Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja

 

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja
Gummerus 2021
The French Photographer 2019
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kansi Eevaliina Rusanen
474 sivua
Arvostelukappale
Australialainen, Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan sijoittuva romaani

Et sinä ole pelkuri, hän sanoi itselleen. Entä sitten, vaikka hänen taitonsa eivät riittäneetkään ottamaan kuvia, jollaisia hän oli nähnyt päässään? Hänen tehtävänsä oli kehittyä niin taitavaksi. Kukaan muu ei niitä kuvia ottaisi; joka ikinen miespuolinen kuvajournalisti olisi kiinnostunut sairaanhoitajista yksinomaan sukupuolisina olentoina ja katselisi heitä himokkaasti.

Nyt tiedän, mitä katson seuraavaksi Yle Areenasta: dokumentin nimeltä Lähikuvassa Lee Miller. Natasha Lasterin romaani Ranskalainen valokuvaaja perustuu osin Lee Millerin elämään ja tekee kunniaa kuvajournalistinaisille, jotka joutuivat kokemaan melkoista vähättelyä läpi uransa.

Niin joutuu myös romaanihenkilö Jessica May, joka Lee Millerin tavoin on ensin Voguen malli, sitten lehden kirjeenvaihtaja ja kuvajournalisti. Yhteydet luultavasti loppuvat siihen (edit. googlailin hieman ja ilmeisesti Jessissä on sittenkin enemmän Milleriä mukana) ja muutamaan muuhun todellisuuspohjaa omaavaan henkilöhahmoon, sillä Jessican – Jessin – elämä etenee viihderomaanien kaavan mukaisesti melkoisessa ihmissuhdesokkelossa: on rakkautta ja ystäviä, hyviä ja pahoja komistuksia ja eräs varsinainen pahatar. On myös pieni orvoksi jäänyt Victorine, johon Jess kiintyy vahvasti (tämä tieto kerrotaan jo kirjan takakannessa, joten en juonipaljasta mitään). Tämän rinnalla on kuvausta sodasta ja sen jättämistä arvista sekä valokuvaajan työstä, jota Lester kuvaa kiinnostavasti: kuvaamisen lisäksi myös kuvajournalistin aiheita sekä taidokkaan ammattilaisen tunnistettavaa, omaa jälkeä. Jessin 1940-luvulle sijoittuvan kertomuksen rinnalla kulkee vuoteen 2005 ajoittuva taidekuriiri D’Arcy Hallworthin tarina. D’Arcy käy läpi valokuvakokoelmaa ja saa samalla selville asioita omasta alkuperästään.

On mielenkiintoista, miten saman romaanin äärellä voi viihtyä ja ärsyyntyä, ja miten tiukasti otteessaan luettu pitää silloinkin, kun sitä lukee epäilyksen silmälasit nenällään. 

Ranskalainen valokuvaaja on lukuromaani, joka vie mukanaan: On saatava selville, miten Jessin ja D’Arcyn tarinat liittyvät yhteen (osan voi arvata helposti, mutta romaani onnistuu myös yllättämään). On kiehtovaa lukea, miten Jess pärjää miehisessä maailmassa ja kuinka hän kehittyy valokuvaajana. On ilahduttavaa huomata, miten vahvasti Lester kantaa naisasiaa (toki aina voisi toivoa vielä suurempaa monipuolisuutta, mutta romaani toimii hyvin siinä ajassa, jonne se sijoittuu, aikaan jolloin journalistinainen joutui jopa salaamaan sukupuolensa). On myös hyvä lukijana huomata, että joskus tällaisia suuria tunteita kaipaa ja ehkä juuri nyt, korona-aikaan, eskapismia todellakin tarvitaan.

Kaiken hyvän viihdyttävyyden rinnalla, tietenkin ja ehkä lajityyppiin kuuluvana, voi ärsyyntyä siitä, miten ihmiset ovat ah-niin-kauniita ja kuinka saippuaoopperamaisia juonittelukuvioita teokseen mahtuu.

Lesterin tekemää taustatyötä ei voi kuin ihailla, samoin kerronnan sujuvuutta. Lopputulemana ja rinnastuksena: tämä asettuu jonnekin Kate Mortonin ja Lucinda Rileyn teosten välimaastoon. Lajityypissään Ranskalainen valokuvaaja on enemmän kuin kelpo – se on kiehtova tarina sodan jäljistä, sukusalaisuuksista ja valokuvauksesta.

♥

Lue tämä, jos: olet kiinnostunut toisesta maailmansodasta, valokuvauksesta, naisten kokemasta vähättelystä, sukusalaisuuksista ja rakkaudesta – ja jos siedät kaikkea em. viihderomaanin muodossa.
Vältä tätä, jos: kammoksut viihderomaaneja ja sitä, miten pahikset ovat pahiksia.

Trent Dalton: Poika nielaisee maailmankaikkeuden

Trent Dalton: Poika nielaisee maailmankaikkeuden
HarperCollins 2019
Boy Swallows Universe 2018
Suomentanut Kira Poutanen
Kansi Darren Holt / HarperCollins Studio
467 sivua
Kustantamosta
Australialainen romaani

Loppusi on kuollut sininen lintu. Poika nielaisee maailmankaikkeuden, Caitlyn vakoilee.
Siitä ei ole epäilystäjään.
Nämä ovat vastaukset.
Vastauksen kysymyksiin.

Eli Bell on 12-vuotias australialaispoika, aloitteleva teini. Hänen elämänsä on kipuisaa, mutta vain osaksi samasta syystä kuin valtaosalla maailman teineistä. Elin elämässä näet tapahtuu, todella. Elin äiti on joutumassa vankilaan, äidin miesystävä Lyle puolestaan on huumediileri. Tärkein ja vakain aikuinen Elille on Slim, vankikarkuri ja tappaja, joka on hurjasta menneisyydestään huolimatta lämmin ja viisas. Elin isoveli August ei puhu. Hän kyllä osaisi puhua, mutta on lopettanut puhumisen kuusivuotiaana. Puhumisen sijaan hän kirjoittaa ilmaan oikealla etusormellaan, silloin voi kertoa vaarallisiakin asioita. Lisäksi Elin elämää sekoittavat huumekauppias, sosiaalityöntekijät, oma (ei niin kaitaa tietä kulkeva) isä, ja ihmeellinen Caitlyn Spies.

Jostain syystä Trent Daltonin romaani Poika nielaisee maailmankaikkeuden oli jäädä minulta lukematta. Aloittelin sitä kyllä jo viime keväänä, jolloin kirjan yllättäen sain, mutta vaikka alku vaikutti kiehtovalta, unohtui kirja jonnekin lukemattomien pinoon. Onneksi ystäväni kehui teosta jokunen aika sitten ja otin sen bussikirjaksi työmatkoilleni – minun tulee luettua eniten bussissa, koska silloin on aikaa ja hyvä flow keskittyä. Hyvä että luin, sillä romaanin omalaatuinen maailma vei mukanaan.

Daltonin kirja on toisaalta juoniromaani ja toisaalta kasvukertomus. Pääosin sen tarinankerronnassa on ikään kuin kaikuja John Irvingin ja vielä kauempaa nähtynä Charles Dickensin teoksista – nyt huumeperheen keskiökseen ottamana, mutta tietyt elementit ovat siellä: laveahko kerronta, epävakaat olo, perhesuhteisiin liittyvät kipupisteet, miljöökuvaus, tarinallisuus...

Vaikka Daltonin romaani, etenkin sen maailma ja minäkertoja Eli, vie mukanaan, ei kokonaisuus ole siinä mielessä helppoa luettavaa, että sitä voisi lukaista tuosta vaan ikään kuin kirjallisena välipalana. Toki jo vajaan 500 sivun pituus kielii runsaudesta, mutta Poika nielaisee maailmankaikkeuden on vieläkin enemmän.

Hienosti nimetty romaani pitää (nimensä mukaisesti) sisällään aivan omanlaisensa universumin, joka on toisaalta yhtä tiivis kuin ahdas huone ja toisaalta yhtä laaja kuin mielikuvitus. Esimerkiksi eräänä kuutamoisena yönä pakomatkalla August ja Eli sukeltavat autollaan vedenalaiseen maailmaan, mikä ei haitaa Augustia, joka kirjoittaa veteen: Poika nielaisee maailmankaikkeuden. Veden alla ei voi puhua, mutta Eli ei voi myöskään kirjoittaa, sillä hänen etusormensa tilalla on verinen aukko. Huumekauppiaiden väkivalta ulottuu lapseen.

