Dekkareita: Rämö ja Willingham

 "Poikkeuksellisen älykäs ja viihdyttävä", lupaa Washington Post dekkarin ennakkokappaleen takakannessa. Ja mikäpä ettei, tällainen harvakseltaankin – siis tahtiin pari kirjaa vuodessa – dekkareita lukeva saattaa kiinnostua. Ja oikeammin:

Täällähän on menossa suorastaan dekkariviikot! Ne alkoivat Satu Rämön Hildurilla (WSOY 2022) jatko-osineen. Rämön kirjat olivat minulle itse asiassa lääkettä, jotka katkaisivat äänikirjataukoni. En alkukesän jälkeen ollut kuunnellut yhtään äänikirjoja. Tai aloitin kyllä, mutta kaikki kuunneltu jäi kesken ja kuntosalilla kuuntelin mieluummin podcasteja. Sitten kuuntelin Hildurin, seuraavaksi Rósan & Björkin ja niiden jatkoksi vielä "Jakobin". Kiitos näiden koukuttavien kirjojen olen jatkanut äänikirjojen parissa – ja odotan tietenkin myös kirjasarjan neljättä osaa Raakelia.

Stacy Willinghamin Välähdyksen pimeässä (Tammi 2024 suom. Einari Aaltonen) puolestaan sain ennakkokappaleena kustantamosta. Takakanteen painetut kriitikkokehut olivat selvästi onnistunutta markkinointia, sillä luin kirjan muutamalta istumalta: bussissa matkalla toimistolle ja nyt viikonloppuna kotisohvalla. Toki myös juonikehys kiinnosti: päähenkilön lapsuudessa on sarjamurhattu tyttöjä, nyt murhat ovat alkaneet uudelleen. Lisäksi on perhesiteitä yms.

Rämön ja Willinghamin kirjoissa on paljon eroja ja jotain yhteistä. Eroja ovat tietenkin maisemat: Islanti (ja hieman Suomen Lappikin) sekä Louisiana, Yhdysvaltain syvä etelä. Siinä, missä pohjolassa neulotaan ja pidellään ilmoja, voi etelässä nähdä tulikärpäsiä. Hildur on poliisi, Willinghamin kirjan päähenkilö psykologi. Kumpikin nainen painiskelee oman menneisyytensä, lapsuudesta saakka periytyvien traumojen kanssa.

Molemmat kirjat (tai siis kolme Hildur-kirjaa ja yksi Välähdys pimeässä) pitävät otteessaan niin, ettei niitä voi lopettaa kesken. Jännitys siis vangitsee lukijansa. Sekä Rämön että Willinghamin teoksissa on myös omat kliseensä, mutta lasken ne genreen kuuluviksi. Samoin on yllätysten ja ennakolta arvattavien seikkojen laita. Luulenkin, että dekkarien lukijat usein nauttivat siitä, että osaavat yhdistellä asioita ja olla ikään kuin hieman edellä kirjan kertojaa, mutta samalla on kuitenkin ilo tulla yllätetyksi.

Sangen laadukkaita jännityskirjoja, siis! Voisin ehkä lukea tänä syksynä vielä jonkun muunkin dekkarin, mielellään sellaisen aika kotoisan.

Äänikirjoja ja kesäkuvia

Viime aikoina on taas lenkkeilty ja työmatkapyöräilty ja samalla viihdytty äänikirjojen kanssa. Aika tehdä pieni kooste. Äänikirjat on kuunneltu BookBeatin ja Storytelin kautta, vuorottelen palveluiden tilaamista.

Nyt työmatkapyöräily on jonkin aikaa tauolla, koska kesälomani alkoi viime perjantaina! Ihanaa, kaikenlaista kesäfiilistelyä siis tiedossa ehkä täällä blogissakin kirjojen lomassa. Muut kuin kirjojen kansikuvat ovat juhannukselta, järvimaisemista ja rakastamieni vanamoiden tuoksusta. Kuvista seuraavassa oleva jäätelö ei ole mikään sponsoroitu mainos, mutta ilahduin tavattomasti tuosta lapsuteeni kotipaikkakunnan Suonenjoen omasta tuotteesta: Pakkasmarjan Marja-jäätelöstä, jossa on 72% marjaa. Kokeilkaapa!

