Susan Sellers: Vanessa & Virginia

Susan Sellers: Vanessa & Virginia
Kustantaja: Into 2013
Alkuteos: Vanessa and Virginia 2008
Suomennos: Soili Takkala
Kansi: Nina Kairisalo
Sivuja: 244
Mistä: Kirjastosta
Englantilainen romaani

Sinä olit se, jolla oli sana hallussaan. Sinä olit se, joka tiesi kuinka kuvata tapahtuma niin että sen olemus paljastui. Minulla ei ole sinun lahjakkuuttasi. Jos olisi täällä, tietäisit kuinka tämä tarina pitää kertoa.Keksisit keinon tunkeutua totuuteen ja paljastaa löytösi niin runollisin sanoin, että sydän laulaisi itkiessäänkin.

Virginia Woolf ja Vanessa Bell. Kirjailija ja taidemaalari. Parhaimmat ystävät ja toistensa pahimmat kilpailijat. Siskokset. He varttuvat yhdessä, hakeutuvat taiteen maailmaan, rakastavat ja menettävät. Suru leimaa molempien elämää, ja kuten kaikki tietävät, tekee Virginia aikanaan oman, lopullisen ratkaisunsa. Miten kaiken lapsuudesta aikuisuuteen kokee Vanessa? Ja mitä hän haluaa siskolleen sanoa?

St. Andrewsin yliopiston kirjallisuuden professorina toimiva Susan Sellers tuntee hyvin sen maailman, johon hän romaaninsa Vanessa & Virginia sijoittaa. Seller on toimittanut Woolfin tuotantoa ja sekä kirjoittanut ja toimittanut Woolfia käsitteleviä tietokirjoja. Virginia Woolfin teokset ja elämä ovat kiinnostaneet minua jo kauan, joten hänen siskonsa Vanessan näkökulmasta kerrottu kirjeromaani oli tietenkin luettava.

Kuljet pitkin rantaa etsiskellen kiviä, joilla täyttää taskusi. Ajattelen sinua tuona päivänä tuijottamassa nopeasti virtaavaan jokeen, yhä lehdettömien puiden oksat piirtyneinä taivaan aavemaista harmautta vasten. Yritän luoda mielikuvaa siitä, mitä sinun päässäsi tapahtui. Muistitko minua, Leonardia, lapsia, kun jätit keppisi rannalle ja kahlasit pyörteiseen veteen, vai olitko suunnannut ajatuksesi pakenemaan sitä, mitä et enää voinut kestää?

Olin lukenut Vanessasta & Virgniasta niin huikeita blogiarvioita, että odotin kirjalta paljon. Esimerkiksi Minna kirjoitti kuinka kirja on juuri hänelle ja kuinka hän toivoo lisää tällaisia kirjoja. Leena taas pohtii, kuinka kirja hengittää Woolfin perintöä ja millainen monikerroksinen helmi Sellersin romaani onkaan. Melkoisia luonnehdintoja lukemisen alkuun, eikö! Mutta lukijana minä intän tai jäkitän hieman vastaan. Huomaan olleeni jossain määrin samoilla linjoilla Marian ja etenkin Sallan kanssa. Marian mukaan Vanessa & Virginia on ihan hyvä romaani, joka ei kielensä tai kerrontansa puolesta ole kuitenkaan erityisen säväyttävää. Salla taas kiinnitti huomiota käännöksessä näkyvään kiireeseen sekä siihen, että Virginia Woolfin tai Vanessa Bellin elämää tuntemattomille teos ei toimi itsenäisenä romaanina. Olen ihan samaa mieltä! Jos en olisi ennakkoon tuntenut Woolfin - Bell on minulle vieraampi taiteilija - elämää, läheisiä ja Bloomsburyn ryhmää, olisin luultavasti tuskastunut Sellersin romaanin lukuisiin henkilöhahmoihin ja hyppelehtivyyteen.

Vanessa & Virginia onkin hyvin fragmentaarinen romaani. Siinä fiktio rakentuu Vanessa Bellin siskolleen kirjoittamien kirjeiden varaan ja hyppelehtii kohtauksesta ja tunnelmasta toiseen. Tämä tekee kirjan rakenteesta toisaalta kiehtovan, aika usein huomaan pitäni teoksista, jotka ajallisestikin jättävät paljon rivien väliin. Toisaalta Sellers viljelee näitä riviensä välejä niin, että lukiessani ärsyynnyin. Paljon jää ilmaan ja vaikka romaani sisältää suuria tunteita, jää lopputulos jotenkin ulkokultaiseksi. Osansa tekee varmastikin juuri kirjeromaanista johtuva preesens-muotoinen kerronta, joka useimmiten vierastan. Se lisää sitä irrallisuuden tunnetta, jota kirjaa lukiessani koin. Kokonaisuus on siis keskinkertaisen hyvä taiteilijaromaani.

Vanessa & Virginia on kaikesta huolimatta monilta osin kiehtova romaani. Sellers herättää etenkin Vanessan, mutta myös Virginian eloon. Hän kirjoittaa rakkaudesta ja taiteesta, teemoista joita kirjallisuudessa(kin) rakastan. Jaanan kanssa olen samaa mieltä siitä, että Sellers luo hienoja tuokiokuvia. Kaikkein hienoiten hän kirjoittaa sisarusten välisestä läheisyydestä, mustasukkaisuudesta ja ristiriidoista; siitä, miten siskokset vetävät toisiaan kuin erinapaiset magneetit ja siitä, kuinka vaikeaa se kaikki onkaan. Tässä romaani tuo osin mieleeni upean elokuvan Hilary ja Jackie, joka kertoo sellisti Jacqueline Du Prén ja hänen sisarensa Hilaryn keskinäisestä suhteesta. Korostan, että vertailu syntyy ihan oman pääni sisällä, ovathan ihmiset, taiteen laji ja aikakauset ihan erilaiset. Mutta tämä vertauskohta kertoo varmasti siitä, kuinka paljon kirjallisuuteen ja elokuviin mahtuu mustasukkaisuus- tai kateuskuvausta.

Vaikken saanut kirjalta sitä huikeaa fiktiota Virginia Woolfista, jota hain, ihastuin etenkin kirjan alkuun. Se lumosi minut, sillä ihastuin lastenhuonekuvaukseen, brittiläisyyteen ja siihen, miten Vanessa löysi itsestään taiteilijan jo niin pienenä; miten hän luo liitutaulusta kokonaisen värien sateenkaaren. Romaanin alku ja loppu pelastivat paljon, mitä omaan lukukokemukseeni tulee. Sellers kuvaa tarkkanäköisesti Stephenin perheen elämää, joka on toisaalta idyllistä krikettimailoineen ja kesäretkineen ja silti monenlaisen ahdistuksen sävyttämää. Loppu taas sitoo kokonaisuuden komeasti yhteen: kun suljin kirjan kannet, tunsin fiktion kautta päässeeni Vanessa Bellin ajatuksiin ja ennen kaikkea hänen työnsä maailmaan, hänen luomisvoimaansa. Kun vain sinne väliinkin olisi mahtunut jotain enemmän.

