Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta

Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta
Otava 2019
Memories of the Future 2019
Suomentanut Kristiina Rikman
Kannen kuva Mauro Grigollo
394 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen (mahdollisesti) autofiktiivinen romaani

Me kaikki kärsimme ja kaikki me kuolemme, mutta sinä, joka luet tätä kirjaa juuri nyt, et ole vielä kuollut. Minä saatan olla kuollut, mutta sinä et. Sinä hengität sisään ja ulos lukiessasi, ja jos pidät tauon ja lasket käden rinnallesi, tunnet sydämesi lyövän, ja huone jossa olet, on valoisa, valoa tulvii sisään ikkunasta tai lampusta tai näyttöruudusta, joka valaisee sivua ja osaa ruumiistasi kun luet.

Kirjailija S. H. muistelee elämäänsä: lapsuuttaan Minnesotassa muiden norjalaisjuuristen ihmisten parissa, nuoruuttaan New Yorkissa, kirjailijuuttaan, aviomiestään. Kuusikymppinen kirjailija S. H. on aivan kuin kirjailija Siri Hustvedt – paitsi että Hustvedtin mies on kirjailija Paul Auster ja S. H.:n puoliso luonnontieteilijä Walter.

Siri Hustvedtin Muistoja tulevaisuudesta on kirja, josta tekisi ensialkuun mieli vetää yhtäläisyysmerkit kirjailijan omaan elämään, lukea teosta autofiktiona. Ja sellainen kirja voi toki ollakin, mutta samalla se laajenee romaaniksi, henkilöhahmonsa muistelmiksi, tarinoiksi tarinan sisällä, kulttuuristen esikuvien ylistykseksi, identiteettipohdinnaksi, fiktiiviseksi muisteluksi (ja kuka tietää, ehkä oikeaksikin).

Hustvedtin romaani koostuu sen nykyhetkestä 2010-luvun loppupuolella, S. H.:n nuoruusajan muistiinpainoista sekä hänen kirjoittamastaan romaaniluonnoksesta. Kaiken keskiössä on kovasti Hustvedtin oloinen S. H., joka nuoruutensa New Yorkissa tuntee olonsa ensin yksinäiseksi, mutta ennen kaikkea vapaaksi. Yksinäisyys helpottuu S. H.:n tutustuessa Whitneyhin ja päästessään tämän myötä osaksi viiden naisen porukkaa, “viiden jengiä”. S. H.:n seinänaapuri Lucy Brite puolestaan kiehtoo nuorta kirjailijaa niin, että hän saa salakuuntelemastaan Lucysta aiheen tekstilleen. S. H.:n nykyhetken ajatuksia määrittävät ikääntyminen, parisuhde, edelleen kirjailijuus, ja oman äidin muistisairaus.

#metoo on kirjassa mukana sekin, 1970-luvulla tapahtunut saa S. H.:n hankkimaan veitsen. Kirjailijuuden alkutaipaleen kuvauksessa saa S. H.:n nuoruudenaikainen käsikirjoitus paljon tilaa: lähestulkoon kokonaisia lukuja S. H.:n käsikirjoitusta sellaisenaan kuin se romaanissa halutaan esittää. Tämä ei osu aivan minun lukumakuuni: mielestäni Muistoja tulevaisuudesta toimisi ilmankin. Mukana on myös Hustvedtin piirroksia, jotka osaltaan tukevat tekstiä. Hustvedt on taitava karikatyyrien tekijä.

Kokonaisuus on siis runsas, muttei liiallinen. Hustvedt kirjoittaa koko ajan taidolla, tietenkin, mutta hän myös eksyttää lukijansa – ainakin sellaisen, joka lukee kokonaisuutta väsyneenä. Muistoja tulevaisuudesta ei ole millään muotoa yhtenäinen tai ehjä romaani, autofiktio tai mikälie, mutta sellaiseen se tunnu edes pyrkivän ja miksi pitäisikään.