Ja toisaalla on Caitlyn Spice, jonka edessä (Elin silmin nähtynä) tuhannet violetit soturiravut antavaa hänelle tietä ja joka kuiskaa: Poika nielaisee maailmankaikkeuden. Läsnä on myös 1980-luvun populaarikulttuuria (E.T., Conan – barbaari jne.), raakuutta ja ahdistusta, tiilenmuotoisia heroiinipakettaja ja hienoa veljeskuvausta. Näissä surrealismin ja konkretian aallokoissa maailmankaikkeus sykkii kaikessa – tietenkin. Kira Poutasen suomennos on nautittavaa luettavaa.

Ota aika haltuun, Eli Bell, ennen kuin se ottaa sinut.

Ihan kaikki ei aukea kertalukemalta ja romaanin upea lopetus suorastaan pakottaa palaamaan alkuun. Ja jos Eli Bellin tulisi ottaa aika haltuun, voisivat monet lukijat, kanssabloggaajat, ottaa tämän romaanin haltuunsa. Ihan kaikki eivät tälle kirjalle välttämättä syty (mutta eihän mikään romaani ole ns. kaikkien kirja, olisi aika pelottavaa, jos näin olisi), mutta kannattaa kokeilla, antaa tämän pienen universumin viedä.

Kate Morton: Kellontekijän tytär

Kate Morton: Kellontekijän tytär
Otava 2019
The Clockamaker’s Daughter 2018
Suomentanut Hilkka Pekkanen ja Tuukka Pekkanen
Kansi Lisa White
557 sivua
Australialainen, Englantiin sijoittuva romaani

Olen vähitellen oppinut ymmärtämään, että menetys jättää ihmiseen aukon ja että aukot pyrkivät täyttymään. Sellainen on luonnon järjestys.
Juuri nämä ihmiset ovat niitä, jotka todennäköisimmin kuulevat minun puhuvan… ja silloin tällöin, kun onni on myötä, joku heistä myös vastaa minulle.

Kukapa romanttissieluinen ei kaipaisi toisinaan uppoutumiskirjaa, jossa on vanhoja taloja – yleensä tietenkin kartanoita – toisiinsa sekoittuvaa mennyttä ja nykyisyyttä, kunnollinen mysteeri, kirjoja tai kuvataidetta ja tietenkin sukusalaisuuksia. Kate Mortonin romaaneissa kaikkea edellä mainittua on aina, joskus onnistuneemmin, toisinaan heikommin.

Tänä vuonna suomennettu Kellontekijän tytär kuuluu Mortonin onnistuneempaan tuotantoon.

Vuoteen 2017 sijoittuvassa kehyskertomuksessa arkistonhoitajana työskentelevä Elodie löytää patinoituneen nahkasalkun, jonka sisällä on viktoriaanisen ajan kuuluisan taiteilijan Edward Radcliffen luonnoslehtiö sekä valokuva nuoresta naisesta. Radcliffen luonnosten joukossa on myös piirros vanhasta kartanosta, joka muistuttaa tarinasta jota Elodien edesmennyt äiti kertoi aikoinaan. Kesken omien häidensä suunnittelun Elodien on selvitettävä niin talon, valokuvan naisen kuin oman äitinsäkin arvoitus.

Ja näin sekä Elodie että lukija tempautuvat noin 150 vuoden taakse, 1860-luvun Birchwood Manoriin, prerafaeliittejä muistuttavan magentaveljeskunnan taiteeseen ja rakkauksiin, mutta myös Lontoon ränskemmille kulmille lähes dickensläisiin tunnelmiin. Kaiken edellä mainitun ohella Mortonin romaani pitää sisällään kummitustarinan. Kummituksella on oma mielensä ja omat sanansa, hän kertoo oman tarinansa.

Tunnelma on kliseisyyteen saakka englantilainen (Morton itse on australialainen, mikä saattaa osaltaan selittää tätä romanttista suhtautumista brittiläisyyteen). Kyynisellä mielellä Mortonia ei kannatakaan lukea, kuten ei silloinkaan kun odottaa esimerkiksi yhteiskunnallisia jännitteitä tai historian syvällistä käsittelyä. Erilaisia käänteitä ja ennen kaikkea henkilöhahmojakin Kellontekijän tyttäressä on liikaa eikä kokonaisuus muutenkaan toimi koko ajan, vaan Mortonin luoma runsaudensarvi läikkyy yli reilusti. Hetkittäin lukija pitkästyy tai suorastaan hukkuu kaiken paljoututeen, vähemmän voisi taas kerran olla enemmän. Silti joku romaanissa jaksaa kiehtoa... (No, kummitusjuttu, valokuvaus, tunnelma, ja se, miten Lilynä tunnettu malli muuttuu mielessäni prerafaeliittien mestareiden John William Waterhousen, Dante Rossettin ja John Everett Millais'n maalausten naishahmoiksi; edellä mainituilla taiteilijoilla oli toki useita malleja).

Edellä mainittu ihastumisen ja ylenpalttisuuden tunteen sekoittuminen pätee useimpien Mortonin romaanien kohdalla. Jos tätä kaikkea sietää, on käsissä kelpo viihdettä, romantiikkakaan ei onneksi ole (enimmäkseen) rakkausromantiikkaa, vaan suhtautumista muratin peittämiin talovanhuksiin, vanhoista matkalaukuista löytyviin kirjeisiin ja kaiken peittäviin sukusalaisuuksiin – tietenkin viktoriaanisella patinalla varustettuihin.

P.S. Jos Mortonin romaanien miljööt miellyttävät, kannattaa seurata kirjailijan Instagram-tiliä.

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista
WSOY 2019
Nine Perfect Strangers 2018
Suomentanut Helene Bützow
Arvostelukappale
Australialainen romaani

Tämä on jotenkin alentavaa, Frances ajatteli. Istuimme hänen jalkojensa juuressa kuin päiväkotilapset. Olemme hiljaa, hän puhuu. Säännöissä kiellettiin myös katsekontakti, mutta Maša tuntui rohkaisevan siihen. Hän laati säännöt voidakseen rikkoa niitä itse. Minä maksan tästä, Farnces ajatteli. Olet mjinun palveluksessani, rouva hyvä.

Pieni rentoutus- tai puhdistautumisloma, mikä ihana ajatus! Muutama päivä, uusia ihmisiä, meditaatiota ja hoitoja, omaa aikaa, ja ulos kuin uutena ihmisenä. Näinhän sen pitäisi mielikuvissa mennä, mutta salaperäisen Mašan johtamassa hyvinvointikeskuksessa on omat sääntönsä. Yhdeksän erilaista ihmistä (kirjailija Frances Welty, nuoripari Ben ja Jessica Chandler, bisnesmies Lars Lee, eronnut pienten lasten äiti Carmel Schneiner, painon pudotusta yrittävä Tony Hogburn, sekä surua kantava perhe: Napoleon, Heather ja Zoe Marcon) kokoontuu sinne korjaamaan itseään, mutta jokainen tulee niin omalaatuisten hoitojen ja smoothieiden kuin oman itsensä yllättämiksi. Läsnä ovat myös hyvinvointikeskuksen työntekijät Yao ja Delilah.

Australialainen Liane Moriarty on tunnettu romaaneistaan, jotka viihdyttävät, mutta tarjoavat jotain muutakin kuin silkkaa höttöä. Juuri Moriartyn kohdalla voi oikeutetusti puhua lukuromaaneista. Ja sellainen on Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunistakin: nautittavaa luettavaa joukosta ihmisiä, joilla on elämässään monenlaisia taakkoja. Tummanpuhuva huumori sävyttää kirjaa, joka voisi hyvin itkettää ja naurattaa tunteikasta lukijaa.

Voisi. Sujuvalukuinen romaani on monin osin taattua Moriartya, mutta huomaan olevani hieman pettynyt. Teos kyllä imaisee mukaansa, saa kiintymään osaan henkilöistään, kantaa sisällään arvoitusta, ja nivoo asioita yhteen kipuisanhauskasti. Mutta kun… Tällä kertaa alkuasetelman herkullisuus ei kanna loppuun saakka. Juoni kyllä kulkee niin hyvin, etten voi kuin ihailla Moriartyn (kuvitteellista) lentävää kynää ja Helene Bützowin suomennosta. Mutta romaanin sisältö jätti ainakin tämän lukijan jokseenkin kylmäksi.

