A S Byatt: Riivaus

A S Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus
Teos 2008
Possession. A Romance 1990
Suomentanut Maija Alopaeus. Runot suomentanut Leevi Lehto
Kansi Iira Oivo
Sivuja 709
Brittiläinen romaani

Maud harkitsi ja sanoi: "Kaikkina aikakausina on varmasti totuuksia, joita ei voi kiistää - haluuttiinpa tai ei, pysyvätpä totuudet totuuksina vastaisuudessakin tai eivät. Me elämme totuutta, jonka Freud löysi. Pidämmepä siitä tai emme. Vaikka me sitä kuinka muuntelemme. [--]"

Nyt otin kirjallista härkää sarvista oikein kunnolla. Blogiani pitempään seuranneet saattavat muistaa tämän postauksen liki kolmen vuoden takaa. Silloin näet yritin lukea A S Byattin Riivausta toista tai kolmatta (miten sen nyt laskisi...) kertaa ja kirja jäi taas kerran kesken. Tänä keväänä päätin, että nyt jos koskaan on aika. Myöhään eilen illalla sain luettua Byattin romaanin loppuun.

Koska luin Riivausta sitkeämmin kuin mitä (yleensä) muita kirjoja luen, ansaitsee Byattin romaani myös hieman erilaisen bloggauksen. Sen sijaan, että kuvaisin kirjan kehystä (se löytyy Teoksen sivulta) tai analysoisin lukemaani itselleni tyypilliseen tapaan, haastattelen itseäni - ja luultavasti kirjoitan yhtä pitkän jutun kuin muitakin kirjoja esitellessäni.

Kolmas, ellei jo neljäs yritys: Miksi ihmeessä?

Miksi ei? Jos kirja vaivaa mieltä vuodesta toiseen ja muut samalta kirjailijalta suomennetut ovat mielestäni joko huikeita, kiehtovia tai ehkä hieman haastavia, mutta taidolla kirjoitettuja, niin onhan se nyt kumma, jos en olisi saanut sitä mestarilliseksi pääteokseksi luonnehdittua luettua. 

Ja niin kävi, että kolmas* kerta toden sanoi, vaikka pari viikkoa vierähtikin ja välissä piti lukea hieman viihdettä. Viihdekirjasta - tai lukuromaanista, miten vain - lisää piakkoin.

Pari viikkoa on pitkä aika 700-sivuiselle kirjalle. Eikö olisi ollut helpompaa vain luovuttaa?

Toki! Olen aika hyvä jättämään kirjoja kesken, joten siitä ei ole kyse. Viime viikollakin jätin kesken kolme kirjaa, jotka kaikki olivat minulle liian viihteellisiä. Byattin tiiliskiveen voisin verrata ehkä Umberto Econ Ruusun nimeä niin romaanin koon, tietynlaisen uuvuttavuuden ja (näin olen Econkin kohdalla ymmärtänyt:) koukuttavuuden kuin älymystön kehujenkin puolesta. Tosin Econ romaani on ollut minulla kesken kesästä 2000 saakka ja taitaa olla jatkossakin.

Riivauksessa on se(kin) kiinnostava puoli, että romaani kasvaa mitä pitemmälle sitä lukee. Ensin toki akateemisuudessaan tavanomaisena - jos tavanomaisuudesta voi Byattin kohdalla ollenkaan puhua - nuoren tutkijan elämän kuvauksena alkava romaani osoittautuu runsaudensarveksi, jossa on on kirjeitä, runoja, tarinoita, arkikuvausta, aikakausien kerrostumia. Byatt taitaa tyylinvaihdokset, kipakat keskustelut, juonittelun, akateemista maailmaa toisinaan valloittavan kilpailun. Hän hallitsee brittiläiset ja skandinaaviset myytit, tuntee druidit, keijukaisfolkloren, uskomukset ja elämän realiteeti.


Mikä Riivauksessa kiehtoi eniten? 