Mutta nyt kirjojen pariin. Kuuntelemistani äänikirjoista huomasin, että neljä menevät ikään kuin kahtena parina:

Satu Rämö: Islantilainen kodinonni

WSOY 2108

Nautin tavattomasti Rämön aiemmasta Islanti-kirjasta Islantilainen voittaa aina, viime kesänä kuuntelin suurella kiinnostuksella Rämön ja Hanne Valtarin kirjan Unelmahommissa, joka herätti monenlaisia, yhtä lailla innostuneita kuin ristiriitaisia, ajatuksia työstä. Oli siis aika lailla selvää, että Islantilainen kodinonni kiinnosti. Kirjaa oli ihana kuunnella: Rämön teksti on raikasta, hän kirjoittaa innostavasti islantilaisesta arjesta ja saa myös haluamaan tuonne saarivaltioon. Ihan kaikkea en toki nikottelematta ns. ostanut, koska vertailu uuden ja vanhan kotimaan välillä on aina jossain määrin kokijasta kiinni – ja niin pitää ollakin! Kyllä Suomessakin on laajennettuja perheitä tai kuntosaleja, jonne lapset voivat tulla. Mutta tällainen pieni (kuulijakohtainen!) provosointi vain ilahduttaa. Satu Rämö, jos luet tätä, niin kirjoita pian lisää – jotain, mitä vain, luen tai kuuntelen takuulla!

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla

Atena 2013
Suomentanut Heli Naski

Kuten Rämön kirja osoitti, on aina hauskaa lukea, miten muualta toiseen maahan muuttanut uuden kotimaansa kokee. Tällaisia kirjoja tehdäänkin aika paljon niin Suomessa kuin ulkomailla, ja Schmitzin Täällä Pohjoisnavan alla on varmaankin mitä tyypillisin lajityyppinsä edustaja: sujuva, hauska, vanhan ja uuden kotimaan eroja ja yhtäläisyyksiä huomioiva. Paikoin stereotyyppistä, mutta pääosin mainiota lenkkiseuraa. Huomasin, että Schimitz on kirjoittanut uuden kirjan Kun sanat ei kiitä, jossa etsitään ”suomalaisinta sanaa”. Kuuntelulistalle!

Sophie Kinsella: Muistatko minut
WSOY 2010
Suomentanut Kaisa Kattelus


Kääk, Kinsella. Himoshoppaajat sun muut… Olen koettanut pariin otteeseen lukea ja kuunnella Kinsellan Himoshoppaajia, mutta ne ovat jääneet kesken. Liian viihteellistä kirjallisuutta on todellakin olemassa. Sen sijaan muistelen pitäneeni Kinsellan Twentie’s Girlistä, jonka kuuntelin äänikirjana vuosia sitten. Nyt annoin Kinsellalle ikään kuin uuden mahdollisuuden. Muistatko minut osoittautui oikein sujuvasti kuunneltavaksi tarinaksi naisesta, joka onnettomuuden seurauksena menettää muistinsa ja palatessaan tajuihinsa huomaa koko elämäntilanteensa olevan ihan erilainen kuin mitä hänen muistinsa vakuuttelee. Tämä tarina vei mukanaan, vaikka onkin osin ennalta-arvattava. Lukiessa ärsyyntyisin siitä, että tiedän koko ajan mihin kerronta vie, mutta lenkkeilykuunneltavalta siedän hyvin erilaisia asioita. Viihdyin mainiosti, nauroin, jännitin, ihastuinkin.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti
WSOY 2016
Suomentanut Helene Bützow

Haa, toinen viihteellinen romaani naisesta, joka menettää muistinsa ja joutuu itselleen uuteen elämäntilanteeseen. Moriarty vaan on paljon parempi kertoja kuin Kinsella. Hänen romaanissaan on monia sävyjä, joten kokonaisuus paitsi viihdyttää, myös koskettaa ja antaa ajateltavaa. Olen lukenut Moriartylta aiemmin Mustat valkeat valheet. Se ja nyt kuunneltu Nainen joka unohti saavat minut varmasti lukemaan tai kuuntelemaan lisää Moriartya. Mutta kumpi seuraavaksi: Hyvä aviomies vai Tavalliset pikku pihajuhlat?

