8 x äänikirja: Miniarvioita ja pohdintaa lukuaikapalveluista

Yhdeksän vuotta sitten, keväällä 2009, olin ostanut itselleni iPodin, sellaisen halvimman mahdollisen mallin, koska ajattelin että vanha simpukkamallinen Nokia-puhelimeni riittäisi: mihin sitä ihminen nyt puhelinta tarvitsisi paitsi puheluihin, tekstiviesteihin, rakeisten kuvien ottamiseen ja satunnaiseen matopelin pelaamiseen. :D Latasin iPodiin lempimusiikkiani ja muutaman äänikirjan, joita en tahdostani huolimatta osannut oikein kuunnella. Se oli kuitenkin alku.

Vajaa vuotta myöhemmin, toukokuussa 2010, olin hankkinut itselleni älypuhelimen ja ladannut siihen koko joukon niitä sovelluksia, joita edelleen käytän. Blogejakin aloin lukea puhelimella. Saman vuoden syksyllä tutustuin ihmiseen, joka kuunteli paljon äänikirjoja. Häneltä sain hyviä kirjasuosituksia, äänikirjatarjontakin taisi kasvaa. Varovaisen innostuneena kirjoitin ensimmäiset äänikirjabloggaukseni (tämän kesällä 2010, tämän sitten seuraavana vuonna, kun oikeasti innostuin). Aina ajoittain ostin itselleni äänikirjan iTunesista, mutta enimmäkseen kuuntelimme koko perheen kanssa äänikirjoja autossa. Vasta ns. lukuaikapalvelujen, ensin BookBeatin ja hieman myöhemmin Storytelin, tulo Suomeen koukutti minut kunnolla.

Nykyisin kuuntelen 3-5 kirjaa kuukaudessa. Huomaan, etten osaa kirjoittaa äänikirjoista yhtä perusteella bloggausta kuin lukemistani teoksista, koska kuunnellessa ajatukset pakostakin harhailevat joskus, enkä äänikirjojen kohdalla palaa selailemaan joitakin erikoisen painokkaita kohtia. Siksi kuuntelen mieluiten kertovaa tietokirjallisuutta, kepeitä romaaneja tai minäkerrontaan pohjautuvia teoksia. En halua näkökulmavaihteluja, tajunnanvirtaa tai kaksikymmentuntisia kuuntelusessioita. Haluan ajanvietettä työmatkakävelyille, satunnaista lenkkiseuraa, joskus harvoin kirjakaverin kuntosalille.

Mitä sitten olen joulu-maaliskuun aikana kuunnellut? Muun muassa näitä, muutama kirja jää vielä odottamaan seuraavaa koontibloggausta.

Johanna Catani ja Lari Mäkelä (toim.): Toinen tuntematon (WSOY 2017)

Kotimaisia novelleja, jotka kertovat naisten version Tuntemattomasta sotilaasta. Kirjan kirjoittajina on useita kotimaisia eturivin kirjailijoita, mm. Laura Gustafsson, Joel Haahtela, Antti Heikkinen, Katja Kettu, Sirpa Kähkönen, Minna Rytisalo ja Tuula-Liina Varis. Novellit sopivat hyvin kuunneltaviksi, koska kuunteleminen voi olla usein pätkittäistä ja novellin tai kahden rytmityksellä on mukava tauottaa lukukokemustaan. Kuten usein kirjoituskokoelmien kanssa käy, puhuttelevat toiset tekstit enemmän kuin toiset. Muutamien kohdalla ajatukseni harhailivat aika tavalla, mutta toiset pitivät otteessaan ja jäivät ajatteluttamaan pitkäksi aikaa. Kokonaisuudessaan laadukas kirja, ja hieno ideakin.

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä (WSOY 2017)

”Kertomus siitä, kuinka entinen vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä.” Jaahas. Luulen, että Joonas Konstigin punkkarivuosista on jo aikaa, koska hän on mielestäni ollut aina niin hyvin pukeutuva. Niin tai näin, realityproosaksi luonnehdittu Vuosi herrasmiehenä sopii äänikirjaksi mitä parhaiten. Kerronta on omakohtaista, Konstigin itselleen asettama haaste pitää otteessaan ja lukija sivistyy itsekin, toki myös hetkittäin ärsyyntyy, mutta ennen kaikkea virkistyy. Viihdyin mainiosti, hyvää lenkkiseuraa.

