Tammen kultainen juhlakirja

Tammen kultainen juhlakirja
Toimittanut: Päivi Heikkilä-Halttunen
Kustantaja: Tammi 2012 (kirjat julkaistu suomeksi vuosien 1952-2012 välillä)
Kuvitus: mm. Alice ja Martin Provensen, Richard Scarry, Gustaf Tenggren
Suomennos: mm. Helena Anhava, Kirsi Kunnas, Marjatta Kurenniemi, Tuula Korolainen, Sinikka Nuormaa
Ulkomainen lastenkirja, kooste Tammen kultaisista kirjoista, Yhdysvallat
Sivuja: 272

Kun kana Karoliina taas oli kotona se sanoi:
- Kuka auttaa minua alustamaan taikinan?
- En minä! sanoi hanhi.
- Enkä minä! sanoi kissa.
- Enkä minä! sanoi porsas.
- Sitten minä alustan taikinan itse, sanoi kana Karoliina.
Ja niin se teki.

Ihastuttavia muistoja omasta lapsuudesta? Ne kaikkein rakkaimmat, kaikkein kultaisimmat kirjat? Ärsyttävän moralistisia tarinoita? Amerikkalaista hapatusta? Sitä kaikkea, aivan varmasti. Tammen kultainen juhlakirja (2012) sisältää kymmenen Kultaista kirjaa, joihin mahtuu niin eläin- kuin lapsitarinoita, toiminnallisia kertomuksia, elämisen ja olemisen ihmettelyä sekä riimien juhlaa.

Tammen kultaiset kirjat-sarja alkoi ilmestyä Suomessa Helsingin olympialaisten vuonna 1952. Lastenkirjallisuuden vapaa tutkija ja kriitikko, mainiosta Lastenkirjahylly-blogistaan tunnettu Päivi Heikkilä-Halttunen on koonnut ja toimittanut sarjan ansaitseman juhlakirjan, johon sisältyvät tarinat - kokonaiset kirjat - on julkaistu Suomessa vuosien 1952-2012 välillä. Teoksen viimeinen kirja Oi, mikä talo! ilmestyy suomeksi nyt ihkaensimmäistä kertaa.

Heikkilä-Halttunen on tehnyt hyvää työtä kootessaan Juhlakirjaa. Hänen ansiostaan kirjan kansien väliin mahtuvat tarinat antavat hyvän läpileikkauksen Kultaisista kirjoista. Mukana on niin ihania eläintarinoita, paikoin hyvinkin opettaisia ja ehkä hieman ylisöpöjä kertomuksia, runoja ja satuja. Totta kai itse kukin lukija alkaa kirjaa lukiessaan muistella ja kaivata jotain tiettyä kirjaa, ihmetellä valintoja ja sitä rataa, mutta kirjaa koottaessa on aina tehtävä valintoja, kenties kompromissejakin. Monipuolisuutensa ansiosta Juhlakirja täyttää roolinsa hienosti. Se myös muistuttaa siitä, kuinka huippuammattilaiset ovat tehneet lastenkirjallisuutta kotimaassamme vuosikymmeniä; Kultaisten kirjojen kohdalla toki suomentajina, mutta Kirsi Kunnas, Helena Anhava, Sinikka Nuormaa sekä ennen suomentamattomassa Oi, mikä talossa Tuula Korolainen ovat saaneet ja saavat äidinkielemme vivahteikkuuden hehkuunsa. En ole lukenut yhtään Kultaista kirjaa alkukielisenä, mutta uskoisin, että Maalarikissat suomentanut aina yhtä taitava Kirsi Kunnas on yltänyt vähintäänkin samaan kuin kirjan kirjoittanut Margaret Wise Brown:

vihreitä lehtiä
ja punaposkimarjoja
ja kirsikkasarjoja.
Ja kultaiset päärynät
oksilla välkkyvät.
Ja tuostapa löydän
punaisen pöydän,
ja keltaiset tuolit
saat sinä, jos huolit.

Maalarikissoista pääsen vielä sanomaan muutaman sanan kirjan kuvituksesta. Nykylukijalle kirjojen 1950- ja 60-lukulainen kuvitus näyttäytyy viehättävän vanhanaikaisena, nostalgisena, miltei klassisena. Kuvitus on kuitenkin yhtä epätasaista kuin itse kirjatkin: Richard Scarryn kuvittama Atte Ankka ja hänen ystävänsä hurmaa, Tibor Gergelyn Viisi pientä palosotilasta edustaa 1940-50-lukujen vaihdetta tyylipuhtaimmillaan ja Feodor Rojankovskyn kuvittama Kolme karhua luo karhukertomukselle sopivan metsäisen ja hieman slaavilaisenkin tunnelman. Kolme karhua on sivumennen sanoen itselleni yksi rakkaimmista Kultaisista kirjoista. En ollut nähnyt kirjaa yli 30 vuoteen, mutta nyt heti muistin kuvat ja saavutin jotain omasta lapsuudestani. Olen siitä iloinen. Osa kuvituksesta ei ole yhtä ihastuttavaa: Garth Williamsin kuvittama Laivakoira on suttuinen ja jotenkin vääränlainen. Eloise Wilkinin kuvittama Nukke ja minä taas miltei ällösöpö, mutta kaikki maailman pikku äidit rakastanevat sitä. Suhtautumiseni kirjojen kuvitukseen on tietenkin täysin subjektiivista. Sitä ohjailevat paitsi omat muistoni ja mieltymykseni, myös 4- ja 6-vuotiaiden lasteni maku.