Haaste, tietenkin. Se, että olin muutama vuosi sitten tarttunut romaaniin suurin odotuksin, uupunut, miltei riivautunutkin. Mutta toki sisältökin: Byatt kirjoittaa pikkutarkasti, monikerroksisesti, henkilöitään kannatellen ja omia maailmojaan luoden. Riivaus on matka kirjallisuuteen, myytteihin, viktoriaaniseen aikaan, antiikkiin. Ja koko ajan Byatt hallitsee kokonaisuutta kuin sinfoniaorkesterin kapellimestari johdettaviaan. 

Lukemisesta tulee "monikerroksinen nautinto", kuten Sanna Nyqvist ja Merja Polvinen Riivauksen lopussa olevassa esseessään. En kuitenkaan voi väittää nauttineeni lukemisesta koko ajan ja siksi luin rinnalla muutakin, mutta olen onnellinen siitä, että sain luettua tämän romaanin ja että sain siltä näin paljon: monta maailmaa.


Kenelle suosittelen Riivausta?

Kaikille hyvää tarinaa haluaville. Brittikulttuurista kiinnostuneille. Myyteistä ja runoudesta viehättyville. Kirjeiden, vanhanaikaisen tunnelman, paperin tuoksun ystäville. Rönsyjä kestäville. Niille, jotka ovat sinnikkäitä lukijoita ja sietävät pitkästymistä.


Jos kirjoittaisin runsaasta ns. lyhytarvion, miten tiivistäisin Riivauksen?

Riivaus on mestarillisesti pudottu romanttinen kudelma ja akateeminen jännityskertomus - tai monta kertomusta -, jossa postmoderni ja viktoriaaninen aika kohtaavat kirjeissä, kirjallisuudessa ja tunteissa. Byattin teos on uuvuttava ja hidaslukuinen, mutta samalla kerroksisuudessaan kiehtova ja magneetin lailla puoleensa vetävä.


P.S. Koska tämä juttu oli nyt tällainen leikkihaastattelu, suosittelen lukemaan etenkin Jennin bloggauksen ja Risto Niemi-Pynttärin Kiiltomatoon kirjoittaman arvion.


* En ole ihan varma, oliko tämä nyt kolmas tai neljäs kerta, mutta sovitaan että kolmas, koska halusin käyttää ilmaisua kolmas kerta toden sanoo. ;)

Kun kirja ei natsaa - A.S. Byatt: Riivaus

Lontoo-viikko
A.S. Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus
Kustantaja: Teos 2008
Alkuteos: Possession. A Romance 1990
Suomennos: Marja Alopaeus
Kansi: Iira Oivo
Sivuja: 680
Brittiläinen romaani

Ihailemani kirjailijan tunnetuin teos. Mestarilliseksi, kaivatuksi, rikkaaksi ja lumovoimaiseksi kuvattu romaani, joka on kahteen eri aikakauteen sijoittuva rakkaustarina ja jännityskertomus. Miksi kirja ja minä emme kohtaa?

Lontoo-viikkoni kesken jäänyt kirja on A.S. Byattin Riivaus. Riivaus ja minä emme selvästikään sovi yhteen: ostin Riivauksen suorastaan riemumielin ja suurin odotuksin viime syksynä Helsingin kirjamessuilta. Se on ihana kirja, yksi parhaista, kertoi moni. Vain yksi ystäväni tuumi, ettei ollut jaksanut kirjaa. Koska pidin tavattomasti Byattin runsaudensarvesta Lasten kirjasta, odotin Riivaukselta jotain vieläkin enemmän. Luin viime syksynä Pienen mustan kirjan, johon ihastuin - keväällä Ragnarök oli jo vaikeampi pala, ehkä hivenen pitkäpiimäinen, vaikka kooltaan tiivis. Lukukokemuksena sekin oli hieno. Riivauksen oli määrä kruunata minun Byatt-faniuteni.