Rhodni Marsden: A Very British Christmas (HQ / HarperCollins 2017)

Pääsiäinen kolkuttelee jo ovella, mutta nostanpa nyt mukaan yhden joulukirjan – vinkiksi tämän vuoden loppupuolelle. Marsdenin kirja luotaa nimensä mukaisesti brittiläiseen jouluun, mutta kyse ei ole mistään perinteisestä tunnelmoinnista ja pusuista mistelinoksan alla, vaan katsaus saarivaltion joulunviettokirjoon: kauheimpiin joulumuistoihin, uskonnottomaan jouluun, joulua viettämättömien keskittalven juhliin, ruokaan, noloihin tilanteisiin, lauluihin ja kaupankäyntiin jne. Ote on koko ajan kuivalla tavalla sarkastinen, näkökulman yllättäviä, ironia pohjimmillaan tarkkanäköistä ja lämmintä – miten brittiläistä ja ihmeellisesti joulumielen sytyttävää!

Helen Fielding: Bridget Jones – Vauvapäiväkirja (Otava 2016, suom. Annika Eräpuro)

No niin, Bridget. Tuo viinaanmenevä ikisinkku mediatyöläinen, jonka kepeät mutta fiksut päiväkirjat naurattavat ja itkettävätkin aina vaan. Helen Fieldingin luoma hahmo on saanut pakostakin Renée Zellwegerin kasvot, kiitos elokuvien. Viime vuonna suomennetussa kirjassa Bridget tulee viimeinkin raskaaksi eikä lukija ole kovin yllättänyt siitä, ettei sankarittaremme tiedä, onko isä Mark Darcy vai Daniel Cleaver. Katsoin muuten hiljattain Bridget Jones’s Babyn elokuvana. Ja ei, ei, EI! Elokuvassa ei ole Daniel Cleaveria ja se tuntui muutenkin ihan vääränlaiselta. Joten, tässä päätökseni: minun Bridget-elokuvani saa olla se yksi ainoa, eli ensimmäinen. Ja koska olen kuullut, mitä Mad about the boyssa tapahtuu, saa minun Bridget-kirjani olla tämä kolmikko: kaksi ensimmäistä ja nyt tämä vauvakirja. Minä haluan sekoilevan Bridgetini yhdessä Cleaverin ja Darcyn kanssa, kiitos vain. Äänikirjana tämä oli muuten niin hauska, että hekottelin kävellessäni ääneen (onneksi kukaan ei katsonut kummeksuen – ja vaikka olisi katsonutkin, niin eipä se niin vaarallista olisi olllut).

Roxanne Gay: Bad Feminist (Harper Perennial 2014)

Yksi huudahdus tulee heti mieleeni: vau! Kirja, joka puhuttelee. Jolle nyökyttelee, jota vastaan haluaisi joissakin kohdissa väittää vastaan, ja joka koko ajan pitää otteessaan, tuulettaa ajatuksia – ja antaa uutta pohdittavaa. Gay pureutuu sukupuoleen, rotuun, kehoon, odotuksiin ja feminismiin koko ajan lukijansa haastaen ja itsensä peliin laittaen. Lukekaa tai kuunnelkaa tämä, vahva suositus!

Eve Hietamies: Yösyöttö (Otava 2010)

Taas niitä kirjoja, joiden kohdalla sain yllättyä. Kuvittelin, että Yösyöttö on jotain (naisen kirjoittamaa) karju litiä. Ehkä sitäkin, mutta myös naurattavaa ja itkettävää vanhemmuuden tuntojen peilausta. Millaista on, kun isyys muuttuu ihan erilaiseksi kuin mitä ennakkoon oli ajateltu? Yksinhuoltajuudeksi. Voi Antti Pasanen, hyvin sinä pärjäät! (Olen kuunnellut myös Tarhapäivän, Hammaskeiju odottelee odottelee vielä vuoroaan.)

