Tara, Reese, Tina ja Veitola: 4 x elämäkerta

Tara Westover: Educated
Random House 2018
Lukija Julia Whelan
12 h 10 minuuttia
Storytel

Jos seuraa kirjallisuuskesteluja, ei olla olematta tietoinen tästä kirjasta. Westoverin tarina on uskomaton. Kärjistetysti: tynnyrissä kasvaneesta tytöstä tulee tohtori. Fudamentalisessa mormoniperheessä kasvava Westover käy kotikoulua perheessä, jonka isä uskoo kaiken valtionhallinnon olevan pahaa salaliittoa (tms.) ja jossa äidin mukaan luontaislääkintä voittaa koululääketieteen. Perhe piilottelee julkiselta vallalta. Jos rekistereitä katsotaan, ei Westoveria ole olemassa. Tara pääsee kuitenkin – vuosien kotikoulutuksen jälkeen – yliopistoon. Hän on hyvin nuori ja erittäin lahjakas, totta kai. Kotitaustastaan johtuen hän ei ole esimerkiksi kuullut holokaustista, mutta opintiellähän tässä ollaan.

Educated (suom. Opintiellä, käsittääkseni äänikirjaa ei ole saatavilla suomeksi) on niitä kirjoja, joihin tartuin ihan hypen perusteella: kirjaa ovat painokkaasti suositelleet yhtä lailla monet bloggaajat kuin itse Barack Obama. Ja mikäs siinä, Westoverin tarina on varmasti joillekin vapauttavaa luettavaa, ainakin se on kiinnostava kuvaus siitä, miten melkein kaikki on mahdollista.

Kirjallisuutena Educated on kuitenkin jonkinlaista paranneltua misery litiä: monenlaisia kauheuksia tapahtuu, elämä fundamentalistiperheessä on haastavaa, mutta akateemisuus odottaa. Westoverin tarinassa riittää ihmeteltävää. 

Educated-/Opintiellä-nimi viittaa koulutukseen ja toki sitä kirjassa on, mutta yhteiskunnallista pohdintaa suuremmassa roolissa on kuitenkin Westoverin oma sinnikkyys ja hänen oman perheensä kokemat käänteet. Toki tässä nyyhkytarinassa koulutusta arvostetaan – ja niin pitääkin! Vetävä tarina ei kuitenkaan tehnyt minuun niin suurta vaikutusta kuin moneen muuhun. Kirjallisuutena Educated ei ole mitään kovin ihmeellistä, tositarinana tietenkin on. Äänikirjana Westoverin koukuttava teos toimii kuitenkin paremmin kuin hyvin. Ei tätä keskenkään voinut jättää, mutta en koe saaneeni tästä mitään erityistäkään. No, tiedänpä nyt jotain tästäkin kirjailmiöstä.

Reese Witherspoon: Whiskey in a Teacup
Simon & Schuster Audio 2018
Lukija Reese Witherspoon
2 h 50 min
BookBeat

Jos pitäisi nimetä huono elokuva, jota rakastan, nostaisin empimättä esille romanttisen komedian nimeltä Sweet Home Alabama. Elokuvan pääosassa on hyväntuulinen Reese Witherspoon ja samaa Yhdysvaltain syvän etelän hyväntuulisuutta säteilee myös hänen omaelämäkerrallinen kirjansa Whiskey in a Teacup. What Growing Up in the South Taught Me About Life, Love, and Baking Biscuits.

Kepeä, mutta mainio kirja esittelee palasia Witherspoonin elämästä ja yhdistää niitä ns. etelän kasvatukseen. Etelä ei onneksi tarkoita rasismia, vaikka toki Yhdysvaltain syvän etelän kulttuurissa rasismilla on surullinen historiansa (ja siihen Witherspoon olisi voinut toki tarttuakin, hän kyllä onneksi korostaa ihmisten tasaveroisuuden tärkeyttä), vaan hyvää käytöstä, tiettyä kirjoittamatonta etikettiä ja vieraanvaraisuutta. Keskiöön nousevat elämän ilot aina hyvästä ruuasta hiusten rullaamiseen ja lukemisesta musiikkiin. Kaiken takana vaikuttamassa on ollut Witherspoonin isoäiti Dorothea, jolta näyttelijä on oppinut paljon toisten ihmisten huomioimisesta.

Mikä ihana, kepeä kirja, joka ei yritä olla mitään liikaa.

Witherspoon lukee kirjansa itse, mikä lisää kokonaisuuden viehätysvoimaa. Minulle kirja oli mainiota lenkkiseuraa, Witherspoon voisi alkaa lukea enemmänkin äänikirjoja.

P.S. Reese Witherspoonin kirjakerhoa (Hello Sunshine) on ilo seurata sosiaalisessa mediassa.

Tina Turner: Minun rakkaustarinani
Like 2018
My Love Story. Official Autobiography 2018
(Kirjoittajat Deborah Davis, Dominik Wichmann)
Suomentaneet Ari Väntänen ja Juha Ahokas

Lukija Miia Nuutila

8 h 22 min
BookBeat

Tina Turnerin elämäntarinan keskeiskäänteet lie tuttuja useimmille: lapsuus Tennesseessä, väkivaltainen avioliitto Ike Turnerin kanssa, uran vaiheet ensin Ike Turnerin ja myöhemmin menestyksekkäästi soolona, peruukki ja sääret, uusi rakkaus Erwin Bachin kanssa, koti Sveitsissä jne. Turnerin elämä on melkoinen selviytymistarina, hurja ja lopulta voimaannuttava.

Minun rakkaustarinani ei tuo mitään kovin uutta tähän tarinaan, joskin Turnerin viimeisimpien vuosien sairastelu ja vanhan parisuhteen tuoreehko avioliitto ovat koskettavaa, kaunista luettavaa. Rakkaus korostuu kirjan nimessä ja rakkauden osoittaminen saa konkreettisia muotoja vielä (onneksi) kesken olevassa tarinassa.

Kirjan markkinoinnissa Turner kutsuu Minun rakkaustarinaani ”todelliseksi elämäntarinakseen”. Hänen oma äänensä välittyykin kirjasta sellaisena kuin hän haluaa sen meille välittää. Mukana on vanhan, paljon kokeneen naisen elämänviisautta ja tiettyä (Turnerin kohdalla buddhalaisperäistä) seesteisyyttä, mutta jostain syystä myös paljon selittelyä ja puolustelua. Vaikka Turner haluaa viestiä olevansa sinut elämänsä kanssa, on hän ajoittain kuin puolustuskannalla muutamien valintojensa suhteen. Tällaista vakuuttelua on mukana sen verran, että lukija (minun kohdallani kuuntelija) saattaa turhautua.

Mutta. Sujuva, koskettava ja kiinnostava elämäkerta kunnioitettavasta laulajasta. Nyt tekisi mieli katsoa What’s Love Got To Do With It -elokuva uudelleen – siitäkin huolimatta, ettei Turner itse tunnu elokuvaa ja sen sisältöä kaikilta osin arvostavan.

Maria Veitola: Veitola
Johnny Kniga 2018
Lukija Maria Veitola
7 h 21 min
BookBeat

Koska innostuin kuuntelemaan Veitola-kirjan, voi tätä olla vaikea uskoa: en ole koskaan katsonut yhtään Veitolan ohjelmaa. En muista kuunnelleeni häntä radiosta. Hänen kolumnejaan olen lukenut ja niistä olen pitänyt – enemmän tai vähemmän, pitänyt niiden sujuvuudesta ja terävyydestä.

En aluksi ajatellut kuunnella Veitolaa, mutta koska tykkään kuunnella kertovia tietokirjoja ja elämäkertoja, ajattelin että jos nyt paremman puutteessa. Hah! Paremman puutteessa sainkin paremman kuunteluelämyksen. Veitola on hyvä, siis todella hyvä: hänen itsetietoiseen voimakkuuteensa mahtuu herkkyyttä.

Osin kolumneistaan koostuvassa kirjassa Veitola kuvaa kasvamista Itä-Suomessa, perhesiteitä, uraa, päihteiden käyttöä, maalaisuutta ja kaupunkilaisuutta, tyyliä, vanhemmuutta, arkea, surua, iloa, sukupuolta – no, koko pakkaa – suorasanaisesti ja viihdyttävästi, mutta myös pysäyttävästi. Hänellä on painavaa sanottavaa, mutta napakalla ja kepeällä tyylillä. Jutustelevalla tyylillään Veitola tulee ikään kuin tutuksi, sellaiseksi jonka kuulumisia kaipaa.

Jokainen julkaistu kirja on tietenkin harkittu tuotos ja kirjoissa kerrotaan sen verran kuin kirjailija, kustantaja jne. katsovat tarpeelliseksi. Veitolan kirja tuntuu avoimelta, suoralta, tyylikkäältäkin. Kokonaisuus toimii erinomaisesti.

Veitolalle lämmin luku- tai kuuntelusuositus!

8 x äänikirja: Miniarvioita ja pohdintaa lukuaikapalveluista

Yhdeksän vuotta sitten, keväällä 2009, olin ostanut itselleni iPodin, sellaisen halvimman mahdollisen mallin, koska ajattelin että vanha simpukkamallinen Nokia-puhelimeni riittäisi: mihin sitä ihminen nyt puhelinta tarvitsisi paitsi puheluihin, tekstiviesteihin, rakeisten kuvien ottamiseen ja satunnaiseen matopelin pelaamiseen. :D Latasin iPodiin lempimusiikkiani ja muutaman äänikirjan, joita en tahdostani huolimatta osannut oikein kuunnella. Se oli kuitenkin alku.

Vajaa vuotta myöhemmin, toukokuussa 2010, olin hankkinut itselleni älypuhelimen ja ladannut siihen koko joukon niitä sovelluksia, joita edelleen käytän. Blogejakin aloin lukea puhelimella. Saman vuoden syksyllä tutustuin ihmiseen, joka kuunteli paljon äänikirjoja. Häneltä sain hyviä kirjasuosituksia, äänikirjatarjontakin taisi kasvaa. Varovaisen innostuneena kirjoitin ensimmäiset äänikirjabloggaukseni (tämän kesällä 2010, tämän sitten seuraavana vuonna, kun oikeasti innostuin). Aina ajoittain ostin itselleni äänikirjan iTunesista, mutta enimmäkseen kuuntelimme koko perheen kanssa äänikirjoja autossa. Vasta ns. lukuaikapalvelujen, ensin BookBeatin ja hieman myöhemmin Storytelin, tulo Suomeen koukutti minut kunnolla.