Sitten vielä kaksi kirjaa, jotka eivät pariudu yhtä hyvin, mutta joita molempia voin lämpimästi suositella luettavaksi tai kuunneltavaksi: 

Heidi Köngäs: Sandra
Otava 2017

Sandra ja Janne ovat nuori torpparipariskunta, jonka arjen katkaisee Suomen sisällissota, johon Janne punakaartilaisena osallistuu. Sandran mennyt alkaa valottua hänen tyttärentyttärelleen Klaaralle, joka tutkii suvun vanhoja muistiinpanoja. Kipeä menneisyys, torpan tapahtumat ja Klaaran rinnalla myös Klaaran Lyyti-kälyn elämä osoittavat sodan ajan mielettömyyden.  Heidi Köngäksen Sandra toimii sekin hyvin äänikirjana: eri kertojanäänet erottuvat helposti, tarinan kuuntelua tekee mieli jatkaa. Kokonaisuus koskettaa ja pysäyttää, Köngäs on koko ajan ihmisen puolella. Sandra on hieno romaani, mutta vinkkaan samalla Dora, Dorasta, joka on edelleen suosikkini Köngäkseltä.

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

Kosmos 2017

Vaikka aiheena on masennus, on Saastamoisen Depressiopäiväkirjoja ilo kuunnella. Ilo siksi, että se on sujuva- ja suorasanaista kerrontaa kirjailijan omakohtaisesta masennuksesta: salaa hiipivistä oireista, jonkinlaisesta kieltämisestä, muiden puolelta tulevasta vähättelystä, yrityksestä pärjätä, huonohkosta ja onneksi myös hyvästä terapiasta, arjesta, unelmien puutteesta ja unelmien palaamisesta. Saastamoinen ei säästele itseään eikä lukijaansa, teksti on aivan kuin kirjan kansi: kirosanoja, kirkkauden peittämistä, harmaan ylivaltaa ja värien paluuta. Kokonaisuus on vapauttavaa kuunneltavaa. Tärkeä kirja, jolle vahva suositus. Toimii äänikirjana erinomaisesti.

Onko näissä teille tuttuja? Mitä äänikirjaa olette kuunnelleet viimeksi?

Viljaa ja äänikirjoja

Elokuu on mielestäni vuoden ihaninta aikaa joulun ja syksyn ohella. Nyt kaikki on jotenkin uutta ja silti vanhaa ja tuttua. On vielä ihanan lämmintä, vaikka toisaalta kaipaan jo villatakkikelejä. On vielä kukkia ja valoa, mutta on myös pimeneviä iltoja. Kaikkialla tuoksuu maa: kypsyvät omenat, multa, mäntykangas, mutta jossain vielä vastaleikattu nurmikko ja kesäsateen jälkeinen koivikko. Olo on toisaalta päättäväinen: kesän jälkeen palaan salille, lenkkeilen enemmän, koetan edes kerran viikossa keittää puuroa. Ja toisaalta laiskottaa, jopa kirjabloggaus, muttei onneksi lukeminen: tällä hetkellä minulla on kesken kolme hyvin erilaista kirjaa.

