Favilli & Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille

Elena Favilli ja Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille

S&S 2017

Good Night Stories for Rebel Girls:100 Tales of Extraordinary Women 2016

Suomentanut Maija Kauhanen

200 sivua
Italialais-amerikkalainen lasten tietokirja

Kaikille kapinallisille tytöille:

    Unelmoi rohkeammin

    Kurota korkeammalle

    Taistele kiihkeämmin

    Ja epäilyn hetkellä muista:

    sinä olet oikeassa.

Nämä alkusanat johdattavat saduiksi kutsuttujen tarinoiden äärelle. Satujen päähenkilöinä ovat muun muassa Ada Lovelace, Anna Politkovskaja, Elisabeth I, Frida Kahlo, Kleopatra, Malala Yousafzai, Michelle Obama, Rosa Parks, Sonita Alizadeh, Virginia Woolf  ja Yoko Ono. Eri aikoina eläneet (tai edelleen elävät) naiset saavat tarinansa kerrotuksi sadunomaisesti, olipa kerran -tyylillä, mutta vahvasti tosiasioihin pohjautuvana.

Joukkorahoituksen mahdollistama Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille. 100 tarinaa ihmeellisistä naisista on kirja, josta oli helppo innostua ennakkoon. Eräänlainen naisten maailmanhistoria kuvitettuna ja lapsille sopivana. "Voimaannuttavaa, ihanaa", ajattelin.

Heti ulkoasu ihastuttaa: kannen leikkisä fontti ja värimaailma, tekstien ja kuvituksen rytmitys, etenkin kuvat. Iltasatujen (puhun kirjasta nyt tällä nimellä) kuvituksen on laatinut 60 naistaiteilijaa eri puolilta maailmaa, mukana myös suomalainen Riikka Sormunen. Kuvat ovat  upeita, erilaisia, värikkäitä, kuvattaviensa näköisiä, hauskalla tavalla kunnioittavia. Lopuksi kirjan omistajaa kehotetaan vielä piirtämään oma muotokuvansa. Mainiota.

Emme voi antaa lastemme kasvaa tässä korruptoituneessa hirmuhallinnossa.
-Patria Mirabal

Kirjan tekstit ovat napakoita. Ne noudattelevat keskenään aika lailla samaa, ikiaikaisten satujen rakenteesta tuttuja kaavaa: olipa kerran -tyylisyys johdattelee sankarittaren lapsuuteen, mukana on usein vastoinkäymisiä, muttei toki aina, ja lopussa on nosto, jonka tarkoitus lie suunnata (tyttö)lukijoiden ajatukset siihen, että kaikki on mahdollista. Kuvasivulla on sitaatti, jossa tarinan päähenkilö kertoo jotain tärkeää omin sanoin. Lyhyet tarinat toimivat hyvin ja ovat mitaltaan sopivia iltasaduiksi.

Vaikka kirja on nimensä mukaisesti iltasatukirja ja vaikka sitä voi lukea varmasti jo eskari-ikäisille ja pikkukoululaisillekin, uskoisin kirjan antavan eniten isommille alakoululaisille ja miksei meille aikuisillekin. Itse luin kirjaa kuudesluokkalaiseni kanssa. Hän lumoutui kirjasta niin, että halusi lukea satuja minulle ääneen ja innostui myös hakemaan lisätietoa useista kirjan naisista. Olen tästä iloinen monestakin syystä: mikä voisi olla parempaa kuin yhteinen lukuhetki oman lapsen kanssa. On melkoista hemmottelua olla se, jolle luetaan. Toiseksi kirja ehkä tärkein tehtävä, saada naisten historiaa tunnetummaksi, täyttyi: tarve ahmia lisätietoa kertoo jo omaa voimauttavaa tarinaansa.

Lisätietoa tulikin. Iltasatuja on näet varsin lempeä kirja, kuten kuta kuinkin kaikenikäisille sopivan teoksen kuuluu ollakin, ja lempeydessään siinä on siloittelua. Esimerkiksi Mirabalin siskoksista ei kerrota, että neljästä naisesta kolme joutui Trujillon hirmuhallinnon salamurhaamiksi - ehkei lastenkirjassa tarvitsekaan (ei ainakaan, jos kirjaa luetaan eskarilaisille), mutta nokkela alakoululainen ainakin meillä kiinnitti huomioita siihen, että siskoksista kolme kuoli samana päivänä vuonna 1960 ja etsiytyi heti Googleen. Samoin Virginia Woolfin avio-onnea korostettiin, vaikka masennus mainittiinkin (ei kuitenkaan itsemurhaa). Woolfin elämäntarinaa en sen kummemmin avannut lapselleni, olen vain iloinen että Woolf tulee hänelle nimenä tutuksi. Ehkä hän aikuisena innostuu lukemaan Oman huoneen tai Mrs. Dallowayn.

Joissakin tarinoissa naisten elämää katsotaan miesten kautta: koska hän oli tyttö, ei häneltä odotettu sitä tai tätä. Laura kirjoittaa aiheesta oivallisesti. Osin olen Lauran kanssa samaa mieltä: moni kirjan nainen (mutteivat kaikki) todellakin on olemassa suhteessa miehiin. Mutta mietin myös sitä, että italialainen yhteiskunta - Iltasatujahan on amerikkalaistuneiden italialaisten kirjoittama - on edelleen vielä paljon suomalaista yhteiskuntaa patriarkaalisempi. Lasikatto siellä on naisille kauempana kuin meillä. Keskustelin aiheesta tyttäreni kanssa. Hän ei ollut kiinnittänyt asiaan kirjan sisällössä mitään huomiota, joten tästäkin saimme hyvän keskustelun aikaiseksi.

Aika mainio onkin tällainen teos, joka toisaalta ihastuttaa, toisaalta hieman provosoi ja koko ajan herättää halun tietää lisää. En myöskään keksi toista vastaavaa teosta, joten ihan yleissivistävänä kirjana sen soisi päätyvän monen luettavaksi. Kaiken lisäksi satujen kohteeksi valikoitujen naisten tarinat ovat ilahduttavan monipuolisia. Iltasatuja-kirja katsoo historiasta nykyisyyteen ja moni tarina antaa toivoa: niin kirjan nuorin tyttö, translapsi Coy Mathis kuin afganistanilainen räppäri Sonita Alizadeh tai meksikolainen aktivisti Eufrosina Cruz.

Kirjan sanoma voisi tiivistettynä näkyä vaikkapa Charlotte Brontën sanoissa: En ole enkeli, enkä aiokaan olla niin kauan kuin elän: Aion olla oma itseni. Siinäpä tavoitetta kaikille. Vaikka Iltasaduissa kapinallisille tytöille on muutamat muttansa, suosittelen teosta lämpimästi ihan kaikille. Favillin ja Cavallon kirja kietoo tarinoihinsa, opettaa historiaa, katsoo tulevaan. Sen ydinsanoma tuntuu sanovan: sinä osaat mitä vain.

Peter Sandström: Laudatur

Peter Sandström: Laudatur
S & S 2016
Laudatur 2016
Suomentanut Outi Menna
Päällys Anders Carpelan
228 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Nämä olivat meidän jälkiämme, Seepran ja minun, höyhenenkeveitä ja kivikovia, ne olivat jatkuvasti läsnä mutta niitä oli miltei mahdoton nähdä, se vaati harjaantunutta silmää, kenties arkeologin tai geologin tapaa tarkkailla maisemaa joka näytti maallikon silmissä pellolta tai metsältä mutta jossa ammattimaisen filtterin läpi katsottuna paljastui merenpohjia, kalastajakyliä, paikkoja joissa oli asunut ihmisiä [--].

Peter Sandströmin Laudaturin takakansiteksti alkaa sitaatilla: Onni on sellainen, että se ei aina näyttäydy usein, mutta jossain se aina lymyää. Lainaukseen tiivistyy koko romaanin ydin. Elämä ei ole helppoa, vaan se on ristiriitojen, epävarmuuden, muistojen ja odotusten täyttämää. 

Kaksi vuotta sitten luin Sandströmin Valkean kuulaan, joka on julmankaunis romaani menneestä ja nykyisyydestä, kipeistä suhteista vanhempiin, ja joka kysyy enemmän kuin vastaa. Laudaturissa on samoja kaikuja ja roppakaupalla uutta: tällä kertaa naimisissa oleva mies, Peter, elää Turun Port Arthurissa ja koettaa tulla toimeen vaimonsa ja lastensa kanssa. Seepraksi nimetty viisikymppinen vaimo on yllättäen raskaana, mutta syventyy yliopistouraansa tavaten Mäkiseksi nimettyä ihmistä. Lapset ovat kasvaneet etäälle, monista syistä. Ajatuksissaan Peter palaa elokuuhun tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan ja lapsuudenkodissaan Pohjanmaalla viettämäänsä hämmentävään kesään ja siellä vanhempiensa säröilevään liittoon.

Siinä missä Valkeassa kuulassa keskiöön nousi pojan ja äidin (toki vähän isänkin) suhde, ovat Laudaturissa keskiössä parisuhteet ja vanhemmuus sekä Peter itse. Laudatur on edeltäjäänsä lempeämpi, niin ikään hieno romaani, joka kasvaa menneestä nykyiseen: Sukupolvet ketjuuntuvat ja virheet toistavat itseään, niitä ei voi välttää, mutta niihin on hyvä suhtautua armollisesti, vaikkei se helppoa olekaan. Tietynlainen itsearmollisuuden ja -ruoskimisen tunneaallokko on läsnä vuoroin ilkikurisesti, hetkittäin melankolisesti, usein lempeällä ironialla nähtynä.

Ymmärtääkö ihminen maailmaa – vai maailma ihmistä? Sandström on riemastuttavan omaehtoinen kertoja, joka nojaa sekä realismiin että absurdismiin, ja jonka taidokas kerronta tulee mielenkiintoisesti ihan liki ja kuitenkin samalla kertaa etäisyyttä ottaen. Kuin katsoisi kaikkea samettiverhojen takaa ja kurottaisi kohti kuulasta maisemaa. Kokonaisuus on kuin kannessakin kuvattu karuselli: tietynlaista alkumiehisyyttä karusellin tasaisessa liikkeessä joka vei koko ajan eteenpäin; niitä iloja, joista nauttia syksyn jo kerätessä voimiaan valmiina levittämään kylmän viittansa kaiken vehreyden ylle.

Paljon tiivistyy esimerkiksi torin kiveykselle pudonneeseen vaurioituneeseen omenaan, jossa Peter näkee arvoa; jonka tuoksu voi pelastaa; jonka voi kuvitella kotiinsa; joka saa hymyilemään.Vaikka pohjalaislähtöisen turkulaisen maailmasta on varmasti matkaa Pohjois-Karjalassa varttuneen helsinkiläisen maailmaan (tai ehkei sittenkään!), tuli Laudaturin rinnalle mielessäni Ismo Alangon sanat: "Elämä on ruma, kaunis ja rakas, rikas, rämä, mutta oma". 