Nykyisin kuuntelen 3-5 kirjaa kuukaudessa. Huomaan, etten osaa kirjoittaa äänikirjoista yhtä perusteella bloggausta kuin lukemistani teoksista, koska kuunnellessa ajatukset pakostakin harhailevat joskus, enkä äänikirjojen kohdalla palaa selailemaan joitakin erikoisen painokkaita kohtia. Siksi kuuntelen mieluiten kertovaa tietokirjallisuutta, kepeitä romaaneja tai minäkerrontaan pohjautuvia teoksia. En halua näkökulmavaihteluja, tajunnanvirtaa tai kaksikymmentuntisia kuuntelusessioita. Haluan ajanvietettä työmatkakävelyille, satunnaista lenkkiseuraa, joskus harvoin kirjakaverin kuntosalille.

Mitä sitten olen joulu-maaliskuun aikana kuunnellut? Muun muassa näitä, muutama kirja jää vielä odottamaan seuraavaa koontibloggausta.

Johanna Catani ja Lari Mäkelä (toim.): Toinen tuntematon (WSOY 2017)

Kotimaisia novelleja, jotka kertovat naisten version Tuntemattomasta sotilaasta. Kirjan kirjoittajina on useita kotimaisia eturivin kirjailijoita, mm. Laura Gustafsson, Joel Haahtela, Antti Heikkinen, Katja Kettu, Sirpa Kähkönen, Minna Rytisalo ja Tuula-Liina Varis. Novellit sopivat hyvin kuunneltaviksi, koska kuunteleminen voi olla usein pätkittäistä ja novellin tai kahden rytmityksellä on mukava tauottaa lukukokemustaan. Kuten usein kirjoituskokoelmien kanssa käy, puhuttelevat toiset tekstit enemmän kuin toiset. Muutamien kohdalla ajatukseni harhailivat aika tavalla, mutta toiset pitivät otteessaan ja jäivät ajatteluttamaan pitkäksi aikaa. Kokonaisuudessaan laadukas kirja, ja hieno ideakin.

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä (WSOY 2017)

”Kertomus siitä, kuinka entinen vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä.” Jaahas. Luulen, että Joonas Konstigin punkkarivuosista on jo aikaa, koska hän on mielestäni ollut aina niin hyvin pukeutuva. Niin tai näin, realityproosaksi luonnehdittu Vuosi herrasmiehenä sopii äänikirjaksi mitä parhaiten. Kerronta on omakohtaista, Konstigin itselleen asettama haaste pitää otteessaan ja lukija sivistyy itsekin, toki myös hetkittäin ärsyyntyy, mutta ennen kaikkea virkistyy. Viihdyin mainiosti, hyvää lenkkiseuraa.

Rhodni Marsden: A Very British Christmas (HQ / HarperCollins 2017)

Pääsiäinen kolkuttelee jo ovella, mutta nostanpa nyt mukaan yhden joulukirjan – vinkiksi tämän vuoden loppupuolelle. Marsdenin kirja luotaa nimensä mukaisesti brittiläiseen jouluun, mutta kyse ei ole mistään perinteisestä tunnelmoinnista ja pusuista mistelinoksan alla, vaan katsaus saarivaltion joulunviettokirjoon: kauheimpiin joulumuistoihin, uskonnottomaan jouluun, joulua viettämättömien keskittalven juhliin, ruokaan, noloihin tilanteisiin, lauluihin ja kaupankäyntiin jne. Ote on koko ajan kuivalla tavalla sarkastinen, näkökulman yllättäviä, ironia pohjimmillaan tarkkanäköistä ja lämmintä – miten brittiläistä ja ihmeellisesti joulumielen sytyttävää!

Helen Fielding: Bridget Jones – Vauvapäiväkirja (Otava 2016, suom. Annika Eräpuro)

No niin, Bridget. Tuo viinaanmenevä ikisinkku mediatyöläinen, jonka kepeät mutta fiksut päiväkirjat naurattavat ja itkettävätkin aina vaan. Helen Fieldingin luoma hahmo on saanut pakostakin Renée Zellwegerin kasvot, kiitos elokuvien. Viime vuonna suomennetussa kirjassa Bridget tulee viimeinkin raskaaksi eikä lukija ole kovin yllättänyt siitä, ettei sankarittaremme tiedä, onko isä Mark Darcy vai Daniel Cleaver. Katsoin muuten hiljattain Bridget Jones’s Babyn elokuvana. Ja ei, ei, EI! Elokuvassa ei ole Daniel Cleaveria ja se tuntui muutenkin ihan vääränlaiselta. Joten, tässä päätökseni: minun Bridget-elokuvani saa olla se yksi ainoa, eli ensimmäinen. Ja koska olen kuullut, mitä Mad about the boyssa tapahtuu, saa minun Bridget-kirjani olla tämä kolmikko: kaksi ensimmäistä ja nyt tämä vauvakirja. Minä haluan sekoilevan Bridgetini yhdessä Cleaverin ja Darcyn kanssa, kiitos vain. Äänikirjana tämä oli muuten niin hauska, että hekottelin kävellessäni ääneen (onneksi kukaan ei katsonut kummeksuen – ja vaikka olisi katsonutkin, niin eipä se niin vaarallista olisi olllut).

Roxanne Gay: Bad Feminist (Harper Perennial 2014)

Yksi huudahdus tulee heti mieleeni: vau! Kirja, joka puhuttelee. Jolle nyökyttelee, jota vastaan haluaisi joissakin kohdissa väittää vastaan, ja joka koko ajan pitää otteessaan, tuulettaa ajatuksia – ja antaa uutta pohdittavaa. Gay pureutuu sukupuoleen, rotuun, kehoon, odotuksiin ja feminismiin koko ajan lukijansa haastaen ja itsensä peliin laittaen. Lukekaa tai kuunnelkaa tämä, vahva suositus!

Eve Hietamies: Yösyöttö (Otava 2010)

Taas niitä kirjoja, joiden kohdalla sain yllättyä. Kuvittelin, että Yösyöttö on jotain (naisen kirjoittamaa) karju litiä. Ehkä sitäkin, mutta myös naurattavaa ja itkettävää vanhemmuuden tuntojen peilausta. Millaista on, kun isyys muuttuu ihan erilaiseksi kuin mitä ennakkoon oli ajateltu? Yksinhuoltajuudeksi. Voi Antti Pasanen, hyvin sinä pärjäät! (Olen kuunnellut myös Tarhapäivän, Hammaskeiju odottelee odottelee vielä vuoroaan.)

J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset (Tammi 2007, suom. Jaana Kapari-Jatta)

Vihdoinkin! Aloin lukea Pottereita englanniksi jo heti kirjasarjan ensimmäisen osan jälkeen. Ahmien luin sarjan ensimmäiset neljä kirjaa sitä mukaa kun ne ilmestyivät, mutta 2000-luvun puolivälissä Potter kuitenkin unohtui. Ilokseni esikoiseni löysi Potterit jo ekaluokkansa jälkeen kesällä 2012. Hänen kanssaan olen päässyt takaisin taikamaailmaan ja tämän viimeisen kirjan kuuntelin tänä keväänä (yhdessä lasteni kanssa). Mitäpä tästä sanoisin? Kaikki sarjan lukeneet tietävät kyllä!

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY 2018, suom. Sari Karhulahti)

Eleanor on viihdettä ja jos ei siedä viihdettä, niin kirja kannattaa unohtaa. Mutta jos on valmis antamaan kirjalle mahdollisuuden, niin saa käsiinsä (tai korviinsa) tarinan, joka yllättää monin tavoin. Honeymanin kirja on tarkkanäköinen, hauska ja riipaiseva kuvaus yksinäisyydestä, arvoituksen sisältävä tarina sekä kertomus siitä, miten ihminen tarvitsee toista ihmistä voimaantuakseen. Syvä, omalaatuinen – joskin toki aikuisten satu. Minulle ehkä koko kirjakevään toistaiseksi suurin yllättäjä, joka kertoo myös siitä miten kevyeen asuun voi verhota painavia teemoja.

♥♥♥ 

BookBeat vai Storytel? Kaksi keskeisintä, luotettavasti toimivaa, valikoimaltaan monipuolista palvelua – eräänlaisia kirjojen Netflixejä: kuukausimaksulla saa kuunnella tai lukea niin paljon kuin haluaa. Vuorottelen näiden palvelujen välillä ja aiemmin vuorottelulle oli hyvät perusteetkin: Bonnierin omistama BookBeat julkaisi äänikirjoina WSOY:n ja Tammen tuotantoa, ruotsalainen Storytel taas teki yhteistyötä Otavan kanssa. Joskus teki mieli kuunnella vaikkapa Tammen uutta kotimaista, toisinaan Otavan. Nyt tämä on muuttunut, koska kumpikin palvelu tarjoaa kaikkien isojen kustantajien kirjoja.

Valikoimissa on edelleen pieniä eroja: Storytel tuottaa omaa materiaalia, BookBeatiin taas Bonnierin uutuudet ehtivät (ilmeisesti) nopeammin. Storytelin käyttöliittymä on siinä mielessä parempi, että äänikirjaa voi sujuvasti jatkaa e-kirjana siitä kohtaa, mihin kuuntelu jäi. Tätä toimintoa ei käsittääkseni ole vielä BookBeatissa. Toisaalta BookBeatista on helpompi löytää uutuuskirjat. Kummankin palvelun hinta taitaa olla sama.

Käytän palveluja vain äänikirjojen kuunteluun. E-kirjoja käytän lähinnä kirjamaistiaisiin: luen usein kirjojen alkuja puhelimella ja jos aloittamani teos kiinnostaa tarpeeksi, hankin sen käsiini painettuna kirjana. Tosin joskus, kuten Rosa Liksomin Everstinnan kohdalla, joku kirja on niin huikea, että sen parissa haluaa olla koko ajan. Silloin ahnehdin: kuuntelen liikkeellä ollessani ja myöhemmin jatkan lukien.