Craig Thompson: Blankets

Craig Thompson: Blankets
Kustantaja: Top Shelf Productions 2003
Mistä: Kirjastosta
Yhdysvaltalainen sarjakuvaromaani


Elämä Wisconsinin maaseudulla on näennäisen turvallista: ydinperhe on kunniassaan, Jumalaa pelätään ja nuoruutta voi viettää kristillisellä leirillä. Jos kuitenkin kasvaa erilaisena kuin muut, taiteellisena ja herkkänä pitkätukkapoikana, käy ilmapiiri helposti ahtaaksi. Craig on koulutoveriensa keskuudessa yksinäinen poika, joka asuu vähävaraisessa perheessä yhdessä pikkuveljensä sekä kiihkouskovaisten vanhempiensa kanssa. Kristittyjen nuorten talvileirillä Craig rakastuu Raina-nimiseen tyttöön.

Craig Thompsonin omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani Blankets on kasvukertomus, rakkaustarina, uskonnollisen ahdasmielisyyden ja eräänlaisen etsikkoajan kuvaus sekä ennen kaikkea autofiktio nuoren miehen sielunmaisemista ja lumesta.

Olen usein sanonut, että luen liian vähän sarjakuvaromaaneja. Myös Thompsonin tuotantoon tutustuminen olisi varmastikin jäänyt, jollen olisi keksinyt kysellä blogini lukijoiden lumikirjasuosikkeja. Siksi kiitänkin Sallaa kirjavinkistä. Samalla suosittelen lukemaan Sallan bloggauksen kirjasta. Huomasin lukiessani Blanketsia pohtiessani osin samankaltaisia omakohtaisia nuoruuden muistoja kuin Sallakin: 1970-luvulla syntyneenä pystyin samastumaan Thompsonin lapsuus- ja nuoruuskuvaukseen, pikkupaikkakuntalaiseen elämään - ja jossain määrin myös uskonnon läsnäoloon. Kasvoin kuitenkin ja onneksi riviluterilaisessa perheessä enkä koskaan ahdistunut uskonnosta, mutta uskontoa ei kasvuympäristössäni juurikaan kyseenalaistettu. Myös lumiset talvet ovat tuttuja, kuten varmasti kaikille suomalaisille. Blanketsissa onkin paljon tarttumapintaa.

Tarttumapinta ei kuitenkaan synny vain tuttuudesta, vaan myös siitä, että Thompson luo omaelämäkerrallisesta hahmostaan ja tämän kokemusmaailmasta niin onnistuneen. Lapsuudenkodin ahdistava tunnelma, kouluaikainen ulkopuolisuus, 1990-luvun alun populaarimusiikki, rakastuminen ja tie kohti aikuisuutta kuvataan hienosti niin kuvien kuin sanojenkin osalta. Uskonnollisuus on läsnä kaikkialla, muttei ristiriidattomasti tai helposti. Blankets onkin paitsi sarjakuva, myös ja ennen kaikkea ehjä romaani, jonka kaari kantaa niin ajallisesti, symbolisella tasolla, temaattisesti kuin rakenteellisestikin. En tunne sarjakuvan tyylikeinoja kovin hyvin, mutta kuvittelen että Thompson hallitsee ne täydellisesti. Hän käyttää erikokoista fonttia mielialoja kuvatessaan, hän piirtää laajoja kaaria ja pieniä yksityiskohtia, luo erilaisia kuvakulmia, jotka kuljettavat tarinaa. Sanat ja kuvat sovittuvat saumattomasti yhteen ja ainakin minä luin liki kuusisataasivuisen kirjan miltei ahmien.

Myös joulukuiseen lumisten kirjojen teemaani Blankets sopii paremmin kuin hyvin. Kirjassa moni asia tapahtuu talviaikaan, lunta sataa lempeästi, sitä tulee viimaisissa puuskissa, se on kylmää, lempeää, inhottavaa ja kaunista. Kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, Thompson osaa kuvittaa sekä lumen että sen keskellä elävät ihmiset.

Summaan lukukokemukseni toteamalla, että Thompsonin kirjapaksukainen on onnistunut niin sarjakuvana kuin romaanina: se kuvaa hyvin nuorukaisen kasvamista perheestä ja ulkopuolelta tulevien paineiden alla, sen henkilöiden tunnetiloihin voi samastua ja sen luvut rakentuvat hyvin. Blankets on upeasti piirretty ja taitavasti kirjoitettu tarina, joka suosittelen niin sarjakuvien ystäville kuin niitä vierastaville: lukekaa, voitte yllättyä! Olen lumoutunut: Thompsonin luminen romaani puhuttelee ja koskettaa sekä tarinallaan että sydäntalvisella tunnelmallaan.

--
Sallan lisäksi kirjan ovat lukeneet myös Norkku ja Mari A.

P.S. Olen ollut kaikenlaisten kiireiden vuoksi hieman laiska vastaamaan saamiini kommentteihin, mutta palaan niihin ihan pian!

Kansikuvan taustalla oleva kirja Vapahtajan jäljillä on isovanhempieni hyllystä peritty. Sopii mielestäni ainakin osin teemaan.

Tyttö, äiti ja 2 x Nopolat (Risto Räppääjä ja Eila ja Rampe)

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja kaksoisolento
Kustantaja: Tammi 2013
Kuvitus: Christel Rönns
Sivuja: 116
Mistä: Kirjastosta
Kotimainen lastenromaani

Sinikka Nopola: Likka, äite ja rouva Obama
Kustantaja: WSOY 2013
Kansi: Markus Majaluoma
Sivuja: 198
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen episodiromaani


Nelli, Lennart ja Rauha-täti ovat ihan kummallisia, Risto ajatteli. Miksi ne haukkuvat minua? Ne väittävät, että minä valehtelen. Mitä varten minä valehtelisin? Minusta olisi ollut kiva mennä ongelle alakerran Lennartin kanssa ja kirjastoon Nellin kanssa.
Risto näpytteli Nellin numeron. Minä haluan tietää, mistä on kysymys, hän ajatteli. Miksei Nelli vastaa? Eikö hän halua olla enää tekemisissä kanssani? Eikö kukaan enää pidä minusta? Mitä minä olen tehnyt?

--

- Meille ihmisille ei todellakaan kuulu hyvää! Meidän tragedia on se, että me ollaan älyllisesti liian monimutkainen eläinlaji. Meillä on liian kehittynyt kyky surra. Ihmisen äly ja tunne ovat tappavia elementtejä! Meidän rikas tunne-elämä ja älylliset kyvyt lopulta murtaa meidät kaikki.
- Tulisikko sää syömään karjalanpaistia, mää pistän sen just uuniin.
- Voin mää tulla.

Tyttö ja äiti lukevat Nopoloita.

Osa 1, tyttö (jouluna 8v.). Äiti haastattelee.