Mutta, ja nyt on aloitettavalla muttalla, aloittelin Riivausta ensimmäisen kerran jo jouluna. Kirja jäi silloin kesken, minkä arvelin johtuvan joululahjakirjojeni houkuttelevuudella. Kokeilin lukea Riivausta uudelleen nyt alkukesästä, mutta kirja jäi taas tauolle. Nyt arvelin syyksi kirjablogikirjan hetkisiä valmistumishetkiä. Koska Riivaus liittyy tiiviisti Lontooseen ja British Libraryyn, otin kirjan matkalukemiseksi. Kuten saatte arvata, kesken jäi, nyt sivulle 136.

Mutta mikä Riivauksessa mättää? Miksi en hullaannu siitä? En, vaikka kirja tarjoaa kaikkia niitä aineksia, joista haluan pitää: kirjalliset puitteet, kuvitteellista ja oikeaakin kirjallisuushistoriaa, akateemisen jännityskertomuksen, ihailemaani peribrittiläisyyttä ja upeasti kirjoitettua kerrontaa. Nimittäin Byatt on, kuten aina, runsassanainen ja taitava. Riivauksessa kaikkea tuntuu olevan liikaa ja hetket niin Rolandin akateemisen maailman kuin hänen löytämiensä Richard Ashin kirjeiden parissa tuntuivat hitailta. Keskittymiseni herpaantui ja mieleni karkasi muiden kirjojen pariin. Uuvuin Riivaukseen jo melkein heti alusta ja koska jo kolmannen kerran päätin jättää kirjan kesken, annan kirjan uinua hyllyssäni jonkin aikaa.

Toivon, että pääsen takaisin Riivauksen maailmaan, mutta pelkään, että Riivauksesta tulee minulle samanlainen ikuisuusprojekti kuin Umberto Econ Ruusun nimestäkin. Olen kirjoittanut kesken jääneistä tai "tauolla olevista" kirjoista aiemminkin täällä. Aihe on sellainen, joka ajoittain pulpahtelee blogeissa, mutta olisi taas kerran hauska kuulla, mitkä ovat teidän muiden kirjallisia kompastuskiviänne? Mikä kirja ei vain natsaa?

Ja kaikki Riivausta rakastaneet, kertokaa, miksi kirja on ollut teille hyvä, rakas tai kiehtova?

P.S. Lontoo-viikkoni tulee samaan vielä parikin jälkijättöistä kirjoitusta. Aloitin nimittäin yhden minulle kirjoja suositelleen vinkistä lukea todella hyvää Itä-Lontooseen sijoittuvaa romaania, mutta kirja ja minä olemme hajamielisyyteni vuoksi nyt eri paikoissa. Luen tässä välillä hieman muuta, nyt aika hyytävää Yhdysvaltain syvään etelään sijoittuvaa laaturomaania, mutta palaan Lontooseen ainakin pari kertaa tämän kesän mittaan.

A.S. Byatt: Ragnarök. Jumalten tuho

A.S. Byatt: Ragnarök. Jumalten tuho
Kustantaja: Tammi 2013, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Ragnarok. The End of Gods 2011
Suomennos: Titia Schuurman
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 152
Englantilainen romaani

Voi olla, että lapsena ei vain pysty kuvittelemaan kaiken loppua. Vaikka maailmassa riehui sota, laiha lapsi pelkäsi loputonta ikävystymistä, sitä ettei tekisi mitään mielekästä, polkisi vain paikallaan päivän toisensa jälkeen, enemmän kuin hän pelkäsi kuolemaa tai kaiken loppua.

Pieni tyttö, Laiha lapsi, on yksi monista toisen maailmansodan aikana maaseudulle evakuoiduista englantilaislapsista. Rikinkatkuinen, harmaa teollisuuskaupunki jää taakse, kun Laiha lapsi saa kulkea arkisessa paratiisissa kevätesikoiden, saarnipuiden ja tuhatkaunojen maisemassa. Sota muuttaa maailmaa: naisille, esimerkiksi Laihan lapsen äidille, sallitaan älyllisiä työtehtäviä, kuten poikien opettaminen. Laihan lapsen isä on sodassa, maailmassa joka on olemassa vain kirjoissa. Laiha lapsi oppii varhain lukemaan ja tutustuu jykevään, vihreäkantiseen teokseen mieltä "Asgård ja jumalat". Tarinoiden sotivat jumalat tietävät päiviensä olevan luetut ja Ragnarök, jumalten tuho odottaa. Laiha lapsi tietää, että sama odottaa hänen isäänsäkin.