Kunnollista vertailua näiden palvelujen välille on ainakin tällaisen muutaman äänikirjan kuukaudessa kuuntelevan vaikea tehdä. Meillä esikoiseni kuuntelee myös äänikirjoja, joten meillä ”menekki” kokonaisuudessaan lie 5-8 äänikirjaa kuukaudessa ja ne e-kirjamaistiaiset päälle.

Sen kerran koukuttavaa äänikirjojen kuuntelu on, etten helposti tällaisesta kirjapalvelusta luopuisi (kuten en luopuisi enää tv- ja elokuvastriimauspalveluistakaan, joista Netflixiä tilaan säännöllisesti, mutta muita, kuten Viaplayta ja HBO:ta tauotan aina toisinaan).

Millaista teidän äänikirjakuuntelunne on? Kuunteletteko paljon? Vai ettekö ollenkaan? Missä muuten kuuntelette? Ja etteivät kysymykset loppuisi kesken, niin miten luku- tai kuuntelukokemus eroavat toisistaan?

Rosa Liksom: Everstinna

Rosa Liksom: Everstinna

Like 2017

190 sivua (äänikirjana 5 h 30 min)
Kotimainen romaani

Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan.

Yksi yö, kokonainen elämä – tai neljä elämää. Yksi nainen, useita aikakausia. Ikääntynyt nainen elää muistoissaan kokemaansa: sotaan ajautuvaa Suomea, natsiaatetta ja eläinrakkautta itsessään, elämänsä miehiä ja kokemaansa sadistista parisuhdehelvettiä, kauheita loppuja ja uusia alkuja. Pohjoinen maisema on yhtä naisen kanssa, mutta hän on kokenut myös pääkaupungin kirjalliset salongit, antanut villavanttuunsa ripuloivalle sotavangille, kokenut valkoisen hurmoksen, tullut pahemmin kuin pieksetyksi ja muuttunut alistetusta itsenäiseksi naiseksi.

Sanotaan tärkein heti: Rosa Liksomin Everstinna on todella kovan luokan romaani. Kirjailija Annikki Kariniemen elämäntarinaa fiktiona kertova teos vie mukanaan, asettaa ihmisen pienuuden ja suuruuden vastakkain ja saa väistämättä lukijan asettumaan ristiriitaisen ihmisen nahkoihin silloinkin, kun keskeishenkilön aatemaailma ja kokemukset ovat kaukana omista. Tämä jos mikä kertoo Everstinnan voimasta.

On varmasti turha mainita, että rakastan lukemista ja innostun hyvistä kirjoista. Olen kuitenkin harvoin niin sanotusti suorastaan liekeissä lukemastani, vain muutaman kirjan vuodessa luen kuin kuumeessa. Everstinna on tällainen harvinainen poikkeus ja omalla kohdalla vielä harvinaisempaa on, että minä sekä kuuntelin että luin sitä. Aloin kuunnella kirjaa maanantaiaamuna töihin pyöräillessäni. 15 kilometrin mittaisella matkalla ehdin kuunnella jo hyvän pätkän ja palatessani kotiin toisen mokoman. Yleensä kuuntelen äänikirjoja ajatukset hieman harhaillen, mutta nyt pääsin heti kiinni kerrontaan, tunnelmaan ja tarinaan. En olisi halunnut lopettaa kuuntelemista! Siksi kotona jatkoin lukemista e-kirjana ja luin romaanin loppuun. Lukurupeamani oli intensiivinen, elin täysin Liksomin luoman naisen maailmassa.

Naista voi kutsua Liksomin luomaksi, vaikka romaanihenkilön esikuva onkin kirjailija Annikki Kariniemi, jonka elämän keskeiskäänteitä Everstinnassa kuvaillaan. Tässä suhteessa Liksomin tiivis romaani rinnastuu Joyce Carol Oatesin Blondiin. Kirjailijoiden tapa kirjoittaa ja heidän tapansa katsoa hahmojaan ovat tietenkin ihan erilaiset. Oates kertoo laajasti eri näkökulmista, Liksomin Everstinnassa näkökulma on yksinomaan päähenkilön, tämän sisäistä monologia. Mutta yhteistä – ja niin ihailtavaa – kummankin kirjailijan kohdalla on se, miten hyvin he pääsevät henkilöidensä pään sisälle. Miten heidän teoksissaan yhdistyy rankka ja likainen, inhottava ja julma, ja toisaalta karhea hellyys ja ajoittainen kauneuskin. Kummassakin romaanissa yhteiskunta kietoutuu osaksi yksilön elämää: toisessa viihdeteollisuus, toisessa aatteet.

Everstinna on natsi, ainakin osan elämästään. Fasismin nousu Suomessa on kylmäävää luettavaa, Liksom tavoittaa hyvin sen hurmoshengen, joka 1930- ja 40-lukujen taitteessa paikoin nousi, kun haluttiin Suur-Suomea. Everstinnan se saavutti osin oman lapsuuden kokemusten, mutta pääasiassa everstin vuoksi. Everstin myötä Everstinna, tuo Lapin tytär, päätyy piireihin, viettää iltoja yhtä lailla upseerien ja natsijohtajien kuin oikeistolaisten kirjailijoiden, muun muassa Maila Talvion, kanssa. Jos julkinen elämä on sekä säkenöivää että puistattavan aatteen täyttämää, niin yksityinen elämä on ajoittain silkkaa helvettiä, vaikka hetkensä silläkin on. Kaikkea sävyttää vahva ennakointi: kertojana toimina iäkäs Everstinna tietää, mitä tuleman pitää – yhtä lailla natsiaatteen kuin avioliiton suhteen. Parisuhteen kuvaus on piinaavaa luettavaa, sellaista julmuutta on vaikea käsittää. Teksti on suorasanaista, eritteistä, ketään tai mitään säästelemätöntä. Samalla lukija tietää, että tästäkin Everstinna selviytyy, mikä tuo valoa mustiin hetkiin. Selviytymistä seuraavat ajat eivät ole ristiriidattomia nekään.

Romaanissa Everstinnan elämä on värikästä ja värikästä on myös kerronta ”loorineen” ja ”kläppeineen”. Liksom kirjoittaa murteella. Murreromaanit voivat olla uuvuttavaa luettavaa, mutta Everstinnan kerrontaan tottuu pian ja kielen rytmiä alkaa miltei hengittää. Tämä tekee tarinasta henkilökohtaisemman kuin jos kaikki kerrottaisiin yleiskielellä. Ylipäätään Liksom kirjoittaa huikean hyvin: vetävästi, monipuolisesti, suurta ja pientä yhteen sovittaen.

Pitääkö Everstinnaa ymmärtää hahmona? En tiedä pitääkö, mutta hänet voi ymmärtää. Hänen aatteitaan tai kaikkia tekojaan ei tarvitse hyväksyä (toisia, kuten eläinsuojelu, kyllä), mutta yhden ihmisen tarinana Everstinna on koskettava ja kiinnostava. Se luo erään naisen muotokuvan täyteläisesti, romaanina ehjästi ja taidolla, kauttaaltaan uskottavasti.

Voiko Everstinna olla koko kirjasyksyn paras romaani? Voi. Tällaisen julistamisessa on toki aina oma vaaransa, joten toteanpa vain kirjan sisältöön monimerkityksellisesti viitaten, että Liksomin romaani on ihan helvetin hyvä kirja.

Viljaa ja äänikirjoja

Elokuu on mielestäni vuoden ihaninta aikaa joulun ja syksyn ohella. Nyt kaikki on jotenkin uutta ja silti vanhaa ja tuttua. On vielä ihanan lämmintä, vaikka toisaalta kaipaan jo villatakkikelejä. On vielä kukkia ja valoa, mutta on myös pimeneviä iltoja. Kaikkialla tuoksuu maa: kypsyvät omenat, multa, mäntykangas, mutta jossain vielä vastaleikattu nurmikko ja kesäsateen jälkeinen koivikko. Olo on toisaalta päättäväinen: kesän jälkeen palaan salille, lenkkeilen enemmän, koetan edes kerran viikossa keittää puuroa. Ja toisaalta laiskottaa, jopa kirjabloggaus, muttei onneksi lukeminen: tällä hetkellä minulla on kesken kolme hyvin erilaista kirjaa.

Jos ei laiskota lukeminen, niin ei sen puoleen äänikirjojen kuuntelukaan. Innostuin uudelleen kuuntelemaan kirjoja, mutta nyt tietokirjallisuutta. Romaanit mieluummin luen, joskin etsin koko ajan hyvää kuuntelufiktiota. Ajatukseni vaan harhailevat, suorastaan karkailevat silloin kun koetan kuunnella romaaneja. Unohdan henkilöiden nimiä, havahdun, kun en muista, miksi hahmo X meni paikkaan D jne. Napakat, kertovat tietokirjat pitävät ajatukseni paremmin kurissa ja aihepiiriltään innostava kirja saa minut nyökyttelemään ja joskus kiistelemäänkin. Edellä mainittuja teen tietenkin ajatuksissani; Minulla on tapana kuunnella äänikirjoja lenkkeillessäni, joten en lenkkipolun varrella sentään ala elehtiä päälläni tai väitellä ääneen. Haha.

Tällä hetkellä käytössäni on ollut BookBeat-palvelu, mutta yhtä hyvin voisin tilata sen kilpailijan Storytellinkin. En usko, että palveluissa on juuri muuta eroa kuin että toisessa on mukana Tammen ja WSOY:n, toisessa Otavan kirjoja. Muiden kustantajien tuotantoa on kummankin valikoimissa, mutta olisiko Storytellissä hieman enemmän englanninkielisiä?