Sellainen on Laudaturkin, niin rujo – ja niin kaunis. 

P.S. Peter Sandströmin romaanihenkien keskeishenkilö kantaa (aina?) kirjailijan omaa nimeä. Siksi linkitänkin Sandströmin hienon kolumnin täällä näin.

Karin Erlandsson: Kuolonkielot

Karin Erlandsson: Kuolonkielot
S&S 2016
Missdåd 2016
Suomentanut Taija Mård
Kansi Sanna Mander
263 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen rikosromaani

Ajatus autosta ei jättänyt häntä rauhaan. Olisi pitänyt tarttua kiikariin heti, kun ääni alkoi kuulua.
Mahtoiko hän olla ainoa, joka tiesi autosta? Pitäisikö hänen ilmoittaa siitä jonnekin? Kaupunki oli niin pieni, että varmasti joku tietäisi, mihin se oikein liittyi.

Kesäkuu 1992, ruotsinkielinen Pohjanmaa: Leskirouva Lean asunto on torin laidalla. Unettomina aamuöinä Lea kuuntelee usein musiikkia, kuten nytkin Chopinia, ja keittää teetä. Tällä kertaa rauhan rikkoo hurjasteleva auto. Pian joukko juhannusta viettäviä nuoria aikuisia löytää metsiköstä naisen ruumiin. Nuori toimittaja Sara on saanut ensimmäisen työpaikkansa paikkakunnan lehdestä, mutta todellinen syy muuttoon on hevostallia pitävä itsetietoinen Robert. Sara kuvittelee kesän aikana kirjoittavansa mukavista kesäjuhlista ja muista maaseudun tapahtumista, mutta toisin käy. Seudun ihmisillä on menneisyydessään monenlaista eikä Saran oma kotiutuminenkaan suju ongelmitta.

Onpa hyvä, että meillä on töissä työaikaliukumat. Karin Erlandssonin Kuolonkielot näet piti otteessaan niin, että minun oli luettava kirja loppuun eräänä aamuna ja lähdettävä töihin hieman myöhemmällä bussilla. En voinut jättää kirjaa kesken ja luettavaa oli jäljellä sen verran vähän, että minun olisi joka tapauksessa pitänyt ottaa bussikirjaksi toinenkin teos. Näin ollen istuin olohuoneessamme hieman kauemmin, perheen aamutohinoiden äänet vaipuivat jonnekin ja luin Kuolonkielot loppuun. Koin valtavaa iloa siitä, että tarina kantoi näin hyvin! Vetävän teksti on laadukkaasti suomentanut Taija Mård.

Ja heti otan hieman takaisin: Vaikka Kuolonkielojen tarina kantoi ja mysteeri viihdytti, ei Erlandssonin romaani ole mikään erityisen mieleenpainuva kotimaisen jännityskirjallisuuden merkkipaalu. Mutta ei sen tarvitse sellainen ollakaan. Se on kuin päivitetty versio ruotsalaisen Maria Langin dekkareista, joissa kuolema tapahtuu (yleensä!) pikkukaupungeissa ja kaupunkilaisten elämää seurataan laajemminkin. Myös kesä sekä tapahtuminen sijoittuminen reilun 20 vuoden taakse lisäävät nostalgian tuntua. Tämä kaikki sai tekstin tuntumaan alussa hieman pikkusievältä.

Pikkusievyys on kuitenkin vain pintaa. Erlandsson rakentaa koko ajan tiivistyvää jännitystä hienovaraisesti. Suomenruotsalaisen pikkukaupungin asukkaat osaavat kyllä rakentaa omat kulissinsa ja tästä syystä muutamat kohtaukset tulevat päin kasvoja, Kuolonkielojen henkilöiden kohdalla ihan konreettisestikin: rajusti ja julmasti. Erlandsson on taitava henkilökuvaaja, mikä näkyi myös hänen esikoisromaanissaan Minkkitarhassa. Hänen henkilöhahmonsa eivät mahdu yhteen muottiin, vaan kaikilla on salaisuuteensa, niin vainajalla kuin kaikkea tarkkailevalla vanhuksella Leallakin. Yhtä lailla Erlandsson taitaa ajankuvankin: 1990-luvun alun Suomi on monella tapaa erilainen kuin nykyinen maamme, mistä omaa kieltään kertovat niin naispapin postilaatikkoon tungetut koirankakat kuin tietenkin lankapuhelimiin paljolti pohjautuva tiedonkulku. Kettutytöistäkin puhutaan.

Vaikka Kuolonkielojen keskeisimmissä käänteissä on osin ennalta-arvattavuutta, on kokonaisuudessa yllätyksiäkin. Suosittelen kaunsikantista Kuolonkieloja lukemiseksi silloin, kun kaipaa aivoja kevyesti askarruttavaa perinteistä jännitysromaania. Kevääksi ja kesäksi, etenkin (tietenkin) kielojen aikaan, se käy myös vuodenaikaromaanista.

--
P.S. Kuolonkieloista ovat kirjoittaneet myös Lukuneuvoja, Mari ja Ulla.

Takashi Hiraide: Kissavieras

Takashi Hiraide: Kissavieras
S&S 2016
Neko no Kyaku 2001
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Ulkoasu Satu Kontinen
152 sivua
Arvostelukappale
Japanilainen romaani

"Jospa siepataan se?"
Madalsin varta vasten ääntäni ja vaimoni naurahti sanoilleni voimattomasti. Miten joku joka oli käynyt peremmälle sekä taloomme että sydämiimme, saattoi yhä olla vain vierailija?

Tokion laitamilla kirjallisella alalla työskentelevän kolmekymppisen pariskunnan elämä muuttuu, kun pyykinkuivaukseen käytetylle pihalle ilmestyy kissa. Pieni Chibi kulkee vapaana siellä missä haluaa, vähät välittää ihmisten maailmasta, mutta ihmisten laita kissojen suhteen on toisin.

Miten viehättävä voi kirja olla! Ja kuinka kaunis sekä ulkoa että sisältä. Aloitan ulkoa: Takashi Hiraiden Kissavieras on ulkoasultaan niin hurmaava ja suloinen, että romaania katselee ilokseen, sitä tekee mieli pitää esillä olohuoneen pöydällä, ja Satu Kontisen suunnitteleman kannen kissan vihreiden silmien sisäkannessa jatkuva väritys luo tasapainoisen, tyylikkään, hillityn ja samalla veikeänkin vaikutelman.

Jos kansi viehättää, niin sitä tekee Kissavieraan sisältökin, kissamaisen omaperäisesti, Raisa Porrasmaan raikkaana suomennoksena. Romaanissa on pientä vierautta, joka saattaa johtua kerronnan jonkinlaisesta (mielikuvieni?) perijapanilaisuudesta tai siitä, että Hiraiden kertoja kuvaa kaikkea hieman ulkopuolisena, vaikka välittääkin kokemansa ilon kepeyden ja surun painon. Ja onhan kissakin eläimenä omanlaisensa, oman etäisyytensä ottava. Niin tai näin, lukiessani kokemani vieraus on yksinomaan hyvää laatua ja Kissavieras ihastuttavaa luettavaa.

Hiraiden kirjoitustyyli on samalla kertaa runollista ja lakonista. Hän ikään kuin raportoi tapahtumia: muuttoja, poliittisia ja kulttuurisia muutoksia Japanissa, töitä... Toisaalta hän hidastelee, pysähtyy tuokioihin. On ajelehtivia pilvenhattaroita, sydämen muodostavia (parittelevia) sudenkorentoja, kellonsoittoa buddhalaistemppelissä ja kohtaloksi kutsuttu voima, jonka voi ajatella puuttuvan peliin Chibin myötä. Pieni Chibi on Hiraiden romaanin alkusyy ja taloon ja sydämeen käyvä vierailija, joka kulkee omia polkujaan.

Kissavierasta lukiessa pakostakin rauhoittuu. Lopputulos on yllätyksellinen ja vesivärimäisen haikea pieni romaani - kuten Zephyr sanoo: kissamainen kirja!

Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Kate Atkinson: Hävityksen jumala
S & S 2016
A God in Ruins 2015
Suomentanut Kaisa Kattelus
494 sivua
Päällys Anders Carpelan
Arvostelukappale
Brittiläinen romaani

He olivat kaikki onnellisia, siitä Teddy ainakin oli varma. Myöhemmin hän ymmärsi, ettei asia ollut koskaan niin yksinkertainen. Onnellisuus niin kuin elämäkin on hauras kuin linnun sydämen sykäys, ohimenevä kuin sinililjat metsikössä, mutta niin kauan kuin sitä kesti, Fox Corner oli unelma Arkadiasta.

Siinä on Teddy Todd: runoilijanalku, toisen maailmansodan aikainen lentäjä, myöhemmin Nancyn aviomies, niin vieraanlaista elämää elämän Violan isä, ja Sunnyn ja Bertien isoisä. Eräänlainen oman aikansa jäänne, joka elää elämää, jonka toteutuminen on hetkestä kiinni. Elämä tuo hänen eteensä vuodenaikojen ja vuosien vaihtelut, taiteen - tai Taiteen, myönnytyksenä äidilleen -, kauriinjuoksun, monenlaisen rajankäynnin.

Muistattehan Elämä elämältä -romaanin Ursula Toddin? Naisen, joka eli monta elämää - tai vain yhden, sattuman ja näkökulmavaihdosten oikusta. Tuoreessa romaanissaan Hävityksen jumala Kate Atkinson palaa Toddin perheen pariin ja kertoo nyt Ursulan veljen Teddyn tarinan, yhden niistä - yhden mahdollisen.

Jos jostakin kirjasta voi sanoa, että kyseessä on yksi koko vuodelta eniten odottamistani käännöskirjoista, niin juuri Hävityksen jumalasta. Blogistanian Globaliankin voittanut Elämä elämältä näet oli kirjavuoteni 2014 suursuosikki, joten Atkinsonin uuden romaanin odottaminen miltei jännitti. Millainen olisi Teddyn tarina? Voisiko Atkinson tarjota jotain samanlaista uutta kuin Ursulasta kertovassa romaanissaan? No, Teddyn tarina on oikein hyvä, mutta ihan Elämä elämältä -kirjan tasolle tämä ei yllä. Samanlaista rakenteellisesti leikittelevää, uudenlaista viehätystä ei nyt ole, vaikka Atkinson toki osaa tässäkin kikkailla onnistuneesti.

