Stephen Fry: Koppava kloppi

Stephen Fry: Koppava kloppi. Muistelma
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2012
Alkuteos: Moab Is My Washpot 1997
Suomennos: Titia Schuurman
Kansi: Anders Carpelan (kuva Greer Studios)
Sivuja: 392
Brittiläinen omaelämäkerta

"Älä enää valehtele minulle, Fry. Olet surkea valehtelija".
Enkä ole, ajattelin itsekseni. Minä olen loistava valehtelija. Niin loistava, että valehtelen silloinkin, kun ei ole minkäänlaista mahdollisuutta, että minua uskottaisiin. Se on valehtelua valehtelemisen vuoksi, ei pelkästään jonkin typerän päämäärän saavuttamiseksi. Se on todellista valehtelua.

Kaikkihan tietävät Stephen Fryn? Jeevesin, sivistyneen Amerikan-matkaajan, kielitieteen popularisoijan ja omaa maanis-depressiivisyyttään avanneen brittinäyttelijän? Sen, joka puhuu cambridgeläisellä aksentilla ja näyttää samaan niin tyylikkäältä ja kuitenkin boheemilta?

Koppava kloppi on mielestäni tavattoman hurmaavan Stephen Fryn omaelämäkerran ensimmäinen osa. Siinä Fry kertoo lapsuudestaan, perheestään, kouluvuosistaan ja opiskeluaikojensa alusta, kirjan ajallinen kaari päättyy Fryn ollessa noin parikymppinen. Usein herraskaisen kuvan itsestään välittävän Fryn teinivuodet ovat kaukana hyväkäytöksisen mallioppilaan toiminnasta: hän varastelee ja valehtelee, pinnaa koulusta ja loukkaa tahallaan lähimmäistensa tunteita. Kaiken taustalla kulkee kuitenkin herkän ja kirjallisuudesta kiinnostuneen nuorukaisen rakkaudenkaipuu. 1960- ja 70-lukujen koululaismaailmassa homoseksuaalisen identiteettinsä oivaltanut Fry ei koskaan tunne kuuluvansa muiden joukkoon.Vaikkei Fry ole koskaan täysin sisäpiiriläinen omassa kouluyhteisössään, ei hän ole mikään säälittävä reppanakaan. Hän on kaikkea muuta! Koppava kloppi osoittaa - toki muistelmien myötä ajallisen etäisyyden turvin - kuinka Fry katsoo kaikkea ironisesti ja itseään piiskaten.

Tiesinkö minä todella, oikein todella?
Kyllä, hyvä lukijam minä tiesin. Vannon että tiesin.
Sinä hetkenä, kun nostin katseeni jalkakäytävästä ja vilkaisin tien poikki, näin miten yksi tietä ylittävistä Redwoodin pojista katsoin toiseen suuntaan ikään kuin tarkastaakseen, että sieltä ei ollut tulossa liikennettä. Ja sillä hetkellä, ennen kuin hänen kasvonsa tulivat näkyviin, se tapahtui. Maailma muuttui.

Fryn hurmaa niin muistelmiensa suurilla linjoilla kuin lukuisilla pikkuseikoillakin. Suurista linjoista suurin on tietenkin Fry itse. Hän osaa olla samaan aikaan kulturelli, sivistynyt ja alhainen. Hän rakastaa Keatsin runoja ja pelaa shakkia Hugh Laurien kanssa, mutta toisaalta hän runkkaa ja kulkee kaveriensa kanssa kullit stondiksessa, hän varastaa ja kiroilee. Hän myöntää olleensa täysi mulkku. Hän pohtii Faustin ja Kristuksen kamppailua ihmisyksilössä, vaikkei varmaan usko kumpaankaan. Hän on armoton ennen kaikkea itselleen jopa siinä määrin, että lukijaakin alkaa piinata. Mutta nyt ei voi sanoa, että vähempikin riittäisi, sillä se ei olisi tarpeeksi. Fryn kohdalla paljon on todellakin enemmän. Ja ne pikkuseikat sitten! Eräs hänen lempielokuvistaan on sama kuin minulla: River Phoenixin ja Christine Lahden tähdittämä Elämänä pakotie! Teini-ikäinen Fry on hulluna P. G. Wodehouseen, joten on tietenkin hauskaa kuinka hän aikuisena kirjaansa kirjoittaessaan tietää roolittaneensa Jeevesiä, muttei tietenkään osaa aavistaa asiaa teini-ikäisenä. Ja niin edelleen.