Jos ei laiskota lukeminen, niin ei sen puoleen äänikirjojen kuuntelukaan. Innostuin uudelleen kuuntelemaan kirjoja, mutta nyt tietokirjallisuutta. Romaanit mieluummin luen, joskin etsin koko ajan hyvää kuuntelufiktiota. Ajatukseni vaan harhailevat, suorastaan karkailevat silloin kun koetan kuunnella romaaneja. Unohdan henkilöiden nimiä, havahdun, kun en muista, miksi hahmo X meni paikkaan D jne. Napakat, kertovat tietokirjat pitävät ajatukseni paremmin kurissa ja aihepiiriltään innostava kirja saa minut nyökyttelemään ja joskus kiistelemäänkin. Edellä mainittuja teen tietenkin ajatuksissani; Minulla on tapana kuunnella äänikirjoja lenkkeillessäni, joten en lenkkipolun varrella sentään ala elehtiä päälläni tai väitellä ääneen. Haha.

Tällä hetkellä käytössäni on ollut BookBeat-palvelu, mutta yhtä hyvin voisin tilata sen kilpailijan Storytellinkin. En usko, että palveluissa on juuri muuta eroa kuin että toisessa on mukana Tammen ja WSOY:n, toisessa Otavan kirjoja. Muiden kustantajien tuotantoa on kummankin valikoimissa, mutta olisiko Storytellissä hieman enemmän englanninkielisiä?

Mitä sitten olen viime aikoina kuunnellut, mitä on jäänyt kesken? Kesken ovat jääneet muun muassa Sophie Kinsellan Himoshoppaajan ratkaiseva askel ja Sophie Hannahin Nimikirjainmurhat. Edellinen, koska se oli liian hömppää makuuni. Jotkut Kinsellan teokset, kuten Kevytkenkäinen kummitus, ovat olleet kohtalaisen mainiota kuunneltavaa, mutta himoshoppaajahahmon häähörhöily ei jaksanut kiinnostaa. Nimikirjainmurhat taas toimisi ehkä paremmin luettuna. Hannahin teoksessa on mysteeritunnelma kohdillaan, mutta ehkä kuitenkin luen Poirotit kirjoina ja Christien itsensä kirjoittamina - silloin kun dekkarinostalgiaa kaipaan.

Kuunnelluista haluan erikseen nostaa esille Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmahommissa -kirjan, joka vei mukanaan. Teoksen fokuksessa on kysymys siitä, miten tehdä työelämästä itsensä näköinen. Työmaailma muuttuu ja uudenlaisia mahdollisuuksia tehdä itselle mielekästä työtä on enemmän ja enemmän. Näin on Rämön ja Valtarinkin kohdalla, molemmilla naisilla on monipuolinen, heille itselleen mieluisia asioita sisältävä työnkuva. Unelmahommissa antoi paljon ajateltavaa, mutta pientä kateuttakin kirja mielessäni nosti: että joku oikeasti istuu kahvilla tai viinillä mukavan porukan kesken tai vie perheensä puuhamaahan ja laskuttaa siitä kaikesta. Tai miten joku tekee bloggaamisesta ammatin. Kateus, kuten kirjassakin todetaan, voi olla voimavara. Hyvä kateus vie ihmistä eteenpäin. Eivätkä Rämö ja Valtari onneksi kerro vain mielekkään työn ihanuudesta, vaan myös siitä kovasta työstä, jota unelmahommatkin vaativat.

Unelmahommissa on äänikirjana kuta kuinkin täydellinen: kerronta on hauskaa ja napakkaa, Rämön, Valtarin ja eri asiantuntijoiden kokemukset rytmittyvät kivasti. Pienestä toistosta huolimatta kirja antoi paljon oivalluksia. Hetkittäin toki ärsyynnyinkin: työnkuvat muuttuvat ja moni voi oikeasti tehdä unelmastaan työtä. Loistavaa! Mutta miksi pitää vähätellä ”konttorirottaa”, koska jonkun unelmahomma voi oikeasti olla kellonkortin määrittelemän työajan puitteissa tehty assistenttityö. Pieni ärsyyntyminen piristi sekin, antoi vauhtia lenkille.