Mitä kirjassa tapahtuu?
ristolle tulee kaksois olento

Olet lukenut nyt kaikki Risto Räppääjät. Mikä niistä on paras?
en oo lukenut kaikkia höppänä
uuesta tykkään enemmän

Mikä kirjassa oli hauskaa?
kaksois olento oli kiltti

Montako tähteä annat kirjalle?

90000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000
 0000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000000

[Aika monta tähteä, tuumaa äiti]

Osa kaksi, äiti (kolmen vuoden kuluttua tilastollisessa keski-iässä). Tyttö haastattelee.

mikä oli kirjassa kivaa
Koko kirja oli kiva: Eila (äitee), Rampe (isä) ja Likka ovat kaikki hauskoja hahmoja, joiden kautta maailmanmenoa voi peilata monin tavoin. Kaikki pienet ja isot arjen sattumukset on kuvattu hellän huumorin valaisemana.

miks o likka ja äite
Tässä kyse on murteesta, mutta myös tietenkin siitä, että likka ja äite, tyttö ja äiti, ovat kirjan keskeishenkilöitä. Kirja perustuu pitkälti heidän tapaansa nähdä maailma.

kuinka monta tähtee annat
Jaa-a, en ole enää antanut tähtiä. Annan kolme ja puoli. Viihdyin hyvin kirjan parissa enkä kaipaa siihen mitään muutoksia, mutta omat suursuosikkini löytyvät toisenlaisesta kirjallisuudesta. Suosittelen Likkaa, äiteä ja rouva Obamaa mukavaksi välipalaksi kenelle tahansa.

--

Luimme tyttäreni kanssa Nopoloita. Risto Räppääjä -fani ihastui sarjan uusimpaan kirjaan niin, että luki koko kirjan kolmesti peräkkäisinä päivinä. Uusin Risto Räppääjä piti myös minut jännityksen vallassa. Kirja pohjautuu toki koko sarjasta tutulle kaavalle: on kommelluksia, lasten ja aikuisten nokkeluutta ja tyhmyyttäkin sekä ennen kaikkea sovituksensa saava loppu. Mutta konsepti toimii ja on sujuvasti kirjoitettu, Risto Räppääjissä huumori naurattaa oikeasti.

Niin se naurattaa myös Likassa, äitessä ja rouva Obamassakin. Eila- ja Rampe-sarjan tuoreimmassa kirjassa Likasta tulee äiti. Romaani koostuu lyhyistä episodimaisista luvuista, joissa aika suorastaan laukkaa. Kyllä filkandi on sitten erilainen kuin vanhempansa! En ole suuri aikuisille suunnattujen huumorikirjojen ystävä, mutta Sinikka Nopolan kirjassa kyse on paljon enemmästä: nopeasti lukaistu teos naurattaa, mutta osuu myös moniin perheen ja yhteiskunnankin kipupisteisiin. Sudeettisavolaisena nautin myös hämäläismurteesta, lukiessa tuli samalla kertaa eksoottinen ja silti kotoisa fiilis. Vähän kuin olisi mennyt kylään toisten ihmisten elämään!

Minä olen lasteni myötä löytänyt Risto Räppääjät. Ehkä joskus tulevaisuudessa tyttäreni löytää joskus myös Likan, äiten ja rouva Obaman. Tosin lukijoina myö ollaan tyttö ja äeti.

Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla

Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla
Kustantaja: Kuopion isänmaallinen seura 2011
Graafinen suunnittelu: Jussi Jäppinen
Kuvat: Kuopion kulttuurihistoriallinen museo ja Otavan arkisto
75 sivua
Kotimainen tietokirja

Kuvittele itsesi kaupunkiin joka kerran oli.
Kuvittele puiden vihreä varjo, puro, silta, lankkuaitojen takana kuiskivat pensastot, eleganttien kivitalojen siluetti ilta-auringossa, murjottujen mustuus ja laitakaupungin lemut ja kemut.

Näin Sirpa Kähkönen kutsuu kirjojensa ystävät mukaan menneen ajan Kuopioon, osin historialliseen, osin fiktiiviseeen - paikkaan, jota ei enää ole eikä koskaan tule. Kuopion isänmaallisen seuran julkaisemassa kirjassa Kuopion taivaan alla Kähkönen kertoo romaaniensa tapahtumapaikoista ja henkilöistä sekä johdattaa vanhojen valokuvien avulla toista maailmansotaan edeltäneeseen, sitten sodanaikaiseen ja myöhemmin rauhanajan Kuopioon; kaupunkiin, joka on minullekin rakas ja tuttu.

Vietin viikonlopun kotiseudullani Suonenjoella, Kuopion kuppeessa, ja ilahduin suuresti, kun löysin kirjan äitini kirjastolainapinosta. En ollut kuullutkaan kirjasta aikaisemmin, mutta tätä kirjoittaessani huomasin myös Sallan lukeneen kirjan. Luin kirjan nopeasti ja uppouduin sen esittelemiin maisemiin, muistelin lukemiani viittä Kähkösen Kuopio-sarjan romaania.

Olen kirjoittanut Kuopion monikerroksiseksi tilaksi, jossa suuri poliittinen historia eletään intiimeissä ympäristöissä.

Kuopion taivaan alla on pieni kirja, joka antaa eniten Kähkösen tuotantoa ja/tai Kuopiota tunteville. Sen verran syvällä Tuomen suvun, Marieke Candrixin, tohtori Kelon perheen ja Tiihosten maailmassa Kähkönen teksteissään liikkuu ja hyvä niin. Nimittäin vaikka Kuopiossa asuvat tai siellä vierailleet löytävät nopeasti tuttuja paikkoja ja suhteuttavat niitä ehkä mielessään nykyaikaan, elävöittää kirja Kähkösen romaanien jo entuudestaan rikasta miljöökuvausta. Kirja toimii myös opaskirjana romaanien maisemiin esittelemällä esimerkiksi muutamia kävelyreittejä karttoineen. Heti kirjan luettuani mieleni teki Puijon metsiin ja Väinölänniemelle. Tämänkin vuoden heinäkuussa teen varmasti pienen kaupunkiretken Kuopioon ja luultavasti katselen kaupunkia hieman enemmän Kähkösen romaanihenkilöiden silmin.

Toden ja fiktion rajat lomittuvat yhteen Kuopion kulttuurihistoriallisesta museosta ja Otavan kuva-arkistosta kuvansa lainanneessa teoksessa. Vahvoja romaaneja kirjoittanut Kähkönen muistuttaakin lukijoitaan siitä, että hänen romaaniensa puutalokaupunki on osin kuvitteellinen; Kuopiossahan oli kivitaloja jo paljon ennen sotaa. Monet romaanien paikat ovat kuitenkin oikeita: Sampo, jossa Jään ja tulen kevään Michael Mulligan nauttii kolpakollisen olutta, on tietenkin maanmainio - tai maankuulu! - muikkuravintola; hotelli, jonne Marieke Candrix majoittuu tunnetaan nykyisin Sokos hotelli Puijonsarvena. Lukiessani en voinut olla ajattelematta omakohtaisia Kuopio-muistojani, esimerkiksi Puijonsarvessa juhlimme lukioluokkani kanssa lakkiaisiltana. Itselleni rakkaat Korttelimuseo ja VB-keskus vievät nekin Kähkösen romaanien tunnelmaan. Eräs Neidonkengän suosikkikohtauksistani sijoittuu leivintupaan, jossa leipä syö naisen kyyneliä. Kuvitteellinen leivintupakin on tunnelmansa puolesta löydettävissä Kuopion kortteleista. Kirjan lopussa on sellaisia mainoksia, joiden perusteella minäkin ostaisin vaikka mitä. Kuopion kauppahallia mainostava vanha ilmoitus on niin vakuuttava, että taidanpa kesäreissullani pistäytyä uusitussa hallissakin.