Riivauksen ja Lasten kirjan kaltaisten suurromaanien kirjoittajana tunnettu brittiläinen A.S. Byatt on teoksillaan osoittanut taitonsa linkittää korkeakirjallisuus ja kansantarinat ja sadut yhteiskunnallisiin tapahtumiin. Skandinaavisten myyttien ympärille rakentuva Ragnarök (2011) on kooltaan pieni romaani, joka kertoo pienen tytön tunnoista ja peloista sekä siitä, onko viimeinen taistelu saavuttanut toisen maailmansodan aikaisen Euroopankin.

Baldur lähti, mutta ei palannut. Laiha lapsi lajitteli tuoreessa mielessään olennot, jotka lähtivät ja palasivat, ja olennot, jotka lähtivät eivätkä palanneet. Hänen liekehtivätukkainen isänsä lensi kuuman auringon alla Afrikassa, ja hän tiesi sielussaan, että isä ei palaisi. Hän tiesi sen osittain niiden asioiden vuoksi, jotka jätettiin niin selvästi sanomatta, kun perhe jouluna kohotti pienet lasit siideriä ja kilisti isän terveydeksi ja sille toivolle, että hän seuraavana jouluna palaisi.

Byattin teksti on sujuvaa ja kiehtovaa. Hän pääsee syvälle myyttien maailmaan toisaalta ihastellen niitä, toisaalta kyseenalaistaen niitä Laihan lapsen tapaan: on ilo ja mysteeri, että  Asgårdissa ja jumalissa kaikki kerrotaan useita kertoja eri järjestyksessä. Se hämmentää Laihaa lasta ja kentis lukijaakin. On mahdollista tuntea epätoivoa tietämättä tuntevansa sitä.

Perinteentutkimusta opiskelleena minun pitäisi olla hullaantunut siihen tapaan, jolla Byatt esittelee ja käsittelee pohjoismaisia myyttejä. Realisti minussa nautti eniten kuitenkin Laihan lapsen arkimaailman lyhyistä kuvauksista sekä "Englannin puutarhan" hehkuvan luonnon maalailusta. Byatt saa muutamalla sanalla kesän kukoistamaan virnoineen ja niityllä kulkemisineen, ja kuvailee toisaalta kuinka talvi kuihduttaa vihannekset kasvimaalle, valo on kirkasta ja kylmää ja ihmisten täytyy pysyä hengissä kevääseen saakka. On kuin Ragnarök saavuttaisi arjen juuri talvella. Myyttien maailman Byatt hallitsee täydellisesti, teksti toisaalta sivistää, toisaalta muistuttaa meitä kaikkia nykyajan ihmisiä siitä, kuinka perinneaines on kautta aikain auttanut jäsentämään ja selittämään ympäröivää maailmaa.

Laihan lapsen maailmassa myytit sekoittuvatkin arkeen lapsen omassa ajatusmaailmassa. Tämä on kirjan kantava idea ja samalla sen heikkous. Byattin kirja on tietenkin kaukana heikosta, niin hienosti hän kirjoittaa ja niin akateemisen vahvaa hänen kulttuurintuntemuksensa on, mutta kaunokirjana Ragnarökin ongelma on se, etteivät Laihan lapsen ja myyttien maailma kohtaa sillä tavoin kuin romaanissa voisi odottaa. Tytön mielikuvitus ja pohjoisen tarinat toki vertautuvat ja Byatt osaa yhdistää toisen maailmansodan aikaisen sodan sekä myyttejä sisältävien kertomusten tematiikan, mutta myyttien hyödyntäminen jää kuitenkin irralliseksi. Ne ovat omia tarinoitaan romaanin sisällä. Niiden tilalla voisi yhtä hyvin olla muita kertomuksia, satuja tai vaikka populaarikulttuurin tuotteita. Sidos Laihan tytön maailman ja Ragnarökin välillä toki on, mutta olisin toivonut sen olevan vielä vahvempi nimenomaan romaanin kerronnan tasolla.

