Katja Kallio: Valkokangastuksia

Katja Kallio: Valkokangastuksia
Otava 2019
159 sivua
Kotimainen kirjoituskokoelma


Joskus sattuu näkemään itsekseen kerta kaikkiaan fantastisen elokuvan, ja koska siihen rakastuu päätä pahkaa sen haluaisi näyttää jollekulle tärkeälle ihmiselle, esimerkiksi puolisolle. Toiveena on, että kokemus voitaisiin jakaa, ja sitten kummastakin tuntuisi hetken aikaa täsmälleen samanlaiselta, koska jostain syystä se on kaikkein harvinaisin ja tavoiteltavin olotila. Mutta ei elokuvia niin vain kenellekään näytetä.

2000-luvun alussa istuin aina maanantaisin joensuulaisen elokuvateatteri Tapion parvella katsomassa Suomen elokuva-arkiston (ny. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) näytöksiä. Kävin siellä joka maanantai. Nautin 1960-luvun ranskalaisten elokuvien esteettisestä yhteiskunnallisuudesta, nukahdin Andrzej Wajdan Sukupolvien aikana (nukahtaminen ei ollut kuitenkaan elokuvan vika), lumouduin uudemman japanilaisen elokuvan minimalistisesta (ja joskus julmasta tai ainakin lohduttomasta) kauneudesta, kärsin korvamadosta Spede Pasasen Noin 7 veljeksen hittilaulun vuoksi. Monesti yllätyin, usein ihastuin, joskus pitkästyin, mutta aina, lopulta, virkistyin.

Ehkä voimakkaimmin minut lumosi tunnelma, joka vanhassa elokuvateatterissa vallitsi. Ihmiset asettautuivat ikään kuin vakiopaikoilleen, joku nauroi kuivasti, muutamalla opiskelijalla oli mukanaan kurkkuvoileipiä. Talvisin ilmassa oli kosteiden talvitakkien hajua, kevätiltaisin valon ja katupölyn sekoitus tuntui raa’alta ja samalla jotenkin tismalleen oikeanlaiselta Tapion hämärän jälkeen.

Tärkeintä tietenkin oli, miten elokuvat veivät toiseen maailmaan. Ja vievät ne edelleenkin. (Viime vuosina olen katsonut enimmäkseen perhe-elokuvia, kuten eilen Goosebumps 2:n. Hmm. Mutta aina toisinaan otan aikaa omalle leffamaulleni, viimeksi katsomistani suosittelen etenkin – ja tietenkin – Alfonso Cuarónin Romaa, joka ansaitsisi oman postauksensa, ehkä vielä kirjoitan siitä ja muutamasta muusta…)

Rakastan myös lukea elokuvista. Olen ilokseni saanut esimerkiksi tehdä töitä Juri Nummelinin ja Markku Soikkelin elokuvia käsittelevien kirjojen parissa ja vapaa-ajalla uppoutua vaikkapa Tim Burtonin, Krysztof Kiewsloskin tai Audrey Hepburnin elämäkertoihin. Yhteen elokuvakirjaan palaan usein: Katja Kallion Elokuvamuistiin, jonka kirjoitukset antavat sekä oivalluksia että samastumisen mahdollisuuden.

Nyt Kalliolta on julkaistu uusi elokuvia käsittelevä kirjoituskokoelma: Valkokangastuksia, jonka teksteistä osa on aiemmin julkaistu Imagessa. Elokuvamuistin sisarteos ei petä lukijansa odotuksia. Kirjaa on ihana (!) lukea. Kallion kirjoitusten myötä pääsee uppoutumaan tuttuihin ja uusiin elokuva-ajatuksiin.

Kallio kirjoittaa Kieslowskista ja Kaurismäestä, Ken Loachin I, Daniel Blakesta (joka muuten särki sydämeni ainakin osin, katsokaa tuo yhteiskunnallinen leffa!) ja Pavel Pawlikowskin Idasta (jota en ole vieläkään nähnyt). Hän kirjoittaa elokuvista, joita on nähnyt ulkomailla tai kotisohvalla, munakarvasta, perheestään, tyttöjutuista ja elämänsä ensimmäisestä sing along -näytöksestä…

Tekstit ovat sellaisia, että haluan toisaalta pitää ne itselläni, sukeltaa niiden myötä elokuvataiteen kirjoon, mutta toisaalta haluan tietenkin vinkata kirjasta mahdollisimman monelle. Siksi tämä postauskin. Kirjassaan Kallio osuu jonnekin minun mielikuvieni kanssa yhteen sovittuvaan käsitykseen elokuvista.