Välillä Fry uppoaa omiin muistoihinsa niin, että lukija miltei unohtuu. Samoin käy pienien luentomaisten pohdintojen kanssa. Kun Fry esimerkiksi käy terve(ys)-sanan etymologiaa läpi, että alkaa lukijaa melkein haukottaa. Pitkäpiimäisyyden vaara vaanii koko ajan, mutta toisaalta sekin sopii muistelmien perienglantilaiseen tunnelmaan etenkin, kun mitään ei kohtaa ei lukea vain silmäillen. Nimittäin Fry taatusti iskee terävyydellään mitä yllättävimmissä kohdissa.

Koppavan klopin suomentaja Titia Schuurman on onnistunut erinomaisesti. Hänen käännöksensä tuottaa suomeksi niin brittiläisen luokkayhteiskunnan kieltä, yksityiskoulujen ja arvostettujen korkeakoulujen puhetapaa, kuin räävittömyyksiäkin. Ennen kaikkea käännöksestä välittyy sellainen koppavuuden (!) ja sydämellisyyden vuorottelu, joka on tuttu Stephen Fryn televiosta tutusta habituksestakin. On kuin todella kuulisi Fryn muistelevan kaikkea ääneen. Teoksen puoliväliin sijoitettu viehättävä kuvaliite tukee kokonaisuutta.

Koppava kloppi vahvistaa sitä mielikuvaa, joka monilla Stephen Frysta on. Hän on herkkä ja ahdistuva, omapäinen ja brittiläisellä tavalla rietas, suuri tarinankertoja ja aina niin itseironinen. Koppavan klopin lukeminen oli hienoisesta pitkäpiimäisyydestään huolimatta suuri ilo, mutta koska Fryn puheääni on luultavasti täydellisin mitä maailmasta löytyy, taidan nauttia seuraavasta Fryn kirjastani hänen itsensä lukemana äänikirjana.

4/5

Koppavasta klopista ovat kirjoittaneet myös Arja ja Maija, joka kuunteli kirjan juuri äänikirjana (olen kateellinen!).

Äänikirjakävelyllä

Rakastan syysaamuja. Olen kuitenkin hidas herääjä ja kaipaan aamuiltani rauhaa, kupillista kahvia, juusto-tomaattipäällysteisiä voileipiä sekä Hesarin kotimaa- ja kulttuurisivuja. Lapsiperheessä aamut ovat harvoin harmonisia: aina on kiire, toinen sukka hukassa, hiukset takussa ja päiväkodin lelupäivän lelu valitsematta. Minulla on se onni, että teen töitä kotoa käsin ja päiväkotikeikan jälkeen voin omassa tahdissani aloittaa päivän työt.

Rakastan myös kävelyä ja ulkoilmaa. En kestä, jos en saa tiettyä raitisilma-annosta päivittäin. Ennen kotitöiden aloittamista minulla on tapana kävellä puolen tunnin-tunnin mittainen matka lähimaisemissa: asuinalueilla, jokivarressa, viljapeltojen laidalla tai metsässä. Kirjavan kammarin Karoliinalta sain idean kokeilla äänikirjojen kuuntelemista samalla, kun kävelen. Päätin tehdä äänikirjojen kuuntelusta myös kielikylvyn ja kuunnella kirjoja englanniksi.

Lukuformaateista tulee aina ajoittain puhetta kirjablogeissa, viimeksi esimerkiksi Amma kirjoitti hyvän avauksen aiheesta. Koska kirjoitan nyt äänikirjakävelyistäni, en ala tässä pohtia sähköisiä kirjoja, mutta jotkut blogiani pitempään seuranneet saattavat muistaa, että äänikirjatkin ovat olleet minulle hankala juttu. Kesällä 2010 koetin kuunnella Sophie Kinsellan kepeää Twenties Girliä (suom. Kevytkenkäinen kummitus) sekä Jane Austenin iki-ihanaa klassikkoa Emmaa. Kuten silloin blogiini kirjoitin, päätin nauttia lukemisestani oikeiden, painettujen kirjojen parissa.

Miten  kävi nyt, kun joitakin viikkoja sitten aloitin ihan määrätietoiset äänikirjakävelyt? Mitä kuuntelin, kuinka kirjat koin ja miten kirjan kuuntelu vertautuu lukemisen kanssa?