Tällaisenaankin Byattin pieni romaani on hieno. Se on hyvin kirjoitettu, mielikuvitusta ruokkiva, sopivalla tavalla vaativa ja siten myös palkitseva romaani, joka ylittää proosan, tieteen ja kansantarujen rajat. Se, miten Ragnarökin myyttinen maailma ja Laihan lapsen todellisuus lopulta osuvat yksiin, jääkööt kirjan kansien väliin. Sen kuitenkin paljastan, että kirjan loppu on sellainen, jonka haluan kantaa mukanani pitkään. Romaanin päätteeksi kirjassa on vielä Byattin kirjoittama Ajatuksia myyteistä -essee.

4/5

A. S. Byatt: Pieni musta kirja

A.S. Byatt: Pieni musta kirja
Kustantaja: Teos 2012, Baabel-sarja
Alkuteos: Little Black Book of Stories (2003)
Suomennos: Kersti Juva
Kansi: Iira Oivo
Sivuja: 204
Novellikokoelma, Iso-Britannia


Näissä muukalaisperheissä he tunsivat eksyneensä unimaailmaan, jossa vallitsevia fyysisiä ja sosiaalisia sääntöjä he eivät tunteneet. Jos he jälkeenpäin muistelivat evakkoaikaa, he muistivat sen niin kuin unet muistetaan, avainvälähdyksinä joiden avulla ihminen yrittää kiskoa takaisin sen mikä herätessä haihtuu. Primrose muisti, millaista ääntä maito pitää ruiskutessaan ämpäriin, ja Penny muisti papinrouvan tyhjät luiset kureliivit roikkumassa pyykkinarulla. He muistivat voikukkapallot, mutta ne eivät muistoina vieneet tiettyyn paikkaan tai aikaan.

Lontoon pommitusten aikaan kaksi tyttöä, Primrose ja Penny, joutuvat monien muiden lasten tavoin evakkoon maaseudulle. Metsässä he kohtaavat eräänlaisen hirviön, Olion metsässä, jonka muisto ei jätä heitä rauhaan. Vuosikymmenten jälkeen naiset kohtaavat sattumalta ja päättävät lähteä lapsuutensa metsiin. Synnytyslääkäri ja nuori taiteilijanainen kohtaavat sairaalassa, lääketieteelliset kuriositeettikokoelmat antavat nimen Kehotaidetta-novellille. Kivinainen on äitinsä menettänyt nainen, joka alkaa muuttua kiveksi. Kun hän kohtaa islantilaisen kivenveistäjän, saa hänen elämänsä uuden suunnan. Materiaalia, monenlaista, on tiedossa luovan kirjoittamisen kurssilaisille ja lopulta Pinkissä nauhassa demontoitunutta vaimoaan hoitava mies kohtaa ihmeellisen naisen, kenties aaveen.

Lasten kirjallaan minua suuresti ihastuttaneen A.S. Byattin Pieni musta kirja (2003) venyttää toden ja tuonpuoleisen, reaalisen ja taianomaisen, rajoja. Kokoelman kaikki viisi novellia pitävät sisällään arjen ja magiikan elementtejä: mahdoton yhdistyy tavanomaiseen varsin karmivissakin tarinoissa.

Thorsteinn sanoi että Ines oli jotakin, mitä hän oli osannut vain kuvitella. Koko ikäni olen halunnut havainnollistaa muodonmuutosta teoksissani. Metamorfoosia, joka on ihmismitassa hidasta. Nopeaa sen maan mitassa, jota me asutamme. Sinä olet kävelevä muodonmuutos.

Byattin novellit nojaavat vahvasti tarinaperinteeseen ja ovat novelleina tyylipuhtaita haukkanovelleja. Niissä kaikissa on käänne, jonka jälkeen ennakko- tai alkuasetelma näyttäytyy toisenlaisessa valossa. On virkistävää lukea kokoelmaa, jonka jokainen kertomus kulkee miltei vanhanaikaisesti kunnon tarinankertontaa kantaen, mutta silti yllättäen ja lukijaansa sivistäenkin. Paikoin Pieni musta kirja on niin hieno, että voisin itkeä pelkästä sen lukemisen ilosta. Byatt on taitava - ja Kersti Juva hänen suomentajanaan on vähintään yhtä taitava. 