Ytimessä on ajatus siitä, että elokuvia voi katsoa yksin tai yhdessä, mutta ne ovat jokaiselle erilaisia: Ne [elokuvat] ovat ylpeitä ja itsepäisiä ja arkoja eivätkä suostu näyttäytymään käskystä. 

Valkokangastuksien myötä pääsin takaisin jonnekin klassikkoleffojen, Tapion Elokuva-arkistonäytösten kurkkuvoileipien tuoksun ja Netflixin väliin. Kiitos, Katja Kallio.

Katja Kallio: Yön kantaja

Katja Kallio: Yön kantaja
Otava 2017
Kansi Piia Aho
380 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Välillä hulluus puhui hänelle simasuulla. Jos antaisi sille periksi, tässä paikassa olisi järkeä kuin taikaiskusta, ja tässä kohtalossa. Siemättömästä vääryydestä tulisi loppu kuin piloillaan. Jäljellä jäisivät pelkät tosiasiat, hulluus ja hullujenhuone, rinta rinnan.
Mutta hän vastusti houkutusta. Öisin hän tarrasi kiinni ikiomaan silkkinauhaansa kuin kaitseeseen ja sai pysyteltyä pystyssä. Hän sai jatkettua elämää putoamatta sen pohjalle.

Amanda on aina ollut toisenlainen: reissunainen, viettelijä, heittäytyjä. Tai irtolainen, prostituoitu, vietävissä oleva. Lapsesta saakka Amanda, jo kohdussa vinoon kasvanut, ei ole mahtunut tytölle tai naiselle määrättyyn muottiin. Elämä kuljettaa Amandan Turun kaduille, milloin minnekin, kuumailmapallolentäjä Duplessin rakastajattarena taianomaiseen Pariisiin saakka ja lopulta Seilin saarelle, onhan hän diagnoosien mukaan parantumattomasti mielisairas. Häntä vaivaa Insania epileptica menstrualis, kuukautishulluus. Elämä Seilissä on omanlaistaan, täynnä sääntöjä, hierarkioita ja rooleja. Amandalla on kuitenkin aina kykynsä ajatella toisin, kuulla tähtien kitinä katon läpi, aistia ruohon tuoksu.

Katja Kallio on ollut minulle aina tietyllä tavalla sekä ihailtava että vaikea kirjailija. Hän on kirjoittanut romaaneja, joista olen halunnut pitää mutten ole päässyt kirjaan sisälle, kuten Karilla. Hän on kirjoittanut erinomaisia teoksia, joista olen kuitenkin jäänyt kaipaamaan jotain. Ja sitten hän on kirjoittanut kirjoja, joita lukiessani olen ollut koko lailla myyty. Joka tapauksessa olen jo Kuutamolla-romaanista saakka odottanut aina innolla Kallion uutta tuotantoa. Kun kanneltaan upea Yön kantaja saavutti minut, syrjäytti se muut kesken olleet kirjat.

Yön kantaja perustuu vuosina 1864-1918 eläneen Amanda Fredrika Aaltosen elämään, mikä antaa oivalliset lähtökohdat romaanille. Yön kantajassa näkyy erinomaisesti se, miten hulluutta rakennetaan ja miten sairaalasta tulee vankila: vapaakävelijä ei pääse kotiin, Turkuun, vaikka kaupungin valot kajastavat Seilin saarelle saakka. Kallion Seili-kuvaus on vaikuttavaa: muinaisesta rajaa tarkoittavasta sanasta nimensä saanut saari erottaa toisistaan maailman juhlaväen ja kuokkavieraat.

Kallio luo moniulotteisen muotokuvan naisesta, jota ei varmasti voi täysin hahmottaa. Amanda kokee kovia, pääosin ulkopuolisten toimien vuoksi, osin omasta sisäisestä pakostaan. Keskiöön nousee kysymys paitsi oikeudesta tahtoa, myös oikeudesta olla: moraalisäännöt määrittävät paitsi olemisen tapoja, myös ihmisarvoa.

