Taina Latvala: Välimatka

Taina Latvala: Välimatka
Kustantaja: WSOY 2012
Kansi: Anna Makkonen; Kannen kuva: Fennopress
Sivuja: 253
Kotimainen romaani


"Oottako te lähärös johonki?"
"Sä oot."
Äiti laskee puolikkaan pullan lautaselle. Hänen silmänsä ovat surulliset vanhasta tottumuksesta. Ne ovat siniset, mutta joka vuosi entistä haaleammat, niin kuin paapan.
"Voi herttintähären."
Hän selailee Seinäjoen suurmarketista ostettua matkaopasta, vaahtoavia vesiputouksia, vaaleanpunaisia iltoja rosoisilla rannoilla. Hän katselee katukahviloita ja kimmeltäviä kukkaistutuksia, aurinkovarjojen alla makaavia öljyttyjä vartaloita.
"Ensuinkaan mä sinne yksin lähäre. Mitä mä siälä teen?"

Eteläpohjalaisessa Synkkylän kylässä arki on kahvinjuontia ja Riki Sorsa -tervehdyksen päästävän kylähullun kohtaamista. Kylänraittia koristavat rapistumassa olevat talot, Jorman Juottola sekä lakkautettu koulu. Lapualla nähtävää on jo enemmän, on vaivaisukkokin. Synkkylässä asuu myös Seinäjoen Suurmarketissa työskentelevän 27-vuotiaan tyttären pian kuusikymppinen äiti. Isä on kateissa, lähtenyt luultavasti jo vuosia sitten. Isosisko Elli asuu perheensä kanssa omillaan, junan alle heittäytynyttä Tuulikki-tätiä ei juurikaan muistella. Äiti ja tytär ovat osin olosuhteiden pakosta läheiset toisilleen. Tyttären ehdotuksesta he matkustavat Teneriffalle, vaikka äiti tuumaa, että ei täs vissihin auta muu ku perua se matka. Perillä Teide on uljas, aulapoika Antonio komea, isi poissa ja silti kaikessa läsnä - ja äidin käsilaukussa arvoitus.

Kiinnostuin Taina Latvalan Välimatkasta (2012) viime syksynä, kun pääsin WSOY:n tilaisuuteen kuuntelemaan, kuinka muun muassa hän kertoi kirjastaan. Joulun alla sain kirjan lainaan ystävältäni ja nyt vihdoin luin sen. Pidän kahden tai useammankin sukupolven tarinoista, äitien ja tytärten ketjuista sekä arvoituksista. Kirjan takakannessa mainitut luottamuksen ja itsenäisyyden kysymykset vaikuttivat nekin houkuttelevilta.

Pitkä ja tumma tarjoilija johdattaa meidät terassin nurkkapöytään, pakarat pinkeinä toisiaan vasten. Hänen kanssaan voisi mennä sänkyyn, jos uskaltaisi. Äiti istahtaa hitaasti alas ja asettelee villatakkinsa tuolin karmille, pälyilee vieraisiin pöytiin. Edellisen kerran söimme ulkona Seinäjoen Rossossa.
Valitsimme tämän ravintolan, koska täällä on puhtaat liinat ja hiljaisin sisäänheittäjä. Isi halusi aina ravintolaan, jossa oli valkoiset pöytäliinat.

Seinäjoki ja Teneriffa, läsnäolo ja poissaolo, vanhempien hääkuva, johon on vangittu vuosisadan rakkaustarina tai vuosisadan katastrofi. Latvala luo kiehtovaa kuvaa paitsi äidistä ja tyttärestä, myös pohjalaisuudesta. Savolaisena nautin murredialogista, joka ei missään vaiheessa tuntunut vaivaannuttavalta, vaan pikemminkin juurelta, jopa kotoisalta. Kotoisuus tuli lukukokemukseeni toisaalta äidin arkisesta olemuksesta. Hän on nainen, joka 59-vuotiaana osaa rajata huulensa ilman peiliä ja ikään kuin varmuuden vuoksi käyttää L-koon paitoja. Hän puhuu pualijauhoosista ja siitä, miten kylymä hairaa. Pohjalaisuudesta Latvala luo hellää etnisyyttä, joka vahvistaa mielikuviani maakunnasta, jossa Ristus vilahtelee arkikielessä. Minulle itselleni eteläpohjalainen kotoisuus tulee osin myös omien juurieni kautta: ainoa tätini asuu Etelä-Pohjanmaalla (terveisiä!), ja lapsuuteni pääsiäislomat vietimme usein lakeuksilla. Opin kiertämään trullinakin. Ei siis ihme, että tunsin olevani kotoisasti kylässä, kun luin Välimatkaa.

Välimatkan nimi on hurjan hieno. Se on yhtä moniulotteinen kuin Latvalan romaanikin. Synkkylästä on suuri henkinen välimatka jo Seinäjoelle, saati sitten Tikkurilaan tai Teneriffalle. Sukupolvien väliin mahtuu asioita, joista ei puhuta, henkinen välimatka voi ulottua myös omaan sisimpään. Välimatka on samalla kertaa kipuileva ja hauska, se on koko ajan tarkkanäköinen. Tytär ei voi olla kuin ahdistunut omassa elämässään: Esi mies on entinen heila, kodin ikkunoiden takana odottaa uusi elämä, mutta likaisten ikkunoiden läpi ei näy kunnolla.Kerronnallaan Latvala luo hidasta tunnelmaa: preensensiin kirjoitettu romaanin nykyhetki kuluu verkkaisesti, se on vesilasin ja viltin viemistä tai puhetta naisten raidallisista pitkiksistä. Muistoissa sen sijaan tapahtuu enemmän ja kaikki mitä on aiemmin ollut, on myös nyt.

Latvalan romaani on vahva ja hieno. Se ei sorru liialliseen selittämiseen, ei kikkaile turhia eikä missään vaiheessa pitkästytä, sen lukeminen on nautittavaa. Takakannessa mainittu lakeuden suru on läsnä, äidin vaalima Orvokki Aution Pesärikko on tapahtunut omassa perheessä. Surun rinnalla Välimatkassa väreilee lämmin huumori ja eri ikäpolvien naisten muistoista ja toiveista ketjuuntuva juurevuus.

****

Välimatkasta ovat pitäneet myös Arja, Erja, Hanna ja Nanna. Mari A:lle jäi kirjasta tyhjä olo.