J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset (Tammi 2007, suom. Jaana Kapari-Jatta)

Vihdoinkin! Aloin lukea Pottereita englanniksi jo heti kirjasarjan ensimmäisen osan jälkeen. Ahmien luin sarjan ensimmäiset neljä kirjaa sitä mukaa kun ne ilmestyivät, mutta 2000-luvun puolivälissä Potter kuitenkin unohtui. Ilokseni esikoiseni löysi Potterit jo ekaluokkansa jälkeen kesällä 2012. Hänen kanssaan olen päässyt takaisin taikamaailmaan ja tämän viimeisen kirjan kuuntelin tänä keväänä (yhdessä lasteni kanssa). Mitäpä tästä sanoisin? Kaikki sarjan lukeneet tietävät kyllä!

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY 2018, suom. Sari Karhulahti)

Eleanor on viihdettä ja jos ei siedä viihdettä, niin kirja kannattaa unohtaa. Mutta jos on valmis antamaan kirjalle mahdollisuuden, niin saa käsiinsä (tai korviinsa) tarinan, joka yllättää monin tavoin. Honeymanin kirja on tarkkanäköinen, hauska ja riipaiseva kuvaus yksinäisyydestä, arvoituksen sisältävä tarina sekä kertomus siitä, miten ihminen tarvitsee toista ihmistä voimaantuakseen. Syvä, omalaatuinen – joskin toki aikuisten satu. Minulle ehkä koko kirjakevään toistaiseksi suurin yllättäjä, joka kertoo myös siitä miten kevyeen asuun voi verhota painavia teemoja.

♥♥♥ 

BookBeat vai Storytel? Kaksi keskeisintä, luotettavasti toimivaa, valikoimaltaan monipuolista palvelua – eräänlaisia kirjojen Netflixejä: kuukausimaksulla saa kuunnella tai lukea niin paljon kuin haluaa. Vuorottelen näiden palvelujen välillä ja aiemmin vuorottelulle oli hyvät perusteetkin: Bonnierin omistama BookBeat julkaisi äänikirjoina WSOY:n ja Tammen tuotantoa, ruotsalainen Storytel taas teki yhteistyötä Otavan kanssa. Joskus teki mieli kuunnella vaikkapa Tammen uutta kotimaista, toisinaan Otavan. Nyt tämä on muuttunut, koska kumpikin palvelu tarjoaa kaikkien isojen kustantajien kirjoja.

Valikoimissa on edelleen pieniä eroja: Storytel tuottaa omaa materiaalia, BookBeatiin taas Bonnierin uutuudet ehtivät (ilmeisesti) nopeammin. Storytelin käyttöliittymä on siinä mielessä parempi, että äänikirjaa voi sujuvasti jatkaa e-kirjana siitä kohtaa, mihin kuuntelu jäi. Tätä toimintoa ei käsittääkseni ole vielä BookBeatissa. Toisaalta BookBeatista on helpompi löytää uutuuskirjat. Kummankin palvelun hinta taitaa olla sama.

Käytän palveluja vain äänikirjojen kuunteluun. E-kirjoja käytän lähinnä kirjamaistiaisiin: luen usein kirjojen alkuja puhelimella ja jos aloittamani teos kiinnostaa tarpeeksi, hankin sen käsiini painettuna kirjana. Tosin joskus, kuten Rosa Liksomin Everstinnan kohdalla, joku kirja on niin huikea, että sen parissa haluaa olla koko ajan. Silloin ahnehdin: kuuntelen liikkeellä ollessani ja myöhemmin jatkan lukien.

Kunnollista vertailua näiden palvelujen välille on ainakin tällaisen muutaman äänikirjan kuukaudessa kuuntelevan vaikea tehdä. Meillä esikoiseni kuuntelee myös äänikirjoja, joten meillä ”menekki” kokonaisuudessaan lie 5-8 äänikirjaa kuukaudessa ja ne e-kirjamaistiaiset päälle.