Kuopion taivaan alla on sujuvasti kirjoitettu ja viehättävästi kuvitettu tieto- ja matkakirja yhden suosikkikirjailijani teosten maisemiin. Se on myös kirjallisuuskirja, naisten ja ajanvietteen historiaa, sotaa, politiikkaa ja savolaisia tunnelmia. Kähkönen mahduttaa paljon tiiviiseen tilaan ja osaa myös yllättää. Hän kurkistaa myös salaisiin reitteihin ja korttelipihoihin ja muistuttaa, miten pienin ja haurain on kuitenkin se vahvin.


P.S. Olen miettinyt juhannuslukemisiani. Mielessäni ovat olleet Sirpa Kähkösen Hietakehto ja Kjell Westön Leijat Helsingin yllä. Kummankin aion lukea tämän kesän mittaan, mutta kummasta aloittaisin? Lukijan pulma - pieni ilo!

P.P.S. Kirjan kantta esittelevän kuvan taustalla on isovanhempieni hääkuva. Kuopio oli heille, suonenjokelaiselle ukilleni ja kälviäläissyntyiselle - siis rannikkopohjalaiselle - mummolleni tuttu kaupunki. Kähkösen romaanihenkilöiden punainen maailmankuva oli heille ehkä osin vieras, mutta toinen maailmansota varmasti yhdisti sen, minkä Suomen aiempi sota oli erottanut.

Hellevi Salminen: Kuinka pikku Täplästä tuli iso koira

Hellevi Salminen: Kuinka pikku Täplästä tuli iso koira
Kustantaja: Otava 2012
Kuvitus: Erika Kallasmaa
Sivuja: 96
Kotimainen lastenromaani

Vaikka pikkukoira oli siskonpoika, kotoisin Kakaravaarasta niin kuin Pekko itsekin, Pekko ei oikein tykännyt siitä. Ensinnäkin se oli valkoinen, ja mikäli Pekko oikein muisti, ei Kakaravaarassa ollut muita valkoisia koiria nähty kuin Simpson, se ruotsalainen, joka kerran käväisi...
Ja tämä pikkukoira oli siis valkoinen ja lisäksi punasilmäinen.

Pentukoira Täplä muuttaa maalta kaupunkiin ihmisten Himmun ja Mamman sekä isokoira-Pekkon luo. Pieni englanninkääpiöterrieri ihastuu oitis tiibetinterrieri-Pekkoon, mutta tunne ei ole molemminpuolinen.  Pekkokin on kaupunkilaisena uusi, muistot ihanasta Villa Niitystä ovat suloisia ja haikeita , kaupungissa on valjaat, liikennettä ja mokoma punasilmäinen ja naukuva (!) Täplä. Koirien ystävyys ei ota syttyäkseen, vaan mustasukkaisuus kalvaa Pekkon mieltä sitä enemmän, mitä voimakkaampin Täplä häneen/siihen kiintyy. Täplä hakee läheisyyttä ja toivoo vain, että Pekko ottaisi hänetkin kaverikseen koirapuistossa. Mutta mitä tapahtuu sitten, kun Pekko karkaa ja sairastuu?

Hellevi Salmisen lastenromaani Kuinka pikku Täpälästä tuli iso koira on lukemaan juuri oppineille lapsille suunnattu romaani koirista, ystävyydestä, mustasukkaisuudesta, surusta ja kasvamisesta. Kirjabloggaajana en yleensä paljasta juonta blogiteksteissäni, mutta äitinä spoilaan nyt hieman ja kerron muille kirjan lukemista harkitseville vanhemmille, että kirjassa liikutaan menetyksen vakavan teeman ympärillä.

Jos Pekko ei tule takaisin, minä suren koko elämäni, se ajatteli.
Jos Pekko ei tule takaisin, minulla ei ole enää isoakoiraa.
Jos Pekko jää vaikka auton alle, niin kuin siiliparat, joita kesällä näkyi maanteillä silloin tällöin.
Ja häntä itketti yhä enemmän.

Olen lukenut Salmisen tuotantoa teini-ikäisenä 1980-luvulla. Muistan hyvin esimerkiksi kirjat Kymmenen pistettä neitsyydestä ja Elämä on ehkä, mutta hänen lastenkirjatuotantonsa - jolla tarkoitan nyt leikki- ja alakouluikäisille suunnattuja kirjoja - alkoi vasta 1990-luvulla, joten Täplästä ja Pekkosta kirjoitettu kirja on ensimmäinen Salmiselta lukemani lastenkirja. Kirja on eräänlaista jatkoa 15 vuotta sitten ilmestyneelle Pekolle ja Jänis Joplinille: Pekko on varmastikin se sama Pekko ja Jänis Jopliniakin kaipaillaan etenkin silloin, kun Täplä ärsyttää.

Kuinka pikku Täplästä tuli iso koira on hyvin helsinkiläinen, ennen kaikkea vallilalainen kirja. Himmun, Mamman ja koirien koti sijaitsee Päijänteentiellä ja Mäkelänkadulla täytyy jo väistää raitiovaunuja, eli sporia, kuten Täplä saa paikallista puheenpartta oppia. Vallilan kulmilla liikutaan paljon niin ensilumessa, puistoissa kuin keltaisten lehtien aikaankin. Arabian suunnassa häämöttää ihana vapaus. Kaupunkimaisemien kuvaus on ihastuttavaa ja se kytkeytyy hyvin koirien vapauden- ja osin maaseudunkaipuuseenkin ja osoittaa, että kaupunki on hyvä paikka koirille sekin.

Salmisen kieli on yksinkertaista ja sekä esikoiseni että minä koimme sen paikoin turhankin naiiviksi. Toisaalta moni lukemaan vasta opetteleva lapsi ilahtuu ehkä siitä, että pitkät sanat, kuten ja-pa-ni-lais-tu-ris-tit on tavutettu. En ole luokanopettaja, mutta uskoisin että vaikeiden sanojen tavutus on pedagogisesti oikein pikkukoululaisten kohdalla, mutta se saattaa karkottaa paremmin lukevia. Minun itseni oli aluksi vaikea päästä sisälle helpon kielen maisemaan, mutta kun pääsin, sain lukea koskettavan ja hyvän tarinan, jossa koirat kantavat ihmisille tuttuja tuntoja. Kaikkein eniten tarina onkin koskettava. Koirista kertova lastenromaani on niitä harvoja kirjoja, joita lukiessa olen itkenyt. Tällä kertaa en tosin voi eritellä, itkettikö minua tarinan hetkittäinen surullisuus vai se, että kertomus itketti lastani - luultavasti molemmat.