Siinä, ettei Hävityksen jumala pääse samaan, ei ole mitään vikaa tai syytä hätääntyä lukijana. Atkinsonin romaani on laadukasta luettavaa, joka etenee hypellen eri  aikakaudesta toiseen. Se tuo lukijansa eteen Toddin suvun erään tarinalinjan, erään mahdollisuuden, josta kasvaa yhden miehen ja hänen kauttaan yhden sukuhaaran tarina, joka yltää ajallisesti 1920-luvulta 2010-luvulle saakka. Keskeisin on vuosi 1944, josta romaani alkaakin. Vaikka äänensä saavat myös Teddyn perhe, etenkin Nancy ja Viola, on kokonaisuus vahvasti Teddyn. 

Atkinson kuvaa hienosti Teddyn mielenliikkeitä ja ihmiselon kerroksia: miten paljon on sattuman varassa, minkä verran omat valinnat vaikuttavat. Lukijan tiettäväksi tulee myös kirjailijan rooli, miten yksittäinen kerronnallinen ratkaisu voi muuttaa kaiken - vai voiko? Elämä elämältä -romaanin lukeneet ovat tietenkin kiinnostuneita lukemaan sivujuonteena myös Ursulan yhdestä mahdollisesta elämästä, ja minun täytyikin tämän tuoreen lukukokemukseni jälkeen palata pätkittäin suosikkiromaaniini, koska Teddylle tapahtunut alkoi kiinnostaa nyt toisella tavalla.

Vaikka en tavoittanut ihan samaa lumoa kuin Elämä elämältä -teoksen luettuani, sain laadukkaan ja koskettavan lukuelämyksen, jonka toivon väreilevän mielessäni vielä kauan. Nimittäin romaani, josta päällimmäisenä mieleen jäävät ihmiselon hauraus, rakastamani peribrittiläisyys, ajan laskostuminen sekä legenda lumikellosta, ei voi kuin sykähdyttää.

Paavo Halonen, Antti Kauppinen ja Ulla Kokki: Armas aika. Intohimona joulu

Paavo Halonen, Antti Kauppinen ja Ulla Kokki: Armas aika. Intohimona joulu
Schiltds & Söderströms 2015
224 sivua
Jouluinen tieto- ja keittokirja

Kun syksyn sateet muuttuvat painostavaksi, loppumattomattomaksi kaamokseksi, alamme valmistella joulua. Ilman jouluaskareita ei joulu tule. Meille oma rauha, se että sulkee maailman ulkopuolelle, on tärkeä osa joulunaikaan siirtymistä.

Hyvää itsenäisyyspäivää! Meillä itsenäisyyspäiväperinteisiin kuuluvat tietenkin kynttilät ikkunalla sekä linnanjuhlien katsominen, mutta myös yhä syvemmälle joulutunnelmaan virittäytyminen: piparkakkutalo odottaa kokoamistaan ja alkuillasta aion paistaa vuoden ensimmäiset (luumu)joulutortut (omenaversioita olen tehnyt jo pari kertaa). Myös nyt esittelemässäni kirjassa ollaan joulutunnelman ytimessä.

Muistatteko, miten jokunen aika sitten kirjoitin kirjeen joulupukille. Toivoin kirjeessä hyvää joulunalusajankirjaa sillä silloin esittelemäni ei osunut ihan täysin yksiin oman makuni kanssa. Toiveeseeni vastattiin nopeammin kuin osasin aavistaa, sillä Armas aika tavoittaa joulun ajan tunnelman juuri sillä tavalla kuin näissä lifstyle- tai katselukirjoissa haluan.

Paavo Halosen, Antti Kauppisen ja Ulla Kokin teos on itse asiassa paljon enemmän kuin katselukirja. Siinä on toki huimaavan kauniita kuvia, miltei vermeerläisiä sävyjä nykyhetken kontekstissa. Mutta siinä on myös hieman "napostelua ja askartelua" sekä kaikkein eniten ruoka-ohjeita ja -tunnelmia. On puuroja ja leipiä - tamminiemenleipää on vielä pakko kokeilla -, on kasvis-, kala- ja liharuokia, leivonnaisia (kirsikkasacher!) ja jopa kettukarkkien ohje. En ole vielä kokeillut ohjeita, mutta ne vaikuttavat hyvin laadituilta ja vaihtelua on helpoista haastavammin toteutettaviin, perinteisistä uusiin, eksoottisiinkin herkkuihin.

Kaiken lisäksi sen jokaisella reseptillä on tarinansa: tarina, joka lisää tunnetta siitä, että vaikka joulu on aina uusi ja omanlaisensa, on joulunvietossa aina linkkejä sukupolvesta toiseen, ystävältä ystävälle, kirjan tekijöiltä lukijoille - ja ehkä lukijoilta omille läheisilleen.

Ennen kaikkea Armas aika on ihana kirja juhlista jaloimmasta: koko marraskuukin voi olla yhtä aattoa. Teos ei ole suotta saanut alaotsikokseen Intohimona joulu. Niin se vain on, että vaikka Suvivirressä lauletaan armaimmasta ajasta, kesästä, niin kyllä tämä kesän talven keskelle (tosin näin vesisadekeleillä ajatus talvesta on niin surkea, sitäkin suuremmalla syyllä on hyvä tunnelmoida joulua!) tuova juhla on ihan yhtä armas sekin. Halosen, Kauppisen ja Kokin kirja on miltei pakollista omistettavaa kaikille joulua rakastaville. 

P.S. Upeita lauluja tekevä Aino Venna teki kirjan innostamana kappaleen Natas e manteiga. Reetta Aallon ohjaama musiikkivideo on katsottavissa Youtubessa.

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö
Schildts & Söderströms 2015
Alkuteos: How to build a girl 2014
Suomentanut Sari Luhtanen
Kannen kuva: Ellis Buttrey
361 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen romaani

Minä en... halua enää olla minä. Minun tämänhetkinen olemassaoloni ei toimi.
Haluan samanlaista elämää kuin pankin mainoksessa, jossa lauletaan "rennosta lauantaiaamusta" - jossain Lontoossa on valtava asunnoksi muutettu varasto, jossa minä luen aamulehteä pehmoisessa froteeaamutakissa.[--]
Makaan sängyn alla ja pohdin, millä todennäköisyydellä nykyisen Johanna Morriganin elämä olisi sellaista.

Wolverhampton 1990-luvun alussa. Johanna Morrigan on pyöreä neljätoistavuotias englantilaistyttö väärältä postinumeroalueelta. Nokkela ja suulas, mutta sen verran yksinäinen, että Mum-deorantti käy hyvin treffikumppaniksi peiton alle. Ja sitten uudistuminen: Dolly Wilde, muutaman vuoden vanhempi palvottu ja pelätty kriitikko, joka pöllyttää peittoja kenen tahansa haluamansa miehen kanssa ja joka juo, polttaa ja pitää ohjat omissa käsissään. Mutta kuinka kauan Johanna jaksaa olla Dolly?

Brittiläinen Caitlin Moran on Suomessakin tunnettu ainakin teoksestaan Naisena olemisen taito. Kotimaassaan Isossa-Britanniassa Moran on tunnettu journalistina, tv-kasvona, ahkerana twiittaajana sekä feministinä ja humoristina. Näin minusta tuli tyttö on romaani, joka kysyy mitä tehdä, kun on rakentanut itsensä vääristä palikoista.

Feminismi ja humorismi ovat Näin minusta tuli tytönkin kantavia voimia. En ole perehtynyt Moranin elämäkertaan, mutta olen ymmärtänyt, että Johannan hahmossa on paljon samaa kuin Moranissa itsessään. Ajatus teini-ikäisestä musiikkikriitikosta olisi romaanin puitteissa epäuskottava, mutta koska Moran on itse kirjoittanut kritiikkejä lehtiin jo hyvin nuorena, on Dollyksi muuttuneen Johannankin toimittajanura oikeasti mahdollinen. Nuoruus on myös yksi romaanin punaisista langoista, ehkä se kaikkein keskeisin. Luin viime lauantaina Helsingin Sanomien Aino Frilanderin kritiikin kirjasta ja hymyilin. Nimittäin Näin minusta tuli tyttöä lukiessani minäkin ajattelin Sue Townsendin Hadrianus Molea: läsnä ovat sama teini-iän epävarmuus, brittiläisen luokkayhteiskunnan heijastuminen kotioloihin, halu saada kumppaneita, oman aikansa populaarikulttuuri... Moran toki kirjoittaa kuitenkin enemmän aikuis- kuin teiniyleisölle. Hän muistelee ehkä osin omia kokemuksiaan, mutta kirjoittaa ne fiktioksi.

Moran kirjoittaa niin hauskasti, että lukiessaan saa nauraa monta kertaa. Hän nauraa niin Johannalle kuin koko rock(kukko)kulttuurille ja hieman Johannan perheellekin. Samalla hän on kuitenkin romaanihahmojensa puolella. Feministinen ote kantaa läpi koko romaanin ja kuten missä tahansa tasa-arvoasiassa, kyse ei ole vain nuoren naisen tiestä miehisessä rockmaailmassa, vaan vahvasti myös koko yhteiskunnan epätasa-arvoisuuden osoittamisessa. Johanna pystyy irtautumaan Wolverhamptonin lähiöstä, mutta millaiset lähtökohdat ovat sosiaaliviraston elättävän perheen lapsilla, joiden hammaslääkärireissut sujuvat siten, että suusta revitään kerralla irti viisi mätänevää hammasta ja reippauspalkinto tästä kaikesta on tietenkin uusi karkkipussi. Johannan perhe on tuskin poikkeus parinkymmenen vuoden takaisessa Britanniassa - tai nykyisessäkään. Näin minusta tuli tytössä Thatcherin vaikutus näkyy vahvasti, vaikka rautarouvan ote vallankahvasta on jo irronnut.  Isäkin sanoo, ettei heillä äänestetä "vitun Thatcheria".

Moranin tekstin hauskuus on samalla kertaa raikasta ja roisia. Sen verran nainti- tai suoranaisia jyystösuorituskohtauksia romaanissa kuitenkin on, että pieni karsinta ei olisi tehnyt pahaa. Vähemmälläkin uskoo, että Johanna haluaa Donnana ottaa kaiken omiin käsiinsä, suuhunsa ja - noh, tiedätte kyllä minne. Samoin alkoholia, oksennuksenmakua ja kaikenlaista sekoilua on enemmän kuin runsaasti. Kohtaukset toki kuuluvat Moranin romaaniin ja niiden kautta Moran kuvaa toisaalta Johannan tapaa etsiä omaa tietään, hahmon oman toimijuuden haltuun ottamista. Niitä on vain niin paljon, että ne muuttuvat puuduttaviksi ja menettävät osin tehoaan.

