Äänikirjakävelyllä

Rakastan syysaamuja. Olen kuitenkin hidas herääjä ja kaipaan aamuiltani rauhaa, kupillista kahvia, juusto-tomaattipäällysteisiä voileipiä sekä Hesarin kotimaa- ja kulttuurisivuja. Lapsiperheessä aamut ovat harvoin harmonisia: aina on kiire, toinen sukka hukassa, hiukset takussa ja päiväkodin lelupäivän lelu valitsematta. Minulla on se onni, että teen töitä kotoa käsin ja päiväkotikeikan jälkeen voin omassa tahdissani aloittaa päivän työt.

Rakastan myös kävelyä ja ulkoilmaa. En kestä, jos en saa tiettyä raitisilma-annosta päivittäin. Ennen kotitöiden aloittamista minulla on tapana kävellä puolen tunnin-tunnin mittainen matka lähimaisemissa: asuinalueilla, jokivarressa, viljapeltojen laidalla tai metsässä. Kirjavan kammarin Karoliinalta sain idean kokeilla äänikirjojen kuuntelemista samalla, kun kävelen. Päätin tehdä äänikirjojen kuuntelusta myös kielikylvyn ja kuunnella kirjoja englanniksi.

Lukuformaateista tulee aina ajoittain puhetta kirjablogeissa, viimeksi esimerkiksi Amma kirjoitti hyvän avauksen aiheesta. Koska kirjoitan nyt äänikirjakävelyistäni, en ala tässä pohtia sähköisiä kirjoja, mutta jotkut blogiani pitempään seuranneet saattavat muistaa, että äänikirjatkin ovat olleet minulle hankala juttu. Kesällä 2010 koetin kuunnella Sophie Kinsellan kepeää Twenties Girliä (suom. Kevytkenkäinen kummitus) sekä Jane Austenin iki-ihanaa klassikkoa Emmaa. Kuten silloin blogiini kirjoitin, päätin nauttia lukemisestani oikeiden, painettujen kirjojen parissa.

Miten  kävi nyt, kun joitakin viikkoja sitten aloitin ihan määrätietoiset äänikirjakävelyt? Mitä kuuntelin, kuinka kirjat koin ja miten kirjan kuuntelu vertautuu lukemisen kanssa?

Ensimmäiseksi äänikirjakävelyni teokseksi valikoitui lyhennetty versio Fannie Flaggin romaanista Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe (1987; Random House 2007), josta Karoliina kirjoitti hieman ylempänä linkittämässäni postauksessaan.
****

Kirjan tarina on monille tuttu ihanasta elokuvasta Paistetut vihreät tomaatit. Upea, hieman mustaa huumoria sisältävä tarina, jonka pohjasävy on samalla vakava ja sydämellinen. Pääsin sisälle kirjan kuunteluun yllättävän helposti. Varmasti sekä tuttu tarina että se, että Fannie Flagg itse lukee kirjan Syvän etelän murteellaan veivät minut mukanaan Alabaman osavaltioon. Idgie, Ruth, Evelyn ja Ninny, Mrs. Threadgoode, tulivat liki, notkuvat pöydät saivat minut nälkäiseksi ja moni käänne mietteliääksi. Minua nauratti, melkein itketti, valo tuntui siivilöityvän puiden oksistosta juuri oikealla tavalla. Toki ajatukseni harhailivat, mutta nautin Flaggin kuuntelusta niin, että kävelin välillä hieman kauemmin kuin mitä olin aluksi aikonut.

Ensimmäinen, yhden viikon aamut ottanut äänikirjakävelyni onnistui paremmin kuin uskaltanut odottaa.

Flaggin kirja jätti minut jonkinlaiseen äänikirjatyhjiöön. Muutaman kerran vuodessa minulle tulee miltei pakottava tarve lukea puhdasta laatuhömppää, joten latasin Marian Keyesin This Charming Manin (Penguin Audio Books 2008; suom. Hurmaava mies,Tammi 2008).
***

Keyesin kirja lähtee liikkeelle irlantilaisen poliitikon Paddy de Courcyn kihlauksesta, josta neljä naista kiinnostuu. On tyttöystävä, vaan ei morsian, on kivikova toimittaja, sisko sekä virallinen morsian. Mukana on monta sekaannusta ja tietenkin ennalta-arvattava loppu. Kuuntelin kirjaa hieman hajamielisenä. Sain selville vain, että Hurmaavassa miehessä on politiikkaa, Keyesille ominaisia vakavia teemoja (perheväkivaltaa, alkoholismia ja syöpää), hassuja sattumuksia ja törmäilyjä, shoppailua, television katselua sekä mielestäni stereotyyppisellä tavalla kyseenalaista suhtautumista muslimeihin.

