Jennifer Egan: Manhattan Beach

 

Jennifer Egan: Manhattan Beach
Tammi, Keltainen kirjasto 2018
Manhattan Beach 2017
Suomentanut Helene Bützow
Kansi Jussi Kaakinen
564 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Koska olisi sallittua tietää se, mitä hän jo tiesi? Tai milloin hän voisi unohtaa sen? 

Mitä kirjaa olette lukeneet kauan, ehkä jopa vuosia? Itselläni esimerkiksi Umberto Econ Ruusun nimi on ollut kesken jo vuodesta 2000, mutta ei mennä nyt siihen... (En varmaan koskaan saa luettua Ruusun nimeä loppuun, vaikka Econ tieteellisiä tekstejä olen lukenut jonkin verran.)

Hieman lyhyemmän ajan kesken oli Jennifer Eganin Manhattan Beach, jonka ostin muistaakseni melko pian sen ilmestymisen jälkeen eli viitisen vuotta sitten. Aloitin romaanin suurella innolla ja pääsinkin sen imuun, jostain syytä lukeminen keskeytyi, ehkä joku muu ja sitten useita muita kirjoja tuli väliin. Koetin aina toisinaan jatkaa Eganin teoksen parissa, mutta alkupuolen kerronnallinen taika oli kadonnut. Kunnes tänä vuonna palasin Manhattan Beachin äärelle ja aloitin sen alusta.

Manhattan Beach suorastaan sukeltaa Yhdysvaltain itärannikon, tarkemmin New Yorkin alueen, mafiosojen, liikemiesten ja ay-liikeen maailmaan. Romaanin kehyskertomuksessa nuori Anna Kerrigan vierailee isänsä kanssa Dexter Stylesin omistamassa merenrantahuvilassa. Vaikka Anna on vasta 12-vuotias, ymmärtää hän vierailun merkityksellisyydestä. Vuosia myöhemmin Annan isä on kadonnut, Anna työskentelee telakalla ja elättää äitiään ja vammaista siskoaan. Yökerhossa hän tapaa Dexterin uudelleen sekä oivaltaa paljon isästään ja tämän katoamisesta.

Egan on luonut romaanissaan rikkaan maailman ja kertoo tarinan, joka kietoo lukijan pauloihinsa. Minutkin, aluksi, mutta omaan lukumieleeni Manhattan Beachin tarinalinjat kulkivat ehkä turhankin moneen suuntaan ja paikoin oli kadottaafokuksen tai jonkun, mutta sain kuin sainkin luettua romaanin loppuun. Siitä on kiittäminen teoksen kiehtovaa aihepiiriä, sujuvaa suomennosta ja monipuolisia henkilöhahmoja. Etenkin Anna on työlaisnainen, seikkailijatar, feministi, sisupussi selviytyjä. 

Ja näin pääsin takaisin luetun lumoon. Egan taitaa upeasti myös niin kutsutun suuren amerikkalaisen romaanin, sujuvalukuisen uppoutumiskirjan.

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys
Tammi 2012, Keltainen kirjasto
A Visit from the Goon Squad 2010
Suomentanut Heikki Karjalainen
Kansi Jussi Kaakinen
412 sivua 
Yhdysvaltalainen romaani

He istuivat vaiti, kauemmin kuin olivat koskaan istuneet. Sasha katsoi sateen kastelemaa ikkunaa, suttuisia valoja pimenevässä illassa. Hän makasi liikkumatta paikallaan voidakseen pitää sohvan itsellään, oman paikkansa tässä huoneessa, oman näkymänsä ikkunaan ja seiniin, huminan joka kuului vain silloin kun oli muuten hiljaista ja itselleen kuuluvan Cozin ajan. Tämä oli hänen minuuttinsa, ja tämä, ja vielä tämäkin.

