Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hiltunen Pekka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hiltunen Pekka. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Kolme päivää kirjamessuilla

Tuntuu, että tämä aurinkoinen ja kiireetön sunnuntaiaamu on melkoinen kontrasti edelliselle kolmelle päivälle: kahvi tuoksuu keittiössä, Hesari odottaa vielä postilaatikossa, aurinko leikittelee pihan jo kuivuneissa hortensioissa ja täällä työhuoneessa vieressäni on - hups - kaikkiaan kymmenen uutta kirjaa. Vaikka aamu onkin ihan erilainen kuin edelliset päivät, niin juuri ne edelliset kolme pyörivät edelleen mielessäni. Ja millaisia päiviä ne olivatkaan!

Kirjamessut on ihmeellinen tapahtuma: toisaalta käsittämättömän rasittavat tuhansine ihmisineen, joka puolelta kuuluvine puheineen ja hetkisen tunnelmansa vuoksi. Toisaalta taas juuri siksi tunnelma on niin innostava: kaikki nuo ihmiset ovat tulleet paikalle kirjojen ja kirjallisten keskustelujen vuoksi! Kaikki ne haastattelut, toinen toistaan hienommin rakenntut osastot ja kirjapinot. Minä olin messuilla sekä töissä että vapaalla, mikä oli hyvä yhdistelmä.





Ensimmäinen messupäivä torstai oli minun ensimmäinen messupäiväni. Muutaman aamupalaverin jälkeen ehdin kierrellä siellä täällä: jäin usein suustani kiinni ja hahmotin messualuetta. Kaikkein komein kirjapino oli takuulla Bazarin osastolla (Hanna on kirjoittanut kirjapinoista enemmänkin).

Esikoiskirjailijapaneeleja messuilla oli kahtena päivänä, minä ehdin kuunnella ensimmäistä. Olin lukenut keskusteltavista kirjoista kaksi: Niina Miettisen Israel-tytön ja Pauliina Rauhalan Taivaslaulun. Kohtasin Rauhalan messuilla myöhemminkin ja kiittelin upeasta romaanista. Antti Heikkisen Pihkatappia aloittelin alkusyksystä, mutta syystä tai toisesta kirja jäi silloin pinoon odottelemaan. Heikkinen jutusteli kirjailijuudestaan ja kirjastaan niin mukavasti, että kyllä se Pihkatappi on vain luettava loppuun. Osa esikoiskirjailijapanelisteista on Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokkaana. Voittaja julkistetaan 14.11., ehdokkaina ovat muun muassa Heikkinen, Tua Harno ja Pasi Pekkola.

Kolmen maissa esiinnyimme Hannan kanssa Ylen lavalla, jossa Mia Krause haastatteli meitä Rivien väleistä. Haastattelu on kuunneltavissa Puheen Iltapäivän nettisivulta. Heti haastattelun jälkeen ehdin kuin ehdinkin kuuntelemaan Chimamanda Ngozi Adichieta kahteen otteeseen, kuva on Akateemisen osastolta, jossa kirjailijaa haastatteli Sofi Oksanen. Olen lukenut Adichielta vain Puolikkaan keltaista aurinkoa, mutta aion lukea muutkin. Purppuranpunainen hibiskus on jo kauan odottanut hyllyssäni. Torstain ohjelma olisi jatkunut vielä joitakin tunteja, mutta päätin lähteä kotiin lepäämään.





Perjantain kuvat tulevat nyt ihan käänteisessä järjestyksessä, mutta en ala tapella Bloggerin kanssa. Vaikken arvioi työkirjoja blogissani, oli perjantaiaamupäivänä hyvin tiivis nimenomaan töiden osalta. Haastattelin itse mainion vintagehenkisen Lainattuja henkiä -kalenterin tehneitä kirjastolaisia ja heti sen jälkeen kiirehdin Akateemisen osastolle, jossa oli muutama Avaimen kirja esittelyssä. Juhani Sipilää, Jyrki Nummea ja Vesa Haapalaa kuunnellessa oli ihan erityisen helppo uskoa suomalaiseen romaaniin ja siihen, että kotimainen kirjallisuus voi hyvin.

Perjantaina tapasin monia ihania blogiystäviä lounaan ja viinilasillisen merkeissä, kohtasin yllättäen vanhoja tuttavia ja käväisin nopeasti ruokamessujenkin puolella. Koetin päästä kuuntelemaan Kari Hotakaista ja Märtä Tikkasta, mutta molemmat kirjailijat saivat niin mahtavan suuren yleisön, että luovutin. Illan viimeisenä haastatteluna kuuntelin aina yhtä ihanaa Pekka Hiltusta, joka kertoi uusimmasta romaanistaan Isosta. Ina Westman haastatteli Pekkaa, ja keskustelua niin romaanista kuin ihmisten kehonkuvastakin ilo seurata. Illaksi jäin vielä kaupunkiin, sillä edessä oli kertakaikkisen hauska illallinen nepalilaisen ruuan äärellä.