Vaikka en ole varauksettoman ihastunut Kultaisten kirjojen maailmaan - sarjassa on liki 200 kirjaa, olisi mahdotonta olla haltioissaan niistä jokaisesta - olen erittäin tyytyväinen Juhlakirjaan. Ihmettelen oikeastaan vain yhtä asiaa: Juhlakirjan lopussa on luettelo kaikista julkaistuista 193 Tammen kultaisesta kirjasta. Jostain syystä juokseva numerointi alkaa kuitenkin vasta toisesta kirjasta, Pörri, pienestä ankanpojasta. Tämä sinänsä pieni toimittajan tai kustannustoimittajan huolimattomuusvirhe alkoi häiritä niin, että kävelin tyttäreni kirjahyllylle, otin esiin hänelle rakkaan Pikku Viu-Viun (joka on kolmas sarjassa koskaan julkaistu kirja, alkukielisenä julkaistu vuonna 1950). Se paljasti heti, että ihkaensimmäinen ja numerolla yksi merkitty Tammen kultainen kirja on Meidän Mirri. Sen puuttuminen listasta oudoksuttaa. Heikkilä-Halttusen esipuheessaan mainitsema Meidän Mirri toivottavasti lisätään luetteloon sitten, kun Tammen kultaisesta juhlakirjasta otetaan uusi painos.

Olen varma, että uusi painos otetaan, sillä Juhlakirjalla on monille aikuislukijoille sellaista tunnearvoa, että kirja löytänee tiensä moneen kotiin. Nykylapsiakin kertomukset tuntuvat miellyttävän. Ja vaikka tarinat ovat monin paikoin ärsyttävyyteen saakka opettavaisia, ovat ne niin hauskoja, oivaltavia ja ihania, että monet pienet lukijat uppoutuvat varmasti niiden maailmaan ihastuen ikihyviksi. Tammen kultaisen juhlakirjan suurin viehätys piileekin siinä ketjussa, joka kesää sukupolvelta toiselle. Siinä on sellaista lisäarvoa, joka tekee kirjasta klassikon ja monen perheen kirjahyllyn aarteen - niin ainakin meillä. Juhlakirja on ihana, ärsyttävä ja rakastettava. Se on juuri oikeanlainen.

****

P.S. Yleensä huomioin blogini lastenkirjajutuissa omien lasteni kommentit. Tällä kertaa en niitä saanut, mutta olemme viimeisen parin viikon aikana lukeneet Tammen kultaista juhlakirjaa joka päivä nimenomaan lasteni toiveesta. Se kertonee siitä, kuinka paljon he kirjasta pitävät. Kuusivuotias lukee tarinoita itse ääneen: kirjat ovat siis myös mainiota luettavaa lukemaan opetteleville esikoululaisille.

Tuula Korolainen (toim.): Värssyveturi

Tuula Korolainen (toim.): Värssyveturi
Kustantaja: Tammi 2012 yhteistyössä VR:n kanssa
Kuvitus: Marjo Nygård
Kotimainen lastenrunokirja
Sivuja: 39

Mennään mutkaista Runorataa.
Vauhti lähellä on jo kahtasataa. Heikkoja kyyti hirvittää,
me vaan hihkumme "Jippijuuta!"
Uuniin lämmittäjä heittelee puuta.
Satujunan savu vain maisemaan jää!
(ote Jukka Virtasen runosta Junalla runorataa 1994)

Junassa on hauska matkustaa siitäkin huolimatta, että talvipakkasilla ja lumikeleillä ei aikatauluihin ole luottamista ja radalla on kaikenlaisia ongelmia. Juna on ekologinen, mukava, lupsakkatunnelmallinen ja turvallinen kulkuväline, jolla matkuessa matkanteko tuntuu matkalta. On melko huoletonta istahtaa junaan, leikkiä leikkivaunussa, nauttia omia eväitä (mikäpä voittaisi kerrosvoileivän väliin liiskautuneet kurkut?) tai jututtaa kanssamatkustajia ravintolavaunussa. Olen itse suuri junien ystävä, mutta minua paljon, paljon suurempi rautateiden arvostaja on nelivuotias Junamuseomieheni.

Valtion Rautatiet, VR Group, VR täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 150-vuotta. Sitä juhlistaakseen VR on yhteistyössä Tammen kanssa julkaissut riemastuttavan lapsille suunnatun runokirjan Värssyveturi (2012),  joka on Tuija Korolaisen toimittama ja Marjo Nygårdin kuvittama.