Ensimmäiseksi äänikirjakävelyni teokseksi valikoitui lyhennetty versio Fannie Flaggin romaanista Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe (1987; Random House 2007), josta Karoliina kirjoitti hieman ylempänä linkittämässäni postauksessaan.
****

Kirjan tarina on monille tuttu ihanasta elokuvasta Paistetut vihreät tomaatit. Upea, hieman mustaa huumoria sisältävä tarina, jonka pohjasävy on samalla vakava ja sydämellinen. Pääsin sisälle kirjan kuunteluun yllättävän helposti. Varmasti sekä tuttu tarina että se, että Fannie Flagg itse lukee kirjan Syvän etelän murteellaan veivät minut mukanaan Alabaman osavaltioon. Idgie, Ruth, Evelyn ja Ninny, Mrs. Threadgoode, tulivat liki, notkuvat pöydät saivat minut nälkäiseksi ja moni käänne mietteliääksi. Minua nauratti, melkein itketti, valo tuntui siivilöityvän puiden oksistosta juuri oikealla tavalla. Toki ajatukseni harhailivat, mutta nautin Flaggin kuuntelusta niin, että kävelin välillä hieman kauemmin kuin mitä olin aluksi aikonut.

Ensimmäinen, yhden viikon aamut ottanut äänikirjakävelyni onnistui paremmin kuin uskaltanut odottaa.

Flaggin kirja jätti minut jonkinlaiseen äänikirjatyhjiöön. Muutaman kerran vuodessa minulle tulee miltei pakottava tarve lukea puhdasta laatuhömppää, joten latasin Marian Keyesin This Charming Manin (Penguin Audio Books 2008; suom. Hurmaava mies,Tammi 2008).
***

Keyesin kirja lähtee liikkeelle irlantilaisen poliitikon Paddy de Courcyn kihlauksesta, josta neljä naista kiinnostuu. On tyttöystävä, vaan ei morsian, on kivikova toimittaja, sisko sekä virallinen morsian. Mukana on monta sekaannusta ja tietenkin ennalta-arvattava loppu. Kuuntelin kirjaa hieman hajamielisenä. Sain selville vain, että Hurmaavassa miehessä on politiikkaa, Keyesille ominaisia vakavia teemoja (perheväkivaltaa, alkoholismia ja syöpää), hassuja sattumuksia ja törmäilyjä, shoppailua, television katselua sekä mielestäni stereotyyppisellä tavalla kyseenalaista suhtautumista muslimeihin.

Kuuntelin kirjasta lyhennetyn version. Sen kesto oli vajaat seitsemän tuntia, kun lyhentämätön versio olisi kestänyt yli 26 tuntia, mikä on äänikirjalle turhan pitkä mitta. Diamh Daly-nimisen lukijan aksenttia oli kiva kuunnella, mutta mielestäni kirja toimisi paremmin painettuna. Susan kirjastossa on parempi arvio Keyesin romaanista.

Nyt mietin myös äänikirjakävelyjeni jatkamisen mielekkyyttä. Koska joka tapauksessa kävelen aamuisin satoi tai paistoi, pohdin, että olisiko sittenkin järkevämpää kuunnella musiikkia tai ihan vain luonnon omia ääniä. Koin kuitenkin äänikirjojen kuuntelemisen jotenkin rauhoittavana, Keyesinkin kohdalla lukijan irlantilainen aksentti miellytti. Jonkin aikaa äänikirjojen valtavaa tarjontaa pohdittuani päätin ladata todellisen hurmaavan miehen kirjan:

Stephen Fryn The Fry Chronicles: An Autobiography (Unabridged version, Penguin Books 2010) on vielä kesken, mutta kirja on vienyt minulta kuvainnollisesti jalat altani. Vertauskuva on ehkä hieman huono ottaen huomioon idean kävellä kirjoja kuunnellessani.
****½ (vaikka kirja on vielä kesken)

Aloitin kirjan tiistaiaamuna ja voi, mikä helpotus se olikaan Keyesin jälkeen. Luulen, että minulle olisi aivan sama vaikka kuuntelisin puhelinluetteloa Fryn lukemana, niin ihana, eloisa ja täydellinen ääni hänellä on. Fryn koko olemus, juuri se televisionkin kautta välittyvä älykäs sydämellisyys, tulee liki. Toki Fryn tarinointikin on hurmaavaa: hän osaa poukkoilla pitäen ajatuksensa silti asian ytimessä. Hän esimerkiksi aloittaa ihmisen oraalisuudesta ja imemisrefleksistä päätyen kaikenlaisiin traumoihin, amerikkalaisiin sokerimuroihin, ruokateollisuuteen sekä skotlantilaisen puuron ylivertaisuuteen pohtiessaan suhdettaan ruokaan sekä omaan kehollisuuteensa. The Fry Chronicles jakautuu useisiin lukuihin, joissa Fry muistelee elämäänsä noin kolmekymppisenä, kertoo tutustumisestaan muun muassa Emma Thompsoniin ja Hugh Laurieen sekä ikuiseen syyllisyydentuntoonsa, mitä elämän pienten ja suurten nautintojen sekä brittiläisen akateemisuuden yhteensovittamisesta syntyy.