Lukukokemuksesta kasvaa ihastuttava, mutta ristiriitainen: osa viehättää, osan tekisi miltei (muttei ihan) mieli hyppiä yli. Lukijan kannalta tärkeintä on Hustvedtin taitavuus kirjoittajana. Hän kirjoittaa aina niin hyvin, että hänen kirjoittamanaan lukisi mielellään lähes mitä tahansa. Hustvedtin onnistuu kaiketi aina yhdistää tietynlainen korkealentoisuus ja maanläheisyys: romaanihenkilönä hän (tai nyt: S. H.) on toisaalta kuin itsenään lähellä lukijaansa ja toisaalta jossain saavuttamattomissa. Lopputuloksena lukija enimmäkseen viihtyy, koko ajan sivistyy ja hetkittäin joutuu hukkapoluille.

Tässä kaikessa Muistoja tulevaisuudesta on taattua Hustvedtia.

♥

Muualla: Leena Lumi, Kirjaluotsin Tiina.

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma
Kustantaja: Otava 2014, Otavan kirjasto
Alkuteos: The Blazing World 2014
Suomennos: Kristiina Rikman
Sivuja: 426
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

Eikö muka S.K. ollut pseudonyymi Notabenen suojassa kirjoittanut sarjan esipuheita, joita ei seurannutkaan tekstiosuus?8 Entä jos minä loisin taiteilijan, joka esiintyisi vain kirjallisuuskritiikeissä, näyttelyluetteloissa, mutta ei töissään? Eivätkö muka monet taiteilijat ole nousseet kuin lingottuina kuuluisuuteen vain kielen keinot omaksuineiden kirjallisten sekatyöläisten suoltaman sanahelinän ansiosta? Ah, écriture! Tämän taiteilijan pitäisi olla nuori mies, enfant terrible, jonka tyhjänpäiväisyys tuottaisi sivukaupalla tekstiä. Voi miten huipaisaa!

Harriet Burden on arvoitus. Nyt kuollut taidekauppiaan vaimo ja taiteilija oli pitänyt muutaman taidenäyttelyn ja liikkunut New Yorkin kulttuurikerman piirissä. Kaikki alkaa kuitenkin näyttää erilaiselta: onko Harriet voinut olla  kolmen nuoren miestaiteilijan huomiota saaneen näyttelyn takana? Onko Harrit ollut suurempi taiteilija kuin mitä on tiedetty? Alkaa palapelin kokoaminen: päiväkirjat, haastattelut ja taide rakentavat kuvaa Harrietista, naisesta joka leikitteli sukupuoli-identiteetillä.

Siri Hustvedtin Säihkyvä maailma oli varmaan eniten odottamani käännösromaani tältä kevätkaudelta, mutta kaikki odotukseni alittuivat ja koko lukukokemus meni pieleen. Mietin jonkin aikaa, että luenko koko kirjaa ollenkaan loppuun ja jos luen, kirjoitanko siitä blogiini. No, luin ja nyt bloggaan. Luin, koska Hustvedtin Kaikki mitä rakastin, Lumous ja Kesä ilman miehiä olivat kovasti mieleeni. Ja bloggaan, koska haluan muistuttaa itseäni siitä, miksi hyvät ainekset sisältävästä romaanista voi tulla niin vastenmielinen lukukokemus.

Lukukokemuksesta tuli hankala monestakin syystä: päällimmäinen on se, ettei eräs potentiaalisena kirjailijasuosikkina pitämäni Hustvedt saa pidettyä romaaniaan kasassa. Säihkyvä maailma koostuu useista fragmenteista, esimerkiksi päiväkirjoista, toimittajan teksteistä, muistelmista ja lukuisista alaviitteistä. Fragmentit eivät aina tunnu liittyvän yhteen tai jos liittyvätkin, niin toiset uuvuttavat niin, että ajoittain lentoon pyrkivä tarinallisuus latistuu ja laskeutuu maahan.

Yllä olevaan lainaukseen sisältyvä numero 8 on viitenumero: alaviite numero 8 kertoo Kierkegaardin satiireista, jotka hän kirjoitti pseudonyymillä. Hustvedtin romaani pitää sisällään raskaan viiteapparaatiston, joka sekin osaltaan sirpaloi kokonaisuutta. Kaunokirjallisuudessa kohtuullinen määrä perusteltuja ala- tai loppuviitteitä voi rikastaa kirjaa, mutta Hustvedtin käyttämien pitkien ja akateemista tietämystä osoittavien viitteiden en katso tuovan romaaniin suurta lisäarvoa. Jos viitteitä alkaa lukea, katkeaa tarinan seuraaminen; jos niitä ei lue, voi jäädä jotain paitsi. Minä en lukenut, mutta panin viitteet merkille. Ymmärtäisin Hustvedtin viittaustekniikkaa paremmin, jos kyseessä olisi tietokirja taiteilijoiden sukupuolirooleista tai jostain muusta filosofiaa ja taide- ja sukupuolentutkimusta yhdistävästä teemasta, mutta romaanissa yli 50 paikoin pitkää ja paasaavaakin viitettä tuntuu liialliselta, ärsyttävältäkin.