Ennen kaikkea Unelmahommissa antaa oivia eväitä pohtia omaa työtään: mitä minä haluan omalta työltäni? Mitkä ovat vahvuuksiani, mihin kannattaa panostaa, millä tehdä työstä parempaa? Työ ei aina ole ole paikka, jonne mennään, vaan asia jota tehdään. Sisältö tekee työn.

Kukapa ei olisi kiinnostunut lukemaan ulkomaisten kokemuksista Suomessa? Ehkä jotkut, mutta veikkaan aihepiirin kiinnostavan useimpia. Taught by Finland -blogistaankin tunnetun opettaja Tim Walkerin Lost in Suomi on mitä mainiointa kuunneltavaa: pieniä ja isoja episodeja Suomesta ja Yhdysvalloista, rakkaudesta ja perheestä, maailmankatsomuksesta, opettajuudesta, ruoasta, metsästä… Onhan se nyt hauska lukea (tai tässä tapauksessa kuunnella!) siitä, millaista on mennä ensimmäistä kertaa alasti saunaan – tai koettaa toteuttaa Suomessa opittua saunakulttuuria Yhdysvalloissa; Miten erikoisia suomalaisten kirjoittamattomat tervehtimissäännöt ovat; Kuinka itsenäisiltä suomalaisnuoret vaikuttavat amerikkalaisiin verrattuna. Tuttua ja vierasta, sopivasti, helposti.

Lost in Suomessa olen äänikirjamukavuusalueellani: sujuvaa, mukavaa, hauskaa, vaivatonta kerrontaa. Episodimaisittain rakentuvat luvut mahdollistavat kuuntelun pienissäkin pätkissä. Kokonaisuudesta jää hyvä, lämmin mieli.

Sokerina pohjalla mainitsen vielä Ylen Hömppäkirjalistalle suosittelemani Kaisa Haatasen Ylipainolisämaksun. Meikkipussin pohjalta -teoksesta tuttu Tytti Karakoski matkustaa – lähelle ja kauas, yksin ja yhdessä, omatoimisesti ja ryhmämatkalla. Haatasen teksti on viihdyttävää ja kepeää, mutta se on täyttä timanttia. Se viihdyttää ja hetkittäin viiltääkin, vaan hetkittäin tarkkanäköisiä havaintoja matkustamisesta, turismista, uusista kokemuksista.

Ylipainolisämaksu on melkeinpä vaarallinen lenkkikirjaksi, koska a) kaltaiseni laiskanpulskea hölkkääjä innostuu tekemään itselleen ylimitoitetun pitkiä lenkkejä, koska kirja on niin hauska b) hetkittäin se naurattaa niin, että pissa meinaa tulla housuun, ja c) paikoitellen on pakko keskeyttää koko ylimitoitettu lenkki, jotta hapenotto ei vaarannu liiallisen nauramisen vuoksi. Noin hauskaa minulla ei ole koskaan ollut lenkillä. Lisää näitä!

Haluaisin kyllä löytää äänikirjaksi erinomaisesti sopivia romaanejakin. Sellainen olisi juonivetoinen, ei liian pitkä eikä liioilla henkilöhahmoilla varustettu, ja tietenkin se olisi myös äärimmäisen koukuttava. Suosituksia? BookBeatin tai Storytellin puolelta? Ehkä englanniksi löytyisi enemmän.

Kuunteletteko te äänikirjoja? Ja jos kuuntelette, niin ostatteko äänikirjoja, oletteko tällaisten palveluiden tilaajia, tai onko Audible tuttu? Millaisia kokemuksia viimeksi mainitusta on? Vai lainaatteko äänikirjoja esimerkiksi CD-muotoisina?

♥

Ja se vilja, niin: kotimme lähellä on peltomaisemaa. Kun kuljen siitä ohi näin elokuussa, en voi olla ajattelematta Juice Leskisen ”Syksyn säveltä”. Pahoittelen mahdollisesti tartuttamaani korvamatoa, mutta onhan se hieno kappale. Viime aikoina omissa kuulokkeissani on kuitenkin soinut ikisuosikkini Tori Amosin maistiaiskappaleet tulevalta Native Invader -levyltä. Kunhan se ilmestyy, saavat äänikirjat hetkeksi jäädä. 