Kirjan tarjoama itku on hyvää itkua, lapsen kanssa täytyy käsitellä luopumisen kysymyksiä. Tärkeää on myös se, että Kuinka pikku Täplästä tuli iso koira jättää lopulta hyvän mielen. Myös Erika Kallasmaan kuvitus on ihastuttavaa. Jos ajoittaiset tavuviivat eivät haittaa, on Täplän ja Pekkon ystävyyden koukeroiden seuraaminen kerrassaan valloittavaa luettavaa.

--

Nyt tähtiä saa antaa vain ensimmäistä kesälomaansa viettävä 7-vuotias koululainen:
*koska siinä on sitä kuolemaa. Huomasitsä, että mä itkin ihan hiljaa peiton alla. Mä itkin yksin, että sä et näe mua. (- Ei se mitään, minuakin itketti. :))
ja ********** kun oli ne koirat! Niille mä annan kymmenen pistettä.


Valkoinen kirahvikin piti kirjasta.

Tove Appelgren: Vesta-Linnea mieli mustana

Pimeän kirjan viikko
Tove Appelgren: Vesta-Linnea mieli mustana
Kustantaja: Tammi 2008
Alkuteos: Vesta-Linnéas svartaste tanke 2008
Suomennos: Tittamari Marttinen
Kuvitus: Salla Savolainen
Sivuja: 36
Kotimainen lasten kuvakirja

Vesta-Linnea kyllä tietää, ettei perheessä ole hänelle oikeastaan edes tilaa. Ei hänellä ainakaan ole suurta väliä.
"Toiset eivät varmaan edes kaipaisi minua, jos kuolisin", hän ajattelee ja tuntee kyynelten puskevan silmäluomisensa alta.
"He eivät varmaan edes itkisi minun hautajaisissani".

Vesta-Linnean perhe viettää kesälomaa mökillä. Elämä on suloisen joutilasta, on uimaranta, kaislikko, hyvää ruokaa ja prinsessaleikit. Vesta-Linnean siskoista pienin, Freja, suostuu leikissä kaikkeen, mitä Vesta-Linnea vain päättää ja leikit sujuvatkin mainiosti. Tai sujuisivat, jos toinen pikkusisko Wendla ei tulisi sotkemaan leikkejä ja haluamaan prinsessaksi. Se suututtaa Vesta-Linneaa niin, että hän kokee äidinkin olevan Wendlan puolella. Vesta-Linnea mököttää ja säälii itseään. Olisi parempi jos hän olisi kuollut! Silloinkin varmaan vain mummi ja isoveli Paul-Axel kaipaisivat häntä, mutta äiti ja pikkutytöt olisivat vain helpottuneita, ihan varmasti!

Tove Appelgrenin Vesta-Linnea-kirjat ovat perheessämme kestosuosikkeja. Vesta-Linnea ja hirviö-äiti sekä Vesta-Linnea ja samettikuono löytyvät tyttäreni kirjahyllystä ja niitä luemme edelleen usein, vaikka ekaluokkalaiseni lukee itsekin jo pitkiä lastenromaaneja. Vesta-Linneaa mieli mustana (2008) emme kummallista kyllä olleet lukeneet ennen kuin nyt, kun lainasimme kirjan kirjastosta pari päivää sitten. Jo oli aikakin, voisin sanoa. Nimittäin perheessämme luettavien kuvakirjojen määrä on vähentynyt huimasti etenkin esikoiseni lukemistossa, hänen viisivuotias veljensä on onneksi vielä parhaassa kuvakirjaiässä, mutta valitsee mieluummin liikennepainotteisia kirjoja, jos ja kun saa kirjastolainansa itse valita.

Vesta-Linnea mieli mustana on kirjoitustyyliltään ja kuvitukseltaan tuttu kaikille sarjaa tunteville. En voi kuin ihailla tapaa, jolla Appelgren tuo arkisia pohdiskeluja kirjaansa tavalla, joka on samaan aikaan hauska ja koskettava. Appelgrenin kirjojen maailma on tosi: poloinen Vesta-Linnea on niin yksin mustasukkaisuudessaan. Hänen mielensä on tosiaankin niin  musta, kun hän kuvittelee omia hautajaisiaan, joissa äitikään ei sure, vaan haluaa vain olla pikkusiskojen kanssa. Ajatusmaailmasta on helppo saada kiinni, lapsen - ja ehkä joskus aikuisenkin - mieli menee toisinaan syvälle konkretiaan.

Appelgrenin kirjassa Vesta-Linnean mielipaha on yksi taso: se, josta tarina lähtee liikkeelle ja jonka ympärille kaikki kiertyy. Vesta-Linnea mieli mustana pitää sisällään paljon enemmänkin. Se kertoo uusperheen elämästä, jossa on sekä yhteisiä että äidin aiemmasta liitosta olevia lapsia. Tämä tietenkin antaa lisää pohjaa Vesta-Linnean ajattelulle. Lapsen maailmassa perhedynamiikka voi järjestyä kuvitteellisen suosikkijärjestyksen ehdoilla. Kirjassa kulkee myös aikuisten maailman taso. Vesta-Linnean maailma on turvallinen, uusperheen elämä on samalla kertaa boheemia ja silti kotoisaa, suojaisaa. Pelot ovat tavallisia lapsen pelkoja ja hyvä niin. Vesta-Linnea mieli mustana näyttää, että äitikin voi joskus väsyä ja turhautua. "Miksi sinä käyttäydyt tuolla tavalla?", äiti sähähtää ja vannottaa, ettei Vesta-Linnea saa pilata muiden lomaa. Lukijana ja äitinä tunsin piston omassa sydämessäni: kuinka monta kertaa itse sähähdän lapsilleni? Ja kuitenkin, se on normaalia arkea, lapsen ja vanhemman suhde on silti hyvä ja läheinen.

Jokainen Vesta-Linnea-kirja toimii hyvin tarinan tasolla, mutta Salla Savolaisen kuvitus tekee hahmoista ja maisemista Vesta-Linnean näköisiä. Savolainen osaa kuvittaa kodin tai kesämökin kotoisan sotkuiseksi, lasten ilmeet näiden mielialoja kuvaaviksi ja sähähtävän äidin villiminkiksi. Vesta-Linnean kuvitteellinen ruumisarkkukin on niin mielikuvituksellisen oikean näköinen, että riipaisee. Kuvitus on myös värikylläistä, yksityiskohtia pursuilevaa ja elävää. Vesta-Linnea-kirjoissa teksti ja kuvitus todellakin kulkevat käsi kädessä.