Mitä sitten olen viime aikoina kuunnellut, mitä on jäänyt kesken? Kesken ovat jääneet muun muassa Sophie Kinsellan Himoshoppaajan ratkaiseva askel ja Sophie Hannahin Nimikirjainmurhat. Edellinen, koska se oli liian hömppää makuuni. Jotkut Kinsellan teokset, kuten Kevytkenkäinen kummitus, ovat olleet kohtalaisen mainiota kuunneltavaa, mutta himoshoppaajahahmon häähörhöily ei jaksanut kiinnostaa. Nimikirjainmurhat taas toimisi ehkä paremmin luettuna. Hannahin teoksessa on mysteeritunnelma kohdillaan, mutta ehkä kuitenkin luen Poirotit kirjoina ja Christien itsensä kirjoittamina - silloin kun dekkarinostalgiaa kaipaan.

Kuunnelluista haluan erikseen nostaa esille Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa -kirjan, joka vei mukanaan. Teoksen fokuksessa on kysymys siitä, miten tehdä työelämästä itsensä näköinen. Työmaailma muuttuu ja uudenlaisia mahdollisuuksia tehdä itselle mielekästä työtä on enemmän ja enemmän. Näin on Rämön ja Valtarinkin kohdalla, molemmilla naisilla on monipuolinen, heille itselleen mieluisia asioita sisältävä työnkuva. Unelmahommissa antoi paljon ajateltavaa, mutta pientä kateuttakin kirja mielessäni nosti: että joku oikeasti istuu kahvilla tai viinillä mukavan porukan kesken tai vie perheensä puuhamaahan ja laskuttaa siitä kaikesta. Tai miten joku tekee bloggaamisesta ammatin. Kateus, kuten kirjassakin todetaan, voi olla voimavara. Hyvä kateus vie ihmistä eteenpäin. Eivätkä Rämö ja Valtari onneksi kerro vain mielekkään työn ihanuudesta, vaan myös siitä kovasta työstä, jota unelmahommatkin vaativat.

Unelmahommissa on äänikirjana kuta kuinkin täydellinen: kerronta on hauskaa ja napakkaa, Rämön, Valtarin ja eri asiantuntijoiden kokemukset rytmittyvät kivasti. Pienestä toistosta huolimatta kirja antoi paljon oivalluksia. Hetkittäin toki ärsyynnyinkin: työnkuvat muuttuvat ja moni voi oikeasti tehdä unelmastaan työtä. Loistavaa! Mutta miksi pitää vähätellä ”konttorirottaa”, koska jonkun unelmahomma voi oikeasti olla kellonkortin määrittelemän työajan puitteissa tehty assistenttityö. Pieni ärsyyntyminen piristi sekin, antoi vauhtia lenkille.

Ennen kaikkea Unelmahommissa antaa oivia eväitä pohtia omaa työtään: mitä minä haluan omalta työltäni? Mitkä ovat vahvuuksiani, mihin kannattaa panostaa, millä tehdä työstä parempaa? Työ ei aina ole ole paikka, jonne mennään, vaan asia jota tehdään. Sisältö tekee työn.

Kukapa ei olisi kiinnostunut lukemaan ulkomaisten kokemuksista Suomessa? Ehkä jotkut, mutta veikkaan aihepiirin kiinnostavan useimpia. Taught by Finland -blogistaankin tunnetun opettaja Tim Walkerin Lost in Suomi on mitä mainiointa kuunneltavaa: pieniä ja isoja episodeja Suomesta ja Yhdysvalloista, rakkaudesta ja perheestä, maailmankatsomuksesta, opettajuudesta, ruoasta, metsästä… Onhan se nyt hauska lukea (tai tässä tapauksessa kuunnella!) siitä, millaista on mennä ensimmäistä kertaa alasti saunaan – tai koettaa toteuttaa Suomessa opittua saunakulttuuria Yhdysvalloissa; Miten erikoisia suomalaisten kirjoittamattomat tervehtimissäännöt ovat; Kuinka itsenäisiltä suomalaisnuoret vaikuttavat amerikkalaisiin verrattuna. Tuttua ja vierasta, sopivasti, helposti.

Lost in Suomessa olen äänikirjamukavuusalueellani: sujuvaa, mukavaa, hauskaa, vaivatonta kerrontaa. Episodimaisittain rakentuvat luvut mahdollistavat kuuntelun pienissäkin pätkissä. Kokonaisuudesta jää hyvä, lämmin mieli.

Sokerina pohjalla mainitsen vielä Ylen Hömppäkirjalistalle suosittelemani Kaisa Haatasen Ylipainolisämaksun. Meikkipussin pohjalta -teoksesta tuttu Tytti Karakoski matkustaa – lähelle ja kauas, yksin ja yhdessä, omatoimisesti ja ryhmämatkalla. Haatasen teksti on viihdyttävää ja kepeää, mutta se on täyttä timanttia. Se viihdyttää ja hetkittäin viiltääkin, vaan hetkittäin tarkkanäköisiä havaintoja matkustamisesta, turismista, uusista kokemuksista.

Ylipainolisämaksu on melkeinpä vaarallinen lenkkikirjaksi, koska a) kaltaiseni laiskanpulskea hölkkääjä innostuu tekemään itselleen ylimitoitetun pitkiä lenkkejä, koska kirja on niin hauska b) hetkittäin se naurattaa niin, että pissa meinaa tulla housuun, ja c) paikoitellen on pakko keskeyttää koko ylimitoitettu lenkki, jotta hapenotto ei vaarannu liiallisen nauramisen vuoksi. Noin hauskaa minulla ei ole koskaan ollut lenkillä. Lisää näitä!

Haluaisin kyllä löytää äänikirjaksi erinomaisesti sopivia romaanejakin. Sellainen olisi juonivetoinen, ei liian pitkä eikä liioilla henkilöhahmoilla varustettu, ja tietenkin se olisi myös äärimmäisen koukuttava. Suosituksia? BookBeatin tai Storytellin puolelta? Ehkä englanniksi löytyisi enemmän.

Kuunteletteko te äänikirjoja? Ja jos kuuntelette, niin ostatteko äänikirjoja, oletteko tällaisten palveluiden tilaajia, tai onko Audible tuttu? Millaisia kokemuksia viimeksi mainitusta on? Vai lainaatteko äänikirjoja esimerkiksi CD-muotoisina?

♥

Ja se vilja, niin: kotimme lähellä on peltomaisemaa. Kun kuljen siitä ohi näin elokuussa, en voi olla ajattelematta Juice Leskisen ”Syksyn säveltä”. Pahoittelen mahdollisesti tartuttamaani korvamatoa, mutta onhan se hieno kappale. Viime aikoina omissa kuulokkeissani on kuitenkin soinut ikisuosikkini Tori Amosin maistiaiskappaleet tulevalta Native Invader -levyltä. Kunhan se ilmestyy, saavat äänikirjat hetkeksi jäädä. 

Auringonkukkia ja BookBeat-kokemuksia

Auringonkukkaista viikonloppua! Tämä syyskesä jaksaa vuodesta toiseen ihastuttaa. Viime sunnuntaina Pokemonit johdattivat minut auringonkukkapellolle Tikkurilaan. Tai eivät oikeastaan suoraan johdattaneet, mutta lapseni ovat enemmän kuin innostuneita Pokemon Go:sta, joten teimme retken Tikkurilaan, jossa käymme verrattain harvoin. Lapset löysivät Pokemoneja, minä pääsin kuvaamaan auringonkukkia Heurekan lähellä olevalle maisemapellolle.

Se kuvaselitykseksi ja nyt asiaan. Joitakin vuosia sitten tein äänikirjakävelyjä, sittemmin kävely vaihtui hölkkään ja äänikirjat musiikkiin. Huomasin kaipaavani äänikirjoja, tällä kertaa juoksua siivittämään. Halusin kuunnella sopivan kepeää kerrontaa, sellaista joka ei saisi ajatuksiani harhailemaan. Olen näet huomannut, että itselleni sopivat parhaiten melko viihdyttävät äänikirjat, kun taas tekstiä lukiessani kaipaan usein jotain enemmän.

BookBeat, Bonnierin hiljattain lanseeraama uusi e- ja äänikirjapalvelu*, aloitti nyt kesällä. BookBeat tarjoaa kahden viikon ilmaisen tutustumisjakson, jonka jälkeen tilausta voi jatkaa kuukausimaksulla. Tilauksen voi irtisanoa milloin vain. 

Koska olin kaivannut äänikirjojen pariin, päätin kokeilla ilmaisjaksoa ja huomasinkin jatkavani jo maksavana asiakkaana. Tänä aikana olen aloitellut paria e-kirjaa, jotka ovat jääneet kesken joko liiallisen kepeytensä tai puhelimen ruudulta lukemisen ärsyttävyyden vuoksi (minulla olisi käytössä myös iPad, lukulaitetta ei ole enkä ole sellaista hankkimassa; puhelin kulkee mukana melkein aina). Samoin pari aloittamaani äänikirjaa jäi kesken joko liian höpön juonen tai tietynlaisen vaativuuden vuoksi - tietynlaisella vaativuudella tarkoitan sellaisia hyviä romaaneja, jotka ansaitsevat parempaa keskittymistä ja joita luen mieluiten tekstinä omaa tahtiani.

Nyt elokuun aikana olen ehtinyt kuunnella kaksi äänikirjaa ja lukea yhden e-kirjan.

Ensimmäiseksi kuuntelin Kaisa Haatasen hauskan Meikkipussin pohjalta. Kirjasta voitte lukea tarkemmin vaikkapa Susan bloggauksesta. Äänikirjana (BTJ Finland**/ Johnny Kniga) teos toimi mainiosti ja sopi hyvin lenkkiseuraksi. Reippaasti keski-ikäisen Tytti Karakorven elämää ja listauksia oli ilo kuunnella: Minunkin mielestäni Suomi voisi joissakin asioissa olla enemmän kuin Englanti; Kustannustoimittajana tyrskähtelin aika tavalla kustannusmaailman kuvaukselle; Kuvaus pilatestunnista sai miltei pissaamaan pöksyihin. Hiisiläinen, hetkittäin minun teki myös mieli väittää Karakorpea vastaan! Olenkin iloinen, että Haatasen tuore Ylipainolisämaksu löytyy jo äänikirjana.