Sen kerran koukuttavaa äänikirjojen kuuntelu on, etten helposti tällaisesta kirjapalvelusta luopuisi (kuten en luopuisi enää tv- ja elokuvastriimauspalveluistakaan, joista Netflixiä tilaan säännöllisesti, mutta muita, kuten Viaplayta ja HBO:ta tauotan aina toisinaan).

Millaista teidän äänikirjakuuntelunne on? Kuunteletteko paljon? Vai ettekö ollenkaan? Missä muuten kuuntelette? Ja etteivät kysymykset loppuisi kesken, niin miten luku- tai kuuntelukokemus eroavat toisistaan?

Annika Sandelin: Kummallista ja huipputärkeää ja muita lastenkirjasuosituksia

Annika Sandelin: Kummallista ja huipputärkeää. Yokon yökirja

Teos & Förlaget 2017
Pinsamt och livsviktigt 2016

Suomentanut Liisa Ryömä
Kuvittanut Linda Bondestam
156 sivua

Maanantai 24.3.

Hei Yökirja,

Nyt tiedän kuka sai minut salaiseksi ystäväksi. Tänään ruokajonossa Bruno yhtäkkiä tuli ja sanoi: ”Sinulla on kiva paita!” Ehdin tuskin sanoa kiitos kun hän jo juoksi pois. Eikä minulla edes ollut päällä paitaa vaan villatakki. Kumminkin minä punastuin ja ilahduin vähän, kun Brunolla on niin kauniit silmät.

Joskus kirja ja lukija kohtaavat niin, että ilmassa on lukurakkautta. Tällainen kohtaaminen on 11-vuotiaan esikoiseni kohdalle osunut tänä vuonna muutaman kerran. Tyttö toki lukee päivittäin, mutta lempikirjojen erottuminen hyvien ja keskinkertaisten joukosta on niin ilahduttavaa, että vaatii oman bloggauksensa.

Tällä kertaa kirjarakkauden kohteena on Annika Sandelinin Kummalista ja huipputärkeää, joka on itsenäinen jatko-osa pari vuotta sitten ilmestyneelle Yokon yökirjalle. Yoko on omalaatuisessa perheessä asuva 11-vuotias tyttö, jonka taiteellinen äiti on nimennyt lapsensa taiteilijoiden mukaan. Yokon sisarukset ovat Salvador ja Frida. Yokon paras kaveri Anna on adoptoitu Kiinasta, Yokon salaisen rakkauden kohde Daniel on lyhytkasvuinen, ja Yokon vaari on naimisissa Harrin kanssa. Salaisimmat tuntonsa Yoko kirjoittaa yökirjaansa.

Yokon yökirjoissa Sandelin tavoittaa hyvin alakouluikäisen tytön maailman. Elämä lapsen ja teinimaailman välillä on välillä vaikeaa ja pienet asiat voivat olla mutkikkaita, kuten se, että veli lukee Yökirjaa ilman lupaa tai koulussa ollaan pusuhippaa. Isoja asioita taas ovat vaarin aivoinfarkti, putkiremonttievakko sekä se, että Anna aikoo karata kotoa. Kaiken Sandelin kirjoittaa raikkaasti ja hauskasti, varhaisteinin maailmaan oivallisesti päästen (näin ainakin kuvittelen, en oikeasti voi tavoittaa enää varhaisteiniajan tunteita itsessäni). Linda Bondestamin kuvitus välittää omalta osaltaan Yokon ja tämän läheisten elämää.

Koska Sandelinin romaani on oikea täsmäkirja isolle alakoululaiselle, annan 11-vuotiaan lukijan kertoa itse.

Mikä kirjassa oli parasta?

Parasta oli se, että kirja oli hauska. Että siinä oli Yokon elämää ja arkea eikä kirjaa voinut jättää kesken.

Mistä et pitänyt kirjassa?

En tykännyt siitä, että Anna uhkaili karkaamisella. Kirja alku ei ollut yhtä hyvä kuin edellisessä Yokon yökirjassa. Muuten pidin kaikesta.

Missä luit kirjaa?

Kotona ja bussissa.

Kenelle suosittelet kirjaa ja miksi?

Kaikille mun ikäisille, koska kirja on hyvä.

