Tua Harno: Oranssi maa

Tua Harno: Oranssi maa
Otava 2015
Kansi Timo Numminen
336 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Olivatpa hänen ajatuksensa kuinka viheliäisiä tahansa, ne olivat hänen omiaan. Eikä hän halunnut elää ilman niitä. Hän halusi ajatella monimutkaisia, kipeitä asioita, hän halusi muistaa ristiriitaiset, vaikeat hetket, niiden joukosta hän tunnisti herkät, täydellistä kauneutta hipovat, lohdulliset muistot.

Sannalla menee huonosti. Hän on eronnut, työtön ja raskaana. Elämä tuntuu epätoivoiselta: äiti elää likaisessa lähiökodissa, espoolaisessa rivitalokodissaan asuva isä puolestaan on yhtä etäinen kuin Ville-velikin. Isä kuitenkin tarjoaa apuaan: Sanna pääsee Australiaan viimeistelemään kauppatieteen opintojaan kaivosyhtiössä. Elämä kaivoskaupungissa on kovaa: miehiä on paljon, naisia ei juurikaan. Kaiken keskellä Sanna tuntee vetoa suomalaiseen Marttiin, mutta hakeutuu salaperäisen tutkijanaisen Raldan oppiin ja sitä myötä vaellukselle aavikolle. Onko oikeita valintoja olemassakaan ja missä määrin ihmiset päättävät niistä itse?

Tämä kirjasyksy tuntuu täyttyvän erinomaisista kotimaisista: Katja Ketun Yöperhosen ehdin jo lukea, vuoroaan odottavat muun muassa Laura Lindstedtin Oneiron ja Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki. Tua Harnon Oranssi maa on myös niitä kirjoja, joiden ilmestymistä olen odottanut siitä saakka kun kustantajan kirjakuvastoa luin; Harnon esikoinen Ne jotka jäävät näet suorastaan lumosi minut. Pidin romaania "taideproosana, muodon ja kielen kudelmana, ja kuitenkin tarinansa puolesta luettavana vangitsevuuteen saakka". 

Oranssi maa rakentuu moniteemaisesti ja useamman kertojanäänen varaan: pääosin kertojina vuorottelevat Sanna ja Martti, mutta arvoituksellinen minäkertoja saa myös vuoronsa eikä sivuhenkilöitäkään unohdeta. Teemoja Oranssissa maassa on runsaasti: ulkopuolisuus, raskaus, monenlainen rakkaus, toimeentulo, sukupolvien väliset suhteet, selviytyminen, luottamus ja epäluottamus, Suomi ja Australia, ääriolot kaivoksella ja aavikolla. Teemoja, sivuhenkilöitä ja muutamia juonenlankoja on liikaakin, minkä vuoksi Oranssi maa ei ihan lunasta niitä odotuksia, joita Harnon esikoinen minussa synnytti. Australiaan sijoittuvia sivuhenkilöitä koskevaa (lopulta turhaa) dramatiikka olisi voinut pudottaa poiskin, kolmikko Sanna, Ralda ja Martti olisivat varmasti sen kestäneet. 

Harnon toinen romaani on jakautuu paitsi monen kertojan näkökulmaan, myös kolmeen osaan. Osista ensimmäinen on melko tavanomaista perhe- ja hapuilukuvausta: nuori nainen on hukassa omassa elämässään, perheen murheet painavat hänen olemustaan lyttyyn entisestään, joskin Australia toki antaa lupauksiaan. Toinen, Kaukana-nimeä kantava osa on jäntevä, kaunis ja sopivasti eksoottinen. Aavikko, oranssi maa on nimensä veroinen, rauhan ja hiljaisuuden alla piilee vaaransa. Kolmas osa nivoo kaiken yhteen, vangitsevasti ja valoisasti. Kokonaisuudesta muodostuu kelpo romaani, muttei sellaista (erästä) syksyn kotimaista kirjatapausta, jollaista odotin.

Mutta: Ihan hyvä näinkin. Oranssi maa on laadukas romaani ja Australia tapahtumien keskeispaikkana on kiehtova ja kotimaisessa kaunokirjallisuudessa melko uudenlainen tanner. Sanna on moniulotteinen romaanihenkilö, miksei Marttikin. Oranssi maa on surullinen ja raskas, mutta myös toiveikas tarina, jonka keskiössä on rakkaus - sittenkin ja monitahoisesti.

On sanottava, kiiteltävä, vielä sitä miten erilaisia Harnon kaksi romaania ovat. Jäänkin mielenkiinnolla odottamaan millaisiin kirjallisiin maisemiin Harno seuraavaksi kulkee: taitoa hänellä on.

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Kustantaja: Otava 2013
Kansi:
Sivuja: 269
Kotimainen romaani

Kun tapasin rakastettuni, oli hälyistä. Hän sanoi lähtevänsä kanssani mihin vain. Sanoin hänelle olevani hullun yksinäinen ja hullun tytär, ja ettei vieressäni kauhean moni mies ole pitkään viihtynyt. Hän lupasi jäädä, ja hän jäi.
"And you know she's half crazy,
but that's why you want to be there."