Toiseksi lenkkiäänikirjakseni valikoitui ruotsalaisen menestysdekkaristin Camilla Läckbergin yli 14 tuntia pitkä Enkelintekijä (Gummerus). Leena Lumi on kirjoittanut romaanista blogiinsa, joten jos haluatte enemmän tietoa, kurkatkaa sinne. Olipa ristiriitainen lenkki"luku"kokemus! Dekkarina erinomaisen koukuttava, mutta laajuudeltaan aivan liian pitkä etenkin äänikirjaksi. Lenkkeilyn lisäksi olen BookBeatin myötä kuunnellut äänikirjoja myös aamuisin töihin kävellessäni: työmatkani pituus on 30 km, joista kävelen noin kolme. Kaikesta tästä liikkumisesta huolimatta Enkelintekijän kuunteleminen otti yli kaksi viikkoa. Jos olisin lukenut kirjan tekstinä, olisi aikaa mennyt huomattavasti vähemmän. Olisinkin mieluusti siirtynyt jo uuden kuunneltavan pariin etenkin kun Läckbergillä on muutenkin tapana tuoda teoksiinsa runsaasti teemoja - nytkin mukana oli lapsensurmia, natseja ja nykyrasismia, juutalaisuutta, perhe-elämää ja sukupolvesta toiseen jatkuvaa epäonnea. Sen verran Enkelintekijä kiinnosti, ettei kirjan kuuntelua voinut jättää kesken, mutta seuraava äänikirja saa olla lyhyempi.

Ainoa kokonaan lukemani e-kirja oli Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi (S&S) joka on omakohtainen kuvaus masennuksesta. Teos oli ensimmäinen lukemani Vanhatalon kirja ja niin hyvä, että aloittelin BookBeatin kautta jo kirjailijan viimeisintä romaania Pitkä valotusaika. Luulen kuitenkin, että tulen nautiskelemaan Pitkän valotusajan lukemisesta painettuna kirjana. Keskivaikea vuosi sen sijaan sopi hyvin puhelimeltakin luettavaksi. Se on sujuvasti ja avoimesti, paljaastikin, kirjoitettu elämäkerrallinen tietokirja, joka päästää liki ja saa varmasti jokaisen lukijansa peilaamaan omia mietteitään Vanhatalon kokemuksia vasten. Sen perusteella arvelen, että löydän itselleni parhaiten e-luettavaa juuri kertovan tietokirjallisuuden parista. Keskivaikeasta vuodesta on kirjoittanut bloggaajista esimerkiksi Bleue.


Entä jatko? Olen vähän kahden vaiheilla, mutta niin kauan kuin kaipaan äänikirjoja lenkkikirittäjäkseni, aion jatkaa BoobBeatin tilaajana. Toivoisin tietenkin laajempaa äänikirjavalikoimaa, mutta ymmärrän äänikirjojen tekemisen kalleuden. E-kirjojen lukemisesta en nauti niin suuresti, että yksistään niiden vuoksi olisin valmis maksamaan palvelusta, mutta tämä mielipiteeni saattaa muuttua. Toisaalta juuri e-kirjojen ystäville BookBeatin uutuusvalikoima on erinomaisen hyvä. Itsekin tiedän, mitä aion puhelimeeni seuraavaksi ladata niin ääni- kuin e-kirjana.


Summaten:

+ helppokäyttöinen
+ tarjontaa sekä e- että äänikirjojen ystäville
+ paljon uutuuksia
+ Spotify-tyylisyys

- äänikirjavalikoima suppea 

Mitä mieltä te olette tällaisesta kirja"spotifysta"? Tai onko teillä kokemusta muista vastaavista palveluista? Etenkin äänikirjapalveluita saa suositella.

* Tätä postausta ei ole tehty yhteistyössä minkään tahon kanssa. ;) Itse siis kiinnostuin BookBeatista ja latasin sen ja nyt maksan palvelusta.
** BTJ Finland, työnantajani muuten, tekee äänikirjoja kirjastoille. Jos äänikirjojen kuunteleminen cd:ltä miellyttää, niin kirjastoissa on hyvät valikoimat.

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo, 200 vuotta!

Jane Austen: Pride and Prejudice
Ensimmäinen julkaisupäivä: 28.1. 1813
luettu iBooks-sovelluksella
Englantilainen romaani

It is a truth universally acknowledged, that a single man is possession of a good fortune, must be in want of a wife.

Edellä mainituilla sanoilla alkaa yksi kaikkien aikojen suurimmista kirjasuosikeistani. Nyt on pienen juhlan paikka, sillä tänään maanantaina 28.1.2013 tulee kuluneeksi tasan 200 vuotta siitä, kun Jane Austenin ehkä tunnetuin romaani Ylpeys ja ennakkoluulo julkaistiin ensimmäisen kerran. Austen kirjoitti Bennettin siskosparven avioliittopuuhista kertovan romaaninsa jo 1700-luvun puolella, mutta alkujaan First Impressions -nimellä kulkenut kirja  julkaistiin vasta Järjen ja tunteiden (1811) jälkeen.

Koska romaanin kehys lie monille tuttu, en paneudu nyt siihen. Monet varmasti muistavat, että Ylpeydessä ja ennakkoluulossa on avioliittosuunnitelmia ja –juonia, kilpakosijoita, lipevyyttä, petollisia ja kevytkenkäisiä ihmisiä, suvun despootteja ja ymmärtäväisiä ihmisiä, kartanoelämää, vehreää maaseutua, tanssiaisia, aikaa Lontoossa, kirjeitä, kirjoja, ujostelua ja hääkelloja. Henkilökaarti on huisi aina nokkelasta Elizabethistä hysteeriseen rouva Bennettiin, kärsivälliseen ja lempeään Janeen, kauheaan pastori Collinsiin ja jäyhään, mutta niin ihanaan Mr. Darcyyn saakka. Vaikkei Ylpeyttä ja ennakkoluuloa olisi lukenut, ovat tarinan keskeispiirteet varmasti tuttuja joko BBC:n 1990-luvulla tekemästä mainiosta televisiosarjasta, lukuisista I love Mr. Darcy –rintanapeista ja t-paidoista tai mainioista Austen-pastisseista, jollainen on osin vaikkapa Bridget Jones -elokuva aina Mr. Darcya myöten. Fanfictionia ja jatko-osiakin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta on kirjoitettu, jopa zombietarina sekä dekkari. Luin kirjan nyt varmaankin neljännen kerran, mutta ensimmäistä kertaa alkukielellä englanniksi.

"In vain I have struggled. It will not do. My feelings will not be repressed. You must allow me to tell you how ardently I admire and love you."
Elizabeth's astonishment was beyond expression. She stared, coloured, doubted and was silent.

Koska tarina on minulle läpensä tuttu, keskityin tällä lukukerralla kunnioittamaan kirjaa keskittyen kieleen ja lukuformaattiin. Ylpeyden ja ennakkoluulon lukeminen englanniksi oli viehättävä kokemus. Vaikka hyllyssäni oleva Sirkka-Liisa Norko-Turjan suomennos on iskostunut mieleeni oikein hyvänä, oli hyvä tutustua Austeniin alkukielellä. Aiemmin olen kuunnellut Emman englanninkielisenä äänikirjana, mutta luettuna Austenin kieli pääsi vielä paremmin oikeuksiinsa. Nykylukijalle Ylpeys ja ennakkoluulo on toisaalta charmikkaan vanhanaikainen ja toisaalta yllättävän sujuvaa luettavaa. Kirjaa lukiessani koin miltei siirtyväni, mielikuvissa totta kai, jonnekin toiseen aikaan ja paikkaan. Etenkin repliikeissä brittiläisen 1700-luvun lopun yläluokan käyttäytymisnormisto pääsee esille, kun esimerkiksi Elizabeth verhoaa varsin kipinöivän ajattelunsa kohtelaisuuteen: I deserve neither such praise nor such cencure. Tapahtumia, miljöötä ja tapakulttuuria Austen kuvailee raikkaasti, hänen henkilöhahmonsa ovat tarkkailijoita ja aktiivisia osallistujia. Ei olekaan ihme, että toista suosikkiani Carol Shieldsiä on verrattu Austeniin niin satiirissaan kuin arjen kuvauksessaan.

Luin Austenia paitsi ensimmäistä kertaa englanniksi, myös itselleni vielä melko uudella formaatilla. Ylpeyden ja ennakkoluulon avulla tutustuin ensimmäistä kertaa Applen iBooks-sovellukseen. Olen aiemmin lukenut e-kirjoja iPadin Kindle-sovelluksella, mutta nyt olen alkanut testata muita sähkökirjan lukemisen mahdollistavia ohjelmia ja koska iBookskin tarjoaa klassikkoja ilmaiseksi, oli Ylpeys ja ennakkoluulo ensimmäinen kyseisen ohjelman kirjahyllyyni lataamani teos (samalla latasin myös Johannes Linnankoskea ja Minna Canthia). En osaa lukea e-kirjaa samalla tavalla kuin painettua kirjaa, luen nopeammin, silmäillen. Onneksi rakas kirja vei tälläkin kertaa mukanaan ja ensimmäisen sadun sivun jälkeen pääsin romaanin pyörteisiin. iBooksista minulla ei ole kehuttavaa, jos ei moitittavaakaan. Sovellus toimii hyvin samantapaisesti kuin Kindlekin, lataaminen on helppoa, kirjanmerkkejä voi jättää mielensä mukaan ja tekstipohjan väriä voi muuttaa valkoisesta mustaan ja seepiansävyyn. Sinänsä kaksisataavuotiaan klassikon lukeminen tabletin ruudulta tuntui hieman väärältä ja teinkin päätöksen hankkia muutaman englanninkielisen austenin hyllyyni painettuna.

Olen jaaritellut kielestä ja e-kirjasta, mutta mitä osaan sanoa kirjasta, tarinasta, henkilöhahmoista ja ennen kaikkea tuntemuksistani kirjaa lukiessani? Unohdetaan e-kirjamuoto, koska sähkökirjan lukeminen ei koskaan anna minulle samaa tunnetta kuin painetun kirjan, ja keskitytään kerrankin lukufiilikseen, päällimmäiseen kirjasta jääneeseen tunteeseen. Olen iloinen, että pääsin tälläkin kertaa sisälle Elizabeth Bennettin ja hänen perheensä maailmaan. En enää osannut löytää kirjasta uusia tasoja, mutta en niitä kaivannutkaan. Romaanin rakkaustarina on varmaan yksi kaikkien aikojen ihanimmista, Austenin nokkeluus on toiminut esikuvana lukuisille nykykirjailijoille ja Ylpeyden ja ennakkoluulon koko asetelma on, vaikkei kovin feministinen, aina ajankohtainen. Austen on klassikkoasemansa ansainnut. Kaksisataavuotiaalle voi antaa vain kunniaa, ja nyt siihen on aihetta. Miten kirja voikin olla samaan aikaan niin viisas, hauska, ilkeä, romanttinen, eräällä tavalla arkinen, tarkkanäköinen, mukaansa tempaiseva ja yksinkertaisesti hieno!