Ensiksikin henkilöhahmoja on paljon, minkä vuoksi kaikkien hahmojen kohtalot eivät jaksa kiinnostaa, mikä toki on selvää alusta saakka. Periaatteessa hahmot ovat tasaveroisia, mutta prologin jälkeen syvennytään eniten kirjailija Francesin elämään, mikä tuntuukin luontevalta: Frances on kokonainen henkilöhahmo ja ammattinsa vuoksi hän ehkä vetoaa moniin lukijoihin, sillä kirjan äärellähän tässä ollaan! Myös Heatherin, Napoleonin ja Zoen perheen tragedia koskettaa. Maša on aluksi arvoitus, hänestä olisin halunnut saada enemmänkin irti. Muut ovat kyllä kelpo hahmoja, mutta silti kuin palapelin täyteosia.

“Sallikaa minun sanoa vielä lähtiäisiksi: ‘Tehkää palavin mielin se mikä on tehtävä tänään. Sillä kukapa tietää? Huomenna tulee kuolema.’ [--]” Ilmassa on jännitysromaanin aiheita, mutta esimerkiksi se, miten Tranquillum Housessa annettujen hoitojen salaisuus paljastuu, selittyy ihan näppärästi, mutta myös helposti. Lupauksia on enemmän kuin niiden lunastuksia. Silti Moriarty paketoi kokonaisuuden taiten, ammattimaisen varmasti. 

Toki Yhdeksässä hyvässä on Moriartylle tyypilliseen tapaan ilkikurisuutta ja satiirisia aineksia, mitä kirjailijalta voi odottaa. Hyvä niin. Käteen ei silti jää mitään erityistä, mutta mukavaa ajanvietettä, kelpo lomalukemista Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista on.

Ei enempää, ei vähempää.

♥
Muualla: Arja ja Leena.

P.S. Koska Moriarty ei nyt tarjonnut sitä suurta uppoutumisromaania, jollaisen olisin juhannuksen aikaan halunnut lukaista, kaipaan nyt kesälomalle jotain vastaavaa, mutta vieläkin parempaa: tarinaa, joka tempaa mukaansa, kirjaa jota voi lukea vaikka helleaivoilla, mutta joka tarjoaa kuitenkin jotain twistiä. Suosituksia?

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
Tammi 2016
All the Birds, Singing 2013
Suomentanut Sari Karhulahti
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
285 sivua
Australialainen, osin Isoon-Britanniaan sijoittuva romaani

Kraak kraak, kylmä, kraak kraak, kylmä.

”Mikä teitä naurattaa?” huusin variksille ja heitin niitä kivellä. Pyyhin kyyneleet kämmenselkään ja hengitin syvään, jotta veren haju haihtuisi sieraimistani. Varikset olivat hiljaa. Kun käännyin katsomaan niitä, viisi niistä istui rinnakkain samalla oksalla ja tähyili minua vaiti. Tuuli puhalsi hiuksia silmilleni.

Jake Whyte -niminen nainen elää syrjäisellä englantilaisella saarella lammasfarmarina. Hän on kokenut jotain pahaa eikä koskaan nuku kunnolla. Joku liikkuu lähistöllä, joku tappaa Jaken lampaita. Onko kyseessä Jaken mailla liikkuva outo mies? Nuorisoporukat? Eläimet? Vai joku, joka tulee kaukaa, Jaken menneisyydestä?

Helteinen Irlanti ja australialaisen Evie Wyldin pahaenteinen Kaikki laulavat linnut eivät näennäisesti sovitu kovin hyvin yhteen. Yllä olevassa blogikuvassa näkyvät onnellisen aurinkoiset maisemat, lomamatkalla olo. Mutta jonkinlaisilla maailman laidoilla sentään ollaan, matkallakin sekä Jake että minä, kaukana kotoa – niin eri syistä kuin mahdollista. Luin Wylden kirjan lentokoneessa – oikeasti yhdeltä istumalta. Intensiivisesti, kuin kuumeessa, melkein mitään muuta kuulematta tai näkemättä.

Näet Kaikki laulavat linnut on nimenomaan intensiivinen romaani. Sen kerronta on tiheää, vaikka romaanin aikajänne on pitkä. Kokonaisuus pitää otteessaan, pakottaa lukemaan ja kuljettaa niin lampolan hajuun, rankkasateeseen, suttuisiin suihinottoihin, veden alle, tupakkatauolle, ja ennen kaikkea jonnekin, jolta odottaa pimeyttä.

Wyldin romaania voi luonnehtia trillerimäiseksi tarinaksi, mutta se on paljon, paljon enemmän: se on psykologinen romaani, kuvaus epäluottamuksesta ja luottamuksen menettämisestä, kertomus yhteisöstä – tai yhteisöistä – ja siitä, miten joku valitsee yksinäisyyden ja miten ihminen toisaalta ajetaan yksinäisyyteen. Wyldin kieli – ja Sari Karhulahden suomennos – on hyvää. Se on oudosti kaunista, mutta silti toteavaa. Ihmisen ajatukset, tunne ulkopuolisesta uhasta ja väläykset, joskus kirkkaat, toisinaan sumeat, menneestä välittyvät yhtä paljon itse tarinan kuin sitä kannattelevan kielen välityksellä.

Kiehtovin on kuitenkin romaanin rakenne: se etenee eteen- ja taaksepäin, on kuin se samalla hengittäisi sisään ja ulos, kuljettaisi lukijaa kohti jotain: alkupistettä tai -syytä. Seuraukset selviävät vähitellen, nykyisyys ja menneisyys ovat yhtä lailla läsnä.

Kokonaisuus on upea, vaikka lopulta odotin jotain enemmän. Ehkä odotin enemmän kerroksia, jotain muuta Jaken menneisyydestä, ehkä romaanin tunnelmaan sopivaa outoutta. Wylden romaani on toki hieno näinkin. Tai hieno on sievistelyä. Paremmin: Kaikki laulavat linnut on yksi vaikuttavimmista tänä vuonna lukemistani käännöskirjoista.

Kate Morton: Talo järven rannalla

Kate Morton: Talo järven rannalla
Bazar 2017
The Lake House 2016
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Kansi Eevaliina Rusanen
671 sivua
Australialainen, Englantiin sijoittuva romaani


Sitä hän ei vielä silloin tiennyt, ettei hän koko elämänsä aikana pääsisi näistä äänistä eroon; ne seurasivat häntä tästä paikasta ja ajasta, tunkeutuivat hänen uniinsa ja painajaisiinsa ja muistuttivat jatkuvasti siitä, mitä hän oli tehnyt.

Menneisyyden teot ja äänet seuraavat niin ikääntynyttä kirjailijaa Alice Edevanea kuin pakkolomalle lähetettyä rikostutkijaa Sadie Sparrowta. Kesällä 1933 juhannusaaton juhlien aikana kirjailijuudesta haaveilevan 16-vuotiaan vuotiaan Alicen perhe kohtaa tragedian, kun kaikkien silmäterä Theo-vauva katoaa. Kesäkuussa 2003 Sadie vetäytyy Cornwalliin isoisänsä luo saadakseen rauhaa työssä kokemistaan vastoinkäymisistä. Eräänä päivänä hän löytää hylätyn talon. Paikalliset tuntevat edelleen huhun talossa asuneesta pienestä pojasta, joka katosi jälkiä jättämättä. Samaan aikaan, kesällä 2003, Alice on kuuluisa rikoskirjailija. Hänen rauhansa järkkyy, kun Sadie alkaa tutkia hänen perheensä menneisyyttä.

Jokaisella pitää olla oma salainen kulttuuripaheensa. Minun paheeni ei ole kovin paha eikä se ole enää salainenkaan (tai ehkä pitäisi kirjoittaa tv-sarjoista, joita katson), sillä olen aiemminkin harvakseltaan kirjoittanut brittiläisiin kartanoihin sijoittuvista puolimysteereistä, joista muun muassa australialainen Kate Morton on tunnettu ja kiitettykin. En voi sanoa olevani lajityypin suuri ystävä, mutta sanapari brittiläinen ja kartano on jotain, jota toisinaan suorastaan tarvitsen. Mortonin kirjoista vielä muutama sananen: luin Paluun Rivertoniin keväällä 2011 ja vaikka viehätyin kirjasta, koin sen hieman pinnallisena – en tuossa vaiheessa nimittäin osannut viihteellisyyttä, hah! No, seuraavaa Mortonia aloitellessani viihteellisyys oli jo odotuksissani ja ehkä siksi Hylätty puutarha oli yksinomaan suuri lukunautinto, vähän kuin olisi Fazerin Sinistä syönyt. Kaksi seuraavaa Morton-suomennosta, Kaukaiset hetket ja Salaisuuden kantaja olivat sen sijaan sellaisia ylipitkiä pettymyksiä, että päätin jättää Mortonit sikseen, etenkin viimeksi mainittua harppoessani. Mutta toisin kävi: se mainitsemani sanapari vanhoista brittitaloista.