Vaikka Näin minusta tuli tyttö on hyvä, olisi se voinut olla paljon parempi. Sillä kun hauskuus ja roisius riisutaan, jää jäljelle melko tavallinen kasvukertomus, jossa nuori rakentaa itsensä uudelleen ja joutuu pohtimaan minuuttaan ja paikkaansa maailmassa. Omalle ikäpolvelleni romaani kaikkine bändeineen - Manic Street Preachers, Suede, Courtney Love, Smashing Pumpkins - ja kirjastosta lainattavine levyineen on tietenkin herkullista luettavaa. Ja kiitos Moranin tarinankerrontataitojen, se on myös sopivasti koskettava ja enimmäkseen hersyävä.

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Kätketty perintö
Schildts & Söderströms 2013
Alkuteos: The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance 2010.
Suomentanut Virpi Vainikainen
Sivuja: 338 sivua
Brittiläinen sukuelämäkerta

Esineiden siirtäminen eteenpäin on silkkaa tarinankerrontaa. Annan sinulle tämän, koska rakastan sinua. Koska se annettiin minulle. Koska ostin sen hienosta paikasta. Koska sinä pidät siitä huolta. Koska se hankaloittaa elämääsi. Koska se tekee jonkun kateelliseksi. Perintöjen tarinat ovat helppoja. Mikä muistetaan, mikä unohtuu? Omistajien vaihtuminen voi kartuttaa tarinoita tai se voi olla unohdusten ketju. Mitä näiden pienten japanilaisesineiden mukana tulee?

Englantilainen keraamikko ja taidehistorian tuntija Edmund de Waal perii 264 netsuken kokoelman Japanissa eläneeltä isoenoltaan. Pienet norsunluusta ja puusta tehdyt ketut, seisovat sotilaat, rakastelevat parit ja jänis ja kuu ovat de Waalille arvoitus, joka johtaa hänen oman sukunsa vaiheisiin Odessasta Pariisin, Wienin ja Lontoon kautta aina Japaniin saakka. De Waalin äidinpuoleinen suku, Ephrussit, olivat ennen toista maailmansotaa olleet eräs Euroopan juutalaisista mahtisuvuista, taiteen, kirjallisuuden ja pankkimaailman keskiössä elävä dynastia. Sota, tietenkin, muutti kaiken, ja jäljelle jäi hyvin säilynyt netsukekokoelma.

Yksi netsukeista on antanut nimensä kokonaiselle kirjalle: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät on romaanimaisen vetävä tietokirja, eräänlainen sukuelämäkerta, jota kirjoittaessaan Edmund de Waal matkusti netsukien perässä esi-isien jäljille ja kävi läpi valtavan määrän kirjeitä, valokuvia, dokumentteja. Tutkimustyöstä avautuu hieno retrospektiivi yhden suvun ja lähestulkoon kokonaisen maanosan historiaan ja taiteeseen.

De Waalin kirja tuli tietoisuuteeni hitaasti. Ensin siitä kirjoitti Leena Lumi ja olin silloin vain varovaisen kiinnostunut, vaikka minun olisi pitänyt jo heti oivaltaa Leenan luonnehdinta "upea". Luulen, että teoksen nimi antoi minulle käsityksen jossain määrin imelästä tai höpsöstä kirjasta - kuinka väärässä olinkaan! Sitten kului tovi jos toinenkin ennen kuin Kaisa Reetta kertoi, ettei ollut aikoihin lukenut niin ihmeellistä kirjaa. Myös ystäväni Sara kehui kirjaa jo silloin kun oli vasta lukemassa sitä, monia muitakin bloggaajia kirja on ihastuttanut. Kaiken lisäksi samoihin aikoihin teos tuli vastaan yhdessä työkirjassani, jonka kirjaesittely vakuutti minut lopullisesti siitä, että de Waalin teos on luettava.

Niinpä ostin kirjan omakseni ja säästelin hiihtolomalukemiseksi. Kirjan kaunis ulkoasu houkutti: kannet, sisäkansiin painetut netsuket sekä lopun kuvaliite, vain huonolaatuinen paperi tuntui väärältä. Miltei juhlallisin mielin aloittelin lukemaan teosta, mutta alku ei vielä vienytkään minua mukanaan. Toki Charles Ephrussin tie Odessasta Pariisiin on kaiken alku, mutta vasta Wienissä pääsin kunnolla kerronnan lumoihin. Sitten se olikin menoa.

Jänistä jolla on meripihkan väriset silmät on luonnehdittu muun muassa runsaudensarveksi. Teemojensa puolesta kirja sellainen onkin, mutta onneksi hallitusti. De Waal rakentaa kirjansa liki täydellisesti: hän itse on koko ajan läsnä, mutta tarkkailijana ja jonkinlaisena sivuhenkilönä. Teoksen rakenne on pääosin lineaarinen ja netsuket kulkevat samaan tahtiin historian kanssa, mutta rinnalla kulkee nykytaso. Lukijalle avautuu menneiden aikojen Eurooppa, loiston ja rappion maanosa, jonka kaupunkien hengen de Waal tavoittaa aina jugend-tyylisestä teemahuvipuistosta nimeltä Wien taiteilijoiden ja kirjailijoiden arkeen ja siihen traumaan, miten historia ei ole juutalaisten Ephrussien puolella.

De Waal kirjoittaa kauniisti ja kuitenkin kuin toimittaja tai tutkija: hän ei runoile, mutta saa lukijansa kiinnostumaan ja liikuttumaan. Kirjan käsittelemät teemat ovat liki elämää suurempia: miten de Waalin sukulaiset assimiloituivat venäläisistä keskieurooppalaisiksi, kuinka he elivät maallistuneiden juutalaisten elämää; millaisia olivat tuntemattomaksi jääneet elämät? Ja millaisen kohtalon yksi suku ja samalla koko Eurooppa riippumatta siitä, millä kannalla oli, joutuikaan kokemaan? Ajatus siitä, miten miten perhe ei ole poispyyhitty, vaan päällekirjoitettu mykistää ja liikuttaa. Suurten kysymysten lisäksi de Waal taitaa myös pienimmät yksityiskohdat ja konkretian: miltä tuntuu pitää kädessään netsukea, joissa jossain täytyy olla muistijälkiä heidän käsistään. Se, miten netsukekokoelma säästyy sodan jaloissa on oikea ihme, jonka äärellä liikuttuu pakostakin - ja heti seuraavalla sivulla de Waal muistuttaa lukijaa, ettei kyse ole kuitenkaan sentimentaalisuudesta tai nostalgiasta, vaan luottamuksesta.

Jänis jolla on meripihkan väriset silmät on oikea aarre. Sellainen aarre, jota en halua jakaa liiaksi, eikä kirja olekaan varmasti kaikkien mieleen. Tahdon kuitenkin vinkata siitä monille: antakaa kirjalle aikaa, viipyilkää (siellä Pariisissakin!), pakahtukaa hieman, kokekaa suurta surua ja järkytystä - ilman liiallista paatoksellisuutta - ja lumoutukaa Edmund de Waalin tutkimusretkestä oman sukunsa, Euroopan historian ja netsukekokoelman ihmeellisen kohtalon äärellä.

Karin Erlandsson: Minkkitarha

Karin Erlandsson: Minkkitarha
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014
Alkuteos: Minkriket
Suomennos: Taija Mård
Kansi: Sanna Mander
Sivuja: 319
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Myöhemmin Lars-Mikael ajatteli olleensa silloin kuin jossain Ruotsin maaseudulle sijoittuvassa päättymättömässä koko illan elokuvassa. Minkin haju leijui pihapiirissä konfettien lailla, ja joka päivä he käyskentelivät juhlissa tienaten yhä enemmän rahaa.
Hän ei liioitellut. Niin hän sen muisti ja niin hän näki sen jatkuvan.

Minkkien haju on rakas Lars-Mikaelille, jonka isä Evert on kotikylänsä ensimmäisten joukossa satsaamassa minkkitarhaukseen. Isänsä ja Marianne-äitinsä kanssa varttuva Lars-Mikael kasvaa tarhaajaksi: kouluja hän käy vain sen verran kuin on pakko. Minkit tuovat vaurautta ja niiden keskellä Lars-Mikael tuntee olonsa turvalliseksi. Vuodet vierivät ja sukupolvet tilalla vaihtuvat, kaupunkilainen Kristina-vaimo koettaa totutella elämään minkkien keskellä ja pieni perhekin kasvaa. Keskipohjalaisella maaseudulla minkeissä on tulevaisuus, ihmiset ja minkit elävät toistensa ehdoilla. Ajat kuitenkin muuttuvat.

Näätäeläin minkki herättää ristiriitaisia tunteita ja saa varmasti aikaan vilkasta keskustelua. Se on yhteinen ja silti niin äärimmäisen erottava nimittäjä maailmoille, jotka eivät muuten kohtaa: eläinsuojelijoille ja tarhaajille. Minkit ovat keskiössä Karin Erlandssonin esikoisromaanissa Minkkitarha. Evertistä ja Mariannesta alkaa pienen suvun tarina, jossa minkkitarhaus määrittää niin arjen raamit, parisuhteen kipukohdat kuin tulevaisuudenkin.

Romaanin takakansiteksti puhuu pohjalaisesta sukusaagasta, joka antoi ainakin minun odottaa laveahkoa kertomusta suuresta suvusta, jonkinlaisesta juonittelustakin ja ennen kaikkea sukupolvelta toiselle kulkevasta perinnöstä - jonkinlaisesta suomenruotsalaisesta Metsoloista*. Juonittelu on poissa, mutta Erlandssonin romaani osoittaa, että saaga se on pienenkin suvun kertomus. Jännitteet syntyvät lapsiin ja puolisoon kohdistuvista odotuksista sekä tietenkin siitä, miten minkkitarha menestyy ja kuinka kaikesta selvitään silloin, kun vaikeudet täyttävät elämän. Arki on kovaa: rakentamista, taloudellisia panostuksia, yksinäisyyttä ja toisaalta yhteisöllisyyttä muiden tarhaajien kanssa.

Minkkitarhan sävy on yllättävän harmaa ja taitava kerronta on yhtä arkista kuin kattilaan jämähtähtänyt kaurapuuro. Erlandsson kirkastaa tätä harmautta huumorilla, joka syntyy rivien välissä: kun Marianne koettaa valmistaa ruokaa minkeistä tai kun lomamatkalle Mallorcallekin on otettava tietenkin mukaan myös minkkiturkki. Lars-Mikael juhlisi uuttavuottakin minkkitarhassa, vaan olut ei kelpaa eläimille, taitavat olla uskovaisia. Erlandsson rakentaa muutamat keskeishenkilönsä huolella, heissä kaikissa on sopivasti vastenmielisiä ja sympaattisia luonteenpiireitä.