Ärsyynnyin Säihkyvästä maailmasta muutenkin. Hustvedtilla on ollut käsissään kaikki aihiot luoda kiehtova kokonaisuus, mutta tarina ei vedä, romaani on väärällä tavalla sirpalainen, junnaava, akateemisesti kikkaileva, jopa ylimielinen. Älkää ymmärtäkö väärin! Olen itsekin akateemisesti koulutettu ja lähtökohtaisesti pidän taide- ja kirjallisuusmaailmaan sijoittuvista romaaneista (ja tietokirjoista). Nautin hyvistä keskusteluista, identiteettikysymyksistä, feministisistä teemoista ja yleensä myös Hustvedtin kirjoista. Nyt kuitenkin hain kustantajan markkinoimaa "kiehtovaa ja arvoituksellista romaania", jollaista en saanut. Ei Säihkyvä maailma totaalisen huono ole, Hustvedt kirjoittaa puuduttavanakin hyvin ja rakentaa moniulotteisia henkilöhahmoja. Voi olla, että Hustvedt haluaa rikkoa kauno- ja tietokirjallisuuden rajoja, mutta hyvin rasittavalla ja junnaavalla tavalla hän sen tekee. Sen vuoksi en tiedä, odotanko vai pelkäänkö hänen seuraavaa teostaan enkä tiedä, toivonko sen olevan romaani vai asiaproosaa.

Säihkyvä maailma on kirja, jonka lukemista jossain määrin vihasin, vaikka ennakkoon odotin rakastavani. Hustvedtin romaani on täynnä hyviä aineksia, mutta nimestään ja kantensa keltaisesta värimaailmasta huolimatta se ei juurikaan säihky.

--
Säihkyvässä maailmassa on käyty myös näissä blogeissa:
Ilselä
Kirjava kammari
Leena Lumi
Luettua

Siri Hustvedt: Lumous

Siri Hustvedt: Lumous
Kustantaja: Otava 2009 (pokkaripainos 2010)
Alkuteos: The Enchantment of Lily Dahl 1996
Suomentanut: Kristiina Rikman
Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat
Sivuja: 263

Kun laulu loppui, mies lähti ikkunasta sammuttamaan levysoitinta ja palasi sitten. Lily katsoi hänen tummia kasvojaan. He olisivat voineet huutaa toisilleen tai vilkuttaa, mutta eivät tehneet kumpaakaan. He vain katselivat toisinaan pitkältä tuntuvan tovin, vaikkei se ehkä pitkä ollutkaan. Lily kuuli auton äänen kadulta, tuuli kahisi puissa korttelin päässä ja sitten joku juoksi kujalla Stuart Hotelin takana. Hän katsoi ääneen suuntaan mutta ei nähnyt ketään, ja sitten askeleet pysähtyivät. Mabelkin oli lakannut kirjoittamasta. Lily loi viimeisen katseen Edward Shapiroon, nousi varpailleen pakottavissa kengissä ja sulki hitaasti verhot.

Minnesotan Websterissä tapahtuu harvoin mitään. Joskus joku pikkukaupungin poika tai vanhapoika rettelöi humalassa, ja joskus nuorten naisten löyhästä moraalista kerrotaan juttuja. Kaikki tuntevat paikkansa, oman roolinsa niin työpaikalla kuin taajaman yhteisöllisessä toiminnassakin. Ja jokainen on taustaltaan pohjoismainen. Ei siis ole mikään ihme, että 19-vuotias Marilyn Monroeta ihaileva kahvila-apulainen Lily Dahl lumoutuu kaupunkiin muuttaneesta kuvataiteilijasta Edward Shapirosta, komeasta newyorkilaisesta. Myös Lilyn iäkäs ja salaperäinen harrastelijateatteriystävä Mabel osaa kertoa Lilylle yhtä sun toista elämästä, kunhan ensin juodaan hieman teetä.