Lopuksi haluaisin kuulla, mikä teidän blogini lukijoiden Ylpeys ja ennakkoluulo -suhde on? Onko kirja tuttu? Onko se rakas? Vastenmielinen? Yhdentekevä? Ja oletteko lukeneet Austenia suomeksi vai englanniksi? Kuten kerroin, minulle kirja on rakas, mutta Järki ja tunteet on vielä läheisempi.

*****

Julkaisen tämän kirjoitukseni yhtä aikaa P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saran kanssa. Käykää lukemassa, miten ihana Sara koki Austenin romaanin. Muissa blogeissa kirjasta on kirjoitettu aina ajoittain. Linkitän nyt vain Morren arvion, joka on ihan huikea ja joka ilahdutti minua suuresti. Kuvassa olevan korun olen hankkinut Etsystä ja se saa kunnian olla kaulassani juuri tänään.

Kirjamatsi 2: neiti Marple vs. neiti Marple (kirja ja e-kirja)

Agatha Christie: Syyttävä sormi
WSOY 2010
Alkuteos: The Moving Finger 1943
Ulkomainen rikosromaani, Iso-Britannia

Agatha Christie: The Case of the Perfect Maid
Kindle Edition (luettu iPadin Kindle-sovelluksella)
Julkaistu alunperin teoksessa Miss Marple's Final Cases and Two Other Stories 1979
Kirjoitettu?
Ulkomainen jännitystarina, novelli, Iso-Britannia


Toukokuussa esittelin kaksi äänikirjaa Kirjamatsi ("Ei-ihan-celebrity-death-match) -otsikon alla. Asetin kirjat leikkimieliseen vastakkaintaisteluun. Nyt dekkariteemani alla teen saman uudelleen, tällä kertaa taisteluparina on kaksi Agatha Christien neiti Marple-tarinaa sekä lukuformaatit painettu "perinteinen" kirja ja sähkökirja, iPadin Kindle-sovelluksella luettuna.

Tässä kisassa on kolme erää sekä neljäntenä neiti Marplea koskeva bonuserä. Erissä on jaossa aina viisi pistettä kussakin ja pisteet jakautuvat sen mukaan, miten kirjat erien mukaisissa "lajeissa" pärjäävät. Pisteiden jako voi olla yhtä hyvin 5-0 kuin tasainen 3-2. Ja kisa alkaa än-yy-tee-nyt!

Erä 1: Tarina ja kehys

Syyttävä sormi
Lontoolaiset seurapiirisisarukset Jerry, joka toimii kirjan minä-kertojana, ja Joanna Burton muuttavat Lymstockin idylliseen kylään, jotta Jerry voi toipua sodassa saamistaan haavoista. Kylä näyttäytyy idyllisenä paikkana - onhan puutarhanhoito kaikkein tärkein keskustelunaihe - ja sopivalla tavalla omalaatuisena. Elämä ei kuitenkaan asetu rauhallisiin uomiinsa, sillä Joanna saa pian nimettömän kirjeen, jossa Jerryä ja häntä syytetään rakastavaisiksi, ei sisaruksiksi. Käy ilmi, että melkein kaikki kyläläiset ovat saaneet vastaavia, syyttäväsävyisiä kirjeitä. Pian rouva Symmington tekee itsemurhan kirjeen saatuaan. Kirjeitä tulee koko ajan lisää ja Symmingtonien Agnes-sisäkkö löydetään kuolleena postaiden alla olevasta kaapista. Kuka on murhaaja, kuka kirjeiden kirjoittaja? Onko kyse samasta henkilöstä? Scotland Yardin lisäksi myös neiti Marplella on sanansa sanottavana.

The Case of the Pefect Maid,
jota kutsun tästä eteenpäin tuttavallisesti Täydelliseksi piiaksi (anteeksi!) on novelli, joka on alkujaan julkaistu teoksessa Miss Marple's Final Cases and Two Other Stories ja jota myydään itsenäisenä tarinana Amazonin Kindle-kaupassa. Neiti Marplen kotiapulainen pyytää emännältään apua serkkuaan Gladysia auttaakseen. Gladysia epäillään arvokkaan rintaneulan varastamisesta. Gladys saa lähteä, kun esikuvallinen uusi sisäkkö palkataan hänen tilalleen. Mutta kuka onkaan varas?

Syyttävä sormi on perinteinen kuka-sen-teki -dekkari, jossa on pienen kylän elämää, murhia ja ripaus aitoenglantilaista huumoriakin. Täydellinen piika taas novelli, jossa on kyllä luokkayhteiskunnan kuvausta, neiti Marplen terävyyttä ja pieni arvoitus. Mutta jotain puuttuu: ensiksikin pituutta ja toiseksi murha. Niin vain on, että brittiläisen luokkayhteiskunnallisen idyllin särkee mukavammin (!) pieni murha kuin varkaus.

Pisteet Syyttävälle sormelle 4-1.



Erä 2: Romaani vs. novelli vs. kirjoitustyyli

Syyttävä sormi on romaani. Kunnollinen, vanhanaikainen rikosromaani. Siinä on selkeä kehys, sen henkilöillä on taustat ja karikatyyrisinäkin hahmot viestivät yhtä sun toista englantilaisesta luokkayhteiskunnasta. Tarina etenee christiemäisen vakaasti: ensin idylliä, sitten säröjä, pian murha ja juuri sopivassa välissä toinenkin. Kuka tahansa voi olla syyllinen. Missään vaiheessa ei pelota tai ahdista, mutta kirja koukuttaa ja kiehtoo. Christie osaa asiansa ja anglofiili minussa myhäilee onnesta. Toki kirja on kepeää viihdettä, mutta niin sen kuuluukin olla. Kirja on itse asiassa kirjoitettu hieman pilke silmäkulmassa, luulen.

Täydellinen piika. Mitä siinä oikein tapahtui? Novelli tuli luetuksi niin nopeaan, että minun piti lukea se uudelleen. Ensimietteeni oli hieman harmistunut höh. Toki neiti Marple on nokkela ja on ihan hauskaa lukea vain varkaudestakin. Mutta nyt tuli aavistuksen huijattu olo - lähinnä siksi, että erehdyin maksamaan muutaman euron mokomasta. Jos eläisin 1950-luvun Britanniassa, lukisin jutun (!) mielelläni aamulehdestäni samalla, kun sisäkkö kaataa lämmintä maitoa teeheni. Mutta elän 2010-luvun Suomessa - ja juon teeni aina ilman maitoa.


Pisteet Syyttävälle sormelle 4-1.



Erä 3: Kirja vs. E-kirja

Syyttävä sormi on perinteinen painettu kirja. Tuttu ja turvallinen. Mukava lukea niin puutarhakeinussa, kotisohvalla, laiturinnokassa tai tukholmalaisessa hotellissakin, jossa minä kirjaa luin. Kirjan sivujen kääntäminen on suuri nautinto, kirjan tuoksu kaltaiseni kirjanörtin mielestä mitä houkuttavin. Syyttävä sormi on 248-sivuisena myös mukavan kokoinen: tiiliskivi vaatii joskus ihan kunnolla kasvatettua hauista, minä pidän enemmän sopusuhtaisista kirjoista.

Täydellinen piika on kolmas Kindle Store -hankintani, mutta ensimmäinen lukemani oikea e-kirja (ne kaksi muuta odottavat lukemistaan). Olen aiemmin totta kai lukenut kirjoja ja käsikirjoituksia pdf-muodossa tavalliselta kannettavalta, mutta nyt kesähuumassa ostin itselleni iPadin. Se on sitten mukava lelu, ja toivottavasti myös työväline! iPadiin voi hankkia ilmaisen Kindle-sovelluksen, minkä seurauksena koko Amazonin Kindle Storen valikoima aukeaa ja e-kirjojen lataaminen on liiankin helppoa. iPadiin voi toki hankkia muitakin sovelluksia, kuten Kobon tai Elisa Kirjan. Mutta ei nyt enempää niistä, vaan itse lukukokemukseen. Täytyy myöntää, että e-kirjan lukeminen oli hauskempaa kuin olisin ennakkoon osannut arvata. iPadilla kirja aukeaa painetun kirjan näköisenä aukeana kerrallaan. Kosketusnäytön ansiosta kirjan sivua voi kääntää melkein kuin oikeankin kirjan. Myös kirjamerkki on käytössä. iPadin näyttö toimi hyvin sisätiloissa luettaessa, ulkona lukemista en ole vielä kokeillut. Kaiken kaikkiaan mainio kokemus! Miinusta on toki se mahdollisuus, että akku voi loppua kesken lukemisen. Minulle niin ei käynyt - eikä se olisi moisen lyhyen tarinan aikana ollut oikein mahdollistakaan.

Koska oikea kirja on kuitenkin oikea kirja, vie Syyttävä sormi pisteet niukasti 3-2.

Bonuskierros: Neiti Marple vs. missä on neiti Marple

Syyttävä sormi: Missä on neiti Marple? Suomennoksen takakansiteksti korostaa tuota ihastuttavaa ikäneitoa kirjoittamalla punaisista täplistä neidin poskilla. Muistissani on myös sekä Joan Hicksonin että Geraldine McEwanin tähdittämät tv-sarja ja tv-elokuva. Kirjassa neiti Marple esiintyy harvakseltaan, nokkelassa sivuosassa. Koska pidän neiti Marplesta enemmän kuin Christien toisesta keskeishahmosta Hercule Poirotista, olen aavistuksen pettynyt.