Vesta-Linnea mieli mustana antaa paljon niin lapsi- kuin aikuislukijoillekin. Se koskettaa, hauskuuttaa, saa aikaan keskustelua ja jättää lopulta hyvän, turvallisen olon. Se on lastenkirja, joka täyttää tehtävänsä ja antaa oivalluksia.

****

Kaj Korkea-Aho: Tummempaa tuolla puolen

Pimeän kirjan viikko

Kaj Korkea-Aho: Tummempaa tuolla puolen
Kustantaja: Teos ja Schidlts & Söderströms 2012
Alkuteos: Gräset är mörkare på andra sidan 2012
Suomennos: Laura Beck
Kansi: Sanna Mander
Sivuja: 437
Kotimainen romaani

Se oli sellaisen ihmisen suuttumusta, epätoivoa ja turhautumista, jolta oli ryövätty kaikki mitä hänellä oli koskaan ollut, kaikki mihin hän oli koskaan uskonut.
Se oli sellaisen ihmisen vihaa, jota oli petetty, jota oli harhautettu, joka oli poljettu maahan ja jota oli kohdeltu kuin ilmaa.
Sen vihan yhä tiivistyvässä lämmössä hän tunsi itsensä jääkylmäksi ja räjähdysalttiiksi, täysin valmiiksi tappamaan.

Nuori luokanopettaja Sofie kuolee auto-onnettomuudessa samaan aikaan, kun hänen kotiseudullaan Pohjanmaalla Pedersöressä, tarkemmin Gränbyn kylässä, juostaan jokakeväinen Järvijuoksu. Sofien kihlattu Benjamin on surun murtama. Pariskunnan ystävää, uskonsa menettänyttä Simon-pappia syytetään vilpistä juoksukilpailussa, Sofien veli puolestaan on kuuluisa mediapersoona, joka alkaa änkyttää aina kun puhe kääntyy hänen lapsuudenkotiinsa. Sulhasensa juuri kihlannut Christoffer kirjoittaa folkloristiikan gradua paikallisesta kummituksesta, Raamt-nimisestä pahuutta ilmentävästä oliosta, mikä herättää ristiriitoja, sillä kukaan ei halua muistella 15 vuotta aiemmin kadonnutta ja sittemmin revittynä löydettyä pikkutyttöä, jonka surmaaja saattoi hyvinkin olla Raamt. Benjamin, Simon, Loke ja Christoffer kuuluivat aikoinaan tiiviiseen kaveriporukkaan, jonka menneisyys pulpahtelee pinnan alla. Kun Benjamin nopeusvalvontakameran kuvasta huomaa, ettei Sofie ollut kuolleessaan yksin, kietoutuvat nykyisyys ja mennyt, kansantarinat ja todellisuus tiiviiksi, tummaksi verkoksi yli rannikkoseutulaisen alkukesän.

Kaj Korkea-Ahon Tummempaa tuolla puolen (2012) on kansanperinteestä ammentavia kummitusjuttuja hyödyntävä jännityskertomus ystäväporukasta sekä siitä, mitä on ollut ja mitä on menetetty. Oliko Sofien kuolema onnettomuus? Mitä Sofie salasi läheisiltään? Miksi Loke änkyttää? Voiko Christofferin tutkimusaiheessa piillä totuuden siemen ja mikä sai Simonin epäilemään uskoaan? Korkea-Ahon romaani on itseoikeutetusti ensimmäinen pimeän kirjan viikolla lukemani teos.

Että yksi varjoista, se mustin, oli aivan selvästi erilainen kuin muut. Sillä oli rajat, se oli suuri, epäluonnollisen tumma. Christoffer kompuroi taaksepäin väräjävän kauhun saadessa hänen kaikki jäsenensä vapisemaan.
Raamt.

Tummempaa tuolla puolen on varmasti ainakin osin suomikummaa, kuten Kirsi huomaa. Korkea-Ahon kirjassa on myös vahva reaalifantasian elementti; Pasi Ilmari Jääskeläisen määrittelemään genreen kuuluvana Tummempaa tuolla puolen nimittäin peilaa muutenkin Harjukaupungin salakäytävien tunnelmia ja teemoja, mutta tekee sen tummemmin, on tunnelmaltaan mustempi. Omaperäisen romaanin vertaaminen toisiin ei tietenkään koskaan tee oikeutta luetulle kirjalle, mutta se sijoittaa teoksen paikoilleen jonnekin lukijan omassa kirjallisuuden käsitekartassa. Korkea-Ahon ystäväpiiriin keskittyvä kirja tuokin muistumia toisaalta Jääskeläisen romaanista sekä Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -romaanista, toisaalta Raamt muistuttaa A.S. Byattin Pienen mustan kirjan metsäoliota, joka taas voisi olla mistä tahansa kansankertomuksiin pohjautuvasta kauhukuvastosta. En lukiessani unohtanut myöskään toista tuoretta kummallisia asioita käsittelevää suomenruotsalaista teosta, Johanna Holmströmin hienoa Camera Obscuraa, jossa niin ikään liikutaan ystäväjoukkion ja metsään sijoittuvien pelkojen maailmassa. Vertailustani tai rinnastuksistani huolimatta korostan, että Korkea-Aho kirjoittaa aivan omalla tyylillään, hän luo arkisiakin puitteita eikä unohda hauskuutta, ja silti hän osaa silti pelottaa lukijaansa - etenkin romaanin intensiivisellä loppupuolella.

Kirjan alku on nimittäin tempaisee kyllä mukaansa, mutta unohtuu melko pitkäksi aikaa kuvailemaan itse kunkin päähenkilön arkea sekä pohjustusta sille, miksi itse kukin on elämässään siinä tilanteessa kuin on. Huonomman kirjoittajan käsissä romaanista olisi voinut olla jaaritteleva, mutta Korkea-Aho osaa sirotella näihin henkilöhahmojensakin esittelyihin melkoisia koukkuja, joiden ansiosta - olkoonkin, että ilmaisen itseäni kliseiden kautta - kirjaa ei voi laskea käsistään. Luin Korkea-Ahon romaania pikkutunneille saakka, vaikka tiesin alle viiden tunnin mittaisten yöunien olevan huono idea. En vain voinut jättää kesken.

Kuten Annika toteaa, kauhu värittää kirjaa, joka pohjimmiltaan on kuitenkin psykologinen trilleri. Jännitystä Korkea-Aho rakentaa todella hyvin. Hän tuo kirjaansa suvantoja, kuvailee vaikkapa kesäöistä luontoa tai viipyilee huoneissa, mutta saa miltei aikaan jopa sydämentykytyksiä, koska joku tai jokin voi olla hyvinkin lähellä. Psykologiseksi kirjan tekee tietenkin se, että moni asia kumpuaa ehkä ihmismielestä. Kaikkeen tähän Korkea-Aho upottaa myös pohdintaa parisuhteesta ja sukupuoli-identiteetistä, uskollisuuden ja uskottomuuden epäilystä, teologiasta, sukudynamiikasta sekä asioista, jotka ovat niin kiellettyjä ettei niitä voi kunnolla edes ajatella kuin ehkä yksin mökkisaunan lämmössä. Yhteisökuvauksenakin romaani on hieno, koska se mikä riivaa tai piinaa yksilöitä, vaikuttaa kokonaisessa ystäväjoukossa. Korkea-Aho ei pilaa kokonaisuutta liialla selittämisellä, mistä olen samaa mieltä Taikan kanssa. Laura Beckin käsikirjoituksesta tehty suomennos on kauttaaltaan onnistunut.