Kolmisen vuotta sitten kävin työlounaalla parin kollegani kanssa. He olivat innoissaan Jennifer Eganin romaanista Aika suuri hämäys ja keskustelivat, pitäisikö kirjan suomenkielisessä nimessä olla pilkku sanojen aika ja suuri välissä vaiko ei. Kirjaa lukematta ajattelin, että ilman pilkkua kyseessä on hauska sanaleikki enkä ihan ymmärtänyt pilkkua puolustaneen tuttavani vahvaa mielipidettä.

Luin kirjan vasta nyt. Voin sanoa, että vasta, sillä Aika suuri hämäys oli eittämättä vuoden 2012 käännöskirjatapauksia, romaani jonka moni ajan (!) hermoilla oleva kirjallisuusihminen luki - ja luki ihaillen. Helsingin Sanomissa kirjaa kehuttiin ainutkertaiseksi ja jäljittelemättömäksi. Minnan mielestä Eganin romaani näytti suorastaan "mihin suuntaan kirjallisuus on ehkä menossa ja mitä sukupolviromaani voisi tarkoittaa". Arja puolestaan jäi pohtimaan sitä, miten kirjasta jäi paremmin mieleen tekninen toteutus kuin sen sisältö. Nyökyttelen ja toisaalta pyörittelen päätäni kahden suuresti arvostamani bloggaajan ajatuksia nyt luettuani.

Nyökyttelen, sillä Eganin romaani on huikean hyvä: se on upeasti kirjoitettu ja laadukkaasti suomennettu. Se on täynnä viittauksia populaarikulttuuriin, siinä on alaviitteitä, mitä erilaisempia paikkoja ja kymmeniä kiinnostavia henkilöitä. Kokonaisuus on sirpalemaisuudessaan kiehtova kuin Robert Altmanin parhaimmat elokuvat, ennakkoepäilyistäni huolimatta jopa Powerpoint-muotoon kirjoitettu päiväkirja vie mukanaan. Itse asiassa päiväkirja on helppoa luettavaa ja Egan saa PowerPoint-ruutuihin mahtumaan paitsi teini-ikäisen mielenmaisemaa, myös kokonaisen perhearjen kuvausta. Kaikesta hyvästä huolimatta en nyt viikko lukemisen jälkeen muista romaanista juuri muuta kuin sen, että Egan osaa kirjoittaa ja että siinä on niin paljon ihmisiä ja tapahtumia.

Ja siksi myös pyörittelen päätäni, osin samoista syistä kuin Arja. Vaikka Aika suuri hämäys on hieno romaani ja laadukasta kirjallisuutta ja vaikka nautin sen lukemisesta, en saanut romaanilta sitä mitä parin vuoden takaisten kehujen perusteella odotin. Ehkä Egan kikkailee liiankin kanssa? Kenties hän sirpaloittaa kokonaisuutta liikaakin: huomaisiko tai kaipaisiko lukija jotain, jos Egan olisi poistanut kolme tai neljäkin toisiinsa kytkeytyvää tarinaa? Tai jos hän olisi kirjoittanut neljä lisää, olisiko se vaikuttanut se kokonaisuuteen muuten kuin pituuden osalta? Sinänsä onnistunut PowerPoint-päiväkirjakin tuntuu nyt hieman vanhanaikaiselta: eikös PowerPoint-esityksistä koeteta jo päästä eroon? Teinit eivät oletukseni mukaan sellaisia ainakaan omaksi ilokseen käytä, ja Egan sijoittaa päiväkirjan 2020-luvulle, minkä vuoksi voisin parahtaa "apua". En myöskään katso, että Aika suuri hämäys tulisi erityisemmin uudistamaan kirjallisuutta tai toimisi suunnannäyttäjänä minnekään, sillä onhan näitä sirpaleisia, henkilöitä ja tapahtumia pullollaan olevia laaturomaaneja ollut iät ja ajat - ja tulee onneksi vastaisuudessakin olemaan.  