Ja hyvin kävikin, sillä Talo järven rannalla on jotain sellaista, jota olin odottanut Hylätystä puutarhasta saakka: toimivaa, hivenen liikoja juonipolkuja tarjoavaa laatuviihdettä, jossa mennyt ja nykyisyys lomittuvat kevytmysteeriksi – ja englantilaista shabby chick -romantiikkakin on luvassa, onneksi nimenomaan miljöön puolesta, ilman imelää rakkaustarinaa! Ihanaa uppoutumiskirjallisuutta, siis.

Talo järven rannalla lienee luonnehdittavissa tyypilliseksi Mortonin kirjaksi, joten kirjailijan tuotannon ystävät eivät pety. Mortonia tuntemattomille voin sanoa, että lukekaa jos tämä lajityyppi (jos kyse on lajityypistä), eli brittikartanomysteeri, kiinnostaa, mutta lukekaa se nimenomaan viihdetiiliskiven tarpeeseen. Sellaisena Talo järven rannalla toimii mainiosti. Mortonilla on toki tapana upottaa romaaneihinsa turhia juonikuvioita, esimerkiksi nytkin Sadien työstressin aiheuttanut arvoitus olisi voinut jäädä pois, jolloin teos olisi jäntevöitynyt. Mutta mikä tärkeintä, Theo-vauvan katoamismysteeri toimii ja kannattelee kirjaa. Mainioita ovat myös Mortonin luomat hahmot kaikkine karikatyyrisine piirteineenkin: Hampsteadin asunnossaan viihtyvä iäkäs kirjailija, hieman yli-innokas poliisi, tämän herttainen cornwallilainen isoisä… Ja yhtä lailla ihastuttavaa on Mortonin taito luoda tapahtumapaikkoja ihan romaaninsa hengen mukaisesti: istuttaa hahmonsa iltapäiväteelle Victoria & Albert -museoon, näyttää silkkiäispuuhuoneesta avautuva näköala järvelle ja antaa villiintyneen puutarhan luoneen ikään kuin tunnelin taikamaahan, Edmund Spenserin ”Keijukaiskuningattaren” maailmaan.

Kaikkein tärkeimmäksi nousevat, osin ennalta-arvattavasti, kysymykset suvusta ja menneisyyden painolastin sovittamisesta: Maailmassa vallitsi tasapaino ja luonnollinen oikeudenmukaisuus. Kaikesta oli aina maksettava, ja nyt oli liian myöhäistä sulkea ovea enää.

Tässähän alkaa ihan odottaa kirjailijan tulevaa tuotantoa! Mortonia on suomennettu tiheään tahtiin, mutta hän näyttää julkaisevan romaaneja parin vuoden välein, joten uutta suomennosta saanee odottaa vielä pari vuotta. Ja mikäs olisi odotellessa, sillä Talo järven rannalla on romaani, joka palautti uskoni Mortonin kykyyn kirjoittaa laatuviihdettä.

Kate Morton: Salaisuuden kantaja

Kate Morton: Salaisuuden kantaja

Bazar 2016
The Secret Keeper 2012
Suomentanut Hilkka Pekkanen
669 sivua
Arvostelukappale
Australialainen, Isoon-Britanniaan sijoittuva romaani

Äkkiä Laurelista tuntui, että kaikki hänen oman elämänsä tyhjät kohdat, kaikki menetykset ja surut, kaikki pimeässä kärsityt painajaiset, kaikki selittämättömät surumielisyydet saivat saman vastausta vaille jääneen kysymyksen hämärän muodon, joka oli ollut olemassa siitä asti kun hän oli ollut kuusitoista. Kysymys koski äidin salaisuutta, josta ei ollut puhuttu.
”Kuka sinä olet Dorothy?” --

Romaanin takakansiteksti lupaa ”ystävyyttä, petoksia ja ikuista rakkautta”. Dramatiikkaa ei siis puutu Kate Mortonin Salaisuuden kantajasta, joka kuljettaa lukijansa 1930-luvulta kuta kuinkin nykypäivään. Keskiössä ovat sota-ajan Lontoo, 1960-luvun Suffolk ja vuosi 2011, jolloin Laurel on kuuluisa näyttelijä, joka suunnittelee huonokuntoisen äitinsä Dorothyn 90-vuotisjuhlia. Mennyt ei jätä Laurelia rauhaan, sillä eräänä kesäisenä iltapäivänä 1961 hän on nähnyt äitinsä tekevän jotain selittämätöntä. Menneen teon juuret ovat toisen maailmansodan ajassa, ja tapahtunut on selvitettävä ennen kuin Dorothy kuolee.

Olen luultavasti kysynyt tätä aiemminkin ja itserefleksiivisyyden uhalla kysyn taas, että onko vika kirjassa vai lukijassa, kun viihdekirja ei viihdytä? Varmasti molemmissa. Jos vika on kirjassa, niin syitä ovat ainakin se, että tarinassa on muutama sata sivua liikaa sekä se, että se on hetkittäin naiivi, minkä voi toki lukea ansioksikin jos kaipaa aivot narikkaan -tyylistä viihdettä. Jos vika on lukijassa, niin sille ei nyt voi mitään. Sitä joko pitää tai kirjasta tai ei; luen viihdettä harvakseltaan, mutta joskus kaipaan hyvää ajanvietekirjallisuutta, sellaista helpohkoa lukuromaania, joka vie mukanaan eikä jää lukemisen jälkeen turhan paljon mieltä vaivaamaan. Mortonin aiemmassa tuotannossa tähän tarpeesen ovat vastanneet Paluu Rivertoniin, laadukas lukuromaani, sekä suklaalevyllisen kanssa niin täydellinen Hylätty puutarha. Koska viime vuonna ilmestynyt Kaukaiset hetket oli puuduttavuudessaan pettymys – oman lajityyppinsä sisällä, mitä haluan erikseen korostaa – odotin ja toivoin Salaisuuden kantajan palauttavan Mortonin minulle. Säästelin kirjaa mukaani Turun kirjamessuille, sillä arvelin messuhulinasta väsyneenä nauttivani mukaansa tempaisevasta arvoitusromaanista hotellihuoneen yksinäisyydessä.

Pohjustuksestani voitte päätellä, että en nauttinut. Hotellissa pääsin kyllä hyvään alkuun. Salaisuuden kantajan ensimmäiset luvut ovat kaikin osin mukaansa houkuttelevia: On menneisyydestä kumpuava arvoitus, sukusalaisuuksia, kolme eri aikakautta aina yhtä ihanassa Englannissa ja koko joukko kiinnostavia henkilöhahmoja. Mutta sitten: tyssäys. Tarina tuntui yhdentekevältä, henkilöhahmot alkoivat ärsyttää, Lontoo-kuvaus ei syttynyt kunnolla eloon ja kaiken lisäksi Dorothy oli huomannut alkavansa nauttia pommitusten keskellä kulkemisesta. Ihanko totta parikymppinen neitokainen nautiskelisi pommitusten keskellä kävelystä? Lisäksi romaani tuntui sisältävän kuta kuinkin kaikki mahdolliset lajityyppinsä kliseet, kuten köyhyyden, lahjakkuuden ja velvollisuudentunteen yhdistelmän sekä petostarinan.

Eikä siinäkään mitään, voihan sitä joskus upota tiettyjä itsestäänselvyyksiä vilisevään tarinaan, mutta silloin täytyy muuten olla kerronnan vietävissä. Salaisuuden kantaja ei ole Mortonin romaaniksi edes kovin vetävä. Tunnustan hypänneeni sata sivua yli tuosta vaan enkä silti koe menettäneeni mitään.

Mortonin romaanissa on tietysti hyvätkin puolensa. Se oli luettava loppuun, jotta menneisyydessä tapahtunut sai selityksensä; Englannin vuoksi kliseinenkin kuvaus oli jotenkuten kestettävissä (tietenkin: viktoriaaniset talot Kensingtonissa, kuu Bayswaterin yllä, Oxford-ajatukset Kansalliskirjastossa jne.), ja Morton kyllä kuvaa vetävästi eri sukupolvia ja taitaa oman lajityyppinsä. Silti se taika, joka Paluussa Rivertoniin ja Hylätyssä puutarhassa oli, on minulta kadonnut.