Tummempaa tuolla puolen on kirja, jollaisen olen aina (!) halunnut lukea jännityskirjan kaipuuseeni. Se on sopivasti kesäinen ja tarpeeksi pimeä, pelottava, julmakin, ja silti kotoisa. Korkea-Ahon teksti tarjoaa koukkuja kaikille lievästä kauhusta ja mustista kansantarinoista pitäville.

****½

Taina Latvala: Välimatka

Taina Latvala: Välimatka
Kustantaja: WSOY 2012
Kansi: Anna Makkonen; Kannen kuva: Fennopress
Sivuja: 253
Kotimainen romaani


"Oottako te lähärös johonki?"
"Sä oot."
Äiti laskee puolikkaan pullan lautaselle. Hänen silmänsä ovat surulliset vanhasta tottumuksesta. Ne ovat siniset, mutta joka vuosi entistä haaleammat, niin kuin paapan.
"Voi herttintähären."
Hän selailee Seinäjoen suurmarketista ostettua matkaopasta, vaahtoavia vesiputouksia, vaaleanpunaisia iltoja rosoisilla rannoilla. Hän katselee katukahviloita ja kimmeltäviä kukkaistutuksia, aurinkovarjojen alla makaavia öljyttyjä vartaloita.
"Ensuinkaan mä sinne yksin lähäre. Mitä mä siälä teen?"

Eteläpohjalaisessa Synkkylän kylässä arki on kahvinjuontia ja Riki Sorsa -tervehdyksen päästävän kylähullun kohtaamista. Kylänraittia koristavat rapistumassa olevat talot, Jorman Juottola sekä lakkautettu koulu. Lapualla nähtävää on jo enemmän, on vaivaisukkokin. Synkkylässä asuu myös Seinäjoen Suurmarketissa työskentelevän 27-vuotiaan tyttären pian kuusikymppinen äiti. Isä on kateissa, lähtenyt luultavasti jo vuosia sitten. Isosisko Elli asuu perheensä kanssa omillaan, junan alle heittäytynyttä Tuulikki-tätiä ei juurikaan muistella. Äiti ja tytär ovat osin olosuhteiden pakosta läheiset toisilleen. Tyttären ehdotuksesta he matkustavat Teneriffalle, vaikka äiti tuumaa, että ei täs vissihin auta muu ku perua se matka. Perillä Teide on uljas, aulapoika Antonio komea, isi poissa ja silti kaikessa läsnä - ja äidin käsilaukussa arvoitus.

Kiinnostuin Taina Latvalan Välimatkasta (2012) viime syksynä, kun pääsin WSOY:n tilaisuuteen kuuntelemaan, kuinka muun muassa hän kertoi kirjastaan. Joulun alla sain kirjan lainaan ystävältäni ja nyt vihdoin luin sen. Pidän kahden tai useammankin sukupolven tarinoista, äitien ja tytärten ketjuista sekä arvoituksista. Kirjan takakannessa mainitut luottamuksen ja itsenäisyyden kysymykset vaikuttivat nekin houkuttelevilta.

Pitkä ja tumma tarjoilija johdattaa meidät terassin nurkkapöytään, pakarat pinkeinä toisiaan vasten. Hänen kanssaan voisi mennä sänkyyn, jos uskaltaisi. Äiti istahtaa hitaasti alas ja asettelee villatakkinsa tuolin karmille, pälyilee vieraisiin pöytiin. Edellisen kerran söimme ulkona Seinäjoen Rossossa.
Valitsimme tämän ravintolan, koska täällä on puhtaat liinat ja hiljaisin sisäänheittäjä. Isi halusi aina ravintolaan, jossa oli valkoiset pöytäliinat.

Seinäjoki ja Teneriffa, läsnäolo ja poissaolo, vanhempien hääkuva, johon on vangittu vuosisadan rakkaustarina tai vuosisadan katastrofi. Latvala luo kiehtovaa kuvaa paitsi äidistä ja tyttärestä, myös pohjalaisuudesta. Savolaisena nautin murredialogista, joka ei missään vaiheessa tuntunut vaivaannuttavalta, vaan pikemminkin juurelta, jopa kotoisalta. Kotoisuus tuli lukukokemukseeni toisaalta äidin arkisesta olemuksesta. Hän on nainen, joka 59-vuotiaana osaa rajata huulensa ilman peiliä ja ikään kuin varmuuden vuoksi käyttää L-koon paitoja. Hän puhuu pualijauhoosista ja siitä, miten kylymä hairaa. Pohjalaisuudesta Latvala luo hellää etnisyyttä, joka vahvistaa mielikuviani maakunnasta, jossa Ristus vilahtelee arkikielessä. Minulle itselleni eteläpohjalainen kotoisuus tulee osin myös omien juurieni kautta: ainoa tätini asuu Etelä-Pohjanmaalla (terveisiä!), ja lapsuuteni pääsiäislomat vietimme usein lakeuksilla. Opin kiertämään trullinakin. Ei siis ihme, että tunsin olevani kotoisasti kylässä, kun luin Välimatkaa.

Välimatkan nimi on hurjan hieno. Se on yhtä moniulotteinen kuin Latvalan romaanikin. Synkkylästä on suuri henkinen välimatka jo Seinäjoelle, saati sitten Tikkurilaan tai Teneriffalle. Sukupolvien väliin mahtuu asioita, joista ei puhuta, henkinen välimatka voi ulottua myös omaan sisimpään. Välimatka on samalla kertaa kipuileva ja hauska, se on koko ajan tarkkanäköinen. Tytär ei voi olla kuin ahdistunut omassa elämässään: Esi mies on entinen heila, kodin ikkunoiden takana odottaa uusi elämä, mutta likaisten ikkunoiden läpi ei näy kunnolla.Kerronnallaan Latvala luo hidasta tunnelmaa: preensensiin kirjoitettu romaanin nykyhetki kuluu verkkaisesti, se on vesilasin ja viltin viemistä tai puhetta naisten raidallisista pitkiksistä. Muistoissa sen sijaan tapahtuu enemmän ja kaikki mitä on aiemmin ollut, on myös nyt.

Latvalan romaani on vahva ja hieno. Se ei sorru liialliseen selittämiseen, ei kikkaile turhia eikä missään vaiheessa pitkästytä, sen lukeminen on nautittavaa. Takakannessa mainittu lakeuden suru on läsnä, äidin vaalima Orvokki Aution Pesärikko on tapahtunut omassa perheessä. Surun rinnalla Välimatkassa väreilee lämmin huumori ja eri ikäpolvien naisten muistoista ja toiveista ketjuuntuva juurevuus.