Koska The Fry Chroniclesin kuuntelu on vielä kesken, en analysoi äänikirjaa sen enempää. Sen sanon, että aivan lääpälläni Stephen Fryn ääneen. Mikä charmi! Mikä hauskuus! Mikä älykkyys! Voih ja oih. Satoiko aamulla vai oliko aurinkoista? En muista, minä vain kävelin ja kuuntelin.

Kuinka summata äänikirjakävelyni? Voin sanoa, että ydin on nimenomaan kävelyssä. En haluaisi kuunnella äänikirjoja vaikkapa bussissa, jossa muiden matkustajien äänet suodattuvat läpi. En aja juuri koskaan autolla ja koko perheen yhteisillä automatkoilla kuuntelemme Ipanapaa, Sauruxia, Tohtori Orffia tai muuta lastenmusiikkia (tosin nyt aion tarjota lapsilleni Vaahteranmäen Eemeliä äänikirjana) ja kotona tartun mieluummin painettuun kirjaan. Lukuelämyksen saan vain oikeasta kirjasta, mutta kävelyyn yhdistettynä onnistuin samaan täysivaltaisen kokemuksen. Sen olen oppinut, että tarinan ohella lukijalla on suuri merkitys. Lukijan täytyy olla persoonallinen ja kukapa voisi lukea teoksiaan paremmin kuin kirjailija itse? Liian hömppää en kestä kuunnella, mutta en usko jaksavani klassikoitakaan ääneen luetussa muodossa.

Jatkan siis äänikirjakävelyjäni. Ihanaa Stephen Fryta saan kuunnella vielä noin kymmenen tunnin ajan, sen jälkeen olen taas valinnanvaikeuden äärellä.

Keyesin ja Fryn kirjoilla osallistun myös Totally British-haasteeseen.

Sumukuvat otin eräänä äänikirjakävelyaamunani vain noin kilometrin säteellä kotoani.

Stephen Fry: Stephen Fry in America (ja muilla kielillä lukemisesta)

He called Mummy 'Mom', he used words like 'swell', 'cute' and 'darn'. There were detectable differences in behaviour too. He spread jam (which he calle jelly) on his (smooth, not crunchy) peanut butter sandwiches, he wore jeans, t-shirts and basketball sneakers rather than grey shorts, Airtex shirts and black plimsolls. He had far more money for sweets, which he called candy, than Stephen ever did. Steve was confident almost to the point of rudeness, unlike Stephen who veered unconvincingly between shyness and showing off. If I am honest, I have to confess that Stephen was slightly afraid of Steve.

Kuvitteellinen amerikkalainen rinnakkaisminä oman englantilaisen itsensä rinnalla, Stephen ja Steven. Stephen lukee Wodehousea ja Keatsia, seuraa krikettiä ja ajelee teinivuosinaan 1960-luvulla ympäri maaseutua mopedilla. Steve puolestaan kuuntelee rockia, kerää baseballkortteja, käy elokuvissa kolmesti viikossa ja ajelee omalla autollaan. Niin lähellä kielellisesti ja historiallisesti, niin kaukana maantieteellisesti ja ennen kaikkea henkisesti! Millainen on maa, jossa yhdellä osavaltiolla on oma nimikkomuffinsinsa (Minnesotalla, mustikkaa totta kai) ja toisella oma nimikkokoiransa (Louisianalla)? Maa, jossa rikkaus ja köyhyys, vapaamielisyys ja fundamentalistisuus, lämpö ja kylmyys kohtaavat.

Kyllä Jeeves hoitaa-sarjasta ehkä parhaiten tunnettu näyttelijä Stephen Fry ottaa selvää Amerikasta, tarkemmin sanottuna Yhdysvaltojen kaikista 50 osavaltiosta, mainiossa kirjassaan Stephen Fry in America (HarperCollins 2008). Kirja pohjautuu samannimiseen, Suomessa TV1:n esittämään kuusiosaiseen televisiosarjaan, jossa Fry ajelee ristiin rastiin rapakontakaista mannerta vanhalla mustalla lontoolaisella taksilla ja kohtaa mitä erilaisempia ihmisiä sekä ilmiöitä.