Parhaiten tuosta mainitusta Sandelinin kirjan hyvyydestä kertonee alla oleva kuva. Kävimme joku aika sitten Helsingissä lapseni kanssa. Meillä kummallakin oli oma bussikirjansa. Omani jäi ns. vaiheeseen jo kesken bussimatkan, kun kaikenlaiset sosiaalisen median houkutukset vetivät puoleensa. Tyttäreni sen sijaan luki bussissa ja koska ei malttanut jättää kirjaa kesken, hän luki myös reilun kilometrin matkan bussipysäkiltä kotiin. Yokon toista yökirjaa ei vaan voinut jättää kesken!

En malta olla kirjaamatta muutamaa muuta kirjavinkkiä 9- ja 11-vuotialta lapsiltani. Näistä he ovat pitäneet erityisen paljon:

D. D. Everest: Archie Greene -kirjat. Suomentanut Kaisa Ranta. Art House.

Jos esikoiseni saa taika-annoksensa Harry Pottereista (ks. alla), niin kuopukseni pitää suuresti Archie Greenestä. Oxfordlaiseen Monituisen magian museoon kirjaa palauttava 12-vuotias poika saa tietää omaavansa taikavoimia, hän on velhojen sukua. Kirjakuiskaajaksi osoittautuva Archie pystyy kirjoittamaan taikuutta. Tässä on oikea kirjojen ystävän fantasiasarja: taikakirjojen maailma on ihmeellinen, ja jälleen sopivan tuttu ja raikas. Potter-vaikutteita on ilmassa, mutta myös omaperäisyyttä. Kiehtova sarja, josta on toistaiseksi ilmestynyt vasta kaksi osaa.

Johanna Hulkko: Geoetsivät-sarja. Karisto 2013-

Kun 9-vuotias kuopukseni menee kirjastoon, on hänen ensimmäinen toiveensa löytää paitsi lainattavia Xbox-pelejä, myös Geoetsivät-sarjan kirjoja. Toistaiseksi seitsenosainen kirjasarja yhdistää lasten arkea, jännitystä ja geokätköilyä. Alakouluikäisen Raparperin ja tämän kavereiden seikkailuista kertovan sarjan ensimmäinen osa palkittiin Arvid Lydecken -palkinnolla. Nopealukuiset kirjat sopivat mainiosti myös ääneen luettaviksi.

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja -sarja. Suomentanut Marja Helanen. WSOY.

 Kun sarjasta on suomennettu ainakin 12 osaa, voi puhua menestyskirjoista. Jeff Kinneyn Neropatit tuskin esittelyä kaipaavat. Meillä tämä sarjakuvaa ja päiväkirjaa yhdistävä humoristinen romaanisarja on molempien lasten yhteissuosikki. Esikoinen on lukenut muutaman Neropatin englanniksikin, mutta suomennokset toimivat mainiosti nekin. Todella noloja tilanteita, maailman ärsyttävin isoveli, kouluarkea ja kaikenlaista alakoululaisia puhuttelevaa. Itse olen tästä sarjasta lukenut vain pätkiä, mutta luotan nyt lasteni painokkaisiin suosituksiin.

Tamsyn Murray: Kaikkien aikojen Camilla. Tähtireportteri. Tammi 2017. Alkuteos: Completely Cassidy. Star Reporter 2015. Suomentanut Sari Kumpulainen.

11-vuotiaani tuntuu nauttivan eniten humoristista lasten ja nuorten arkea kuvaavista kirjoista. Kaikkien aikojen Camilla-sarjan ensimmäisestä osasta bloggasin vuosi sitten kesäkuussa. Jatko-osa jatkaa samalla linjalla. Miten käy kun Camilla pestataan koulun lehden toimittajaksi? Koulu- ja perhekuvausta, kasvukipuja, hauskuutta. Kaikkien aikojen Camillat tuntuvat vetoavan esikoiseeni niin, että jatko-osia toivotaan kovasti.