Miten sitä voikin vain kuuntelemalla kirjailijahaastattelua innostua niin monista uusista kirjoista? Olin aamulla kutsuttuna Bonnierin aamiaisella, jonka aikana muun muassa Tero Liukkonen ja Jyrki Kiiskinen puhuivat romaaneistaan kiehtovasti. Miina Supinen kertoi Säteestään, jonka luinkin nyt lokakuussa. Tove Jansson -fanina minun on kuitenkin todettava, että Tuula Karjalaisen Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta on kirja, jota kävin messuilla selaamassa jo monta kertaa. Kirja tullaan kääntämään monelle eri kielelle.

Aamiaisen jälkeen oli töiden vuoro. Aino-sali tuli ilokseni täyteen, kun keskustelin kriitikko ja toimittaja Suvi Aholan, Naistoimittajat ry:n lukupiirin puheenjohtajan Seija Nummijoen ja Kirjasfäärin Taikan kanssa "Jaetun lukemisen lumosta". Keskustelun aikana tuli todettua, että vaikka lukupiirit ja blogit ovat erilaisia, on niissä kummassakin kyse lukukokemuksen yhteisöllisestä jakamisesta.

Tiiviin aamupäivän jälkeen oli lounaan ja messuosastoilla kiertelemisen aika. Jos Bazarilla oli hienoimmat kirjapinot, niin Teoksen kotoisa osasto oli varmastikin kaunein. Siellä olisi voinut viettää aikaa vaikka kuinka, mutta tein vain muutaman kirjaostoksen. Kaikkein ihaninta oli kuitenkin nähdä monia blogikavereita, niin uusia tuttavuuksia kuin monia jo rakkaaksi käyneitä ystäviäkin.

Kohtalokas on sana, jolla voisin luonnehtia Atenan järjestämää keskustelutilaisuutta Pasi Ilmari Jääskeläisen ja bloggaajien kanssa. Pöytä, jolla oli tarjoilua, nimittäin rojahti ilmeisesti vesipöntön painosta ja vesi, viini ja osa juomalaseista rojahti maahan. Siivoja-paran ilme vaihteli huvituksen ja kauhistuksen välillä ja ennen kuin hän ryhtyi työhön, otti hän sotkusta kuvan kännykällään. Kaikkea voi sattua! Onneksi keskustelu oli kuitenkin hyvä: kustannustoimittaja Kanerva Eskola haastatteli ensin Jääskeläistä ja tämän jälkeen me bloggaajat osallistuimme hyvin vilkkaaseen keskusteluun. Pohdimme muun muassa kirjojen vastaanottoa blogeissa kuin kirja- ja kirjailijablogejakin. Muistoksi sain nimikirjoituksen Sielut kulkevat sateessa -teokseen.

Fanityttö on kuitenkin aina fanityttö. Blogiani seuranneet tietävät, että Joel Haahtela on eräs suurimmista kirjailijasuosikeistani. Iltapäivällä olisi ollut melkoinen Haahtela-maraton, sillä kirjailija esiintyi puolentoistatunnin sisällä kaikkiaan kolmesti. Ehdin kuuntelemaan esiintymisistä kaksi. Keskustelun kohteena oli kirjailijan tuorein romaani, Tähtikirkas, lumivalkea. Kirjailija kertoi paitsi romaaninsa teemoista, myös omasta lapsuudestaan, lukemistaan kirjoista ja matkoistaan kirjan tapahtumapaikoille.

Tänään en enää kirjamessuile, vaan juhlin kummityttöni kolmevuotissynttäreitä. Messuilta jäi varsin onnellinen olo: kaikki ne kirjat, kirjailijat ja ystävät. Ja tämä, voi ja oi että:


tiistai 19. maaliskuuta 2013

Pekka Hiltunen: Sysipimeä


Pimeän kirjan viikko

Pekka Hiltunen: Sysipimeä
Kustantaja: WSOY 2012
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 363
Kotimainen jännitysromaani

Sam kurotti kädellään koneen näppäimistölle ja pysäytti videon. Ruudulle seisahtui kuva jaloista kesken liikkeen ja uhrista, joka oli tumma, eloton kasa harmaata pohjaa vasten.
Lia tuijotti tietokoneella näkyvää pysäytyskuvaa ja kääntyi katsomaan Samia. Nähdessään Samin ilmeen hän tajusi mitä tämä ajatteli.