Lasten kirjan tavoin Pieni musta kirja nojaa vahvaan kulttuurihistorian tuntemukseen. Byatt saa Pinkin nauhan Jamesin näkemään pesukoneen lingossa kieppuvissa Teletapeissa taivaan, kiirastulen ja helvetin piirit; vastaavasti Materiaalia-novellissa, suosikissani, mustattu liesi johdattaa elohopeaan, hammaslääketieteeseen ja lopulta takaisin kotiin.

Kuten Sara toteaa, on Pieni musta kirja näennäisen helppolukuinen, mutta se vaatii kuitenkin aikaa ja paneutumista. Pienessä mustassa kirjassa on paljon sellaista, jotka on vaikea ymmärtää. Novellit imaisevat heti mukaansa, jokainen tarina on kiehtova ja otteessaan pitävä, mutta mitä pitemmälle mikä tahansa kertomus etenee, kohtaa lukija väistämättä suuria kysymyksiä tai pieniä yksityiskohtia, jotka ihmetyttävät, menevät kenties osin ohikin. Tämän vuoksi - tai ansiosta - Pieni musta kirja kestänee useita lukukertoja. Byattin novelleissa on, hieman ristiriitaisesti, minimalistista runsautta. Byatt ei missään nimessä ole hillityn pelkistetty kertoja, mutta Lasten kirjan runsaudensarveen verrattuna kerronta on nyt tiivistä - ainakin byattmaisessa mittakaavassa, esimerkiksi henkilöhahmoja on vain muutama novellia kohden ja myös paikka on usein rajattu, vaikka kertomuksissa liikutaankin sairasvuoteelta Islannin avariin maisemiin.  

Kokonaisuudessaan Pienen mustan kirjan paikon melko karseat tai hyytävät aihepiirit sopivat hyvin marraskuussa luettavaksi.  Byatt ei vain kirjoita, vaan hän luo kokonaisia uusia maailmoja ja mielentiloja. Niiden ansiosta lukijan olo on samaan aikaan hämmentynyt ja tyytyväinen. Tyytyväinen olen siihen, että olen löytänyt Byattista erään uuden lempikirjailijani, hämmentynyt olen kaikkien niiden kulttuuristen merkitysten äärellä, joita Byatt tiiviiseenkin kertomukseen sijoittaa. Suosittelen Pientä mustaa kirjaa kaikille brittiläisyyden ystäville sekä tietenkin kaikille Byattin jo tunteville. Niille, joita Lasten kirjan ja Riivauksen runsaus pelottaa, voi Pieni musta kirja olla hyvä teos aloittaa Byattin tuotantoon tutustuminen.

Pienessä mustassa kirjassa on samaa kuin Primrosen ja Pennyn muistoissa, jotka herättävät tunteen unesta: en pääse pois,  tämä on totta ja olemassa.

****½

A.S. Byatt: Lasten kirja

A. S. Byatt: Lasten kirja
Kustantaja: Teos 2011, Baabel-sarja
Alkuteos: The Children's Book 2009
Suomentanut: Kersti Juva
Kansi: Iira Oivo
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia
Sivuja: 959 (lopussa vielä suomentajan jälkisanat ja vieraskieliset lauseet, koko teos 970 s.)

Ilmapiiri oli sellainen, että hauskanpito oli nyt sallittua, suorastaan pakollista. Nyt olivat pilkan kohteina jäykät mustat röyhelöt, gagaattikaulanauhat, tahrattomat myssyt, kiertoilmaisut ja kunnioituksenosoitukset, sekä myös vakavuus, velvollisuudentunto ja asioiden syvien merkitysten pohdinta, ja niistä tehtiin variksenpelättejä ja kauhunaamioita. Ihmiset pohtivat ääneen ja itsekseen seksiä sekä vakavissaan että kevytmielisesti. Samaan aikaan heissä ilmeni paradoksaalinen taipumus taantua lapsuuteen, lukea ja kirjoittaa seikkailutarinoita, kertomuksia pehmoleluista, näytelmiä esimurrosikäisistä lapsista.