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi
Kustantaja: Avain 2012
Graafinen suunnittelu: Satu Kontinen
Kotimainen tietokirja, huumoripainotteinen äitikirja
Sivuja: 304

Äiti, luontainen johtaja
Kirsi Piha sen tiesi. Äitiys todellakin valmentaa hienosti esimieheksi. Ja minä olen juuri tällainen ilmetty Äiti-johtaja!
Tämä tulee esiin mm. siinä, että olen [--]
- ratkaisukeskeinen. 
(Nyt kerää noi lelut laatikkoon tai mä heitän ne roskiin.)
- motivoiva.
(Jos istut siinä kiltisti niin saat rusinan. No okei, kaksi.)
- ja itsekriittinen.
(No en todellakaan unohtanut antaa d-vitamiinia ja mitä sitten vaikka unohdinkin? Anna ite ne jatkossa jos kerta oot niin hyvä siinä, herra täydellinen!).

Jos olet äiti, etkö olekaan se tasapainoinen ja rauhallisesti hymyilevä kasvattaja, joka muistaa aina antaa lapselleen d-vitamiinit, ei koskaan sorru lahjomaan pienokaistaan herkuilla eikä koskaan osta ruoaksi nakkeja? Kun olit raskaana, niin pakkasitko sairaalakassiin jumppapallon ja Danten Jumalaisen näytelmän? Ai et. No, en minäkään. Vauvamaailma ei ole aina pastellivärinen idylli, jossa tuore äiti hymyilee madonnamaista hymyään täysimetyksen onnistuessa eikä lapsiperheessä voi välttää sotkua, väsymystä, turhautumista tai vanhempien tarvetta saada omaa aikaa.

Blogeistaan Salamatkustaja ja Project Mama tunnetut Satu Rämö ja Katja Lahti ovat kirjoittaneet vauhdikkaan ja värikkään kirjan Vuoden mutsi (2012). Vauvavuoteen keskittyvät teos käy hersyävän huumorin keinoin läpi äitiyden ulottuvuuksia raskaudesta synnytykseen, perhe-elämästä parisuhteeseen sekä yhteiskunnan äidille kohdistamista odotuksista aina supersuositun toisen kierroksen suunnitteluun. Kirjan tuotosta 10 prosenttia menee Mannerheimin lastensuojeluliiton vanhempainpuhelimen toimintaan, mikä on tietenkin erittäin kannatettavaa.

LAPSEN KANSSA EI AINA OLE HAUSKAA JA ILOISTA. Älä turhaan ahdistu, jos välillä eniten vituttaa kaikki. Jatkuvasti hymyileviä äitejä löytyy vain mainoksista. Synkästä päivästä selviytyy, kun himassa on salakätköjä. Piilota irtokarkkipussi kotiisi. Minimipanoksella maksimituotto.

Plussatuulet tai päikyt, kattia kanssa! Vuoden mutsi on niin hauska, että sitä lukiessani nauroin ääneen; en pelkästään tirskahdellut, vaan nauraa hekotin. Hauskuus syntyy sekä kirjan raikkaudesta että sen lämpimästä ja ymmärtävästä roisiudesta. Teos onnistuu olemaan vitsikäs ja tietopainotteinen samalla kertaa. Lukija yllättyy monin paikoin, kun välillä puhutaan vaipanvaihdosta ja paskalusikasta, sitten pian taas kerrotaan asiaa unikoulusta tai perhepedistä. Vaikka kirja on melkoista ilotulitusta, väsyttää sen kaupunkilainen vauhdikkuus ainakin paikoin tällaista hitaaseen elämään tottunutta humanistia. Mieleeni ei koskaan tullut hankkia kipsivalosta raskausmahastani tai ostaa kohtuammetta lapselleni, mille molemmille kirjoittajat toki nauravat itsekin. Olemattomalla bisneslogiikallani minun oli myös vaikea mieltää kotiani Oy Koti Ab:ksi, mutta toki yksivuotissyntymäpäivien kunniaksi tehty tuloskatsaus hymyilytti minuakin.