Kokonaisuutenaan Minkkitarha kytkeytyy vahvaan kotimaiseen maaseutukuvauksen perinteeseen enkä usko paljastavani liikaa juonesta, kun vihjaan 1990-luvun tapahtumien aiheuttavan turkistarhoille melkoisen rakennemuutoksen myös Erlandssonin romaanissa. Siinä, missä itäsuomalainen maaseutu autioituu, on Pohjanmaalla yhteisöllisemmän oloista, mutta elinkeino muuttuu ja kyseenalaistuu. Tunnustankin olevani onnellinen siitä, että omalla savolaisella kotiseudullani viljeltiin mansikoita eikä tarhattu minkkejä. Ajankuvaa Erlandsson pitää yllä pienesti ja siksi onnistuneesti: esimerkiksi tietynlaiset ranskanperunat, digitaalikellot tai viidelläkymmenellä pennillä noita... -tyylillä ostetut irtokarkit vievät ajatukset lähimenneisyyteen.

Kun avasin romaanin, en oikein tiennyt kuinka tulen suhtautumaan siihen. Ajattelin turkistarhausta vähintäänkin ristiriitaisena elinkeinona ja alkupuolen nahkaamiskohtaukset tuntuivat syystäkin pahalta. Suljettuani romaanin kannet saatoin olla tyytyväinen. Sain kaurapuuroa voisilmällä: Erlandsson peilaa taitavasti sitä, miten monen asian symboli minkki on. Se kuvastaa vaurautta, tuhoa, eläinaktivismia, jatkuvuutta ja erään aikakauden loppua. Erlandssonin romaanin loppu ei yllätä, mutta se on kiinnostavalla tavalla monitulkintainen ja Minkkitarhalle juuri oikeanlainen.

-
* Tässä on tietenkin muistettava, että vaikka Metsolat kertoo kainuulaisesta suvusta, on sen käsikirjoittaja suomenruotsalainen Carl Mesterton.

Peter Sandström: Valkea kuulas

Peter Sandström: Valkea kuulas
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014
Alkuteos: Transparente blanche
Suomennos: Outi Menna
Graafinen suunnittelu: Anders Carpelan
Sivuja: 239
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Me joimme kahvia vaitonaisina keittiön pöydän ääressä. Tauko tuli totisesti tarpeeseen pihakeinussa pidetyn esitelmän jälkeen.
Kuinka lähelle toisiamme me juuri silloin pääsimmekään.
Ajattelin että äiti oli nyt saavuttanut pisteen, jossa moni aiemmin epämääräisen häälyvänä leijunut asia oli vihdoin mahdollista nivoa yhteen; irralliset ajatukset, lapsuudesta saakka mieltä painaneet pelot, pimeys ja valo jotka vuorottelivat päivästä toiseen.

Äiti on saanut kutsun, joka vaivaa hänen mieltään. Aikuisella, jo keski-ikäisellä pojalla olisi ollut muitakin suunnitelmia: hän oli Visbyn kirjailijakeskuksessa tullut palkatuksi alkoholinmyyjäksi Pärnuun. Nyt hän on kuitenkin lapsuudenkodissaan Keski-Pohjanmaalla, koska äiti ei ole usein pyytänyt apua. Äitiä kaivataan parantajan tehtäviin ja pojan on määrä kuskata äitiään määränpäähän vanhalla Ford Caprilla. Mennyt palaa mieleen ja sekoittuu nykyhetkeen: muistot ensirakkaudesta, hevosten lopettajana toimineesta isästä ja luopumisesta - kaikki ne kysymykset, joihin ei ehkä olekaan vastausta.

Joskus - tai varmasti lähestulkoon aina - lukuhetki vaikuttaa siihen, mitä kirjasta saa irti. Luin Peter Sandströmin Valkean kuulaan omissa lapsuusmaisemissani ja sain jotenkin niin hyvin kiinni kirjasta, jossa moni entinen palaa mieleen ja kaikki kuitenkin muuttuu. 

Omalla kohdallani tämä toteutui suorastaan konkreettisesti, sillä Sandström kirjoittaa kuinka kaikki tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäluvun uudisrakennukset olisivat pian vanhoja ja rapistuneita, ne purettaisiin ehkä ennen kuin minun aikani olisi ohi - ja juuri näin on lapsuuteni kotikaupungissa käymässä: hieman kolho, tasakattoinen kaupungintalo aiotaan purkaa. Kaiken lisäksi Sandströmin kirja sopii kuin täydelliseksi jatkoksi viime viikolla lukemalleni Per Pettersonin romaanille En suostu, jossa samoin liikutaan keski-ikäisten miesten muistoissa ja nykyhetkessä, kaivataan ja hapuillaankin - ja jossa kieli on kaunista, mutta tunnelma paikoin viiltävän melankolinen. Aivan kuten Valkeassa kuulaassa.

Sandsrtömin teksti nostalgisoi mennyttä ja arvostaa sitä, mutta ei kuitenkaan ihannoi. Asiat eivät olleen paremmin aiemmin, mutta hyvin ne eivät ole nytkään. Mennyt ja nykyisyys vertautuvat tuon tuostakin. Päähenkilö antaa muistojensa nousta pintaan: isänsä laukussa on koko entinen maailma, ennen ruoka oli yksinkertaista ja silti maukasta, sitten jo vuosikymmeniä sitten sähkövatkaimet alkoivat vispata kerman. Maailma, johon ihminen on kerran syntynyt ei ole enää olemassa, ja runouskin löytyy netistä.

Valkea kuulas on tunnelmaltaan rauhallinen romaani, joka poukkoilee menneestä tulevaan ja takaisin. Sandström kirjoittaa taidokkaasti, samalla kertaa kuulaasti ja tahmeasti ikään katsoisi kaikkea jonkinlaisen suodattimen läpi - tai kuten päähenkilö muistelee, miten aina oli välissä lasi, ja huulemme ja sormenpäämme tavoittivat sen. Teksti toisaalta tarjoilee lukijalle ilmaa ja tilaa hengittää, toisaalta se tukahduttaa tämän hapen. Kerronnan kauneutta rikkoo myös paikoittainen rajuus, joka iskee vasten kasvoja miltei shokkiefektin tavoin. Eräskin kohtaus tuntuu julmuudessaan miltei hurjalta, mutta toisaalta se kertoo siitä menneisyyden lastista, josta ei ole ulospääsyä edes tekojen kautta. 

Valkea kuulas kysyy enemmän kuin vastaa ja tämä hämmensi minua ainakin osin, kaikki tuntui olevan samalla kertaa lähellä ja kuitenkin niin etäällä. Esimerkiksi päähenkilön nykytilanne, eräänlainen ajelehtiminen, käy ilmi vain satunnaisista viittauksista ja ajatuksista. Lopulta huomasin pitäväni niistä kysymyksistä, joita Valkea kuulas jättää jälkeensä: millaisia jälkiä kontaktit jättävät sieluun ja mieleen, millaisia varpaille pudonneet talviomenalaatikot? Romaanin kipuisa ja huikean kaunis loppu myllertää paitsi päähenkilön, myös lukijan sielussa.

Maggie O'Farrell: Käsi jota kerran pitelin

Maggie O'Farrell: Käsi jota kerran pitelin
Kustantaja: Schiltds & Söderströms 2013
Alkuteos: The hand that first held mine 2010
Suomennos: Maija Kauhanen
Kansi: Niina Leino
Sivuja: 391
Brittiläinen romaani

Kuuntele. Tämän tarinan puut liikahtelevat, värisevät, vaihtavat asentoa. Puuskittainen tuuli puhaltaa mereltä, ja on aivan kuin puut tietäisivät levottomuudessaan, päästä viskovassa kärsimättömyydessään, että pian tapahtuu jotakin.

Alku on miltei taianomainen. Eletään 1950-luvun lopun Britanniassa, Devonin ja Cornwallin rajalla. Tuuli saa pelargoniat ja ritarinkannukset vapisemaan, hiljaisen tunnelman rikkoo 21-vuotias nuori nainen, joka koettaa lukea kirjaa, mutta on raivon vallassa. Nainen, tai tyttö melkein, on Alexandra Sinclair, joka sittemmin tunnetaan Lexienä. Lexie-nimen hänelle antaa Innes Kennes, taidekauppias, lehtimies ja käsittämättömän karismaattinen henkilö. Toinen todellisuus, nykyaika: granaattimaisen kirkkaita verisuihkuja - miten paljon ne saivat huomiota osakseen, miten ne saivat kaikki juoksemaan. Elina on pienen poikavauvan äiti, taiteilija ja Tedin avovaimo. Elina on kokenut rankan synnytyksen, mutta jostain syystä Ted tuntuu olevan se, joka tarvitsee eniten tukea.

Maggie O'Farrellin romaani Käsi jota kerran pitelin kertoo kahden naisen tarinan. Elina ja Lexie ovat eri aikakausien naisia, mutta molemmilla on oma, ristiriitainenkin tapansa olla ja elää. Tarinalinjat ovat erilliset, mutta niillä on yhtymäkohtansa, joita luova jännite pitää lukijan otteessaan.

En ole blogiavautuvaa tyyppiä, mutta aloin lukea tätä romaania paitsi Maggie O'Farrellin vuoksi, myös siksi että ystäväni kertoi romaanihenkilö Elinalle tapahtuneesta. Olen kokenut osin samaa kuin Elina, mutta huomattavasti rajummin, pahemmin ja traagisemmin, tietyiltä osin lopullisemmin. Siksi aloin lukea Kättä jota kerran pitelin hieman peloissani ja tietenkin äärimmäisen kiinnostuneena. En oikein tiennyt, mitä odottaa. Olin vältellyt aihepiiristä lukemista jo vuosia, mutta nyt tuntui että olin valmis. Vahva alku lupailikin hyvää. Aluksi minun täytyi hetkeksi lopettaa lukeminen: minua pelotti, että tuleeko romaani liiankin lähelle, osuuko kuvaus kohdilleen, tunnenko liikaa. Niin ei käynyt, vaan koin romaanissa lopulta taustalle jäävän tarinan alun vieraaksi ja epäuskottavaksi. Sen sijaan Elinan suomalaisuus korostuu mukavasti monessa kohtaa; suomalaiset lukijat varmasti kiinnittyvät helposti Elinaan, muille henkilöhahmo tuonee pohjoismaista eksotiikkaa englantilaisuuden rinnalle. Lopulta Lexien tarina muodostui vahvemmaksi. Se ei tuo mitään uutta tai yllätävää, mutta O'Farrellin teksti tempaisee mukaansa ja Lexie on hahmo, jonka puolesta voi jännittää, surra ja pelätä pahinta.