Kallion teksti on nautittavaa luettavaa, lauseiltaan taidokasta, tunnelmaltaan samalla kertaa synkkää ja ilmavaa. Kuumailmapallon lento ilmaviertojen armoilla pitää sisällään oman maailmansa, toisaalla hien hajussa on perhosia, nuhruisissa ja tuhnuisissa kohtaamisissa ollaan ihmisyyden äärellä. Kallio kuvaa Amandaa ja tämän edesottamuksia ja kaikkea tälle tapahtuvaa, taidolla, mutta silti Amanda jäi minulle vieraaksi sillä vaikeasti määriteltävällä tavalla, jolla romaanihenkilöt joskus jäävät. Jäin kaipaamaan jotain; jotain sellaista, jota en osaa määritellä – ehkä jotain kiinnepistettä, tässä kohtaa jotain samastuttavaa. Jäin, vaikka säpäleet satoivat Amandan päästä läpi ja viilsivät hänen sisuksensa repaleiksi. Eikö tuollainen kuvaus puhuttele? Toki. Ja silti hieno romaani ei puhutellut minua lukijana niin paljon kuin etukäteen toivoin. Toisaalta juuri Amandan kaltaisen romaanihenkilön kanssa tuo määrittelemättömyys sopii. Amandan aikalaiset eivät saaneet Amandaa tiettyyn muottiin, vaan alistivat hänet mielisairaalaan, ja sen ajatteleminen on sydäntä särkevää.

Vaikeasti määriteltävä Amanda on mieleenpainuva hahmo, joka on romaaninsa ansainnut. Yön kantajassaan Kallio luo vahvan tarinan herkästi haavoittuvalle ihmisyydelle.

--

Myös Riitta ja Tuija ovat lukeneet Yön kantajan.

Katja Kallio: Syntikirja

Katja Kallio: Syntikirja
Kustantaja: Otava 2009
Kansi: Katja Kaskeala
Sivuja: 303
Mistä: Ostos
Kotimainen romaani

Synti? Tiedätkö, mitä minä ajattelen todellisesta synnistä? Perisynti on itsensä peittelyä ja etäisyyttä. Sitä se oli, ja on, eikä mitään muuta. Synti on sitä, että aletaan suojautua ja hävetä ja väistellä ja valehdella ja syytellä toinen toistaan, erkaantua, juuri niin kuin paratiisissa kävi. Se oli kaiken pahan alku ja juuri. Rakastavaiset voivat paljastaa, heidän pitää paljastaa, itsensä toiselle kokonaisuudessaan, ehdoin tahdoin, ilman verhoja ja valheita. Se on paratiisi. Ja siihen puutarhaan minä yritän päästä, nytkin, ymmärrätkö, rakkaani.

Tuulikki ja Henri ovat korkeasti koulutettu aviopari, jonka elämään kuuluu teatteria, akateemisia keskusteluja, Sofia-tytär sekä lapsenlapsi Kerttu. Tuulikki on hurmaava ja Henrin pitäisi olla kiitollinen vaimostaan. Kaikki alkaa kuitenkin siitä, kun Henri kolmenkymmenenviiden avioliittovuoden jälkeen jättää Tuulikin ja muuttaa asumaan tasapaksun Denisen luo. Tuulikilla on kuitenkin menneisyys, vuosia sitten tehty synti, joka ei olekaan painunut unholaan. Sofialla on omat syntinsä hänelläkin, ja eräänä päivänä hän löytää kainalostaan kyhmyn.

Katja Kallion Syntikirjan lieveteksti kysyy, miksi joskus rakkaus on synti, ja joskus se, ettei rakasta tarpeeksi? Syntikirja on kertomus perheestä, jonka jokainen jäsen joutuu miettimään kysymystä. Ketä rakastaa - puolisoaan, rakastettuaan, lastaan, vanhempaansa, vapauttaan - vai rakastaako ollenkaan?

"Millainen on huono tytär?" hän kysyi.
"Sellainen, joka ei rakasta äitiään."
"Eikö se ole että kunnioita isääsi ja äitiäsi", kysyi Tema.
"Minusta on suuremoi syntyi, ettei rakasta", vastasi Sofia.

Syntikirjassa Kallion ote on näennäisen kepeä, mutta pintansa alla viisaasti parhaimpiin arjen perhedraamoihin yltävä. Aluksi mukavalukuiselta vaikuttava romaani lisää kierroksiaan ja yllättää. Tuulikki, Henri ja Sofia ovat jokainen hankalia, mutta heille toivoo hyvää. Asioista katsotaan heidän kaikkien näkökulmasta vuorovedoin, mutta läheisimmiksi muodostuvat Tuulikki ja etenkin Sofia, Henri jää tarkoituksellakin kaukaisimmaksi. Hahmot ja teidän tekonsa eivät ole kaikilta osin uskottavia, mutta Kallio saa kokonaisuudesta paljon irti. Hän ujuttaa romaaniinsa monia teemoja ja keskiluokkaisen perheen kipupisteitä, muttei liikaa eikä väkinäisesti.