Englantilaisen A. S. Byattin liki tuhatsivuinen suurromaani Lasten kirja (2009) on rönsyilevä kertomus "Englannin puutarhasta" ja siellä asuvista tai sitä liepeilevistä ihmisistä. 1800-1900-luvun taitteen englantilaisessa vehreydessä Todefrighten kartanossa kirjailija Olive Wellwood kirjoittaa satuja. Ne eivät ole millaisia kertomuksia tahansa, vaan polveilevia, fantastisia tarinoita Oliven omista lapsista. Jokainen hänen kirjoittamansa kirja on erilainen, uniikki ja jotain niin Oliven kuin lasten sisimmästä paljastava. Oliven puoliso Humphry Wellwood, tämän veli Basil perheineen, museokuraattori Prosper Cain, eksentrinen keraamikko Benedict Fludd lapsineen sekä monet muut ovat osa Oliven elämää. Uuden vuosisadan alun Eurooppa on monien murrosten edessä: luokkayhteiskunta murenee toisaalla, toisaalla pidetään yläluokan sadunomaisia juhlia, kuten esimerkiksi martinpäivää tai luonnonuskoa korostavaa juhannusta, idylli on särkymässä, mutta siitä halutaan pitää kiinni viimeiseen saakka itse kunkin omista lähtökohdista käsin.

Museoita, kartanoita, pieniä keramiikkapajoja, saksalaisia vierastupia, feministejä, marxilaisia, pankkiireja, keraamikkoja, kirjailijoita, keijukaisia, sudenkorentoja, vesirottia ja teollistuvien suurkaupunkien vilinää, lumottuja hetkiä ja raadollisuutta. Viktoriaanisen ja edvardiaanisen ajan taitekohtaan sijoittuvan kirjan kymmenet päähenkilöt Wellwoodit, Cainit, Fluddit, Sternit sekä lukuisat sivuhenkilöt tutkijoista anarkisteihin ja vapaan rakkauden kannattajista feministeihin ja papistoon kohtaavat toiveensa, pelkonsa ja salaisuutensa, jotka valottuvat heidän taiteensa, tekojensa sekä yhteiskuntaluokkansa kautta. He elävät kertomusten ja satujen maailmassa, mutta myös uuden, hämmentävän ajan kynnyksellä.

Hän rakasti Todefrightia, eikä rakastanut ketään ihmistä yhtään enempää, ei edes Humphrya ja Tomia. Hänelle Todefrightilla oli aina kaksi puolta, yhtäällä sen rakennettu todellisuus, ovet, ikkunat, savupiiput, portaat, ja toisaalla maailma, jonka hän oli luonut sen sisään, sen läpi ja sen alle, kuviteltu sisäkkäinen maailma, käytäviin ja onkaloihin johtavat salaovet, vihreän keijukaiskumman alla aukeava tuonpuoleinen. Hän kuvitteli kotinsa alle kauhistuttavia maanalaisten kiviainesten ja malmien kerrostumia [--]