Aikalaisromaani Aika suuri hämäys kuitenkin on. Sellainen, joka puhuttaa ja joka on ilo omistaa muiden Keltaisten kirjaston kirjojen joukossa. Tietenkin Egan myös kirjoittaa sujuvasti ja huikean hyvin. Kirjan alku tempaisee mukaansa ja loppu on täydellinen. Kokonaisjuonta Aika suuri hämäyksessä ei ole, mutta jokainen luku tai pieni kertomus on sujuvalukuista, hyvin kirjoitettua tekstiä, jollainen syntyy nykyajassa kiinni olevan taitavan kirjailijan sanankäytöstä.

Näin ollen olen Karoliinan kanssa samaa mieltä siitä että onneksi Eganin romaani ei ole (ainakaan kovin) kokeellinen, vaan kyse on - ihan yksinkertaisesti - laadukkaasta kirjallisuudesta. Sellaisesta hyvästä kirjallisuudesta, joka ehkä hieman sekoittaa ja virkistää lukijaa. Aika suuri hämäys nimittäin pitää lukijansa valppaana, osin hurjasta henkilömäärästä syntyvän sekavuutensa, mutta ennen kaikkea Eganin taituruuden vuoksi. 

Ai niin. Mitä sitten pilkkuun tulee? Kyllä, se kuuluisi mielestäni kirjan nimeen. Sillä aika on se, joka hämää ihmisiä eniten. Ajassa ihmiset kiinnittyvät toisiinsa, aika erottaa, saa aikaan muistihyppäyksiä ja muuttuu kerroksittaiseksi itse kunkin mielessä. Aika suuresta hämäyksestä ei kokonaisuudessa ole kyse, mutta ajasta, suuresta hämäyksestä kyllä. Todellakin!

Jennifer Egan: Sydäntorni

Jennifer Egan: Sydäntorni
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2013
Alkuteos: The Keep 2006
Suomennos: Heikki Karjalainen
Kansi: Jussi Kaakinen
Sivuja: 346
Yhdysvaltalainen romaani

Dannylle ajatus katoamisesta sillä tavoin oli pahempaa kuin kuolema. Jos sitä oli kuollut, okei. Sen sijaan elossa oleminen, mutta näkymättömissä, saavuttamattomissa, löydyttömättömissä - se oli kuin hänen ennen vanhaan näkemissään painajaisissa, joissa hän ei kyennyt liikkumaan, joissa hän oli kuin kuollut, mutta silti näki ja kuuli kaiken, mitä oli tekeillä. Ajatellssaan näitä juttuja Danny tajusi, että Howard sanoi jotain tärkeää. Hän tiesi sen siitä, että sanat tulivat hänen serkkunsa suusta kuin ne olisivat murtautuneet vapaiksi. --

Danny on sukunsa hulivilipoika, sitä sun tätä elämässään kokeillut mies, joka osin rahanpuutettaan, osin ehkä sulaa uteliaisuuttaan matkustaa jonnekin Itä-Eurooppaan auttamaan serkkuaan Howardia vanhan linnan restauroinnissa. Howard oli lapsena nynny ja erilainen kuin muu sukunsa, mutta nyt hän on muuttunut. Hän on kuin kokonaan toinen mies; hän on vauras perheenisä ja bisnesmies, jolla on linnassa mukanaan perhe sekä kokonainen joukko hänelle uskollisia työntekijöitä, jatko-opiskelijoita. Linnan vanhin ja vahvin osa on sydäntorni, joka kuvastaa Howardille menneisyyden ja nykyisyyden jatkumoa. Dannylle sydäntorni on pelottava ja kiehtova. Torniin on linnoittautunut liki satavuotias paronitar von Ausblinker, joka valvoo omaa tonttiaan hyvin tarkkaan. Serkusten lapsuudentraumat, paikat nykymaailmassa, suhde perheeseen ja todellisuuteen sekoittuvat samalla, kun sydäntorni tulee tutummaksi. Kaikesta tästä kertoo vankilan kirjoitusterapiaryhmään osallistuva Ray.

Jennifer Eganin Sydäntorni on melkoinen romaani. Se yhdistelee goottityylisen kauhuromaanin aineksia miltei tajunnanvirtaiseen nykyromaaniin ja edelleen dekkarimaisista piirteistä kertomukseen sukulaisuudesta ja menneisyyden traumoista. Sydäntorni on samalla kertaa kokeellinen ja realistinen, jännärimäinen ja kerronnan rajoja venyttävä.