****

Välimatkasta ovat pitäneet myös Arja, Erja, Hanna ja Nanna. Mari A:lle jäi kirjasta tyhjä olo.

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
Kustantaja: Otava 2012, Otavan kirjasto
Alkuteos: The Stranger's Child 2011
Suomennos: Markku Päkkilä
Kannen valokuva: Rodney Smith
Sivuja: 535

"Ja sitten Cecil kirjoitti sinulle kuuluisimman runonsa. Sinä olit varmaan otettu", sanoi rouva Riley nautiskellen tilanteesta.
"Niin Cecil tosiaan teki", Freda sanoi.
"No jaa... Oikeastaan Cecil kirjoitti sen meille kaikille", Daphne sanoi. Runo kaikkinensa herätti nyt lähinnä ihmetystä, samoin nolot muistot siitä, mitä se oli hänelle aikanaan merkinnyt.

Hurmaava ja aristokraattinen nuori runoilija Cecil Valance vierailee ystävänsä George Sawlen kotona Two Acresin maalaiskartanossa. On kesä 1913 ja koko maailma tuntuu olevan täynnä mahdollisuuksia Englannin nuorille toivoille. Cecil hurmaa kaikki, etenkin Georgen ja tämän pikkusiskon Daphnen, jonka muistikirjaan hän kirjoittaa runon. Runosta tulee tulevaisuuden klassikko, ja sen arvo kohoaa entisestään, kun Cecil kaatuu ensimmäisessä maailmansodassa. Cecilin runot puhuttelevat lukijoita ja kirjallisuudentutkijoita, myös hänen elämänsä herättää uteliaisuutta. Kuka Cecil Valance oikeastaan oli? Mitä tapahtui kesällä 1913 ja kenelle Two Acres -runo oli omistettu? Vuosikymmeniä myöhemmin nuori Paul Bryant haluaa ottaa kaikesta selvää.

Alan Hollinghurstin ensimmäinen suomennettu romaani Vieraan lapsi (2011) on melkoinen tiiliskivi. Yli viisisataasivuinen romaani käy läpi miltei sadan vuoden ajanjakson alkaen ajasta ennen ensimmäistä maailmansotaa ja päätyen 2000-luvulle. Kirjallisuus, Englanti ja kaunis kansi vetosivat minuun niin, että päätin rakastaa kirjaa jo ennen sen lukemista.

Yhä selin Ceciliin hän kumartui tähyilemään veteen, joka oli ruskehtavaa ja savista ja jatkuvassa liikkeessä siihen laskeutuvan pienen puron virtauksesta. Vastaranta kimalteni auringonvalossa reilun viiden metrin päässä. Hän työnsi jalkansa veden kylmään pintakerrokseen ja heittäytyi aikailematta sen purevan hyiseen syliin. Hän pyörähti ympäri, pysähtyi ja henkäisi: "Fantastista!"

Kulunut viikko on ollut oikea Vieraan lapsi -viikko blogimaailmassa. Ilselän Minnan ja P.S. rakastan kirjoja -blogin Saran arviot osoittavat, ettei Blogistaniassa olla suinkaan yksimielisiä kirjan suhteen. Koska olen Saran tavoin jonkinasteinen anglofiili, huomasin hänen lukukokemuksensa olleen melko samanlainen kuin omanikin. Olen kuitenkin Minnan kanssa samaa mieltä siitä, että kaikkea vatvotaan liiaksikin. Lukukokemukseni oli näin ollen ristiriitainen: rakastin kirjan alkua, pitkästyin jossain vaiheessa ja hämmennyin lopussa - missään vaiheessa kirja ei jättänyt kylmäksi.

Kokonaisuudessaan Vieraan lapsi toimii. Hollinghurst luo huikeaa ajankuvaa vuosisataisesta Englannista, hän käsittelee salattua ja julkista lukuisten yksilöiden näkökulmasta ja käyttää tässä hyväkseen näkökulmatekniikkaa, joka haastaa lukijansa: kestää oman aikansa saada selville, kuka kokee ja mikä aikakausi on kyseessä. Vieraan lapsi on laajuutensa vuoksi sekä Valancen ja Sawlen suvun vaiheisiin keskittyvänä kronikkamainen. Se on myös hienovaraisen (homo)eroottinen sekä kirjallisuus- ja runoussitaatteineen jossain määrin korkeakirjallinen. Henkilökuvaus toimii hyvin yksittäisten kohtausten tasolla, mutta runsas henkilömäärä sekä laaja ajallinen kaari syövät osan heidän syvyydestään: Vieraan lapsen henkilöihin ihastuu ja heidän elämänsä kiinnostaa, mutta romaanin rakenteesta johtuva hyppäys toiseen aikakauteen nostaa esiin koko ajan uusia ja uusia henkilöitä, minkä vuoksi jopa oma suosikkihenkilöni Daphne jää etäiseksi.

Kaiken kaikkiaan romaani on kuitenkin nautittavaa luettavaa. Hollinghurst kirjoittaa kaunista kieltä (Markku Päkkilän suomennoskin on erinomainen), perienglantilaisuus viehättää ja jaarittelun uhallakin pikkuseikkoihin pysähtyminen, hetkien merkitys, lisää koko romaanin vahvaa tunnelmaa. Hollinghurstin vahvuutta miljöö- ja yhteiskuntakuvaajana on pakko kehua erikseen: maaseututalot ja vehmaat jokivarret takaavat romanttisen ja alakuloisen tunnelman, koululaitos, kirjalliset keskustelut, homoseksuaalisuuden kuvaus ja maailman muutokset aikaansaavat kaunokirjallisen matkan jonnekin saavuttamattomaan.

Pidin Vieraan lapsesta, ihastuin Hollinghurstin luomaan menneeseen maailmaan (uusia terveisiä Ilselään!), mutta en varauksetta. Vieraan lapsessa on kaikessa kiehtovuudessaankin liikaa henkilöitä, turhan paljon tyhjäkäyntiä. Brittiläisen yläluokan, osin jo kadonneen elämänmuodon, kuvaajana Hollinghurst on taitava, eräänlaisen kaunokirjallisen homoseksuaalisen historian kirjoittajana pätevä, romaanikirjailijana selvästi akateemisesti oppinut. Vieraan lapsi on kuin matka jonnekin saavuttamattomaan - se on ajallisesti hyppelehtivä, mutta kaunokirjallisesti kiehtova.

****
Vieraan lapsi taisi tehdä minuun lopulta samanlaisen suuren, mutta hämillisen vaikutuksen kuin Karoliinaankin. Brittiläinen etäisyys sopii minulle, kuten se sopii Liisallekin. Leena nosti kirjan vuoden 2012 parhaimmaksi ja löysi kirjasta lähestulkoon petollisen rakastajan. Amma ei löytänyt yhtään henkilöhahmoa, josta olisi pitänyt.