Lasten kirja on melkoinen teos. Se on ensiksikin oikea runsaudensarvi niin pituutensa kuin ennen kaikkea aihepiiriensä polveilun suhteen. Byatt sukeltaa brittiläiseen luokkayhteiskuntaan, taiteilijaelämään, usean perheen sisäisiin ja välisiin suhteisiin, Lontoon rakentumiseen ja lopulta välillisesti koko brittiläiseen imperiumiin. Se antaa lukijoidensa kurkistaa kveekareiden, taiteilijoiden ja anarkistien sekä katsoa kuinka useita eurooppalaisia monumentteja, muun muassa Victoria ja Albert -museota, rakennetaan. Lasten kirja näyttää Euroopan uuden vuosisadan kynnyksellä yltäen henkilökohtaiselta tasolta yleiseen, englantilaisesta koko maanosan laajuiseen liikehdintään aina vuodesta 1895 vuoteen 1919; toiveikkaasta ja idealistisestä ajasta ensimmäiseen maailmansotaan saakka. Kirjan maailma on koko ajan kiehtova, realistinen ja sadunomainen, arkinen ja maalauksellinen. Sen sävyt kulkevat valoisista tummiin maailmanpoliittisen tilanteen kanssa. Realistisen tason lisäksi Lasten kirjassa on myös sadun taso eikä yksinomaan Oliven kirjoittamien lastenkertomusten muodossa, vaan ihmisten mielessä ja luonnon ihailussa. Lasten kirja on aikuisten kirja, mutta se on myös kirja lapsista - niin konkreettisesti Wellwoodien, Cainien, Fluddien ja muidenkin lapsista kuin metaforisesti lapsenkaltaisesta innosta uuden vuosisadan ja uudenlaisen moraalin edessä sekä aattellisessa idealismissa.

Myönnän, että uuvuin kaiken runsauteen. Luin ensimmäisen osan Alkuja joulu-tammikuun taitteessa, mutta sitten päätin lukea välillä jotain muuta. Tuo jotain muuta osoittautui kymmeniksi kirjoiksi ja aina välillä katselin Lasten kirjaa hyllyssäni ja jostain syystä kirjan jatkaminen tuntui vaikealta - niin kiehtova kuin kirja olikin. Nyt kesäkuussa aloin lukea Byattin romaania uudelleen. Olin unohtanut paljon, joten alun henkilöstöhakemisto tuli tarpeeseen, mutta onneksi pääsin kirjan maailmaan enkä romaanin loppupuoliskolla tuntenut lukiessani kuin suurta intoa. Tällä kertaa uppouduin Byattin luomaan maailmaan koko lailla eläytyen. Uppouduin, koska Byatt on mestarillinen kertoja. Hän kuljettaa tarinaa kronologisesti ja samaan aikaan fragmentaarisesti, tuoden henkilönsä lähelle, mutta etäännyttäen heitä aina sopivasti. Hän ikään kuin näyttää lukijoilleen väläyksiä hahmojensa elämästä ja ajatuksista, mutta siirtyy nopeasti toisen henkilön elämään. Paitsi henkilöidensä tai kokonaisten perhekuntien elämästä Byatt osaa liikkua tunnelmasta toiseen Tämä tekee lukemisesta sekä haastavaa että kiehtovaa.

Kielellisesti Lasten kirja on huikea, kukaan voisi tuskin väittää muuta. Byatt hallitsee niin lavean kuvailun kuin asioiden ytimeen menemisen ja osaa kaiken lisäksi säännöstellä runsautta ja niukuutta sopivasti, koko ajan kauniisti ja tarkasti. Kielikuvat eivät ammu yli, teksti on erittäin luettavaa, kielellisesti melkeinpä mukavaa, mutta asiansa puolesta "täyttä tavaraa". Byatt osaa sivistää, pohtia seksuaalietiikkaa, aate- ja kulttuurihistoriaa sekä ennen kaikkea kuvata runsasta henkilögalleriaansa viisaudella ja lämmöllä siinä määrin, että lukiessani ihastuin, melkein pidätin henkeä, tunsin haikeutta ja viisautta. Kersti Juvalle kuuluu iso kiitos teoksen suomentamisesta. Hän on tehnyt vaativan ja upean työn - jälleen kerran.

Byattin teos on niin valtava, laaja, sivistävä, koskettava ja upea, etten osaa sanoa siitä enää mitään, vaikka paljon sanoinkin, tarttumapintaa on niin hurjasti. Ehkä yritän kerrankin kiteyttää jotain ja totean seuraavaa: Lasten kirja on - ei sen enempää tai vähempää kuin - mestariteos.

*****

Lasten kirjan on blogimaailmassa lukenut Merenhuiske. Maria on kirjoittanut kirjan ensimmäisestä osasta.