Entä jos noita kuvia ole olekaan lavastettu?

Usean brittinuoren Youtube-tilille murtaudutaan ja palveluun ladataan minuuttikaupalla mustaa, äänetöntä videota. Se ahdistaa, on kuin joku koettaisi viestiä pahuutta. Ajan myötä tilalle tulee raakoja, kauhistuttavia videoita teoista, joita ei voi järjellä käsittää. Ja hieman myöhemmin homoravintoloiden läheisiltä kujilta löytyy ruumiita. Toisaalla suosikkijuontaja Craig Colea, mukavaa ja kilttiä miestä, syytetään ahdistelusta. Lontoo tuntuu kohisevan niin järkyttävistä videoista ja surmista kuin Colen tapauksestakin. Studion väen on aika tarttua toimeen. Suomalaissyntyinen graafikko Lia on osa maannaisensa Marin johtamaa joukkoa, joka ei arkaile liikkua harmaalla alueella pyrkiessään selvittämään rikokset, pyrkiessään kohti hyvää. Heitä vastassa on kuitenkin jotain todella pahaa, jotain sysipimeää.

Pekka Hiltusen esikoisdekkari Vilpittömästi sinun (2011) hurmasi minut pari kuukautta sitten ja ihastuin Liaan, Mariin sekä Studion muuhun väkeen, eleganttiin Maggieen, tietokonevelho-Ricoon, leppoisaan puoliruotsalaiseen Bergiin sekä sydän puhdasta kultaa täynnä olevaan ulkoisesti karskiin Paddyyn. Ihmeellinen joukkio ja heidän kykynsä ovat keskiössä Studio-sarjan toisessa trillerissä Sysipimeä (2012), jossa liikutaan niin homojen oikeuksien, mediamaailman varjopuolien kuin surunkin keskellä. Lia on tälläkin kertaa kirjan keskeishahmo, jonka kautta tapahtumat ja ihmiset valottuvat.

Hän pudotti viimeisen kuoren matkaan lähellä Primrose Hilliä. Punainen, pyöreä postilaatikkko nielaisi lähetyksen ääneti.
Kotiin oli muutama kilometri. Hän lisäsi vauhtia ja tunsi hengityksensä tihentyvän. Askel oli kevyt, se oli niin kevyt että oli kuin hän olisi noussut ilmaan. Kuin hengittäisi itseään eteenpäin hämärässä illassa.

Hiltunen osaa kirjoittaa samalla lempeästi ja hyytävän pelottavasti. Olen aina ollut heikkona kirjoihin, joissa liikutaan Englannissa. Lontoo on suosikkikaupunki, jonne matkustan taas ensi kesänä. Ei siis ihme, että olin suorastaan haltioissani lukiessani Bergin, Lian ja Gro-koiran kävelyista Lontoon viehättävillä kaduilla tai Lian kotikulmista Hampsteadissa. Kaupunki ei kuitenkaan ole vetävän kerronnan pääosassa, mutta antaa tarinalle oman mausteensa, omat lontoolaisen eleganssinsa. Muutamat seesteiset kaupunkikuvaukset auttavat myös kestämään sitä julmuutta, jolla kirjan rikokset on tehty. Kaikkialla vaanii pelko ja mukana on aimo annos suruakin. Kun ihmisestä tulee kaatuva puu ja kaikki on sortumassa, ei liikutukselta voi välttyä.

Vaikka koukutuin Hiltusen toiseenkin jännityskirjaan, en voinut olla paikoin turhautumatta toisaalta pieneen opettavaisuuteen ja toisaalta ajoittaiseen tyhjäkäyntiin. Etenkin romaanin alkupuolella Hiltunen selostaa studiolaisten roolit niin, että Vilpittömästi sinun -esikoisen lukenut bloggaaja alkaa haukotella. Toisaalta Sysipimeän voi lukea itsenäisenä kirjana ja silloin on tietenkin hyvä saada taustoitusta henkilökuvien syventämiseksi. Paikoin Hiltunen myös opettaa. Hän ei saarnaa, mutta lyhyesti luennoi lukijoilleen kirjoittaessaan tärkeää asiaa homoihin kohdistuneista rikoksista sekä taustoittaessaan LGBTI-järjestöä. Ehkä lukijoiden sivistykseen ja tasa-arvon tajuun olisi voinut luottaa hieman enemmän, mutta yhtä kaikki, pidän siitä, että dekkareihin voi ripotella tärkeitä asioita.