Lumous (1996) on Siri Hustvedtin varhaistuotantoa, hänen toinen romaaninsa. Kirjassa Hustvedt liikkuu muista teoksistaan tutuissa mielenmaisemissa: taiteessa, keskusteluissa sekä naisen ja miehen välisessä väreilyssä. Mutta Lumouksessa ovat vahvasti läsnä Keskilänsi sekä koko kaupunkia vuosikymmenet askarrattanut ei-niin-salainen arvoitus: asia, josta koko pikkukaupunki tietää enemmän kuin kertoo.

Mabel hymyili. "Ei varmaan ole niinkään kyse siitä mitä elämässä tapahtuu kuin siitä mitä siinä kuvittelee tapahtuvan, miten asioita värittää. Vähän sama kuin vaihdokasteema, kun sitä ajattelee."

Tiedän, että ole ajatuksissani yksin, kun kerron Lumouksen alkupuoliskon pitkästyttäneen minua hieman.Teos tosin alkaa jäntevästi; nuori Lily ihastuu salaperäiseen taiteilijaan ja tekee mielenkiintoisia löytöjä iäkkään naapurinsa Mabelin kotona. Pian Husvedt unohtuu jonnekin älyllis-unenomaiseen mielenmaisemaan, jota rytmittävät teatteriharjoitukset ja erilaiset vetovoimantäyteiset kohtaamiset. Loppupuolellaan romaani muuttuu yllättävänkin rivakasti etenväksi tarinaksi, josta en nyt paljasta sen enempää.

Husvedtin kerronta on tälläkin kertaa taidokasta, hiottua, ehkä aavistuksen asetelmallista. Kirjassa on paljon sisätilakuvauksia, jotka tuntuvat tunkkaisilta. Niiden vastapainoksi Dakotasta saapuneet tuulet puhaltavat taivaan pilvettömäksi, ja Lily nipistää poskiaan saadakseen niihin tervettä punaa - aivan kuin kaikissa kunnon tyttökirjoissa! Lumous ei kuitenkaan ole tyttökirja, vaikka sen päähenkilö on vasta aikuisuuden kynnyksellä. Romaanissa on paljon synkkyyttä, jopa trillerimäisyyttä, hieman intohimoista seksiä ja tilkka viiniä, jonkun verran taide- ja kirjallisuuskeskusteluja ja koko ajan aavistuksen ahdistava tunnelma. Husvedt sovittaa kaiken yhteen siten, että lopputuloksena on maalaismaisen sofistukoitunut romaani. Lumous on maalaismainen, koska Hustvedt tuntee keskilännen pohjoismaistaustaiset asukkaat, jotka antavat omien kyläoriginelliensä rellestää raitilla; sofistukoituneeksi sen riittää Hustvedtin hienostuneen kerronnan ohella tekemään kaupunkilainen juutalaistaustainen Edward, joka taiteilijana tuntee myös kirjallisuutta ja oopperaa. Lily on kaiken keskellä, jalat tukevasti multaisessa maassa, mutta pää pilvissä ja haaveilussa.

Lumous ei ole täydellinen romaani. Mutta Hustvedtin muiden teosten joukossa se on kaikkein kikkailemattomin, mistä pidin kovasti. Siinä on sopivasti liikkumattomuutta ja pohjoiseen keskilännen tunnelmaa sekä tapahtumia, järkyttävyyttäkin. Ennen kaikkea siinä on vahvaa veto- tai lumovoimaa. Amerikkalaista elegiaa lukuun ottamatta olen pitänyt kaikista lukemistani Hustvedtin teoksista, omalla lukuarvoasteikollani Lumous nousee melkein Kaikki mitä rakastin -romaanin rinnalle.

****

Jennin mielestä Lumous ei ole suuri elämys, mutta sujuva ja taitavasti kirjoitettu romaani kuitenkin. Karoliinakaan ei täysin ihastunut, vaikka näkee teoksessa paljon hyviä teemoja. Nannalle Lumous oli hailakka kokemus.

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Omapäinen tietämättömyys kätkee julman totuuden: Tarkoitatko että minä olen pääsemättömissä sinusta? Mutta nykyään kaikki on toisin, sanoo tietäväinen lukija. Tuo oli ennen vanhaan. Me olemme paljon valistuneempia kuin valistuksen ajan ihmiset, me 2000-luvun kasvatit, me joilla on pelit ja vehkeet, pikakilkuttimet ja sopuerot. Ho! Ho! Ho! sanon minä!