Värssyveturi puksuttaa eteenpäin vetäen perässään monelaisten runojen, lorujen ja leikkien vaunuja. Mukana on säkeitä monilta tutuilta kirjailijoilta ja riimittelijöiltä, kuten Elina Karjalaiselta, Mikko Perkoilalta, Eppu Nuotiolta, Kirsi Kunnakselta, Jukka Virtaselta tai itseltään Zachris Topeliukselta. On laulujen sanoja, kuten Ellasta ja Aleksista tuttu Markus Koskisen Yöjuna Rovaniemelle tai Reino Helismaan suomeksi sanoittama jo klassikosta käyvä Meksikon pikajuna, jonka tunnelma on edelleen miltei hiuksianostattavan jännittävä (molemmat linkit ko. kappaleiden Youtube-videoihin). Runojen lomassa on leikkejä, kuten vaikkapa Matkatekkoo-loru perheen pienimmille tai Junatarkastaja-leikki isoille päiväkoti-ikäisille tai pienille koululaisille. Kaiken lomaan on siroteltu infolaatikoita kertomaan VR:n historiasta, huvipuistojen kummitusjunista tai esimerkiksi oikeista suurista junaryöstöistä. Kuvakirja on näin ollen oikea aarreaitta junanystäville!

Marjo Nygårdin kuvitus tukee runoja oivalvasti ollen välillä miltei tovejanssomaista, kuten Perkoilan Kummitusjunaa kuvittaessaan ja toisinaan sitten kotimaisille lastenkirjoille ominaisen riehakasta ja värikylläistä, kuten alemmassa kuvassa:

Värssyveturi on kirja, jota on vaikea arvioida sen vuoksi, että se on hyvin tyypillinen loruantologia. Se on hauska, mikä on itsestäänselvää, sillä tuskinpa lastenrunokirjasta voisi tylsää tai vakavaa saada etenkään, kun kaikki riimit ovat nimekkäiden ja arvostettujen tekstintekijöiden aikaansaannosta. Riimit ovat riimejä, ne ovat mukavaa äänenluettavaa tai jopa laulettavaa. Ylipäätään on hienoa, kuinka paljon juna-aiheisia runoja onkaan olemassa. Eivätkä Värssyveturin riimit ole mitään "ylipäätään-loruja", vaan tunnelmasta toiseen johdattelevaa laadukasta lastenlyriikkaa. Mukana on niin nostalgiaa kuin uusiakin runoja.

Sen kuitenkin sanon, että kirjaa olisi toki voitu rytmittää tai jäntevöittää toisin. Nyt runot ovat vähän siellä täällä ilman kronologista tai temaattista järjestystä. En toki haluakaan lastenkirjaan minkäänlaista vuosilukujärjestystä, mutta kokonaisuudesta tuli vähän sellainen tuntuma, että kirja on täynnä hienoja loruja, mutta ne nyt on vain laitettu niille paikoille, joille ne ovat mahtuneet. Tämä ei tietenkään lukemista haittaa, sillä vajaaseen neljäänkymmeneen sivuun ei ehkä voikaan vaatia liikaa jäntevyyttä. Kirjan koko on sinänsä mainio, mutta olisin toki voinut lukea junarunoja toisenkin mokoman. Samoin tietoiskuja vaikkapa junista populaarikulttuurissa tai junien ympäristöystävällisyydestä olisi voinut olla enemmänkin. Lapsiyleisö meillä kotona on tyytyväistä, mikä kertonee parhaiten siitä, että Värssyveturi kyllä täyttää tehtävänsä.

Vaikka kirjassa on (hyvin) pientä parannettavaa, suosittelen kirjaa kaikkien pienten junafanien perheeseen, mutta myös kaikille muillekin lastenrunoista pitäville. Uskoisin kirjan olevan mainio lisä myös päiväkotien kirjahyllyyn. Värssyveturi nimittäin tuskin sinne hyllyyn jää, vaan houkuttelee hyppäämään kyytiin.


Nelivuotias junamuseomies arvioi kirjaa keskustelussamme näin:
Katja: No, mitäs tykkäsit? Oliko se hyvä kirja vai oliko ihan huono?
Poika: Oli hyvä! Oli kiva! Jeejeejee!
K: Ai, niinkö hyvä? Muistatko, miten isosisko antaa joskus kirjalle tähtiä? Yksi tähti on tosi huono, kolme on aika hyvä ja viisi on ihan paras? Monta tähteä sinä antaisit?
P: Mä annan kuusi tähteä! Eikun seitsemän! Mäpä annan seitsemän!
K: Ahaa, no se oli sitten hyvä. Mikä siinä oli parasta?
P: Se herra Piipoo, mut miks se kuoli? Kummitusjunakin oli hyvä. Mä tykkään kummituksista. En pelkää niitä yhtään!
K: Kiva, että et yhtään. No, olikos kirjassa mitään huonoa?
P: Se rosvojuttu [Meksikon pikajuna] oli ihan tyhmä. Rosvot viedään vankilaan! Sit tulee poliiseja ja hämähäkkejä.
*******

Äitikin antaa kirjalle tähtiä ****
ja harmittelee, että kaiken riemastuttavan aineiston joukosta puuttui tämä lupsakka juttu.