Täydellinen piika: no, mutta nyt ollaan neiti Marplen arkimaailmassa. Mahtavaa! Jane Marple on koko novellin dynamo, oma utelias ja silti hillitty itsensä. Mahtavaa! (Vaikkei novelli muuten erikoinen olekaan.)

Marple-pisteet Täydelliselle piialle 1-4.


Blogini kaikkien aikojen toisen kirjamatsin voittaa Syyttävä sormi pistein 12-8.
Jee!

No niin, joutuuhan sitä tutustumaan ihmisluontoon melko paljon, kun asuu vuodet läpeensä maalaiskylässä. Varmasti. Oletko sinä enemmän Jane Marplen tai Hercule Poirotin ystävä? Vastaa sivupalkissa olevaan gallupiin!

Syyttävän sormen taustalla olevasta koirapaperista iso kiitos Vinttikamarin Ahmulle. Voitin hänen Englanti-aiheisessa tietokilpailussaan kertakaikkisen ihanat palkinnot: Yorkshiren teetä, laventelin siemeniä ja muuta kaunista.

Kirjamatsi 1: äänikirjat - Catherine Hall & Alan Bradley

Alan Bradley: Sweetness At The Bottom of The Pie
Delacorte Press / Random House 2009
Äänikirjan lukija: Jayne Enwistle
Ulkomainen romaani, Kanada

Catherine Hall: Days of Grace
Viking Books / Penguin Books 2010
Äänikirjan lukija: Josephine Bailey
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia

Blogiani pitempään seuranneet saattavat muistaa viimesyksyisen kirjoitukseni äänikirjakävelyistäni. En tiedä, onko minulla huono keskittymiskyky vai mikä lie, mutta en osaa kuunnella äänikirjoja esimerkiksi kotitöitä tehdessäni tai autoa ajaessani (no, ajan autolla muutenkin ehkä kerran kahdessa viikossa), kuuntelen äänikirjoja vain kävellessäni, mutta en tietenkään aina. Koska minun on vaikea keskittyä äänikirjaan, kaipaan kuuntelemiltani kirjoilta enemmän lukuromaanimaisuutta kuin lukemiltani teoksilta, joilta yleensä toivon sitä kuuluisaa jotain enempää.

Koska äänikirjojen kuuntelu on minulle normaalia lukemista vaikeampaa, koen myös niiden blogiarvioinnin hankalaksi. Äänikirjaa on hankala selata lukemisen jälkeen ja kaiken kukkuraksi tunnun unohtavan kuulemani nopeammin kuin lukemani. Siksi arvioin nyt kaksi kevättalven ja kevään mittaan kuuntelemaani romaania eräänlaisen kilpailun asetelmista. Mikään Literary Death Match tämä ei ole, mutta Alan Bradleyn Sweetness at The Bottom of The Pie ja Catherine Hallin Days of Grace ottavat seuraavaksi mittaa toisistaan kolmessa eri erässä. Jokaisen erän maksimipistemäärä on kolme pistettä, jonka tarvittaessa jaan kahtia (esim. 2-1 tai 3-0). Ja kisa alkakoot: yksi, kaksi, kolme, nyt!


Erä 1: Tarina & kehys

Bradley: Sweetness at The Bottom of The Pien päähenkilö on nuori Flavia de Luce, joka asuu 1950-luvun Englannissa suuressa maaseutukartanossa yhdessä kahden nenäkkään isosiskonsa sekä postimerkkikokoelmaansa uppoutuvan kenraali-isänsä kanssa. Flavian äiti on kadonnut ja olettavasti kuollut kiipeilyonnettomuudessa Tiibetissä kymmenen vuotta aikaisemmin. Flavia on paitsi hontelo teini-iän kynnyksellä oleva tyttö, myös kaikenlaista myrkyistä kiinnostunut kotikemisti. Eräänä päivänä Flavia kuulee isänsä väittelevän vieraan kanssa. Pian vieras löytyy kuolleena perheen kasvimaalta ja Flavian isää epäillään murhasta. Jokainen varmasti arvaa, että tarina vasta alkaa tästä pidätyksestä. Kuka on murhannut muukalaisen ja mitä muukalainen oikein teki de Lucen suvun mailla? Bradleyn romaani on siis perinteinen "kuka sen teki" -dekkari, johon sekoittuu mysteerin lisäksi politiikkaa, luonnontiedettä sekä kartanomiljöötää. Erilaiseksi kirjan tekee se, että sen päähenkilö on vasta 11-vuotias.

Hall: Days of Grace on kahdessa aikatasossa, nykyisyydessä sekä toisen maailmansodan ajan Englannissa kulkeva kirja, jonka kertojana toimii nyt ikääntyvä Nora. Sairasteleva Nora tutustuu nuoreen raskaana olevaan naiseen, jonka kanssa hän ystävystyy. Ystävyys kuljettaa Noran ajatukset vuosikymmenten taakse aikaan, jolloin hän lapsuuden ja teini-iän rajamailla ollessaan joutuu Lontoon pommituksia paetakseen muuttamaan pois lapsuudenkodistaan maalaispappilaan. Suuressa talossa hän ystävystyy itsensä ikäisen Gracen kanssa. Tytöistä tulee melkein siskokset ja elämä soljuu eteenpäin. Rauhallisuutta ei riko kaukana jylläävä sota, vaan erilaiset jännitteet, suuretkin yllätykset. Tarina kuljettaa lukijansa muistoihin, ystävyyteen, syyllisyydentuntoon, anglikaanisen ja katolisen uskonnon kysymyksiin, orastavaan seksuaalisuuteen sekä ennen kaikkea luottamuksen kysymysten äärelle.

Pisteet: 1-2 Hallin hyväksi. Molemmissa on talo Englannin maaseudulla, teini-ikään astuva tyttö kokijana (Hallin kirjassa tyttö on myöhemmin myös nuori nainen ja lopulta sairasteleva vanhus) ja varsin koukuttavaa tarinankerrontaa. Hallin tapa kuljettaa kahta eri rinnakkaistarinaa kahdessa aikatasossa on onnistuneempi. Bradleyn kirja on jännittävä ja hauskakin, mutta nostaa esiin kysymyksen siitä, kenelle kirja oikein on suunnattu: aikuisille mysteerien rakastajille vai salakerhoja harrastaville teineille?


Erä 2: Kirjoitustyyli

Bradley: Vetävä mysteeri. Koukkuja, kasvukipuja, yllätyksiä. Tarina etenee kuin juna - anteeksi kulunut ilmaisu - se on sujuvasti kirjoitettu, muttei tuo kaunokirjallisesti mitään uutta. Se ei toki ole tarkoituskaan, viihdyttämisen funktio täyttyy muutenkin. Bradley, noin 70-vuotias mies, ei yritäkään tavoittaa teinitytön ajatuksenjuoksua, mutta kuvailee hyvin suuren maalaistalon tunnelmaa ja äidin ikävää sekä ilkikurisiakin mietteitä. Bradley myös pelaa analogioilla sen verran, että vähempikin riittäisi. Hän onneksi kirjoittaa Flavian älykkääksi ja hauskaksi, kirjaa on ilo lukea. Mutta kaikessa vetävyydessäänkin romaani on epäuskottava, mikä johtuu nimenomaan siitä, että Flavia on iältään liian nuori ollakseen niin "aikuinen".

Hall: Myös Hallin romaani on erittäin vetävä. Tarina koukuttaa heti: Nora ja Grace, pappila, menneisyyden tapahtumat, mutta myös nykyaikaan sijoittuva kehyskertomus toimivat. Kahdessa eri aikatasossa liikkuminen tuo vaihtelua ja syvyyttä tarinaan, joskin ikääntyvän Noran tarinointi on paikoin pitkästyttävää. Hall osaa kirjoittaa tarpeeksi omaperäisesti, että teksti tuntuu hänen omaltaan ja samalla kuitenkin tarpeeksi viihdyttävästi, että kirjaa jaksaa kuunnella. Englanti-kuvaus on onnistunutta, ainakin kaltaiseni vain turistin silmin maata nähnyt uskoo melkein kaiken ja haluaa Hampstead Heathille vaikka heti. Mikä parasta, Hall osaa yllättää silloin kun lukija-kuuntelija pitkästyy ja kuvittelee arvaavansa seuraavat tapahtumat.


Pisteet Hallille 1-2. Bradleyn kirja pitää otteessaan, mutta se on epäuskottava ja paikoin on vaikea saada selvää, miksi mysteerissä on mukana kaikki ne elementit, jotka siinä ovat. Hallin kirja puolestaan on ylipäätään ensimmäisiä kuuntelemani äänikirjoja, jonka jatkamista odotin melkein yhtä innokkaana kuin hyvän painetun kirjan lukemista. Hall todellakin hallitsee lukuromaanin periaatteet ja osaa hyödyntää niitä.


Erä 3: Äänikirja, kuunneltavuus

Bradley: Kirjan lukija puhuu moitteetonta brittienglantia, jota on ilo kuunnella. Hän eläytyy teokseen, mutta ei liioittele. Äänensävy on lämmin silloin, kun sitä tarvitaan, hauska, jännittynyt ja asiallinen kirjan juonikuvioita noudattaen. Vaikka lukija puhuu paikoin turhankin nopealla temmolla, on häntä ilo kuunnella!

Hall: Kuten Kirjavan kammarin Karoliinakin huomauttaa, on lukija paikoin liiankin eläytyvä. Lukija todellakin nostaa ja madaltaa ääntään niin, että välillä hän tuntuu kimittävän ja toisinaan vajoavan jonnekin pappilan perimmäiseen ja pimeimpään nurkkaan, huu. Olin kävellä ojaan siinä vaiheessa, kun lukija alkoi laulaa (!) Amazing Grace-virttä. On hyvä, että lukija osaa käyttää ääntään, se luo kirjaan tunnelmaa, mutta liika on liikaa. Brittienglanti sentään on aina plussaa ja erilaiset aksentit ovat minulle yksi syy nauttia äänikirjoista.

Pisteet Bradleyn kirjalle 2-1.


Summa summarum

Pisteet: Bradley 4 - Hall 5.