Vaikka koettaisi ja ennen kaikkea haluaisi olla analyyttinen kirjabloggaaja, ei voi mitään, että joskus huokailuttaa. Kallio nimittäin kirjoittaa ihanasti, ja kuitenkin yllättävän rankasti. Ensin sykähdyttävät nämä: miten vaikea on kestää pionien suurta kauneutta, vaikkei tuo kauneus kestäkään kauaa; Miten ilma on lämmin ja makea kuin omenapiiras; Ja miten on mahdollista elää onneton elämä. Helsinki-kuvaus suorastaan hivelee, Savo sen sijaan jää anonyymiyteen saakka vieraaksi. Sitten ihmisten teot ja puheet iskevät päin kasvoja, yllättävänkin rumasti ja loukkaavasti. Sanat sylkäistään, uhkaillaan niin, että lukijakin tuntee repliikin lausujan ajatukset - eikä välttämättä ole niiden kanssa samaa mieltä.

Rumuus, tai synnit, elää Syntikirjan ihmisissä syvällä. Ottaako Syntikirja kantaa perisyntiin? Ainakin se näyttää se, että jokainen ihminen on ilkeä ja loukkaa läheisiään tahallaan - ja juuri sen vuoksi kukaan ei pääse helpolla, mutta eräänlainen vapautuksen tunne kirjasta kuitenkin välittyy.

Syntikirja osoittaa, että Katja Kalliossa on ainesta suureksi perheen ja arjen kuvaajaksi. Hän on samalla kertaa hauska, vakava ja tarkkanäköinen.  Olen ihan myyty. Olen lukenut nyt kaikki Kallion romaanit, ja Syntikirja on niistä toistaiseksi paras.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Katja Kallio: Säkenöivät hetket
Kustantaja: Otava 2013
Kansi: Emmi Kyytsönen
Sivuja: 413
Kotimainen romaani

Koko kiihtyneen hälinän ajan Ellystä tuntui kuin näyssä olisi piillyt jokin hänelle merkittävä sanoma, jotakin, mistä hän oli nähnyt välähdyksiä koko elämänsä ajan, mutta jonka merkitys oli silti pysynyt hänelle arvoituksena.
Ja yhtäkkiä hän tiesi. Häpeä. Hänen edessään olevan kuvan nimi oli "Häpeä".

Hanko kesällä 1914. Yksinäinen äiti Inga Troberg viettää lomaansa Hotel Pension Bellevuessa yhdessä tyttärensä Ellyn kanssa. Äiti ja tytär antavat itsestään salaperäisen kuvan: keitä he ovat ja miksi he vaikuttavat muita köyhemmiltä, mutta silti niin ylväiltä? Elly ystävystyy venäläisen emigranttiperheen tyttären Pepin kanssa, mutta kohtalo astuu peliin ja kaikki muuttuu. Vuonna 1935 Elly on kolmen tyttären, Harrietin, Beatan ja Sylvan äiti. Elämä on ankaraa, moni asia on muuttunut, ei vain äitiyden myötä. Beatan valinnat vaikuttavat kaikkeen aiemmin koettuun ja elettyyn.

Katja Kallion kirjat jakautuvat mielessäni kahteen joukkoon: pidin Kuutamolla-romaanista, höttöisempi Sooloilua sen sijaan unohtui pian, Elokuvamuisti on ihana, Tyypit taas melko turha, mutta hauska välipalakirja. Karilla tarjosi yllättävän paljon ajateltavaa, vaikkei se ihan minun kirjani ollutkaan. Sain Säkenöivät päivät (2013) luettavakseni heti tuoreeltaan ja kirja äideistä ja tyttäristä 1910- ja 30-luvuilla tuntui tarjoavan taas jotain uutta: kohtalokkuutta, syyllisyyttä ja lievetekstinsä mukaan myös lumoa.

He olivat Harriet, Beata, Sylva sekä Harrietin ystävätär Lydia.
Elly Kreutzmanin kahden vanhimman tyttären, Harrietin ja Beatan, ikäero oli niin pieni (vain vuoden verran), että olisi olettanut heidän muistuttavan enemmän toisiaan. Olisi luullut, ettei luonto ehdi kehittää siihen tahtiin samoista aineksista niin erilaisia muunnelmia. Mutta eivät he vain muistuttaneet.