Kuuntelin kirjasta lyhennetyn version. Sen kesto oli vajaat seitsemän tuntia, kun lyhentämätön versio olisi kestänyt yli 26 tuntia, mikä on äänikirjalle turhan pitkä mitta. Diamh Daly-nimisen lukijan aksenttia oli kiva kuunnella, mutta mielestäni kirja toimisi paremmin painettuna. Susan kirjastossa on parempi arvio Keyesin romaanista.

Nyt mietin myös äänikirjakävelyjeni jatkamisen mielekkyyttä. Koska joka tapauksessa kävelen aamuisin satoi tai paistoi, pohdin, että olisiko sittenkin järkevämpää kuunnella musiikkia tai ihan vain luonnon omia ääniä. Koin kuitenkin äänikirjojen kuuntelemisen jotenkin rauhoittavana, Keyesinkin kohdalla lukijan irlantilainen aksentti miellytti. Jonkin aikaa äänikirjojen valtavaa tarjontaa pohdittuani päätin ladata todellisen hurmaavan miehen kirjan:

Stephen Fryn The Fry Chronicles: An Autobiography (Unabridged version, Penguin Books 2010) on vielä kesken, mutta kirja on vienyt minulta kuvainnollisesti jalat altani. Vertauskuva on ehkä hieman huono ottaen huomioon idean kävellä kirjoja kuunnellessani.
****½ (vaikka kirja on vielä kesken)

Aloitin kirjan tiistaiaamuna ja voi, mikä helpotus se olikaan Keyesin jälkeen. Luulen, että minulle olisi aivan sama vaikka kuuntelisin puhelinluetteloa Fryn lukemana, niin ihana, eloisa ja täydellinen ääni hänellä on. Fryn koko olemus, juuri se televisionkin kautta välittyvä älykäs sydämellisyys, tulee liki. Toki Fryn tarinointikin on hurmaavaa: hän osaa poukkoilla pitäen ajatuksensa silti asian ytimessä. Hän esimerkiksi aloittaa ihmisen oraalisuudesta ja imemisrefleksistä päätyen kaikenlaisiin traumoihin, amerikkalaisiin sokerimuroihin, ruokateollisuuteen sekä skotlantilaisen puuron ylivertaisuuteen pohtiessaan suhdettaan ruokaan sekä omaan kehollisuuteensa. The Fry Chronicles jakautuu useisiin lukuihin, joissa Fry muistelee elämäänsä noin kolmekymppisenä, kertoo tutustumisestaan muun muassa Emma Thompsoniin ja Hugh Laurieen sekä ikuiseen syyllisyydentuntoonsa, mitä elämän pienten ja suurten nautintojen sekä brittiläisen akateemisuuden yhteensovittamisesta syntyy.

Koska The Fry Chroniclesin kuuntelu on vielä kesken, en analysoi äänikirjaa sen enempää. Sen sanon, että aivan lääpälläni Stephen Fryn ääneen. Mikä charmi! Mikä hauskuus! Mikä älykkyys! Voih ja oih. Satoiko aamulla vai oliko aurinkoista? En muista, minä vain kävelin ja kuuntelin.

Kuinka summata äänikirjakävelyni? Voin sanoa, että ydin on nimenomaan kävelyssä. En haluaisi kuunnella äänikirjoja vaikkapa bussissa, jossa muiden matkustajien äänet suodattuvat läpi. En aja juuri koskaan autolla ja koko perheen yhteisillä automatkoilla kuuntelemme Ipanapaa, Sauruxia, Tohtori Orffia tai muuta lastenmusiikkia (tosin nyt aion tarjota lapsilleni Vaahteranmäen Eemeliä äänikirjana) ja kotona tartun mieluummin painettuun kirjaan. Lukuelämyksen saan vain oikeasta kirjasta, mutta kävelyyn yhdistettynä onnistuin samaan täysivaltaisen kokemuksen. Sen olen oppinut, että tarinan ohella lukijalla on suuri merkitys. Lukijan täytyy olla persoonallinen ja kukapa voisi lukea teoksiaan paremmin kuin kirjailija itse? Liian hömppää en kestä kuunnella, mutta en usko jaksavani klassikoitakaan ääneen luetussa muodossa.