Olemmeko? Sitä joutuu miettimään Mia, viisikymppinen runoilija, jonka neurotieteilijä-aviomies Boris yksipuolisesti päättää pitää paussin heidän avioliitostaan. Paussi on hehkeä ranskatar, Boriksen nuori kollega. Boris ei halua eroa Miasta, koska paussi pitää sisällään pahanpäivänvaran: paluun avioliittoon, jos mieli muuttuukin romanssin aikana. Tämä kaikki on liikaa Mialle, joka saa hermoromahduksen ja shokin. Mielisairaalajakson jälkeen Mia jättää Brooklynin palatakseen lapsuutensa maisemiin Minnesotaan. Preeriamaisemissa vietetyn kesän on määrä olla se kuilu, joka erottaa Hullun Talven Järkevästä Syksystä.

Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä (Otava 2011; Summer without Men 2011) kertoo nimensä mukaisesti Mian toipilaskesästä hermoromahduksen jälkeen. Romaani on vahvasti naisten kirja; Se pureutuu hylätyksi tulemisen, ikääntymisen ja naiseuden elinikäisen olemisen ytimeen ja tekee sen Mian ajatusten valottamana. Millaiset ovat keski-ikäisen naisen keinot selviytyä paussista?

Mian elämä näyttää asettuvan tilapäisiin uomiinsa. Hän törmää koulutyttöjen julmuuteen toisiaan kohtaan pitäessään runokurssia teini-ikäisille. Naapurissaan Mia tutustuu nuoriin Lolaan ja Peteen sekä näiden lapsiin ottaen perheen omalla tavallaan siipiensä suojaan. Toisaalla on iäkäs äiti ja tämän ystävät, jotka lukevat lukupiirissään Jane Austenin Viisastelevaa sydäntä. On myös kirjeitä saava Mr. Nobody, Mian näyttelijäksi haluava tytär Daisy sekä tietenkin Boris, aina vain Boris. Kaikkea määräävät Mian omat, poukkoilevan älykkäät ajatukset. Hustvedtin muista kirjoista tutulla tavalla myös Kesä ilman miehiä pitää sisällään valtavat määrät viittauksia kirjallisuuteen, filosofiaan ja kuvataiteisiin. Kirjallaan Hustvedt nostattaa ja varmasti myös pitää yllä mitä moninaisempia aina ajankohtaisia keskusteluja.

Pian alkoi rankasti pieksävä sade. Muistin lapsuuteni myrskyt, sen miten herättyäni aamulla katselin kadulla makaavia, tuulen puista repimiä oksia. Muistin lumotun tyynen hetken ennen hurrikaania tai myrskyä, jolloin koko maailma tuntui pidättävän hengitystään, ja aavemaisen vihreän joka väritti taivaan. Muistin maailman äärettömyyden.

Kesä ilman miehiä etenee koukeroisesti Mian ajatuksista ja muistoista toisiin. Välillä ajatuskulkua katkovat arjen kohtaamiset koululaisten, naapurien tai äidin kanssa. Varsin filosofisten ja syvääluotaavien pohdintojen vastapainona kirjassa on lyhyitä tunnelmallisia kuvailuja, jotka heijastavat Mian mielenmaisemaa. Ne ovat kuin suvantokohtia kirjassa, joka etenee kuin junarata labyrintissä tai virkkuukoukku sotkuisessa lankakerässä. Pahoittelen kömpelöitä kielikuvia, mutta Hustvedtin romaani on poukkoileva ja aihekylläinen. Esimerkiksi koulukiusaamisen jälkiselvittely johtaa pohdintoihin, oikeastaan pieneen luentoon, sukusoluista, kromosomeista ja Platonista sekä modernin naisen ahdistuksesta.

Kaikesta huolimatta romaani ei ole liian tajunnanvirtainen, vaan hyvin luettava. Se etenee koko ajan antaen lukijalleen intellektuelleja viitteitä sekä koskettavaa tarttumapintaa. Kaiken keskellä on koko Mia ajatuksineen. Vasta kirjan luettuani huomasin, ettei siinä ole lainkaan lukuja. Silti sen rakenne ei ole raskas, vaan Hustvedt osaa rytmittää tekstinsä oikein. Siellä täällä kirjassa on myös oivaltavia, kirjailijan itsensä piirtämiä kuvia.