Voittajaksi julistetaan Catherine Hallin romaani Days of Grace. Hurraa! Tulos ei ole mikään yllätys, vaikka olisin halunnut pitää pientä magiaa ja kotikemiaa harrastavan tytön mysteeristä enemmänkin. Bradleyn kirja on hauskempi ja siinä on parempi tunnelma, mutta minun olisi pitänyt olla varmasti yli 20 vuotta nuorempi pystyäkseni uppoutumaan tarinaan. Hallin voitto meni oikeaan osoitteeseen ja häneltä itse asiassa voisin nimenomaan kuunnella - en lukea -  toisenkin kirjan, mutta Flavia de Lucen tarinaa (Bradley on kuulemma kirjoittamassa kirjasarjaa) taidan mieluummin suositella omille lapsilleni sitten, kun he ovat Flavian iässä.

Niin - ja jos arvioisin kirjoja samalla tavalla kuin muitakin blogissani esittelemiäni teoksia, antaisin molemmille kolme ja puoli tähteä. Ihan kelvollisia, oikein hyviäkin lukuromaaneja, ei sen enempää eikä vähempää.

Äänikirjakävelyllä

Rakastan syysaamuja. Olen kuitenkin hidas herääjä ja kaipaan aamuiltani rauhaa, kupillista kahvia, juusto-tomaattipäällysteisiä voileipiä sekä Hesarin kotimaa- ja kulttuurisivuja. Lapsiperheessä aamut ovat harvoin harmonisia: aina on kiire, toinen sukka hukassa, hiukset takussa ja päiväkodin lelupäivän lelu valitsematta. Minulla on se onni, että teen töitä kotoa käsin ja päiväkotikeikan jälkeen voin omassa tahdissani aloittaa päivän työt.

Rakastan myös kävelyä ja ulkoilmaa. En kestä, jos en saa tiettyä raitisilma-annosta päivittäin. Ennen kotitöiden aloittamista minulla on tapana kävellä puolen tunnin-tunnin mittainen matka lähimaisemissa: asuinalueilla, jokivarressa, viljapeltojen laidalla tai metsässä. Kirjavan kammarin Karoliinalta sain idean kokeilla äänikirjojen kuuntelemista samalla, kun kävelen. Päätin tehdä äänikirjojen kuuntelusta myös kielikylvyn ja kuunnella kirjoja englanniksi.

Lukuformaateista tulee aina ajoittain puhetta kirjablogeissa, viimeksi esimerkiksi Amma kirjoitti hyvän avauksen aiheesta. Koska kirjoitan nyt äänikirjakävelyistäni, en ala tässä pohtia sähköisiä kirjoja, mutta jotkut blogiani pitempään seuranneet saattavat muistaa, että äänikirjatkin ovat olleet minulle hankala juttu. Kesällä 2010 koetin kuunnella Sophie Kinsellan kepeää Twenties Girliä (suom. Kevytkenkäinen kummitus) sekä Jane Austenin iki-ihanaa klassikkoa Emmaa. Kuten silloin blogiini kirjoitin, päätin nauttia lukemisestani oikeiden, painettujen kirjojen parissa.

Miten  kävi nyt, kun joitakin viikkoja sitten aloitin ihan määrätietoiset äänikirjakävelyt? Mitä kuuntelin, kuinka kirjat koin ja miten kirjan kuuntelu vertautuu lukemisen kanssa?

Ensimmäiseksi äänikirjakävelyni teokseksi valikoitui lyhennetty versio Fannie Flaggin romaanista Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe (1987; Random House 2007), josta Karoliina kirjoitti hieman ylempänä linkittämässäni postauksessaan.
****

Kirjan tarina on monille tuttu ihanasta elokuvasta Paistetut vihreät tomaatit. Upea, hieman mustaa huumoria sisältävä tarina, jonka pohjasävy on samalla vakava ja sydämellinen. Pääsin sisälle kirjan kuunteluun yllättävän helposti. Varmasti sekä tuttu tarina että se, että Fannie Flagg itse lukee kirjan Syvän etelän murteellaan veivät minut mukanaan Alabaman osavaltioon. Idgie, Ruth, Evelyn ja Ninny, Mrs. Threadgoode, tulivat liki, notkuvat pöydät saivat minut nälkäiseksi ja moni käänne mietteliääksi. Minua nauratti, melkein itketti, valo tuntui siivilöityvän puiden oksistosta juuri oikealla tavalla. Toki ajatukseni harhailivat, mutta nautin Flaggin kuuntelusta niin, että kävelin välillä hieman kauemmin kuin mitä olin aluksi aikonut.

Ensimmäinen, yhden viikon aamut ottanut äänikirjakävelyni onnistui paremmin kuin uskaltanut odottaa.

Flaggin kirja jätti minut jonkinlaiseen äänikirjatyhjiöön. Muutaman kerran vuodessa minulle tulee miltei pakottava tarve lukea puhdasta laatuhömppää, joten latasin Marian Keyesin This Charming Manin (Penguin Audio Books 2008; suom. Hurmaava mies,Tammi 2008).
***

Keyesin kirja lähtee liikkeelle irlantilaisen poliitikon Paddy de Courcyn kihlauksesta, josta neljä naista kiinnostuu. On tyttöystävä, vaan ei morsian, on kivikova toimittaja, sisko sekä virallinen morsian. Mukana on monta sekaannusta ja tietenkin ennalta-arvattava loppu. Kuuntelin kirjaa hieman hajamielisenä. Sain selville vain, että Hurmaavassa miehessä on politiikkaa, Keyesille ominaisia vakavia teemoja (perheväkivaltaa, alkoholismia ja syöpää), hassuja sattumuksia ja törmäilyjä, shoppailua, television katselua sekä mielestäni stereotyyppisellä tavalla kyseenalaista suhtautumista muslimeihin.

Kuuntelin kirjasta lyhennetyn version. Sen kesto oli vajaat seitsemän tuntia, kun lyhentämätön versio olisi kestänyt yli 26 tuntia, mikä on äänikirjalle turhan pitkä mitta. Diamh Daly-nimisen lukijan aksenttia oli kiva kuunnella, mutta mielestäni kirja toimisi paremmin painettuna. Susan kirjastossa on parempi arvio Keyesin romaanista.

Nyt mietin myös äänikirjakävelyjeni jatkamisen mielekkyyttä. Koska joka tapauksessa kävelen aamuisin satoi tai paistoi, pohdin, että olisiko sittenkin järkevämpää kuunnella musiikkia tai ihan vain luonnon omia ääniä. Koin kuitenkin äänikirjojen kuuntelemisen jotenkin rauhoittavana, Keyesinkin kohdalla lukijan irlantilainen aksentti miellytti. Jonkin aikaa äänikirjojen valtavaa tarjontaa pohdittuani päätin ladata todellisen hurmaavan miehen kirjan:

Stephen Fryn The Fry Chronicles: An Autobiography (Unabridged version, Penguin Books 2010) on vielä kesken, mutta kirja on vienyt minulta kuvainnollisesti jalat altani. Vertauskuva on ehkä hieman huono ottaen huomioon idean kävellä kirjoja kuunnellessani.
****½ (vaikka kirja on vielä kesken)

Aloitin kirjan tiistaiaamuna ja voi, mikä helpotus se olikaan Keyesin jälkeen. Luulen, että minulle olisi aivan sama vaikka kuuntelisin puhelinluetteloa Fryn lukemana, niin ihana, eloisa ja täydellinen ääni hänellä on. Fryn koko olemus, juuri se televisionkin kautta välittyvä älykäs sydämellisyys, tulee liki. Toki Fryn tarinointikin on hurmaavaa: hän osaa poukkoilla pitäen ajatuksensa silti asian ytimessä. Hän esimerkiksi aloittaa ihmisen oraalisuudesta ja imemisrefleksistä päätyen kaikenlaisiin traumoihin, amerikkalaisiin sokerimuroihin, ruokateollisuuteen sekä skotlantilaisen puuron ylivertaisuuteen pohtiessaan suhdettaan ruokaan sekä omaan kehollisuuteensa. The Fry Chronicles jakautuu useisiin lukuihin, joissa Fry muistelee elämäänsä noin kolmekymppisenä, kertoo tutustumisestaan muun muassa Emma Thompsoniin ja Hugh Laurieen sekä ikuiseen syyllisyydentuntoonsa, mitä elämän pienten ja suurten nautintojen sekä brittiläisen akateemisuuden yhteensovittamisesta syntyy.

Koska The Fry Chroniclesin kuuntelu on vielä kesken, en analysoi äänikirjaa sen enempää. Sen sanon, että aivan lääpälläni Stephen Fryn ääneen. Mikä charmi! Mikä hauskuus! Mikä älykkyys! Voih ja oih. Satoiko aamulla vai oliko aurinkoista? En muista, minä vain kävelin ja kuuntelin.

Kuinka summata äänikirjakävelyni? Voin sanoa, että ydin on nimenomaan kävelyssä. En haluaisi kuunnella äänikirjoja vaikkapa bussissa, jossa muiden matkustajien äänet suodattuvat läpi. En aja juuri koskaan autolla ja koko perheen yhteisillä automatkoilla kuuntelemme Ipanapaa, Sauruxia, Tohtori Orffia tai muuta lastenmusiikkia (tosin nyt aion tarjota lapsilleni Vaahteranmäen Eemeliä äänikirjana) ja kotona tartun mieluummin painettuun kirjaan. Lukuelämyksen saan vain oikeasta kirjasta, mutta kävelyyn yhdistettynä onnistuin samaan täysivaltaisen kokemuksen. Sen olen oppinut, että tarinan ohella lukijalla on suuri merkitys. Lukijan täytyy olla persoonallinen ja kukapa voisi lukea teoksiaan paremmin kuin kirjailija itse? Liian hömppää en kestä kuunnella, mutta en usko jaksavani klassikoitakaan ääneen luetussa muodossa.

Jatkan siis äänikirjakävelyjäni. Ihanaa Stephen Fryta saan kuunnella vielä noin kymmenen tunnin ajan, sen jälkeen olen taas valinnanvaikeuden äärellä.

Keyesin ja Fryn kirjoilla osallistun myös Totally British-haasteeseen.

Sumukuvat otin eräänä äänikirjakävelyaamunani vain noin kilometrin säteellä kotoani.