Jatkan siis äänikirjakävelyjäni. Ihanaa Stephen Fryta saan kuunnella vielä noin kymmenen tunnin ajan, sen jälkeen olen taas valinnanvaikeuden äärellä.

Keyesin ja Fryn kirjoilla osallistun myös Totally British-haasteeseen.

Sumukuvat otin eräänä äänikirjakävelyaamunani vain noin kilometrin säteellä kotoani.

~MARIAN KEYES: KUULEEKO KUKAAN?~

Tämän kirjan yhteydessä joudun hieman valottamaan juonta, paljastamaan sen käännekohdan. Jos kirja kiinnostaa, ettekä halua tietää mitään romaanin käänteistä, jättäkää tämä blogimerkintäni lukematta. Kiitos.

Näistä varoituksen sanoista pääsenkin kirjoittamaan muutaman rivin Marian Keyesin romaanista Kuuleeko kukaan?, jossa Keyes jatkaa Walshin perheen sisarusten tarinaa. Luin kirjan jo joulukuussa matkalukemisena, mutta koska se sopii teemaltaan muutama päivä sitten lukemaani Tina Lundanin romaaniin Ensimmäinen kesä, kirjoitan siitä vasta nyt. Muista kirjoista tuttuun tapaan Keyesin kerronta etenee räväkästi värikkäiden sanontojen ja hauskojen pienten sattumusten kera. Kaikkea värittää tälläkin kertaa vakava teema, leskeys.

Kirjan teema teki kirjasta astetta vakavamman kuin Marian Keyesin muista teoksista (ei siellä, etteikö esimerkiksi päihteiden käyttö, kuten Rachelin lomassa, olisi vakava asia). Koska olen omalla kohdallani joutunut miettimään, miten lähellä puolison yksinjääminen olisi voinut olla, yllätyin ja liikutuin kirjan keskivaiheilla tapahtuneesta paljastuksesta, Annan leskeydestä. Keyes jakaa kirjansa kahtia: Ensimmäisellä puoliskolla Kuuleeko kukaan? etenee kahdessa eri ajassa, Annan auto-onnettomuuden jälkeisessä sekä sitä edeltäneessä seurustelun ja tuoreen avioliiton onnessa New Yorkissa. Toinen osio käsittelee Annan yksinäistä toipilasaikaa New Yorkiin paluun jälkeen. Kenties kirjan rakenteesta johtuen koin Annan tarinan turhan poukkoilevana. Kosmetiikkafirman uusimmat markkinointisuunnitelmat, yhteydenotot meedioon, naapuriston värikkäät asukkaat sekä ennen kaikkea eräänlaisen sovituksen mukanaan tuoma Aidanin entisen tyttöystävän lapsi heittelivät tarinaa sinne sun tänne saaden otteeni kirjasta paikoin herpaantumaan. Myönteistä oli se, että kirjassa suru ja suoranainen vihakin saavat tilaa eikä sille anneta liian kevyttä ratkaisua.

Jos en olisi joutunut pohtimaan aihetta läheltäni, olisi teos mielestäni aika keskinkertainen Keyesin kirja. Keyesillä on taito kirjoittaa sellaista hömppää, jonka parissa viihtyy ja johon saa helposti tarttumapintoja. Kevyemmän kirjallisuuden kohdalla irlantilaisuus on mielestäni aina tuonut lisäarvoa lukemiseen, minkä vuoksi Keyes on lukulistallani. Tälläkin kertaa Annan ja sisarusten toilailut huvittavat ja etenkin Clairen sekä Rachelin ja Luken tuoreita kuulumisia oli hauska lukea. Vaikka Kuuleeko kukaan? ei missään nimessä ole suurta kirjallisuutta eikä edes paras Keyesin teoksista, viihdyin sen parissa siinä määrin, että varmasti tulen taas hankkimaan hänen uusimmankin teoksensa Hurmaavan miehen, kunhan se aikanaan pokkarina ilmestyy. Sujuvasti kirjoitettua irlantilaisromaantiikkaa tarvitaan ainakin oman arjen terapiaksi.