Jos romaani ei niin sanotusti toimi, niin se ei sitten toimi. Tämän lukijan näkökulmasta vika on siis sekä lukijassa että kirjassa. Nyt olen palannut taas omaan lukijarooliini ja nauttinut useammasta erinomaisesta kotimaisesta, joista paremmin lisää tulevissa bloggauksissa. Viihdyttävän ja hyvän lukuromaanin aika tulee sekin taas ja siihen lukuhetkeen kaipaan suosituksia. Mitä te luette, silloin kaipaatte helppoa, mutta kohtalaisen laadukasta kirjallisuutta, niin sanottua välipalalukemista?

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
WSOY 2015
Big Little Lies 2014
Suomentanut Helene Bützow
447 sivua
Australialainen romaani

ROUVA LIPMAN: En mielelläni sanoisi enää yhtään enempää. Meidät pitäisi jo jättää rauhaan. Eräs vanhemmista on kuollut. Koko kouluyhteisö suree.
GABRIELLE: No jaa, en sanoisi, että koko kouluyhteisö suree. Se saattaa olla liioittelua.

Madeleine on temperamenttinen uusperheenäiti, Jane nuori yksinhuoltaja, Celeste kaksospoikien rikas äiti. Naisia yhdistää Pirriween alakoulun vanhempaintoiminta, josta ei ristiriitoja puutu. Hyvämaineisessa koulussa näet heti ensimmäisenä päivänä viisivuotiasta lasta syytetään toisen kiusaamisesta ja lasten vanhemmat alkavat valita puoliaan. Naisten elämään liittyy muutakin, on entisen puolison uuden vaimon ärsyttävyyttä, parisuhteen varjopuolia, väkivaltaa, menneisyyden kipukohtia ja salaisuuksia, valheitakin. Eikä tässä kaikki: Mitä tapahtuu, kun yksi ihminen kuolee koulun visailuillallassa? Onko kyseessä vahinko, onnettomuus vai murha? Miksi kyseinen ihminen kuolee? Mitä siitä seuraa? Mikä sitä edelsi?

Byattin Riivaus vaati rinnalleen helpompaa lukemista ja pitkästä aikaa halusin lukea hyvän viihdekirjan, sellaisen vetävän lukuromaanin, jota pitäisi kunnolla otteessaan, olisi oikea page turner. Voin kertoa, että sellaisen löytäminen oli vaikeaa. Aloitin viime viikolla paria kotimaista ja yhtä ulkomaista vetäväksi lukuromaaniksi kehuttua kirjaa. Kaikki jäivät kesken, joko liian viihteellisinä tai ärsyttävyydessään yksinkertaisina. Pieni oman kirjahyllyn silmäily muistutti Liane Moriartyn teoksista ja Mustien valkeiden valheiden takateksti kuulosti tarpeeksi hauskalta ja samalla kuitenkin satiirisuudessaan fiksulta.

Oikein meni! Eräs blogiystäväni kommentoi minulle Instagramissa, että "Moriarty on kevyt, mutta terävä". Tämä pitää paikkansa. Kieleltään hyvin suomennettu Mustat valkeat valheet muistuttaa muita kevyitä kirjoja, esimerkiksi chick tai mom litiä. Henkilöhahmot ovat karikatyyrisiä, mutta silti samastuttavia tai koskettavia, tapahtumia kuvataan kepeästi, mutta taustalla on vakavia teemoja ja kokonaisuus on oikea lukusukkula (termiterveiset taas Kirjainten virtaan).

Rakenteeltaan Moriartyn romaani on erinomaisen onnistunut: lukija ei ihan heti (toki jossain vaiheessa) pääse olemaan askelta edellä romaanihenkilöitä, sillä tapahtumia valotetaan keskusteluilla niiden jälkeen ja suoralla kerronnalla ennen kohtalokasta illanviettoa. "Välispiikit", koulun kanssa tekemisissä olevien vanhempien kommentit tapahtuneesta, mukailevat jo antiikin näytelmien kuoro-osuuksia! Kerrottakoon vielä, että kuolleen henkilöllisyys paljastuu varsin myöhään, itse menin hieman lankaan ja oletin mysteerisen kuoleman uhrin olevan aivan toinen henkilö. Toki romaanissa on yksi tavallistakin tavallisemmaksi luonnehdittava juonikuvio, joka olisi voinut pienellä twistillä muuttua paremmaksi, mutta kaikkea ei voi saada ja kokonaisuus on virkistävää luettavaa.

Näistä virkistävyyksistä haluan erityisesti kiittää sitä, että Moriartyn romaanin ihmiset ovat ehkä kliseisiä, mutteivät mitään paperinukkeja. Kukaan romaanin henkilö ei ole välttämättä kovin miellyttävä, jokaisella on omat oikkunsa - ja syynsä olla oikukas. Tämänkin vuoksi Moriartyn romaani on kiinnostavaa luettavaa, se tarjoaa hieman enemmän kuin lajityyppinsä (mikä se sitten onkin: viihteellinen lukuromaani, laatuhömppä, satiirinen mom lit?) keskimäärin: se pitää lukijansa valppaana.

Mustat valkeat valheet tarjoaa laadukasta viihdettä: hivenen hömppää, aavistuksen kliseitä, runsaasti koukkuja ja kelpo tarinan erilaisista ystävyksistä. Se on täydellinen välipalaromaani eikä sen muuta tarvitse ollakaan. 


Moriartyn tuotanto on ilahduttanut monia bloggaajia, kuten Ammaa, Leenaa ja Arjaa.

Tua Harno: Oranssi maa

Tua Harno: Oranssi maa
Otava 2015
Kansi Timo Numminen
336 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Olivatpa hänen ajatuksensa kuinka viheliäisiä tahansa, ne olivat hänen omiaan. Eikä hän halunnut elää ilman niitä. Hän halusi ajatella monimutkaisia, kipeitä asioita, hän halusi muistaa ristiriitaiset, vaikeat hetket, niiden joukosta hän tunnisti herkät, täydellistä kauneutta hipovat, lohdulliset muistot.

Sannalla menee huonosti. Hän on eronnut, työtön ja raskaana. Elämä tuntuu epätoivoiselta: äiti elää likaisessa lähiökodissa, espoolaisessa rivitalokodissaan asuva isä puolestaan on yhtä etäinen kuin Ville-velikin. Isä kuitenkin tarjoaa apuaan: Sanna pääsee Australiaan viimeistelemään kauppatieteen opintojaan kaivosyhtiössä. Elämä kaivoskaupungissa on kovaa: miehiä on paljon, naisia ei juurikaan. Kaiken keskellä Sanna tuntee vetoa suomalaiseen Marttiin, mutta hakeutuu salaperäisen tutkijanaisen Raldan oppiin ja sitä myötä vaellukselle aavikolle. Onko oikeita valintoja olemassakaan ja missä määrin ihmiset päättävät niistä itse?

Tämä kirjasyksy tuntuu täyttyvän erinomaisista kotimaisista: Katja Ketun Yöperhosen ehdin jo lukea, vuoroaan odottavat muun muassa Laura Lindstedtin Oneiron ja Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki. Tua Harnon Oranssi maa on myös niitä kirjoja, joiden ilmestymistä olen odottanut siitä saakka kun kustantajan kirjakuvastoa luin; Harnon esikoinen Ne jotka jäävät näet suorastaan lumosi minut. Pidin romaania "taideproosana, muodon ja kielen kudelmana, ja kuitenkin tarinansa puolesta luettavana vangitsevuuteen saakka". 

Oranssi maa rakentuu moniteemaisesti ja useamman kertojanäänen varaan: pääosin kertojina vuorottelevat Sanna ja Martti, mutta arvoituksellinen minäkertoja saa myös vuoronsa eikä sivuhenkilöitäkään unohdeta. Teemoja Oranssissa maassa on runsaasti: ulkopuolisuus, raskaus, monenlainen rakkaus, toimeentulo, sukupolvien väliset suhteet, selviytyminen, luottamus ja epäluottamus, Suomi ja Australia, ääriolot kaivoksella ja aavikolla. Teemoja, sivuhenkilöitä ja muutamia juonenlankoja on liikaakin, minkä vuoksi Oranssi maa ei ihan lunasta niitä odotuksia, joita Harnon esikoinen minussa synnytti. Australiaan sijoittuvia sivuhenkilöitä koskevaa (lopulta turhaa) dramatiikka olisi voinut pudottaa poiskin, kolmikko Sanna, Ralda ja Martti olisivat varmasti sen kestäneet. 