Kokonaisuudessaan Käsi jota kerran pitelin on liian ennalta-arvattava ja turhan paljon viihteen keinoihin luottava. Tästä huolimatta O'Farrell on taitava sekä kuljettamaan tarinaa että luomaan tunnelmia, huomioimaan pieniä yksityiskohtia. Kirjan teemat ovat hienoja: itselleni ikirakas Lontoo, toimitustyö, taide, vanhemmuuden kipukohdat, parisuhde ja luottamus; onnistumisen hinta, luovuttaminen ja rakkaus, etenkin rakkaus. O'Farrellin luoma kertojanääni on mielenkiintoinen: pääosin Lexien tarina kerrotaan imperfektissä ja Elinan preesensissä, mutta aikatasot lomittuvat ja mennyt kohtaa nykyisen jopa arkisissa paikkakuvauksissa. Lexien entinen työpaikka on muuttunut kahvilaksi: Kahvilan pöytä siellä, missä Lexien työpöytä ennen oli. Nyt siellä istuu Ted. Romaanin suomennos on varsin hyvä, kantta sen sijaan moitin turhan chicklitmäiseksi. Käsi jota kerran pitelin tempaisee mukaansa, muttei (onneksi) ole niin kepeä kuin mitä kansi antaa ymmärtää.

Vaikkei romaani täyttänyt odotuksiani eikä missään vaiheessa kasvanut yhtä onnistuneeksi kuin viime kesänä lukemani Instructions for a heatwave (Varoitus tukalasta helteestä), pidin siitä sen verran, että aion pian tilata itselleni muita O'Farrellin kirjoja. Kirjailijan puolesta puhuvat vaivaton kirjoitustyyli, kyky tehdä teräviä huomioita arjesta, maalata pieniä tunnelmia sekä luoda henkilöhahmoja, joihin voi kiintyä ja kiinnittyä.

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2012
Alkuteos: One Good Turn 2006
Suomennos: Kaisa Kattelus
Kansi: Anders Carpelan
Sivuja: 389
Brittiläinen dekkari

Ei kuolema ollut sellianen. Kuolema tuli kun sitä vähiten odotti. Se oli riita kadulla, se oli hullu venäläistyttö joka avasi suunsa huutoon. Kaikkein vähäpätöisimmät asiat.

Edinburgh kuhisee väkeä, sillä on teatterifestivaalin aika. Esitykseen jonottava ihmisjoukko joutuu todistamaan raakaa välikohtausta: kaksi autoa törmää toisiinsa, jolloin toisesta autosta, Hondasta, syöksyy mies joka alkaa pahoinpidellä toisen auton kuskia baseballmailalla. Tapauksella on useita silminnäkijöitä, kuten Alex Blaken nimellä rikosromaaneja kirjoittava Martin Canning, kaksi pieniä rötöksiä tehtailevaa teini-ikäistä koulupoikaa, hienostorouva Gloria Hatter sekä tietenkin entinen poliisi ja etsivä Jackson Brodie. Pahoinpitely johdattaa heidät kaikki tavalla tai toisella rikosten ja väkivallan äärelle. Kaiken keskellä Glorian mies on sairaalassa sydänkohtauksen seurauksena; Archien äiti, poliisina työskentelevä Louise huolehtii pojastaan, muttei äidistään ja rauhalliseen elämään tottunut Martin koettaa kestää Richard Mott -nimistä koomikkoystäväänsä. Jackson puolestaan kipuilee suhteessaan näyttelijä-tyttöystäväänsä Juliaan. Sitten löytyy hukkunut nainen, myöhemmin eräästä asunnosta rajusti pahoinpidelty vainaja. Kuka on Honda-mies? Minne pahoinpitelyn uhri Paul Bradley on kadonnut? Kaiken lisäksi taustalla pyörii hämärää kiinteistökauppaa sekä itäeurooppalaistaustaisia naisia, jotka työskentelevät salaperäisessä Palveluksia -nimisessä yrityksessä.

Kate Atkinsonin kirjallisista dekkareista on kirjoitettu monessa kirjablogissa. Parhaiten mieleeni on jäänyt Marian kirjoitus, jossa hän suosittelee Jackson Brodie -kirjoja viihdyttävää, mutta älykästä luettavaa kaipaaville ja nostaa esille sen, miten rikoksia ratkotaan iltapäiväteen äärellä ilman, että yhteiskunnallisuus ja ironia unohtuvat. Arvelin, että Atkinsonkin dekkarit voisivat olla makuuni, mutta vasta itselleni liki täydellinen romaani Elämä elämältä sai kiinnostumaan kirjailijan jännäreistäkin. Hyvä niin, viihdyin mainiosti hieman alakuloisessa Edinburghissa.

Kaikkein vähäpätöisin asia on mielenkiintoista luettavaa. Se on samalla kertaa jännittävä dekkari, brittiläisyyden kliseille ilkikurisesti naureskeleva romaani sekä ihmissuhteita tarkkanäköisesti ja koskettavastikin kuvaileva kaunokirja. Sen kerronta junnaa välillä paikoillaan ja sitten pian kuitenkin vetää niin, että sivut kääntyvät kuin itsestään. Se on liikaakin juonenpätkiä tarjoileva sillisalaatti, mutta dekkarilliselta kaareltaan liki täydellistä luettavaa.

Jännittävää Atkinsonin romaanissa on tietenkin murhaajan selvittäminen sekä se, miten Atkinson juonensa punoo: Klassisen dekkarin perussääntöjen mukaisesti Kaikkein vähäpätöisin asia on niin taitavasti kiedottu paketti, että langanpätkiä saa yhdistellä aika monella tavalla ja siltikin loppuratkaisu osaa yllättää. Hauskaa ja ilkikurista teoksessa ovat esimerkiksi kuvaukset brittikliseistä: Martin kirjoittaa retro-utooppisesta Britanniasta ja kuvittelee itselleen vaimon ja Peter/David-nimisen pojan, joiden kanssa hän syö munahyydyketorttua; Gloria ruokkii kettuja ja Jackson huomaa, kuinka pohjoisen ihmisten yrmeys näkyy ruuassakin. Ihmisssuhteissa riittää purtavaa niin Glorian uhmakkuudessa miestänsä kohtaan kuin Louisen ajatuksissa teinin yksinhuoltajana. Ennen kaikkea ihmissuhteisiin liittyvää koskettavuutta on Jacksonin surussa, Stella Maris. Lukukokemusta häiritseviä pikkuseikkojakin bongasin, mutta kokonaisuutta ne eivät kuitenkaan häirinneet. Teemoja on turhankin paljon yhteen dekkariin: murhan, ihmissuhdenongelmien, britti-ironian ja menneiden muistelun ohella Atkinson käsittelee muun muassa itäeurooppalaisten naisten asemaa ja kiinteistökeinottelua.

Kaikki edellä kuvattu tekee Kaikkein vähäpätöisimmästä asiasta aavistuksen ristiriitaisen lukukokemuksen, mutta kolme seikkaa riittää vakuuttamaan minut siitä, että Jackson Brodieta kannattaa seurata: a) brittiläisyys, jota minun ei tarvinne enää edes selittää*, b) Atkinsonin tapa yhdistää laadukas lukuromaani ja christiemäinen, mutta nykyaikainen dekkari, ja c) Jacksonin hieman surumielinen eikä suinkaan nuhteeton hahmo, joka ratkoo rikoksia taitavasti, muttei ei jää brittietsivän prototyypiksi. Taisinkin löytää itselleni uuden dekkarisuosikin.

 * Blogiani tuntemattomille kerron sen verran, että pidän brittikirjoista ja -sarjoista, ostelen englantilaisia aikakauslehtiä, rakastan iltapäiväteetä ja Englanti on tietenkin suosikkimatkakohteeni.

Vivi-Ann Sjögren: Kissan kasvot ja Lassen kioski

Vivi-Ann Sjögren: Kissan kasvot ja Lassen kioski. Lapsuus- ja nuoruusvuodet 1938-1956
Kustantaja: Schiltds 2003/2005
Suomennos: Saara Villa
Sivuja: 401
Kotimainen muistelmakirja

Meidän talomme on peili. Keittiön takana on peilikuvakeittiö. Meidän kiertyvien vintinrappustemme takana on toiseen suuntaan kiertyvät rappuset, meidän kamarimme ja sen oikean peränurkan kakluunin takana kamari, jossa on kakluuni vasemmassa peränurkassa. [--]
Minä en ole koskaan päässyt selvyyteen siitä, kumpi talonpuolisko oli oikea ja kumpi oli peilissä.

Maalainen Espoo: sahanpurua, punaisia taloja, kansakoulu, arvoituksia, perunalättyjä ja silakkalaatikkoa, täisauna ja sota: kesäaika Ruotsissa, kasvamista ja lopulta vapaaoppilaspaikka hienossa Kauniaisissa. Näyttelijänä ja kirjailijana tunnetun Vivi-Ann Sjögrenin muistelmiin on suloista upota. Uuvuttavan tiiliskiven, hurmaavan suomenruotsalaisen ja ennen kaikkea toisinaan niin väsyttävän (vaikka sinänsä ihanan) työn lomassa Kissankasvot ja Lassen kioski on hyvää kirjallista hemmotteluhoitoa (termistä kiitos Liisalle!).

Teos hemmottelee, koska se toisaalta kuvailee tarkkaan elämää sodanaikaisessa ja -jälkeisessä Suomessa ja toisaalta sukeltaa yhtenäisen ja lämminhenkisen, sopivasti boheemin perheen elämään sen tyttären, myöhemmin Vivi-Annina tunnetun Kristinan näkökulmasta. Kokonaisuudessan kirja on ihana ja hurmaava ja suloinen ja kaiken ohella sopivan särmikäs. Sjögren osaa tarinoida ja havainnoi muisteluissaan elettyä tarkkanäköisesti. Toisinaan muisteluun riittävät pelkät listaukset, kuten kukkien nimien luettelu:

Aivan kuin runo! Toisinaan listaukset ovat pullollaan ruokaa, joskus taas kerrotaan enteitä tai arvuutellaan: Mikä se on mikä käy ja käy eikä koskaan pääse ovelle?

Kerronta on kuitenkin - ja tietenkin - luettelua vahvempaa ja suomenruotsalaisen työläisperheen elo herää henkiin. Elämä ei ole pelkästään hempeää, vaan sitä määrittävät tietenkin sota ja luokkatietoisuus: suurin häpeä on yrittää johonkin, minne ei kuulu. Jo lapsena Vivi-Ann miettii, millaista olisi olla talollisen tytär. Se olisi varmasti jotain, joka tuoksuu savukinkulta. Oppikouluikäisenä kirjoitetut päiväkirjat saavat synkempiä sävyjä: rakkaus on hankalaa. Vivi-Ann uskoutuu päiväkirjalleen ja kertoo ajattelevansa kuolemaa sekä huutaneensa niin kovaa kuin pystyi, mutta niin hiljaa ettei kukaan kuullut. Aikuistumisen pohdinta saa miltei tovejanssonmaisia sävyjä, sillä aikuistuessa ihminen on varmaankin tukevammin maan pinnalla ja ihan mahdottoman käytännöllinen ja järkevä. Mutta olisiko se hauskaa?