Ja kun Hiltunen pääsee vauhtiin, on tahti hengästyttävä ja otteessaan pitävä. Pienestä alkupuolen tyhjäkäynnistä huolimatta pääsin tarinan imuun heti alusta saakka. Kaiken lisäksi jotkut käänteet ovat niin juoneltaan kuin tunnelmaltaan siinä määrin pelottavia, että en kirjan lukemisen ollessa kesken olisi halunnut iltapimeällä lähteä viemään edes roskia ulos. Se osoittanee Sysipimeän onnistumisen trillerinä.

Hiltusen onnistuu luoda kiehtova ja omalaatuinen jännityksen maailma. Studion väki on tietenkin osin epäuskottava porukka ja kirjaan mahtuu jaarittelua, mutta romaanin teemat ovat tosia, tärkeitäkin. Sysipimeä kiehtoo, koukuttaa, pelottaa ja viihdyttää tavalla, joka kietoi minut pauloihinsa. Voiko jännityskirjalta (juuri) enempää toivoakaan?

****

Sara pääsi kirjan lumoihin, Booksy viihtyi, mutta pettyi silti hieman. Saran arviosta löytyy linkkejä muihinkin hienoihin blogiteksteihin.

P.S. Blogini "Pimeän kirjan viikko" päättyy nyt kevätpäiväntasauksen aattona. Viikko oli antoisa: kaksi hyvää romaania, yksi keskinkertainen lukuromaani sekä yksi mainio lastenkirja.

torstai 17. tammikuuta 2013

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun



Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Kustantaja: Gummerus 2011
Kannen kuva: Istockphoto
Sivuja (ennakkopainos): 424
Kotimainen jännityskirja


Sinä aamuna Holborn-kadulla, vähän ennen Stonecutter-kadun päätepysäkkiä, hän näki jalankulkijoiden keskuudessa jotain, mitä ei ollut aiemmin kohdannut.Hetki ennen katastrofia. Tältä se näyttää.
Jalkakäytävälle oli pysäköity auto, jonka ympärille oli kerääntynyt väkijoukko. Se oli pelon lähde, nollapiste, josta paniikki levisi.

Keskeltä Lontoon siistiä ja arkisin niin vilkasta Cityä löytyy Volvon avoimesta takakontista pahoin murskattu naisruumis, jolle keltainen lehdistö antaa nimen Kasvoton. Lontoossa vuosia asunut suomalainen graafikko Lia Pajala osuu paikalle eikä raaka rikos jätä häntä rauhaan. Kuka on Kasvoton, miksi hänet on tapettu ja jätetty julkisesti näytille, kuin varoitukseksi? Samoihin aikoihin Lia tapaa baarissa suomalaisen Mari Rauteen, joka johtaa huippuammattilaisten tiimiä Studiota ja parantaa tai lavastaa maailmaa ja uskaltaa kohdata niin rasistiset poliitikot kuin ihmiskaupan tekijät. Mutta kuka Mari oikeasti on? Mikä on hänen ihmeellinen kykynsä lukea ihmisiä? Ja ennen kaikkea: mitä hän haluaa Liasta?

Pekka Hiltusen esikoisromaani, Vuoden johtolangalla palkittu Vilpittömästi sinun (2011) on kahta rinnakkaista juonta kuljettava jännitysromaani, jonka polttopisteessä ovat maahanmuuttajuus, ihmiskauppa, rasismin nousu Iso-Britanniassa ja Euroopassa sekä suomalaisuuden ja englantilaisuuden vuorottelu. Lontoon kauneus ja kaupungin pimeät puolet peilaavat tapahtumia, joiden keskiöön Lia ajautuu. Nyt alkuvuodesta olen kaivannut täydellisen viihdyttävää kirjaa; sellaista, jonka voi lukea ahmien ja joka ei kuitenkaan ole täysin tyhjänpäiväinen. Toivoin Hiltusen romaanin myötä löytäneeni sellaisen.

Useimmiten Lia käveli lyhyen matkan Banksideen. Hän vei Marille ja muille makutuliaisia, kuten paahdettuja pähkinöitä, joita Etelä-Euroopan siirtolaiset myivät kojuista Millennium-kävelysillalla.
Hän istui iltoja Marin kanssa tämän huoneen sohvilla.
Lia tajusi, että oli hänen vuoronsa olla testattavana.