Harnon toinen romaani on jakautuu paitsi monen kertojan näkökulmaan, myös kolmeen osaan. Osista ensimmäinen on melko tavanomaista perhe- ja hapuilukuvausta: nuori nainen on hukassa omassa elämässään, perheen murheet painavat hänen olemustaan lyttyyn entisestään, joskin Australia toki antaa lupauksiaan. Toinen, Kaukana-nimeä kantava osa on jäntevä, kaunis ja sopivasti eksoottinen. Aavikko, oranssi maa on nimensä veroinen, rauhan ja hiljaisuuden alla piilee vaaransa. Kolmas osa nivoo kaiken yhteen, vangitsevasti ja valoisasti. Kokonaisuudesta muodostuu kelpo romaani, muttei sellaista (erästä) syksyn kotimaista kirjatapausta, jollaista odotin.

Mutta: Ihan hyvä näinkin. Oranssi maa on laadukas romaani ja Australia tapahtumien keskeispaikkana on kiehtova ja kotimaisessa kaunokirjallisuudessa melko uudenlainen tanner. Sanna on moniulotteinen romaanihenkilö, miksei Marttikin. Oranssi maa on surullinen ja raskas, mutta myös toiveikas tarina, jonka keskiössä on rakkaus - sittenkin ja monitahoisesti.

On sanottava, kiiteltävä, vielä sitä miten erilaisia Harnon kaksi romaania ovat. Jäänkin mielenkiinnolla odottamaan millaisiin kirjallisiin maisemiin Harno seuraavaksi kulkee: taitoa hänellä on.

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Kate Morton: Kaukaiset hetket
Bazar 2015
The Distant Hours 2010
Suomentanut Natasha Vilokkinen
Kansi Satu Kontinen
Kustantamosta
727 sivua (ennakkokappale)
Australialainen, Isoon-Britanniaan sijoittuva romaani

Oletteko Koskaan miettineet, miltä aika tuoksuu? En voi itsekään sanoa sitä pohtineeni, en ennen kuin astuin sisälle Middlehurstin linnaan, mutta nyt minä tiedän. Homeelta ja ammoniakilta, häivähdykseltä laventelia ja kunnon tujaukselta pölyä, ikivanhoilta hapertuneilta papereilta. Kaiken sen alla oli vielä muutakin, jotakin joka muistutti mädäntynyttä tai hautunutta, mutta ei kuitenkaan haissut aivan siltä. Kesti aikansa ennen kuin keksin, mutta nyt arvelen tietäväni mikä se on. Se on menneisyys. Ajatukset, unelmat, toiveet ja pettymykset, jotka muhivat kaikki yhdessä, käydä pulputtavat tunkkaisessa ilmassa pääsemättä koskaan haihtumaan lopullisesti.

Edie Burchill on nuori lontoolainen kustannustoimittaja. Hänen elämänsä ei ole niin hohdokasta kuin miltä ensimmäinen esittelylause saattaa kuulostaa: kustantamo, jossa Edie työskentelee on pieni ja tuntematon, Edien avoliittokin on päättynyt ja myös suhde omaan äitiin on vaikea. Äiti Meredith saa kuitenkin vuosikymmenten jälkeen kirjeen, joka yhdistää Edien suvun kuuluisaan Liejumieheen, Raymond Blythen kirjoittamaan pelottavaan ja kiehtovaan lastenromaaniklassikkoon. Ennen pitkää Edien tie viekin Blythejen suvun vanhaan kartanoon, jossa jo aikaa sitten edesmenneen kirjailijan kolme tytärtä, kaksoset Persephone ja Seraphina sekä myöhemmästä avioliitosta syntynyt Juniper viettävät eläkepäiviään. Mikä on tarina Liejumiehen ja erikoisten siskosten takana ja miten Edien äiti liittyy kaikkeen?

Australialainen Kate Morton kirjoittaa vetäviä lukuromaaneja, jotka vetoavat varmasti hyvinkin monenlaiseen yleisöön: ne ovat helppoa viihdettä ja sopivat siten kirjallisiksi välipaloiksi, mutta niissä on jotain viehättävän vanhanaikaista: menneitä vuosikymmeniä, salaisuuksia ja englantilaisia kartanoita sekä viittauksia romanttisen kirjallisuuden klassikkoteoksiin. Minulle tärkeintä on juuri mielikuvallinen brittitunnelma: on kirjoilta tuoksuvia mysteerejä, lämmintä teetä ja tilkka sherryä sekä totta kai tarpeeksi kipakoita henkilöhahmoja. Tällaisia päiväunia tarjoaa myös syyskuussa ilmestyvä Kaukaiset hetket, jonka Natasha Vilokkinen on laadukkaasti suomentanut.

Mutta toisin kuin Mortonin aimmat teokset, Kaukaiset hetket ei tarjonnut sitä kesiini kuuluvaa viihde-elämystä, johon olisi ilo upota hellepäivinä. Tänä kesänä hellepäivien mainitseminen on tietenkin turhaa, mutta romaani ei muutenkaan tyydyttänyt kepeämmän kirjallisuuden kaipuutani. Olen päinvastoin hieman pettynytkin. En voi olla vertaamatta Kaukaisia hetkiä Mortonin aiemmmin suomennettuihin: Paluu Rivertoniin oli minulle pieni pettymys, koska jostain käsittämättömästä syystä odotin siltä jotain enemmän. Tunnelmaa siinä toki on, kahden kerroksen väen kuvailua ja vetävä juonikin. Hylätyn puutarhan kohdalla olin valmistautunut paremmin, en odottanut mitään vetävää juoniromaania kummempaa ja nautin lukemastani niin, että toistaiseksi kirja on Morton-suosikkini ja oikeastaan se on ylipäätään parhaimpia viihderomaaneja, joita olen lukenut. Kahteen aiempaan verrattuna Kaukaiset hetket on heikoin Mortonin kirja: Sillä jos viihderomaani ei vedä ensimmäisellä kolmellasadalla sivullaan, on jossain jotain vikaa. Onko vika sitten lukijassa vai romaanissa, siihen en tietenkään voi antaa vastausta. Sen verran kirjailijaan kuitenkin luotin, että jatkoin lukemista sinnikkäästi. Se kannattikin, sillä lopulta Kaukaiset hetket tarjosi juuri sitä, mitä Mortonilta voi odottaa.

Romantikkosieluinen lukija viehättyy tietenkin kirjan juonesta, mutta yhtä lailla romaanin yksityiskohdista. Onhan se aika ihastuttavaa, kun talolla on suonet ja niistä muodostuu kokonainen piilokäytävien verkosto; Tai miten kaksoset ovat kaksi puolikasta jotka muodostavat kokonaisuuden, toinen estää toista kehittymästä omaan suuntaansa. Keskeistä on myös kirjeiden rooli: kirjeet ovat pieniä aikamatkaajia, jotka ovat odottaneet löytämistään. Tunnelmakin on kohdallaan. Yö erilaista aikaa: kaikki on toisin kun maailma on musta. On kaatosadetta, tuulta ja rämiseviä ikkunaluukkuja - kaikki kartanotunnelmaisia salaisuuksia lupaillen. Paikoin voi melkein aistia Mortonin luultavina vaikutteina olleet klassikkoromaanit Humisevasta harjusta Rebekkaan, joskin Kaukaisten hetkien anti anti jää kertakäyttökirjallisuudeksi (missä ei tietenkään ole mitään vikaa).

Kaikki uskottavuus Mortonin romaanista puuttuu, mutta mitäpä siitä! Ylilyönnit voi lukea toisaalta lajityypin, toisaalta yllättävissä kohdissa vastaan tulevan raikkaan huumorin piikkiin. Ja vaikka romaanissa on sivuja turhankin runsaasti, jää osa kiinnostavista juoniaihioista paitsioon. Esimerkiksi  Edien äiti Meredith voisi olla kiinnostava hahmo, jota Morton olisi voinut hyödyntää enemmänkin Blythen perheen arvoitusta punoessaan.

Sujuvaa, mutta junnaavaa. Viihdettä, joka täyttää synkkiä salaisuuksia kaipaavan lukijan tarpeet, mutta vain osin. Julkaisuajankohtanaan syksyllä Mortonin romaani tarjoaa tunnelmaa yli 700 sivun verran: kartanogotiikkaa ja kaikenlaisia käänteitä tarjoavan sisarustarinan. Seuraksi kannattaa varata iso kannullinen teetä ja mielellään tuoreita skonsseja - toisaalta kirjan tyyliin eilispäiväisetkin sopinevat.