Fridan - Frida Henrietan, Henrin - elämän ihmisistä toiset menevät rikki lähtemällä, toiset jäämällä eikä hän itse tiedä kumpaan ryhmään kuuluu. Hänen isänsä Roger Raymond eli "Raimo", ennen niin Leonard Cohenin näköinen tiskijukka ja myyntimies, sittemmin nukkavieru ja juoppo, oli lähtijä. Äiti, kampaaja Kirsti, puolestaan on se, joka jää. Sama on toistunut aiemmin: Fridan isoisä Poju on lähtenyt monta kertaa, Pojun äiti Siri - o.s. Kurki, Klaus Kurjessa kasvanut - jäi aikoinaan niin, että hiuksetkin ovat harvenivat päästä. Nyt kolmekymppisen Fridan elämässä on Emil, hyvä kälviäläinen mies, ja Fridan pitäisi päättää, uskaltaako jäädä ja rakastaa vai ovatko edellisten sukupolvien lähtemiset luoneet hänetkin kulkijaksi.

Tua Harnon esikoisromaani Ne jotka jäävät (2013) voitti Pentti Saarikoski -kirjoituskilvan. Syystä, voin sanoa heti tekstini aluksi. Ne jotka jäävät on romaani, jossa monen sukupolven tarinat kiertyvät orpouden tunteeseen, sen täyttämiseen ja tyhjentämiseen. Hernkillin suvun kulku vie 1920-luvun Helsingistä 1950-luvun Amerikkaan, muutaman vuosikymmenen takaiselle Vantaalle sekä nykyhetken Ranskaan ja edelleen Helsinkiin. Fridan elämässä soi Leonard Cohen I'm you Manista Take This Waltzin  ja sitä kautta isään, joka oli miltei ikuisesti poissa ja juuri siksi niin läsnä kaikessa:

Kolmas laulu on siis Lorcan runo, joka on puettu kuolevan valssiksi. Mitä siitä opin? Ajattelinko isäni tuoksi laulun kiertäjäksi, kyyniseksi ja nöyräksi runoilijaksi, joka antaisi kaiken naisen vuoksi ja jolla lopulta ei olisi muuta annettavaa kuin riutunut mielensä, vartalonsa ja muistikirjansa? Silloin kun isä kiersi maailmaa, hän ei ollut tuo sammaloitunut mies, jonka hihansuut olivat puistattavan likaiset.

Ne jotka jäävät on vahva devyytti. Harnon romaanista on vaikea löytää mitään heikkoa tai huonoa. Teos on monilta osin tyypillinen esikoisromaani: Sen henkilöt hakevat rakkaudessakin itseään, moni on hukassa ja kaikki on niin haikeaa, että pakahduttaa, mutta hyvällä tavalla. Koska tapanani kuitenkin on nostaa esille kaikkien kirjojen, niin erinomaisten kuin heikkojenkin, eri puolia, totean että Pojun Amerikan-seikkailujen kuvauksia voisi voinut karsia. Toinen toistaan seuraavien avioliittojen yksilöity kuvaus ei tuo mitään uutta romaaniin, joskin toki Pojun irrallisuus ja aina uusien ja uusien suhteiden toisteisuus antaa ainakin yhden selityksen Raimon koko elämänkululle. 

Harnon kerronnassa lähes kaikki tuntuukin olevan kohdillaan. Hän osaa punoa nuoren ihmisen elämän, menneen ja nykyisyyden yhteen melkein kuin Juha Itkonen konsanaan: Manhattan-sipsit ja Top Gun, Montpellierin lavastemaiset kadut sekä helsinkiläisen aamupäivän tunnit pimennysverhon takana mahtuvat kaikki samaan tarinaan. Hänen tekstinsä on samalla kertaa taideproosaa, muodon ja kielen kudelmaa, ja kuitenkin tarinansa puolesta luettavaa vangitsevuuteen saakka. Harnon lauseet ovat ihania: joskus erehdymme toivomaan, että rakastettumme tekisi meidät onnelliseksi, mutta kauheinta on,  kun vaadimme sitä lapsiltamme. Totta! Jotkut kohtaukset jäävät ehkä hieman irrallisiksi, mutta toisaalta kaikki lähtevät ja jäävät ihmisetkin ovat irrallisia - he ovat irrallaan toisistaan ja ympäröivästä maailmasta, kunnes suku, rakkaus tai sattuma sitoo heidät hetkeksi yhteen samalla tavalla kuin Leonard Cohenin sanat toimivat siteenä saavuttamattoman isän ja omaa paikkaansa hakevan tyttären välillä.

Ne jotka jäävät vakuutti ja vaikutti. Romaani sisältää melkein kaiken sen, mitä kaunokirjallisuudessa rakastan: hyvän tarinan - tai monta tarinaa -, kaunista kieltä, raikkautta ja rosoisutta sekä kuin kaiken hyvän päälle vielä erään suosikkilaulajani sanoitusten ympärille rakentuvat jännitteet. Tiedän, että on vaarallista julistaa vuoden parasta esikoista huhtikuun alussa, mutta veikkaan ja toivon Harnon kirjalle paljon palkintoehdokkuuksia. Ne jotka jäävät on kirja, jonka voisin (ainakin jonkin aikaa) panna joka yön tyynyn alle nukkumaan mennessäni.

4,5/5

Lukekaa myös Hannan ja Saran kirjoitukset kirjasta. Toivottavasti meidän kaikkien kolmen tekstit innostavat muitakin tarttumaan tähän hienoon romaaniin.