Fry pohjustaa kirjaansa kertoen anti-amerikkalaisuuden olevan nousussa, mikä johtuu selvästi Yhdysvaltain politiikasta (kirja ja sarja valmistuivat George W. Bushin ollessa presidenttinä) pikemminkin kuin amerikkalaisista itsestään. Asenteet ja käytäntö, politiikka ja väestö ovat kuitenkin usein erillisiä toisistaan. Hän kertookin tuntevansa myötähäpeää silloin, kun hänen omat maanmiehensä alkavat ilkkua tai pilailla amerikkalaisten välinpitämättömyydelle, materialismille, vulgaarisuudelle tai ironian puutteelle. Fry tuo esille, ettei halunnut tehdä televio-ohjelmaa amerikkalaisista stereotypioista; Ei asehulluista tai fundamentalistikristityistä; Ei välinpitämättömistä tai ironianpuutteisista kansalaisista, vaan jokapäiväisestä monikerroksisesta amerikkalaisesta elämästä. Hänen lähtökohtansa on, ettei Yhdysvallat ole vain yksi maa, vaan 50 maata samassa valtiossa. Ja niin hänen matkansa alkaa kulkien Mainesta Havaijille yhtään osavaltiota unohtamatta.

The moment I enter what appears to be a traditional fifties-style diner,  I know I have come to the right place. The waitresses are all over sixty and frighteningly Germanic.
'Sit down and eat!' I am commanded. I discover that this is their motto.
-- The signature dishes of the house are Knoephla (a chicken, potato and dumpling soup), Fleischkuechle (a hamburger wrapped in pastry and deep fried) and the classically elegant and sophistecated 'Fried Dough'.
Needless to say, I tried them all.

Selvää on, että Fry onnistuu tavoitteessaan saavuttaa jotain Yhdysvalloista ja amerikkalaisuudesta. Hän onnistuu, koska ei yritä ahmia liikaa ja esitellä monia seikkoja jokaisesta osavaltiosta, vaan kiinnittyy valtavan maan pikkuseikkoihin. Hän toki esittelee pähkinänkuoressa jokaisen osavaltion faktat, mutta keskittyy kaikissa vain muutamaan asiaan. Hän tapaa ihmisiä, osallistuu heidän arki- ja juhlapuuhiinsa, ällistelee maisemia, maistelee erikoisia ja tuttuja ruokia sekä kommentoi kaikkea perienglantilaiseen tapaansa, sarkastisen kohteliaasti. Hän myös uskaltaa laittaa peliin oman persoonansa. Hän ei tuo esille taustaansa (näyttelijänä, yliopistokoulutettuna, juutalaistaustaisena ateistina ja homoseksuaalina) kuin viittauksin, mutta hän on täysillä läsnä niissä kohtaamisissa, joihin pääsee osalliseksi. Se riittää. Fryssa on sellaista ihmeellistä lämpöä ja viisautta, joka välittyy hänen matkakirjansa sivujen kautta.

Paikoin Fryn kirja on kliseinen: Ihmiset Wisconsinissa ovat elinympäristönsä vuoksi vahvaa tekoa, Angolaksi nimetty vankila Louisianassa kauhea, tenneseelainen bluegrass erinomaista ja Ben & Jerry's jäätelö Vermontissa juuri niin hyvää kuin maineensa. Toisaalta Fry yllättää. Hän vie lukijansa Ohioon, jossa Neil Youngin samannimisen kappaleen myötä kertoo Kent State-yliopistossa tapahtuneesta tragediasta, jonka lopputuloksena kansalliskaartin sotilaat ampuivat mieltään osoittaneita opiskelijoita; Hän esittelee alaskalaisen ortodoksipapin sekä tapaa mormonien poikakalenterin valokuvamallin Nevadassa.