-
Kaukaisia hetkiä on esitelty blogeissa on jonkin verran, muun muassa Ulla, Maija ja Maria ovat kirjoittaneet kirjasta. Englanniksi sen on lukenut Norkku ja kuunnellut Karoliina.

Kate Morton: Hylätty puutarha

Kate Morton: Hylätty puutarha
Kustantaja: Bazar 2014
Alkuteos: The Forgotten Garden 2008
Suomennos: Hilkka Pekkanen
Sivuja: 669
Kustantamosta
Romaani, Australia ja Iso-Britannia

Cassandra hankasi betonipolun pintaa tossunsa kärjellä ja karisti murheeliset ajatukset entisajoista mielestään. Sitten hän otti asiapaperit käteensä ja huomasi vasta nyt päällimmäiseen paperiin niitatun viestin. Se oli Nellin vanhan ihmisen käsialaa, melkein mahdotonta lukea. Cassandra vei sen lähelle silmiään ja sitten kauemmaksi ja luki sanat hitaasti yksitellen. Cassandralle, siinä luki, joka ymmärtää kyllä syyn.

1900. 1907. 1913. 1914. 1975. 1976. 2005. Kadonneita, löydettyjä ja hylättyjä tyttölapsia, kuvataidetta ja satuja, pelottavan oloinen Kirjailijatar, elämää sumuisessa ja ankeassa Lontoossa ja iloisessa Brisbanessa, rantatalo Cornwallissa, hiljainen ja synkkä sokkeloinen puutarha ja monta sukupolvea kulkenut arvoitus. Pieni Nell päätyy laivassa Englannista Australiaan, vuosia myöhemmin hänen tyttärentyttärensä Cassandra alkaa käydä läpi isoäitinsä jäämistöä ja kohtaa salaisuuden, joka johdattaa hänet Englantiin ja sukunsa mahdollisille juurille. Mitä merkitystä Blackhurstin kartanolla, karhunvatukkasokkelolla ja rantatalolla oli Nellille? Cassandran on selvitettävä sadan vuoden taakse saakka yltävä mysteeri.

Australialaisen Kate Mortonin pääosin Englantiin sijoittuva Hylätty puutarha tarjoaa suuria salaisuuksia, erään suvun naisten historiaa ja otteessaan pitävän kartanoromaanin. Joitakin vuosia sitten suomennettu Paluu Rivertoniin oli romaani, jolta odotin enemmän kuin sain. Se oli kuitenkin tarpeeksi kiehtova ja tunnelmaltaan siinä määrin brittiläinen, että halusin ehdottomasti lukea hiljattain ilmestyneen Hylätyn puutarhan. Itse asiassa aloittelinkin kuuntelemaan Hylättyä puutarhaa äänikirjana muutama vuosi sitten, mutta omaan makuuni äänikirjat yleensäkin etenevät liian hitaasti ja kuuntelu unohtui.

Haluan mainita kaksi seikkaa, jotka joskus määrittelevät lukuvalintojani. 1) Isoon-Britanniaan sijoittuvat kirjat ovat heikko kohtani ja jos vain tunnelma on kohdillaan, luen melkein  mitä vain tuonne saarivaltioon sijoittuvaa. 2) Minun on jossain määrin ongelmallista suhtautua viihderomaaneihin, sillä haluanhan toki profiloitua Keltaisen kirjaston ystäväksi. Vaadin lukuromaaneilta aika paljon, valitsen niitä luettavakseni koko lailla nirppanokkaisesti. Hylätyssä puutarhassa nämä brittitunnelma ja viihdyttävyys kohtaavat onnistuneesti.

Mortonin romaani aukeaa moneen suuntaan. Sen rakenne on kiehtova, sillä se tarjoaa eräänlaisen ajallisen spriraalin. Sen aikajana on toki lineaarinen, mutta luvut menevät milloin eteen-, milloin taaksepäin aina 1900-luvun alusta meidän vuosituhannellemme ja jäävät toisinaan sinne välille 1970-luvullekin. Hylätty puutarha kertoo kolmen naisen tarinan: Nellin ja Cassandran lisäksi keskiössä on Kirjailijattarena tunnettu luonnonlapsi, Eliza Makepeace. Jokainen lukija löytänee oman suosikkihahmonsa naisten joukosta, omani ovat Eliza ja Nell. Ei tarvitse olla kovinkaan nokkela lukija oivaltaakseen, että salattu sokkelopuutarha kumartaa F. H. Burnettiin suuntaan ja Burnett vieraileekin eräässä romaanissa kuvatussa juhlassa.

Juonenkäänteitä riittää. Ne ovat toisinaan yllättäviä, joskus ennalta-arvattavia, mutta koko ajan koukuttavia. Hylätty puutarha on romaani, johon on hyvä uppoutua väsyttävän työpäivän jälkeen. Se vie ajatukset pois arjesta. Juonenkäänteet ja romaanin kysymyksenasettelut eivät kuitenkaan ole yksinomaan kiinnostavia, vaan ne roikkuvat osin kliseisyyden rajoilla. Juonenkäänteiden näkeminen kliseisenä on tietenkin aika lukijakohtaista, mutta minulle esimerkiksi hyljeksityt orpolapset ja kopeat, pahansuovat aikuiset ovat sellaisia. Jos Morton ei kirjoittaisi niin vetävästi, olisin saattanut jättää kirjan kesken. Nyt en siihen pystynyt enkä sitä edes halunnut, onhan romaanissa ihmeellisiä satuja, punarintoja, muureja ja tutkielman kaltaisia muotokuvia. On miellyttävää lukea romaania, jossa on lukuisia ajallisia kerrostumia ja huolella laadittuja päähenkilöitä sekä tarpeeksi sivuja, jotta kaikki ehditään myös pohjustaa hyvin. Morton tietää mistä narusta lukijaa voi milloinkin vetää, Hilkka Pekkasen laadukas suomennos välittää tunnelman juuri oikeanlaisena. Kokonaisuudessaan Hylätty puutarha on - ystävääni Susaa - lainatakseni viihdyttävien lukuromaanien aatelia.

Minulle Hylätty puutarha toimi siis kuin levyllinen Fazerin suklaata: se ei ehkä tarjoa mitään uutta, mutta siihen voi luottaa ja se jopa lohduttaa. Levyllinen ei mene ihan kerralla, mutta mitään vaikeuksia sen nauttimisessa ei ole. Ja joukkoon mahtuu niitä rusinoita ja pähkinöitäkin, joiden ansiosta kokonaisuus nousee keskivertoa paremmaksi elämykseksi. Mortonin romaani tarjoaa sopivasti tuttua ja ripauksen uutta, se viihdyttää koko kestonsa ajan, pitää sisällään aikuisille suunnatun sadun lumoa ja selvästikin myös keijukaispölyä. Mikä parasta, siinä on menneen ajan brittimaailman lumoa - omaa kirjallista sielunmaisemaani. Se on täydellinen uppoutumiskirja.

--
Myös muun muassa Leena, Sonja ja Karoliina ovat kirjoittaneet kirjasta.

Isoon-Britanniaan hurahtaneet saattavat löytää blogistani lisää lukuvinkkejä Iso-Britannia-tunnisteen alta sekä Lontoo-kirjoja koskevan keskustelun kommenttiosiosta.

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Mutta sitten alkoi tapahtua jotakin kummallista. Mieleni kaukaisiin sopukoihin työnnetyt muistot alkoivat hitaasti ryömiä koloistaan esiin. Vanhat tapahtumat kohosivat silmieni eteen kuvantarkkoina, aivan kuin kokonaista ihmisikää ei olisi kulunutkaan. Ja ensimmäisten epäröivien pisaroiden jälkeen puhkesi tulva: muistin kokonaisia keskusteluja sana sanalta, vivahde vivahteelta, kuin elokuvan kohtauksena.
Tuntuu oudolta. Koit ovat syöneet reikiä lähimuistiini, mutta kaukainen menneisyys nousee mieleeni elävänä ja kirkkaana. Entisen elämäni haamut vierailevat luonani usein, ja hämmästyksekseni huomaan, että en pane sitä edes pahakseni.