J. K. Rowling: Harry Potterit. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Tammi.

Potteria ei tarvitse esitellä, mutta esikoiseni suosikkikirjojen ja ikikirjavinkkien joukkoon kirjasarja kuuluu. Jostain syystä en ole koskaan velhopojasta blogiini kirjoittanut, mutta kirja- ja tietenkin elokuvasarja on saanut meidät Potter-studioille saakka. Luin itse ensimmäiset Potterit englanniksi jo 1990-luvun lopussa, mutta sarjan myöhempiin kirjoihin tartuin vasta esikoiseni myötä. Hän on ollut Potter-fani 7-vuotiaasta saakka ja hänen elämässään neljä vuotta on jo pitkä aika. Klassinen tarina, suuri kertomus, sopivasti tuttua sisäoppilaitos- ja orpolapsikuvausta, paljon omaperäistä, hyvän ja pahan mellastusta. 

Meillä Potter-fani on tehnyt omaan huoneeseensa jopa oman Potter-hyllykön, jossa on muun muassa Rohkelikko-huivi, muutama Funko Pop -nukke, kermakaljatuoppi ja Potter-romaanien lisäksi myös aihetta käsitteleviä tietokirjoja.

Mitä lastenkirjoja teidän muiden kesälukemisiin kuuluu? Millaisia ikisuosikkeja teillä on?

♥

Harry Potter -studiokierros

Alohomora! Miltä tuntuisi astua suureen saliin, kävellä viistokujalla, työntää matkatavarakärryä laiturilla 9 ja 3/4 tai maistaa kermakeljaa? Nyt olen tehnyt tuon kaiken, ainakin melkein - niin lähellä aitoa Harry Potterin maailmaa kuin mahdollista.

Viime viikolla teimme Lontoosta näet retken Watfordissa sijaitseville Warner Brothersin studioille ja osallistuimme siellä Harry Potter -kierrokselle.

Kierrokselle aikoville annan heti alkuun muutaman vinkin:

- Liput kannattaa ostaa ajoissa. Me ostimme omamme loppiaisena ja silloinkin oli enää iltapäiväaikoja tarjolla. Matkamme siis ajoittui hiihtolomaviikolle.

- Lipuissa on tosiaankin kellonaika, minkä ansiosta kohteessa ei ole kauheaa ruuhkaa. Ei kannata säikähtää studiotiloihin kiemurtelevaa jonoa. Se vetää nopeasti.

- Jos olet onnekas päivänsankari, saat avata Suuren salin ovet. Vau!

- Studioille pääsee joko edullisemmin julkisilla (junalla Watford Junctioniin, josta bussilla perille) tai tyyriimmin Golden Toursin bussilla Lontoon keskustasta (Victoria / Baker Street) saakka.

- Kierroksen aikana saa kuvata mielin määrän muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

- Studioilla on ravintola, josta saa pientä purtavaa ja lämmintä ruokaakin.

- Vessoja ym. on hyvin.

- Ja kauppa on tietenkin täynnä kaikenlaisia houkutuksia taikasauvoista kirjoihin ja vaatteista joka maun rakeisiin ja suklaasammakoihin.

- Kierrokselle kannattaa varata aikaa 2-3 tuntia, matkoihin toinen mokoma.

Toivottavasti tämä kuvapaljous antaa edes pienen ripauksen siitä taianomaisesta ilmapiiristä, joka koko perheemme valtasi. J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjat ja -elokuvat ovat meillä sekä vanhempien että lasten suosikkeja, meistä kaikkein suurin fani on 11-vuotias esikoisemme, joka luki ensimmäisen Potterinsa jo 7-vuotiaana. Hän poistui studioilta Rohkelikko-huivi kaulassaan, kuten moni muukin. Joillakin hurjimmilla oli Luihuisten tunnuksia yllään.

WB-studioille on luvassa uutta. Tänä vuonna avataan muun muassa Kielletty metsä, jossa olisi kyllä upeaa vierailla. Ehkä studiot joskus kutsuvatkin meitä uudelleen. Tulejo!

P.S. Kermakaljaa kannattaa maistaa! Sitä saa jäätelönäkin, mutta kyllä se kumottava tuopillinen on jotenkin tyylikkäämpi vaihtoehto.