Howard: Mykistävä näky, vai mitä, Danny? Mutta minä olen tässä ja linna tuossa. En löydä sisään. Enkä tiedä, mistä vitusta sitä etsisin.
Mistä tiedät, onko sitä edes olemassa?
Howard kääntyi katsomaan häntä. Tunnen sen. Täällä. Hän iski nyrkillä vatsaana sellaisella voimallam että Danny olisi vastaavasta iskusta heittänyt laattaa. Se - en edes tiedä mitä etsin. Se voi olla kartta. Vihje. Avain. Tai ehkä se ei ole mitään konkreettista. Voi se olla ajatuskin.

Takakannessa kirjaa markkinoidaan - Keltaisen kirjaston korkealle profiilille hieman hassusti, mutta tämä huomioni koskee toki vain omaa lehtien arvottamistani - Elle-lehden arviosta nostetulla lainauksella Sydäntorni on paikka, jossa Kafka, Calvino ja Poe kohtaavat. Aivan totta, löysin paljon varsinkin Kafkan ja Poen vaikutteita. Sydäntornissa on kauhuaineksia, vaikkei kirja kauhugenreä olekaan, ja kaikkein eniten kerronnassa on muistumia Kafkan tyylistä: Eganin kerronta kulkee kuin reiteiltaan mennyt juna tai nytkähtelevä, nyrjähtänyt kello: se tempaisee mukaansa ja koukuttaa, mutta jokainen koukku tarjoaa yllätyksen, näkökulmamuutoksen tai unen, toden ja surrealismin sekoittumista. Lukija hämääntyy monta kertaa: mistä kaikesta onkaan kyse? Onko sydäntorni viimeinen puolustuslinja ja turvapaikka vai jotain ihan muuta? Entä hämääntyvätkö päähenkilötkin?

Nytkähtelevä, hyvällä tavalla omituinen, kerronnan imua kantava ja omintakeinen. Sydäntorni on hieno romaani, joka on helpolla tavalla vaativa. Se on vaativa, koska se ei noudata kaikkein perinteisimmän kerronnan kaavaa ja koska se yllättävää lukijansa tuon tuostakin. Egan pitää lukijansa hereillä. Tärkeintä kuitenkin on se, että Sydäntornia on ilo - siis helppo - lukea. Kirja pitää otteessaan ja kaikkien näkökulma- ja tilannevaihdosten keskelläkin se on lopulta tarinakeskeinen romaani.

Vaikka ihastuin Eganin romaaniin, en saanut siltä aivan sitä, mitä lähdin hakemaan. Romaanin rakenteen vuoksi sen henkilöihin oli ensiksikin vaikea mieltyä. En kaipaa miellyttäviä tai ihastuttavia romaanihenkilöitä, mutta haluan mielelläni lukea tarinaa sellaisesta, johon voi kiintyä ja kiinnittyvä. Nyt näin ei käynyt, vaikka Sydäntornin ihmisten tarina pitikin otteessaan. Toiseksi kirja olisi voinut olla paikoin vähemmän kikkaileva ja enemmän tunnelmaansa kasvattava, mutta olen tyytyväinen näinkin. Moitteeni ovat pieniä, romaani on kerrassaan mainio.

Olen kuullut sanottavan, että Aika suuri hämäys on Sydäntornia parempi. Vaikutuin Sydäntornista, joten odotukseni Eganin myöhäisempää - joskin aiemmin suomennettua - tuotantoa kohtaan ovat suuret. Vaikken lumoutunut Sydäntornista ihan niin paljon kuin toivoin, ihastuin Eganin kerrontatapaan suuresti. Sydäntorni on ihan omanlaisensa romaani. Suosittelen sitä kaikille sopivasti nyrjähtäneiden tarinoiden ystäville.

****

Lukekaa myös, mitä Minna, Minna ja Arja ovat kirjasta pitäneet. Bang! Bang! Bang!