Kesä ilman miehiä on hyvä kirja. Se on sitä kaikessa suhteessa: Hustvedt kirjoittaa varmasti, hänen tekstinsä lukeminen on nautittavaa. Kirja hivelee älynystyröitä ja samalla se koskettaa myös tunnetasolla. Mian elämästä ja ennen kaikkea hänen sisäisestä maailmastaan on kiinnostavaa lukea. Silti jokin jäi puuttumaan. En ihastunut kirjaan täysin, vaikka siinä on kaikki erinomaisen teoksen elementit. Ja vaikka en nyt kirjasta suoranaisesti huudahtelekaan, sanon silti, että jokainen joka on pitänut Hustvedtin muista kirjoista, pitää myös tästä.

****- (tasaisen hyvä ja varma kirja, ei kuitenkaan Kaikki mitä rakastin)

Kesästä ilman miehiä ovat kirjoittaneet myös Leena Lumi, Linnea ja Kirsi Hietanen.

~SIRI HUSTVEDT: AMERIKKALAINEN ELEGIA~

Amerikkalainen elegia viittaa koko kansakunnan kokemiin traumoihin yksilö- ja sukutasolta käsin. Teos on monisyinen ja siksi samaan aikaan nautittava ja hitaasti luettava.

Hustvedt kertoo Davidsenien sisarusten Erikin ja Ingan ja näiden isän sekä toisaalta jamaikalaissyntyisen Mirandan ja monien Erikin potilaiden elämästä suurine henkilökohtaisine suruineen ja pienine valonpilkahduksineen. Amerikkalainen elegia kuvaa myös niin norjalaisten kuin jamaikalaisten siirtolaisten muistoja, arkielämää Minnesotassa ja New Yorkissa, psykiatrin vastaanottoa, kirjailijaelämää sekä karun preeriamaanviljelyn lähtökohtia. Myös Kaikki mitä rakastin-romaanista tuttu taidehistorioitsija Leo Hertzberg saa oman pienen roolinsa Davidsenien sisarusten elämässä. Kaikki kuvataan pohjimmiltaan yksinäisen Erikin näkökulmasta.

Kirjan lähtökohtana on psykiatri-Erikin ja kirjailija-Ingan norjalaisperäisen isän jäämistön läpikäyminen niin isän kuin isoisän päiväkirjoja, kirjeitä kuin muistiinpanoja lukemalla. Davidesenin suvun menneet nostavat esille salaisuuksia, jotka Erik ja Inga haluavat selvittää. Salaisuus on läsnä muidenkin kuolemien yhteydessä. Ingan edesmennyt mies, kuuluisia kirjailija, on näyttänyt viettäneen salattua elämää. Ingan tytär Sonja puolestaan on syyskuun 11. päivän terrori-iskujen aikana nähnyt niin järkyttäviä asioita, ettei ole saanut rauhaa painajaisiltaan. Salaperäinen on myös Erikin vuokralaisen Mirandan, taiteilijan, ja tämän entisen miehen, valokuvaajan, välinen suhde.

Niin Erik kuin Ingakin ovat omalla tavallaan hyvin yksinäisiä ja uskovat salaisuuksien selvittämisen auttavan heitä omassa elämässään. Etenkin Erik, vaikka psykiatri onkin, tuntuu olevan hukassa. Varsinkin suhde Mirandaan on vähällä saada Erikin kadottamaan itsensä. Itsensä ilmaiseminen taiteen, tieteen ja käsityön keinoin antaa erään väylän selviytymiseen kaikkien romaanihenkilöiden kohdalla.

Vaikka Amerikkalainen elegia on nimensä mukaisesti surullinen kirja, en ollut ahdistunut lukemastani. Tämä kirja oli toinen lukemani Siri Hustvedtin romaani, ja vaikka sen lukeminen oli minulle paikoin hidasta, olen valmis nostamaan kirjailijan suosikkieni joukkoon. Kuvaillessaan (pääosin) sivistyneistön ahdistusta Hustvedt kirjoittaa haastavasti, kauniisti ja suruvireisyydestään huolimatta vapauttavasti.

***½