Sjögrenin kirja on sivu- ja muistomäärältään kohtalaisen runsas, mutta sen tekstit ovat katkelmallisia. Silti kirjassa on jotain liikaa. Kirjan alkuosa Kissan kasvot on mielestäni päiväkirjamerkinnöistä koostuvaa toista osaa, Lassen kioskia, parempi, vaikka päiväkirjaosio onkin kehityskertomuksena syvempi. Kissan kasvoissa on enemmän elämää, ja pidän siitä. Lassen kioskissa puolestaan keskiössä ovat teinin kasvukivut, jotka voisivat uuvuttaa, jollei Sjögrenin kirjan kokonaisuus valloittaisi.

Hoksasin että Kissan kasvojen kaltainen kirjallisuus on minulle sitä parasta mahdollista itsehoitoa. Se on vähän kuin teoksen lopussa luetellut lohturuuat, hauki munakastikkeessa, lammaskaali tai paksu suklaakiisseli. Sen listaukset, sanonnat ja lämmin tunnelmat kuljettavat toiseen aikaan, joka vaikeuksiakin kuvatesssaan luo lämpöä ja kovasti arvostamaani arjen ihmettelyä. Tunnen pientä onnenhyrinää siitä, että Sjögrenin muistelmien jatko-osa Pikku rouva pikku talossa odottelee jo kirjahyllyssäni aikaa, jolloin kaipaan ihanaa (!) luettavaa.


P.S. Koetan piakkoin vastata kaikkiin blogiini tulleisiin kommentteihin. Kiitos niistä jokaisesta!

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kate Atkinson: Elämä elämältä
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014
Alkuteos: Life after Life 2013
Suomennos: Kaisa Kattelus
Sivuja: 595
Lahja
Brittiläinen romaani

Elämä jatkui. Ylen kaunis elämä.
Yksi henkäys, muuta ei tarvittu, mutta sitä ei tullut.
Pimeys lankesi nopeasti, ensin kuin vihollinen mutta sitten ystävä.

Luminen helmikuu vuonna 1910: Sylvie Todd on synnyttämässä kolmatta lastaan. Napanuora on kiertynyt vauvan kaulan ympärille, lääkäri ei ehdi paikalle ja tyttövauva syntyy kuolleena. Tai: Luminen helmikuu vuonna 1910, Sylvie Todd synnyttää, napanuora on kiertynyt vauvan kaulan ympärille, lääkäri ehtii juuri ennen lumimyrskyä ja Ursula-niminen tyttö syntyy. Mitä jos Ursula kuolee lapsena? Entä jos hän menehtyy Lontoon pommituksissa? Tai elää vanhaksi saakka? Pimeys lankeaa: Ursula kuolee aina uudelleen ja uudelleen - tai jatkaa elämäänsä aina vaan uudelleen, sattuma, sallimus tai ihmisen omat päätökset määrittävät ihmiselon suuntaa.

Kuluneen vuoteni parhaita lukemiani käännöskirjoja ovat olleet Taiye Selasin Ghana ikuisesti ja Jeffrey Eugenideksen Middlesex. Nyt luin jotain, joka taitaa ylittää nämä kaksi:  Kate Atkinsonin romaani Elämä elämältä taipuu moneksi. Romaani on kuin kaleidoskooppi tai peilipöytäleikki, jossa sama kuvajainen heijastuu monta kertaa ja monessa kerroksessa. Siinä on lyhykäisyydessään romaanin idea, mutta englantilaisiin puutarhoihin, Lontoon pommituksiin, Hitlerin Saksaan, josta romaani alkaa, tai avioliittohelvettiin, itsenäisen naisen valintoihin ja yläluokkaiseen perhe-elämään kurkistava romaani on paljon enemmän. Se liikkuu jossittelun ytimessä, mutta laadukkaasti ja otteessaan pitäen.

Nyt kaikille on varmasti selvää, että koin suurta kirjarakkautta äitienpäivälahjaksi toivomani romaanin kanssa. Myönnän, että teoksen koko ajan samanlaisena toistuva alku voi herättää ajatuksen murmelipäivästä ja kaiken toisteisuudesta, sillä kaikki alkaa aina uudelleen. Tämä kuitenkin katoaa, kun Ursulan elämä jatkuu ja romaanin idea kasvaa - idea nimittäin kantaa loppuun saakka voimallisena, täyteläisenä ja moniteemaisuudessaan ja -kerroksisuudessaan kiehtovana.

Elämä elämältä on laadukkaasti suomennettu. Suomalainen kansi sen sijaan on (minunkin) mielestäni turhan tumma, jopa tunkkainen, vaikka kertoo toki hyvin kirjan idean kaiken moninkertaistumisesta tai monistumisesta. Kirjaa voimakkaasti suosittelevan Karoliinan blogista voitte kurkata englanninkielisiä kansia. Minua viehättää erityisesti kettukansi, sillä Fox Corner -niminen tila on paikka, josta Ursulan elämät alkavat ja jonne hän usein palaa joko fyysisesti tai mielessään. Lisäksi peribrittiläinen kettu tarkkailee toisinaan Ursulaa ja toisen maailmansodan aikaisissa pommituksissa ihmiset ovat kuin kettu kolossaan.

Atkinsonin romaani on niitä kirjoja, jotka sisältävät kaiken, josta romaaneissa pidän ja miksi lukemista niin rakastan. Ensiksikin Atkinson kirjoittaa tietenkin hyvin: tarkkanäköisesti, älykkäästi, liikoja selittelemättä. Kirja jättää jälkeenä lukuisia kysymyksiä ja tulkintamahdollisuuksia. Rakenteeltaan Elämä elämältä on monikerroksinen, mutta silti tarinavetoinen romaani. Se kuljettaa brittiläisyyden ytimeen, kuten sherrylasillisten äärelle, teekupposen pariin, ylä- tai ylemmän keskiluokan odotuksiin ja kohteliaisuussääntöihin sekä Lontoon vihreisiin puistoihin, joissa totta tosiaan voi kulkea kilometrejä St. Jamesin puistosta Kensington Gardensiin astumatta lainkaan jalkakäytävälle - koiratkin ovat labradorinnoutajia tai terrierejä! Kaltaiseni anglofiili ei voi saada tästä tarpeekseen. Romaanissa on myös hiljaista huumoria; sellaista brittiläisen kuivaa, joka ei naurata, mutta tekee teräviä huomioita ihmisluonteesta, perhe-elämästä ja yhteiskunnasta - toisinaan hyvinkin rankasti, sillä sota-ajan kokemukset Englannissa ja Saksassa eivät ole herttaista luettavaa.

Ennen kaikkea Elämä elämältä kuvaa elämän haurautta, valintojen merkityksiä. Pieni teko tai tekemättä jättäminen voi vaikuttaa siihen, lankeaako pimeys vai jatkuuko elämä - ja millaisena se jatkuu sitten, kun... Minussa Elämä elämältä sai aikaan voimakkaan ja vaikeasti selitettävän pakahtumisen tunteen, jonka jälkeen on vaikea tarttua seuraavaan kirjaan. Ursulan tarina - tai tarinat - ei jätä heti rauhaan ja tiedän jo nyt, että tulen lukemaan kirjan joskus uudelleen. Lumi sataa, pimeys lankeaa, mutta silti kirjan kannet suljettuaan voi tuntea kiitollisuutta siitä, että saa lukea tällaisia romaaneja.


P.S. Kuten Kirjasiepon Marin ja P.S. Rakastan -kirjoja blogin Saran, minunkin mielessäni Ursulan isä Hugh sai Downton Abbeyn Robert Crawleyn kasvot. Tämä voi johtua siitäkin, että Granthamin jaarlia näyttelee Hugh (!) Bonneville. Myös Laura piti kirjasta.

Maggie O'Farrell: Instructions for a heatwave (Varoitus tukalasta helteestä)

Lontoo-viikko
Maggie O'Farrell: Instructions for a heatwave
Kustantaja: Tinder Press 2013
Kannen kuvat: Emilie Le Fellic, John MacLean ja Maskot/Plainpicture
Sivuja: 338 (+Waterstonesin painoksen essee Imaginary People in the Kitchen)
Brittiläinen romaani

(Edit. tämä kirja ilmestyy suomeksi kesällä 2014 nimellä Varoitus tukalasta helteestä.)

The heat, the heat. It wakes Gretta just after dawn, propelling her from the bed and down the stairs. It inhabits the house like a guest who has outstayed his welcome: it lies along corridors, it circles around curtains, it lolls heavily on sofas and chairs. The air in kitchen is like a solid entity filling the space, pushing Gretta down into the floor, against the side of the table.
Only she would choose to bake bread in such weather.

Heinäkuussa 1976 Lontoota piinaa helleaalto. Ei ole satanut kuukausiin, kasvit kärsivät ja vedestä alkaa olla pulaa. Vain irlantilaissyntyisen Gretta Riordanin mieleen tulisi leipoa moisena päivänä, ja hän leipoo, koska on aina leiponut aamuisin. Samana aamuna Grettan aviomies Robert suuntaa tuttuun tapaansa kulmapuotiin ostamaan sanomalehden. Tällä kertaa hän ei palaa takaisin. Robertin katoaminen kokoaa Grettan lapset yhteen: kauniin Monican, lahjakkaan Michaelin ja ailahtelevaisen Aoifen. Jokaisella on oma ajatuksensa siitä, missä isä voi olla ja jokaisella on omat taakkansa avioeron partaalla olemisesta lapsipuolten kissan kuolemaan. Myös Grettalla on omat selityksensä puolison katoamiselle.

Lontoo-kirjojen teemaviikkoni ei sujunut aivan suunnitellusti. Lomailin perheeni kanssa Lontoossa, suosikkikaupungissani, mutta ehdin lukea vain tämän yhden kokonaisen romaanin ja lisäksi sata sivua luultavasti kesken jäävästä kirjasta. Nyt esittelemäni Maggie O'Farrellin romaanin Instructions for a heatwaven ostin osin mainontaan langenneena. Hotellihuoneessamme oli muutama uusi kiiltäväpaperinen aikakauslehti, joista Harper's Bazar sisälsi pienen jutun muutamista kirjoista, joita lukea silloin kun kaipaa nostalgista ja täydellistä brittiläistä kesää. Kesään sopivasti - niin väitän - juttu keskittyi muutamaan mukavaan lukuromaaniin, joista toisesta, Mary Wesleyn Kamomillapihasta pidin toisellakin lukukerralla yllättävän paljon. Matkalle mukaan ottamani kirja tuntui vaan junnaavan, joten kävelin läheiseen kirjakauppaan ja ostin O'Farrelin romaanin.