98-vuotias Grace Adler, palvelijatar ja myöhemmin arkeologian tohtori, viettää elämänsä viimeisiä vuosia hyvämaineisessa vanhainkodissa. Elämää rytmittävät Ruth-tyttären vierailut, rupattelutuokiot hoitajien kanssa sekä huoli Ruthin pojan Marcuksen katoamisesta. Grace äänittää muistelmiaan Marcukselle tarkoituksenaan avata sukunsa vaiheita. Muistelmat saavat uuden suunnan, kun nuori amerikkalainen elokuvaohjaaja Ursula haluaa kuulla Gracen version Rivertonin kartanossa kesäisenä yönä 1924 tapahtuneesta runoilija Robbie Hunterin itsemurhasta. Ursulan pyyntö saa Gracen paitsi palaamaan Rivertoniin sekä ajatuksissaan että fyysisestikin, myös kaivamaan kaikki menneisyytensä haamut ulos koloistaan.

Englantilaisen Kate Mortonin romaani Paluu Rivertoniin (Bazar 2011; The House at Riverton / The Shifting Fog 2006) on samalla kertaa mysteeri, mikrohistoriallisen tarkka fiktio englantilaisesta aristokratiasta ja heidän palvelusväestään, kertomus sodasta ja rakkaudesta sekä ennen kaikkea kuvaus siskoksista, suvusta ja luottamuksesta.

Grace on vasta varhaisessa teini-iässä päätyessään piiaksi Rivertonin kartanoon, jossa hänen ompelijana työskentelevä äitinsäkin oli aikoinaan ollut palkollisena. Hyväkäytöksinen ja näppärä Garce pääsee ennen pitkää keittiöstä aatelisten asuinkerroksiin siivoamaan lastenhuonetta ja pölyttämään kirjoja. Aviottomana syntynyt sisareton Grace lumoutuu Hattfordin sisarusten, vilkkaan Emmelinen, omapäisen Hannahin ja heidän myöhemmin sotatantereelle ikuisesti jäävän veljensä Davidin eloisuudesta ja leikistä, joka on sisarusten oma salaisuus. Vuosien kuluessa Gracesta tulee Hannahin kamarineiti, joka tietää tämän perheestä enemmän kuin kukaan muu. Elämä järkiavioliiton solmineen Hannahin rinnalla vie oman haaveensa uhranneen Gracen asumaan Lontooseen, vierailulle Pariisiin pelottavan paheellisiin taiteilijakortteleihin, englantilaisen politiikan aitiopaikalle sekä salaisuuksien vartijaksi. Siellä, missä Hannah on, ovat aina myös Emmeline sekä sodasta palannut Robbie Hunter.

Paluu Rivertoniin kulkee kahdessa eri ajassa, ikääntyneen Gracen ja elokuvaohjaaja Ursulan kohtaamisissa sekä Gracen tyttärenpojalleen Marcukselle äänittämissä nauhoissa, joissa 1910- ja 20-luku herää uudelleen eloon yksityiskohtaisen tarkkana, oikukkaana ja tiheätunnelmaisena. Vaikka nimenomaan Gracen muistot kuljettavat tarinaa Hartfordin siskoksista ja Rivertonin kartanosta, pidin tavattomasti 98-vuotiaan Gracen ja Ursulan kohtaamisista, vanhan lumivalkotukkaisen naisen tavasta juoda teetä, panna kengät jalkaansa sekä hänen ällistyttävän hyvästä muististaan ja liberaalista elämänasenteestaan. Nuori Grace on ensin sisäkkö ja myöhemmin kamarineiti, hiljainen tarkkailija, joka on opetettu sanomaan kyllä, rouva ja  sen jälkeen vaikenemaan. Iäkäs Grace taas on omaan kuolemaansa valmistautuva entinen arkeologi, jonka tehtävänä kertoa värikylläinen tarina ja jäädä sen jälkeen pohjoistuulen kuljetettavaksi sinne, mistä ei ole paluuta.

Ennen vanhaan ihmiset pitivät tarinansa omana tietonaan. Heille ei tullut mieleenkään, että se saattaisi kiinnostaa muita. Nyt kaikki kirjoittavat muistelmiaan ja kilpailevat, kenellä on ollut kaikkein kauhein lapsuus, kaikkein väkivaltaisin isä.
Ilmeisesti minun pitäisi olla tyytyväinen. Toisessa elämässäni, Rivertonin jälkeen, toisen maailmansodan jälkeen, vietin paljon aikaa etsien ihmisten unohtuneita tarinoita. Hain silminnäkijöitä, yritin löytää lihaa luiden ympärille.
-- Toivon, että se on vaivan arvoista. Että Ursula on oikeassa. Että Marcus kuuntelee ja ymmärtää. Että oma syyllisyyteeni ja sen syntymiseen liittyvä tarina pystyvät jotenkin vapauttamaan hänet.

Mortonin romaania markkinoidaan tenhovana tarinana murhasta, rakkaudesta ja synkistä salaisuuksista. Tämän perusteella odotin tarttuvani 1920-luvun englantilaiseen luokkayhteiskuntaan sijoittuvaan murhamysteeriin, joka on tunnelmaltaan jostain Diane Setterfieldin Kolmannentoista kertomuksen ja Agatha Christien dekkareiden (modernien versioiden) välisestä maastosta. Kirja eteneekin Gracen muistoissa määrätietoisesti kohti kesää 1924, jonka eräänä yönä runoilija Robbie Hunter kohtasi kohtalonsa sumuisella järvellä. Silti kirjan keskiö ei mielestäni ole runoilijan kuolemaan liittyvä mysteeri ja hyytävä tunnelma, vaan brittiläisen luokkayhteiskunnan kukoistuksen ja murenemisen aika, koko kultainen 20-luku uusine ajatuksineen.

Koska luin Paluuta Rivertoniin ensin nimenomaan murhamysteerinä, tuskastuin romaanin ensimmäisellä puoliskolla sen hitauteen. Tunnelma ei rakentunutkaan jännityksen varaan, vaan pikemminkin sosiaalisten jännitteiden. Sosiaaliset jännitteet ja luokkayhteiskunta ovat kiehtovia teemoja (ja erityisesti omaan mieleeni), mutta Mortonilla tuntui kirjan ensimmäisellä puoliskolla olevan vaikeuksia päästä asiaan tai minulla kerronnan imuun. Mortonin kerronta ei jumiudu, mutta hän tuntuu lumoutuneen hieman liiaksi pitkistä illalliskeskusteluista ja cocktailtilaisuuksista. Mielestäni kirjaa olisi voitu editoida siten, että pohjustusosiota, joksi romaanin alkua kutsun, olisi voitu lyhentää hyvin satakin sivua. Tästä huolimatta romaani toimii. Gracen ja Hartfordin siskosten Emmelinen ja Hannahin tarina on kiehtova, joskaan ei kovin yllättävä. Se voisi olla jopa fiktiivinen siskokirja Mary S. Lovellin erinomaiselle sisaruselämäkerralle Mitfordin tytöille, jonka Morton mainitseekin teoksensa kiitoksissa.

Turha yksityiskohtaisuus saa aikaan sen, että lukiessa ehtii ajatuksissaan tarinan loppuun, vaikka itse kirja onkin vielä kesken. Morton antaa lukijoilleen niin paljon vihjeitä ja ennakkoa tulevasta, että ainakin minä arvasin - tiesin - joiden asioiden kulun johtavan tiettyihin ratkaisuihin. Yksityiskohtien runsaus, esimerkiksi henkilöhahmojen tapa poseerata, saa romaanimaailman näyttäytymään hieman ulkoa päin kuvatulta. On kuin Mortonin teksti olisi samaan aikaan romaani ja elokuvakäsikirjoitus. Tästä huolimatta Paluu Rivertoniin kietoo pauloihinsa nimenomaan tarinansa osalta ja saa miltei rakastumaan henkilöihinsä ja heidän oikkuihinsa.

Vaikeat asiat ja hankalat ajavat kuormansa Emmelinen, Hannahin ja Gracen harteille. Armeijan sanotaan tekevän pojista miehiä, mutta sota ei sitä tee. Naisten kannettavaksi jää paljon ja muistoina elänyt tarina tulee kertoa loppuun. Kirjan jälkimakuna mielessäni soi jazz, ilotulitusraketit sekoittuvat järvisumuun ja englantilainen kartanomaisema uuden ajan (villiin) taiteeseen. Vaikka Rivertoniin voi palata monellakin tapaa, ei entistä onneksi saa koskaan takaisin.

****-

P.S: Yllättäen Paluu Rivertoniin päätyy nyt myös erääksi Karoliinan siskoshaasteen kirjakseni. Tämä jos mikä on siskokirja. En ensin edes ajatellut osallistuvani siskohaasteeseen, mutta mukana ollaan!