Kirjassa on myös muutama sellainen vitsi, joiden käyttöä ainakin itse olisin pohtinut. Äitiä luonteisena johtajana erittäin oivaltavasti pohtivassa listauksessa heitetään ilmaan kommentti: Ne vaatteet päälle heti paikalla tai mä myyn sut mustalaisille! Ymmärrän kyllä, ettei kirjaa kirjoittaessa tai sitä työstäessä voi tai tarvitsekaan ottaa kaikkea huomioon. Ajatus lapsen myymisestä mustalaisille pelkän humoristisen kommentikaan varjolla ei kuitenkaan mielestäni sovi edes särmikkääseen kirjaan. Tuo ajattelematon heitto on miltei klassinen esimerkki siitä, kuinka toiseutta edelleen tuotetaan huumorin varjolla. Nostamani esimerkki on toki vain yksi yksi pieni etnosentrinen virhe muuten aidosti hauskassa kirjassa.

Rämö ja Lahti osaavat nauraa vaikeillekin asioille. He esittelevät hysteerimatriisin ja pohtivat millaista on, kun seksi ei sujukaan. Hankalille asioille on terapeuttista nauraa, sillä äitiys on aina subjektiivista. Eikä kaikelle onneksi edes naureta, kuten vaikkapa synnytyksen jälkeiselle masennukselle. Vaikka en ole kirjoittajien kanssa kaikesta samaa mieltä, ihailen heidän tyylitajuaan. Olenkin iloinen siitä tavasta, jolla Rämö ja Lahti ottavat huomioon sen, ettei moniin raskauden, synnytyksen tai vanhemmuuden mukanaan tuomiin asioihin voi oikeasti valmistautua. Ei voi olla varma, että se ennakkoon suunniteltu luomusynnytys onnistuu tai että oma vauva nauttisi hi-taastikaan tarjotusta soseruoasta tuttujen ja turvallisten maitoaterioiden jälkeen. Suurimmasta osasta äitiyden ihanuutta ja taakkaa kuitenkin selviää, ihan varmasti. Se on mielestäni Vuoden mutsin perimmäinen sanoma ja hyvä niin.

Erikseen on mainittava se, kuinka kaunis Vuoden mutsi on myös esineenä. Kirjan maatuskahahmot, leikkisä grafiikka sekä mahdollisuus lukea teosta myös sieltä täältä lisäävät sen houkuttelevuutta.

Olen hieman kateellinen kaikille niille naisille, jotka ovat raskaana tai joilla on vauvaikäinen lapsi, koska nyt vihdoin tullut juuri heille suunnattu kirja, joka on aidosti hauska ja oivaltava. Heille Vuoden mutsi antaa varmasti kaikkein eniten niin huumorinsa kuin tietopainotteisuutensa ansiosta. Koska itse elän esikoulu- ja päiväkotikäisen kanssa, ehdin kirjaa lukiessani pohtia jo mahdollisia jatko-osia Vuoden mutsiin. Aineksia kirjan sisällöksi sekä vertaistuen tarpeessa olevaa yleisöä olisi varmasti vaikka kuinka. En voi enää lahjoja lapsiani rusinoilla, mutta onneksi (hieman) epäterveellisemmät suklaakeksit ovat neljä- ja kuusivuotiaille ihan tarpeeksi motivoivia. Ja ne salakätköt kannattaa muistaa vielä pitkään, suklaapatukka tai kaksi kaapin ylähyllyllä pelastaa paljon. Äitikulttuurissa riittää ammennettavaa!

***½
Lukekaa myös Inan, Amman, Marian ja Villasukan kirjahyllyssä ajatukset kirjasta. Vuoden mutsi-blogiin pääsee tästä linkistä.

P.S. Lumiomena-blogi on nyt Facebookissa. Saa tykätä. :)