The Irish are good in crisis, Michael Francis thinks, as he eases back the clingfilm on a tray of sandwiches his aunt Bridie has left in the kitchen. They know what to do, what traditions must be observed, casseroles, pies, they dole out tea. They know how to discuss bad news: in murmurs, with shakes of the head, their accents wrapping themselves around the syllables of misfortune.

Instructions for a heatwave tempaisi heti mukaansa helteisen aamun tunnelmaan: läsnä on Grettan ja Richardin puolisoille niin tyypillinen tapa kommentoida kuumuutta ja sen sisälle tuomia kärpäsiä puolihuolimattomasti ikään kuin koko parisuhde olisi itsestäänselvyys. Ja äkkiä toinenkin onkin poissa, kadonnut, mennyt ties minne. Tunnelma on itse asiassa hyvin samanlainen kuin ihailemani Carol Shieldsin romaaneissa.

O'Farrell kirjoittaa hyvin. Hän luo lontoolaistuneisiin irlantilaisiinsa eloa ja kirjoittaa yhden perheen dynamiikasta todentuntuisesti, kipeitä kohtia avaten ja kuitenkin ilman turhia selittelyjä. Jokainen perheenjäsen rakentuu muistojensa rippeistä sekä siitä, kuinka sisartukset toisensa näkevät. Gretta jää hahmoista vieraammaksi, vaikka kaikki alkaa hänestä ja tavallaan kiertyy häneen tai hänen tietoihinsa. Perheen lisäksi O'Farrel kirjoittaa Lontoon eläväksi. Hän kuljettaa lukijansa niin keskiluokkaiselle esikaupunkialueelle, Piccadillylle, Primrose Hillille kuin Camden Towniinkin, joka 1970-luvulla oli aidosti vaihtoehtoinen paikka asua. Lontoon lisäksi Irlanti on romaanissa vahvasti läsnä. Ostin Waterstones-kirjakauppaketjua varten tehdyn erikoispainoksen, jonka lopussa on O'Farrelin kirjoittama esseemäinen teksti romaaniin liittyvistä teemoista sekä kuvaessee Irlannin Connemarasta. Jylhät merenrantakuvat ovat kauniita, mutteivat tuo varsinaista lisäarvoa romaaniin.

Kirjassa, jonka nimi tulee Britannian hallituksen aikanaan antamista ohjeista helleaallon varalle, on paljon toisiaan peilaavia vastakohtia, joista pidin: vanhemmat ja lapset, levottomat ja tasaisen oloiset sielut, kiireinen, kuuma Lontoo ja Irlannin maaseutu, katolisuus ja sekulaarinen maailma. O'Farrell käsittelee kaikkea lukuromaanille tyypillisin melko kepein, mutta uskottavin ottein. O'Farrell on mielestäni vahvempi ihmisten ja tunnelmien kuvaajana kuin juonellisen tarinan kuljettajana. Koska pidän suuresti arki- ja perhekuvauksista, en häiriintynyt siitä, että tarina pääsi siivilleen vasta romaanin loppupuolella - itse asiassa pidin kirjan alkuasetelmasta sekä Monican, Michaelin ja Aiofen parisuhteiden, ongelmien ja keskinäisten suhteiden kuvailusta enemmän kuin tarinan kaaresta. Luulen myös, että katolisuuden parempi tunteminen olisi avannut minulle muutamia seikkoja kirjasta, vaikka lukukokemus oli oikein hyvä tällaisenaankin. Itse asiassa jotenkin sydämeen käypä.

Vaikka en ollut aivan tyytyväinen kirjan loppupuolen käänteisiin, ihastuin O'Farrellin kerrontaan niin, että ilahduin huomatessani, että hänen teoksiaan aletaan syksyllä julkaista suomeksi. Suosittelen Richardin katoamisesta kertovaa tarinaa luettavaksi laiskana hellepäivänä - juuri silloin, kun kuumuus käy raskaaksi ja mieli kaipaa jonnekin tuulen ja luonnonvoimien pauhaamisen äärelle.

----------
P.S. Huomenna Blogistanissa alkaa lukumaraton. Itse en ole nyt maratonkunnossa, vaan jatkaa Lontoo-kirjojeni parissa, mutta kannustan kaikkia maratoonareita sitäkin suuremmalla innolla.

Stephen Fry: Koppava kloppi

Stephen Fry: Koppava kloppi. Muistelma
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2012
Alkuteos: Moab Is My Washpot 1997
Suomennos: Titia Schuurman
Kansi: Anders Carpelan (kuva Greer Studios)
Sivuja: 392
Brittiläinen omaelämäkerta

"Älä enää valehtele minulle, Fry. Olet surkea valehtelija".
Enkä ole, ajattelin itsekseni. Minä olen loistava valehtelija. Niin loistava, että valehtelen silloinkin, kun ei ole minkäänlaista mahdollisuutta, että minua uskottaisiin. Se on valehtelua valehtelemisen vuoksi, ei pelkästään jonkin typerän päämäärän saavuttamiseksi. Se on todellista valehtelua.

Kaikkihan tietävät Stephen Fryn? Jeevesin, sivistyneen Amerikan-matkaajan, kielitieteen popularisoijan ja omaa maanis-depressiivisyyttään avanneen brittinäyttelijän? Sen, joka puhuu cambridgeläisellä aksentilla ja näyttää samaan niin tyylikkäältä ja kuitenkin boheemilta?

Koppava kloppi on mielestäni tavattoman hurmaavan Stephen Fryn omaelämäkerran ensimmäinen osa. Siinä Fry kertoo lapsuudestaan, perheestään, kouluvuosistaan ja opiskeluaikojensa alusta, kirjan ajallinen kaari päättyy Fryn ollessa noin parikymppinen. Usein herraskaisen kuvan itsestään välittävän Fryn teinivuodet ovat kaukana hyväkäytöksisen mallioppilaan toiminnasta: hän varastelee ja valehtelee, pinnaa koulusta ja loukkaa tahallaan lähimmäistensa tunteita. Kaiken taustalla kulkee kuitenkin herkän ja kirjallisuudesta kiinnostuneen nuorukaisen rakkaudenkaipuu. 1960- ja 70-lukujen koululaismaailmassa homoseksuaalisen identiteettinsä oivaltanut Fry ei koskaan tunne kuuluvansa muiden joukkoon.Vaikkei Fry ole koskaan täysin sisäpiiriläinen omassa kouluyhteisössään, ei hän ole mikään säälittävä reppanakaan. Hän on kaikkea muuta! Koppava kloppi osoittaa - toki muistelmien myötä ajallisen etäisyyden turvin - kuinka Fry katsoo kaikkea ironisesti ja itseään piiskaten.

Tiesinkö minä todella, oikein todella?
Kyllä, hyvä lukijam minä tiesin. Vannon että tiesin.
Sinä hetkenä, kun nostin katseeni jalkakäytävästä ja vilkaisin tien poikki, näin miten yksi tietä ylittävistä Redwoodin pojista katsoin toiseen suuntaan ikään kuin tarkastaakseen, että sieltä ei ollut tulossa liikennettä. Ja sillä hetkellä, ennen kuin hänen kasvonsa tulivat näkyviin, se tapahtui. Maailma muuttui.

Fryn hurmaa niin muistelmiensa suurilla linjoilla kuin lukuisilla pikkuseikoillakin. Suurista linjoista suurin on tietenkin Fry itse. Hän osaa olla samaan aikaan kulturelli, sivistynyt ja alhainen. Hän rakastaa Keatsin runoja ja pelaa shakkia Hugh Laurien kanssa, mutta toisaalta hän runkkaa ja kulkee kaveriensa kanssa kullit stondiksessa, hän varastaa ja kiroilee. Hän myöntää olleensa täysi mulkku. Hän pohtii Faustin ja Kristuksen kamppailua ihmisyksilössä, vaikkei varmaan usko kumpaankaan. Hän on armoton ennen kaikkea itselleen jopa siinä määrin, että lukijaakin alkaa piinata. Mutta nyt ei voi sanoa, että vähempikin riittäisi, sillä se ei olisi tarpeeksi. Fryn kohdalla paljon on todellakin enemmän. Ja ne pikkuseikat sitten! Eräs hänen lempielokuvistaan on sama kuin minulla: River Phoenixin ja Christine Lahden tähdittämä Elämänä pakotie! Teini-ikäinen Fry on hulluna P. G. Wodehouseen, joten on tietenkin hauskaa kuinka hän aikuisena kirjaansa kirjoittaessaan tietää roolittaneensa Jeevesiä, muttei tietenkään osaa aavistaa asiaa teini-ikäisenä. Ja niin edelleen.

Välillä Fry uppoaa omiin muistoihinsa niin, että lukija miltei unohtuu. Samoin käy pienien luentomaisten pohdintojen kanssa. Kun Fry esimerkiksi käy terve(ys)-sanan etymologiaa läpi, että alkaa lukijaa melkein haukottaa. Pitkäpiimäisyyden vaara vaanii koko ajan, mutta toisaalta sekin sopii muistelmien perienglantilaiseen tunnelmaan etenkin, kun mitään ei kohtaa ei lukea vain silmäillen. Nimittäin Fry taatusti iskee terävyydellään mitä yllättävimmissä kohdissa.

Koppavan klopin suomentaja Titia Schuurman on onnistunut erinomaisesti. Hänen käännöksensä tuottaa suomeksi niin brittiläisen luokkayhteiskunnan kieltä, yksityiskoulujen ja arvostettujen korkeakoulujen puhetapaa, kuin räävittömyyksiäkin. Ennen kaikkea käännöksestä välittyy sellainen koppavuuden (!) ja sydämellisyyden vuorottelu, joka on tuttu Stephen Fryn televiosta tutusta habituksestakin. On kuin todella kuulisi Fryn muistelevan kaikkea ääneen. Teoksen puoliväliin sijoitettu viehättävä kuvaliite tukee kokonaisuutta.

Koppava kloppi vahvistaa sitä mielikuvaa, joka monilla Stephen Frysta on. Hän on herkkä ja ahdistuva, omapäinen ja brittiläisellä tavalla rietas, suuri tarinankertoja ja aina niin itseironinen. Koppavan klopin lukeminen oli hienoisesta pitkäpiimäisyydestään huolimatta suuri ilo, mutta koska Fryn puheääni on luultavasti täydellisin mitä maailmasta löytyy, taidan nauttia seuraavasta Fryn kirjastani hänen itsensä lukemana äänikirjana.

4/5

Koppavasta klopista ovat kirjoittaneet myös Arja ja Maija, joka kuunteli kirjan juuri äänikirjana (olen kateellinen!).