun alkujaankaan kiinnosta.

Keksin tähän hätään kuitenkin kaksi sellaista, vaikka rakastaminen on ehkä turhan voimakas ilmaisu. Toinen kirjoista on J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta-trilogia. En ole mitenkään erityisen innostunut fantasiakirjoista, mutta en missään nimessä vierastakaan genreä. Luin Hobitin melko nuorena ja pidin siitä, mutta en parikymppisenä päässyt Tarua alkua pitemmälle, vaikka yritin lukea mieheni (silloisen poikaystäväni) rakastamaa Tolkienia. Kun Peter Jacksonin ohjaamasta elokuvatrilogiasta ensimmäinen oli tulossa leffateattereihin päätin tarttua härkää sarvista ja lukea kaikki kolme Taru sormusten herrasta-kirjaa. Yllättäen tarina vei minut mukaansa ja kietoi pauloihinsa niin teemoillaan kuin kertomuksellaan. Sormuksen tarinaa enemmän pidin niistä suvantokohdista, joissa odotellaan, kerrotaan tarinoita, pelätään, syödään tai kuljetaan eteenpäin. Myös Tolkienin mielikuvitusrikkaat hahmot miellyttävät minua, ehkä eniten pidän enteistä sekä totta kai haltioista. En tiedä, tulenko lukemaan Taru sormusten herrasta-trilogiaa uudelleen, mutta rakastuin kyllä kotoisaan Kontuun, vaikuttavaan Rivendeliin sekä ihmeelliseen Lothlórieniin.

Toinen kirja, johon tartuin hieman pitkin hampain on lukukokemus alle vuoden takaa. Katharine Hagenan Omenansiementen maku ei noussut omaksi viime vuoden suosikikseni, mutta se on silti kelpo kirja, lukuromaanien aatelia. Tartuin kirjaan vain siksi, että Leena Lumi kirjoitti kirjasta niin kiehtovasti blogissaan. Kirjan kansi sekä takakannen teksti eivät juuri houkutelleet. Vaikka Omenansiementen maun henkilöhahmot voisivat olla hieman verevämpiä, on kirja kokonaisuudessaan varsin aistillinen. Kirjoitin kirjasta näin: "On kuin samaan aikaan olisi keskikesä ja syksyinen pakkasaamu, kuin kaikki olisi suloista ja turvallista, mutta silti ilmassa olisi epävarmuuden muodon ottanutta vaaraa ja muistissa aukkoja." Tuota mieltä olen edelleenkin. En varsinaisesti rakasta Omenansiementen makua, mutta ennakko-odotukseni kirja ylitti tuhatkertaisesti.


Päivä 10 – Suosikkiklassikko

Tämä kuuluu sarjaan mahdottomat kysymyset! Ensiksi klassikon asema mietityttää. Kuinka vanha kirja voidaan julistaa klassikoksi? Ovatko uudehkot, vaikkapa 20-30 vanhat kirjat jo klassikoita, tulevaisuuden klassikoita vai pikkuklassikoita? Tästä on muistaakseni keskusteltu jossain blogissa joitakin kuukausia sitten (kun vain muistaisin, että missä). Sitten iskee runsaudenpula. Nostaisinko esille kotimaisen suosikkini, Juhani Ahon Papin tyttären vai jo lukiovuosista saakka pitämäni Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen? Miten rakastamani Italo Calvino? Entä kaikki Montgomeryn Annat? Jane Austenin Järjellä ja tunteella tai Ylpeys ja ennakkoluulo?

Oikea suosikkiklassikkoni on Järjellä ja tunteella, mutta tulen palaamaan siihen jossain muodossa tämän haasteen aikana ja nostan siksi esille klassikon, jonka toivoisin mahdollisimman monen lukevan.

Se on Harpen Leen Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird). Luokkaerot, rasismi, oikeudenmukaisuus ja syvä etelä sytyttävät eloon tarinan, joka on mielestäni yhdysvaltalaisen kirjallisuuden hienoimpia helmiä. Romaani sijoittuu 1930-luvun Alabamahan. Tarinan keskeishenkilö, kuusivuotias "Scout"-tyttö asuu isänsä ja veljensä kanssa rauhallisessa pikkukaupungissa. Asianajajana toimiva isä Atticus puolustaa oikeudessa mustaa miestä, jota syytetään raiskauksesta. Tapaus nostaa kaupungissa nukkuneen rasismin avoimuuteen. Kuin surmaisi satakielen on samaan aikaan Scoutin kasvutarina sekä poliittinen kannanotto ihmisten tasaveroisuuden puolesta. Alabaman kuuman kesän tunnelma on vahvasti läsnä yhdessä  lapsuuden syvimpien kokemusten kanssa.


Päivä 11 – Kirja, jota vihasit

Tämä on helppo. Pyydän ensin anteeksi kaikilta Coelhon ystäviltä, koska tiedän hänen olevan varsin merkityksellinen kirjailija monille. Pidän kahdesta Coelhon kirjasta, Alkemististä sekä Yhdestätoista minuutista luultavasti sen vuoksi, että ne olivat ensimmäiset coelhoni ja tuntuivat ensialkuun uudenlaisilta ja raikkailta. Mutta sitten tuli isoja muttia matkaan ja olen inhonnut kaikkia muita Coelhon kirjoja, vaikka ymmärrän hyvin niiden kiehtovuuden monien muiden mielessä.

Kaikkein eniten vihaan (ja kyllä, vihaan!) Coelhon kirjaa Veronika päättää kuolla. Kirjassa Veronika, joka on tietenkin kaunis ja nuori, kuten Coelhon naiset tuppaavat olemaan, yrittää itsemurhaa ja päätyy sairaalaan, jossa hänelle ennustetaan vain muutamaa elinpäivää sydänvaurion vuoksi. Kirjassa on kaikenlaisia potilaskertomuksia, kauheaa hölynpölyä, kuten astraalimatkoja sekä tietenkin vapautumista seksuaalisuuden avulla. Mielestäni Veronika päättää kuolla on laskelmoidusti kirjoitettu kirja, jonka sisältöä pidän humpuukina. En tuppaa tuoda omia raskaita kokemuksiani esille kirjablogissani, mutta nyt teen pienen poikkeuksen. Älkää säikähtäkö, en tee tästä tapaa. Olen itse läpikäynyt erään ravistelevan sairaalakokemuksen fyysiseen terveyteen liittyen ja vaikka koin kaikenlaista, en takuulla kokenut mitään ruumiista irtautumisia, näkyjä, enkeleitä, astraalimatkoja tai muuta vastaavaa. Ehkä siksikin inhoan tätä kirjaa niin paljon, mutta en ylipäätäänkään pidä Coelhon kirjojen kevytfilosofiasta tai epämääräisestä maailmankatsomuksesta.

Kirjoitin kerran Coelhosta näin: "En jaksa sitä sufilaisuuden, kristillisen mystiikan, kevyttilastojen ja historiallisten faktojen kevyen vyörytyksen sekamelskaa". Jos jotain hyvää haen kirjasta, niin Coelho osaa kuvata sairaalamiljöötä varsin hyvin, kuten myös itäeurooppalaista kaupunkia (paikoin tulee mieleen jopa ihailemani Kieslowskin elokuvat).