Hiltusen romaanissa on aineksia moneen kirjaan, koska sekä äärioikeistolaisen ja populistisen politiikan nousu että ihmiskauppa ja naisten pakottaminen prostituutioon ovat suuria teemoja. Ne ovat myös tärkeitä teemoja, ja Hiltusen onnistuukin yhdistää yhteiskunnallisuus ja jännitys. Vilpittömästi sinun on ensisijaisesti yhteiskunnallinen, kansainvälisen luokan jännityskirja. Kansainvälistä tasoa ei tarvitse tässä blogiarviossa edes perustella sen kummemmin, sillä Hiltusen kirjan käännösoikeudet on myyty jopa Iso-Britanniaan. Palatakseni kirjan jännityselementtiin, totean ettei romaanin tärkein kysymys ole perinteinen "kuka sen teki", vaan romaani herättää pohtimaan sitä, miksi pahuutta on olemassa? Miksi ja miten ihmeessä kauheita asioita voi tapahtua hyvinvointivaltioissa? Kaksi tarinalinjaa sovittuu hyvin samaan romaaniin ja ne myös pitävät lukijaa trillerimäisen jännityksen vallassa, muutaman kerran ihan säikähdinkin.

Vilpittömästi sinun on myös monitasoinen romaani juurista ja juurettomuudesta, luottamuksesta, omapäisyydestä ja suomalaisuudesta. Kaikkea säätelee suomalainen alakulo tai suru, sellainen turvallinen ja hyväkin alavire, jonka myös Lia ja Mari tunnistavat. Liaa lukuun ottamatta Hiltusen romaanin ihmiskuvaus jää vielä ohueksi, mutta koska Studio-sarja on vasta alussa, saa moni henkilöhahmo varmasti syvyyttä. Ainakin harmalla alueella toimivan Studion keskeishenkilöt, entinen näyttelijä Maggie, bittinikkari Rico, leppoisa "puuseppä" Berg sekä karski, mutta turvallinen Paddy osaavat hyödyntää monia taitojaan arvoituksellisen Marin johdolla. Studion henkilöistä onkin helppo pitää jo nyt. Sen sijaan tarinan pahat ihmiset tuntuvat vain pahoilta, pahuudessaan karikatyyrisen yksioikoisilta.

Hiltusen Lontoo-kuvaus on toisaalta matkakirjamaisen kaunista, toisaalta trillerimäisen ahdistavaa. On kuin koko Vilpittömästi sinun kaikuisi kirjassa siteerattua lorua Kaikki Lontoon tornit, kaikki Lontoon kellot. Kaikki Lontoon surut, kaikki Lontoon pelot. Vaikka Lontoo onkin kaunis, ei Hiltunen jää romantisoimaan kaupunkia liiaksi, vaan Fair Rule -puolueen Get Britain Back -huudot ja Eastern Buffet -marketissa kohtaavat alistetut balttilaiset prostituoidut muistuttavat uskottavan pelottavalla tavalla niistä kauheuksista, joita kaupungissa tapahtuu - joita tapahtuu missä tahansa maassa tai kaupungissa. Hiltunen ei millään tavoin kaunistele ihmiskaupan uhrien elämää.

Kokonaisuudessaan romaani pitää otteessaan hyvin, paikoin miltei hiuksia nostattavasti. Kerronta on kuitenkin paikoin löysää. Tarina ei kaipaa tiivistämistä, koska kaksi erilaista tarinalinjaa vaativatkin oman pohjustuksensa ja siihen liittyvän taustatyön Hiltunen hallitsee. Tyhjäkäyntiä kuitenkin on, etenkin romaanin loppupuolella.

Kaikesta huolimatta todella nautin ja paikoin hieman pelkäsinkin kulkiessani Lian kanssa Lontoon kaduilla. Sain sen, mitä hainkin. Moni kirjabloggaaja on kehunut, että Studio-sarjan seuraava osa Sysipimeä on vielä tätä esikoistakin parempi. Hiltusen esikoisen jälkeen olen jo koukussa, joten uskon lukevani Sysipimeän hyvinkin pian.

****

Vilpittömästi sinun on ollut paljon esillä kirjablogeissa: Norkku piti, Salla kaipasi tiivistämistä, Kirsi antoi kirjalle plussia ja miinuksia, Booksy piti vähintään yhtä paljon kuin minä (luulen ainakin), Liisa ei saanut sitä, mitä haki, Sara koki lukeneensa kelpo trillerin, Jenni piti enemmän kuin Stieg Larssonista, Sonjalle kirja oli hengästyttävän hyvä jännitystarina, Miian mielestäni kirja oli paras kotimainen trilleri, joka kuitenkin kärsi epäuskottavuudesta ja jäi vajaaksi, Arja luki helmen.