Säkenöivät hetken jakautuu kolmeen osaan. Sen ensimmäinen, vuoteen 1914 sijoittuva osa on kuin pitkä alkunäytös, jonka puitteet ovat kunnossa, mutta jossa mihinkään ei voi tarttua kunnolla. Tarina ei vielä imaise mukaansa, mutta lupaa parempaa, jota lukija myös saa. Pidin kyllä tavattomasti alussa olevasta kylpyläelämän kuvauksesta, se on kirjan ihanin (!) osa: jo pelkkä hotelli Bellevuen nimi kutkutti mielikuvitustani, ja ihmisten liikehdintä rannalle, kylpylään, illallispöytään ja loma-ajan juoruiluun piirsi kuvaa yhteiskuntaluokasta, jonka on oikeutettua odottaa parasta mahdollista näköalaa. Jos ensimmäinen osa ei vienyt täysin mukaansa, toinen osa teki sen. Vuoteen 1935 sijoittuva osio on väkevä kuvaus erilaisesta maailmasta. Maailmansotien välissä elävät ihmiset kohtaavat hyvin erilaisen arjen, kovemman ja siinä mielessä realistisemman. He tuntevat oman aikansa viihdekulttuurin, tietävät omat menetyksensä, mutta eivät aina usko oman elämänsä mahdottomuuksiin.

Kallio kirjoittaa hyvin. Hän osaa luoda sanoillaan ne pienet, kirjan nimen lupaamat säkenöivät hetket, mutta myös pohjustaa tarkasti romaaninsa historialliset taustat. Nämä taustat ovat nimensä mukaisesti taka-alalla, tapahtumia Suomessa ja maailmalla - tapahtumia, jotka vaikuttavat siihen tilanteeseen, jossa päähenkilöt ovat, mutta mikrohistoriaksi tulkittavalla tasolla. Säkenöivissä hetkissä historiallinen kehys on kuvattu huolella, mutta pääosassa ovat yksittäisten ihmisten, saman suvun naisten, elämä surun, ilon, häpeän ja syyllisyyden tunnot. Sukupolvet ketjuttuvat, mutta eivät kohtaa eikä elämä ole vain valintoja.

Vaikka Kallion tekstiä on ilo lukea, on se tässä, kuten mielestäni kirjailijan muissakin romaaneissa, aavistuksen ulkokohtaista, tarkkuudessaan etäännytettyä. Hetkittäin tuntuu kuin Kallio ei tietäisi, kirjoittaako viihdeproosaa, vakavaa historiallista romaania vaiko nautittavaa ja fiksua kertomusta. Ehkä hän kirjoittaa niitä kaikkia ja tekee sen sujuvasti, sulkeisiin suljetulla huumorilla, lämpimällä ironiallakin. Kirjan kieli on koko ajan nautittavaa: sivistys, nautinto ja kova työ vuorottelevat. Kahvin keittämisen merkitykset, tyttären takkutukan selvittäminen ja pelot - varsinkin pelot -   rakentavat kirjan naisten elämää. Etäisyyskään ei ole huono asia, luen mieluummin suuristakin tunteista hieman kauempaa katsottuna kuin aivan iholle tulevana. Kiihkeys, mielen palo, halu, epätoivo, arvoituksellisuus, kapina ja salaisuudet ovat läsnä vähemmän rosoisessakin kerronnassa. Tämän kaiken esiin tuomisessa Kallio onnistuu mainiosti: vaikka kirjassa on paljon aineksia, on se romaanina ehjä, sen kaari kantaa, sulkeutuu sopivassa kohdassa ja jättää paljon riviensä väliin.

Kun Beata heittää mustikkapiirakan mäntymetsään ja tietää yhden säkenöivän hetken ajan, että on ollut aina olemassa, ja tulee aina olemaan, koin lukijana jotain samaa. Säkenöivät hetket oli minulle lukukokemuksena ristiriitainen, mutta ehdottomasti myönteinen: turhankin runsas, aluksi ihanasti hidasteleva ja lopulta mukaansa tempaiseva. Ja nyt, ehkä ensi kesänä, haluaisin käydä elämäni ensimmäisen kerran Hangossa, palata kirjan ensisivujen tunnelmaan.

**** (hitaasta ja ulkokultaisesta alusta huolimatta)