Koska Stephen Fry in America on myös televisiosarja, pääsee hänen kirjaansa sisälle paremmin, jos on katsonut kyseisen ohjelman. Se on kirjan vahvuus ja heikkous. Fry kirjoittaa mukavasti, mutta voisin kuvitella, että sarjaa näkemättömille hänen jutustelunsa on turhan nopeaa. Kirja etenee aika lailla yksi yhteen sarjan kanssa ja sen lukeminen palautti monenlaiset kohtaamiset mieleeni. Lukiessani tiesin tismalleen, miltä Minnesotan pohjoismaistaustaiset pilkkimiehet näyttävät tai näin Oregonin valtavat puut, joita ympäristönsuojelijat tutkivat. Ennen kaikkea näin mielessäni Fryn kookkaan, aavistuksen kumaran hahmon ja vinon nenän, sekä kuulin hänen äärimmäisen miellyttävän tarinointinsa.

Onko Stephen Fry in America hyvä kirja? Suosittelisinko sitä jokaiselle? Jokaiselle matkakirjojen ystävälle? Kyllä, suosittelen (ilman konditionaalia) kirjaa kaikille, joita kiinnostaa peribrittiläisin silmin välittyvä kuva Yhdysvalloista. Kirjan kautta saa kuvan nimenomaan amerikkalaisista ihmisistä. Niistä tavallisista ja kuuluisista, muusikoista, taiteilijoista, rekkakuskeista, autokauppiaista, kodittomista ja eri etnisistä ryhmistä - aina yhtä vieraanvaraisista. Fry kirjoittaa äärimmäisen miellyttävästi ja sydämellisesti, mutta jokaiseen makuun hänen sarkasminsa ei ehkä ole.

Ikään kuin bonuksena jo valmiiksi mainion kirjan lopussa on eräänlainen brittienglantiin tottuneille tarkoitettu sanakirja-tietovisa amerikanenglannista. Tiedättekö, mitä esimerkiksi chinch, bus (muuna kuin kulkupelinä) tai jimmies tarkoittavat?

**** (En tiedä, olisinko ollut niin ihastunut ilman tv-sarjaa.)

(Menisikö tämä TB-haasteeseen, koska kirjoittaja edustaa englantilaisuutta niin monella tapaa?)


---

Olen joskus aikaisemminkin kysynyt, että minkä verran luette muilla kuin äidinkielellänne? Koska blogini lukijakunta on edellisestä kysymyskerrasta laajentunut ja hieman muuttunutkin - kiitos jokaiselle lukijalle, ihanaa että olette siellä jossain! - niin kysyn uudelleen. Luetteko mielellänne vieraskielistä kirjallisuutta? Jos luette, niin millaista ja mistä syistä?

Itse luen pääosin suomeksi, koska omalla äidinkielelläni lukiessani ymmärrän ja saavutan kaikki ne hienot hivahteet, jotka eivät välttämättä muuten aukeaisi. Arvostan suuresti kääntäjien työtä. Toisaalta mietin joskus, että saavuttaisinko alkukielellä lukiessani jotain oleellista, mikä ei välity enää suomennoksessa. Joskus käy niin, että hyvässäkin käännöksessä joku asia alkaa vaivata mieltäni, kuten murteen käyttö, jotkut omituiselta näyttävät ilmiöt tai vierauden tuntu. Suosin silti suomennoksia.

Osaamistani kielistä vain englanti on minulle tarpeeksi vahvaa romaanien, tiiliskivien ja vaativankin tekstin, lukemiseen ja siitä nauttimiseen. Ruotsiksi luen yksinkertaisia tekstejä sekä naistenlehtiä. Saksaksi ja italiaksi lähinnä lyhyitä lastenkirjoja. Lukiovenäjästä osaan hädin tuskin aakkoset. Englanniksikin luen yleensä vain silloin, kun olen matkoilla tai silloin, kun kyseistä kirjaa ei olla ainakaan ihan heti suomentamassa. En erityisemmin nauti englanniksikaan lukemisesta, mutta pienen alkukankeuden jälkeen pääsen onneksi kirjaan sisälle, jos tarina kiinnostaa. Luulen, että englanniksi lukiessani tarinavetoisuuden painoarvo on suurempi suomeksi - en ehkä jaksaisi lukea tajunnanvirtaisia tekstejä muilla kielillä.

Parasta englanniksi lukemisessa on se, että tarjolla on niin valtava määrä sellaisia nimekkeitä, joita ei ehkä koskaan suomenneta. Ja kaikkein parasta on tietenkin arkinen kielitaidon ylläpitäminen. Fryn kirja on muuten hyvä tässäkin; Hän kirjoittaa rikkaasti ja erilaisia sanontoja viljellen, mutta silti lukemista ei tarvinnut kertaakaan keskeyttää vaikean kielen tai junnaavuuden vuoksi.