12 vuotta ja lomailun lomassa luettua

Kärsimättömänä ja aavistuksen temperamenttisena luonteena olen joissakin asioissa oikea pitkän linjan nainen. Tärkeimpänä lie parisuhteeni: tänään tulee kuluneeksi jo tasan kaksitoista vuotta siitä, kun istuin tuoreena rouvana auringonkukkien koristamassa mustassa sukellusvenemallin Saabissa. Vaikka menimmekin naimisiin suhteellisen nuorina, oli meillä ollut takana useamman vuoden harjoittelu yhdessä asumisen suhteen. Ja nämä kaikki yhteiset vuodet iloineen ja suruineen, pelkoineen, menetyksineen, onnentuokioineen ja ennen kaikkea lukuisine arkipäivineen ovat osoittaneet sen, ettei hyvää kannata vaihtaa. Että se läheinen on siinä vierellä - tai työmatkoillaankin läsnä.

Ja kun kerran vuodessa pääsee kahdestaan Kööpenhaminaan tai Pariisiin, muttei koskaan vaikkapa kävelylenkille tai Citymarketiin, voi hääpäiväänsä viettää varsinkin hyvin kotona.  Juuri muuta ei tarvita kuin muffinseja (vai cupcakejako ne nykyisin ovat?) ja illalla halloumisalaattia ja mansikkasalsaa kera loistavan Kuninkaan puheen. Kaiken tuon herkuttelun suhteen otimme kylläkin varaslähdön jo eilen, mutta tänään aiomme leipoa skonsseja. Kuninkaan puhe ja skonssit sopivat tähän päivään ainakin aasinsiltamaisesti, sillä olimme aikoinaan hää- ja sittemmin kymmenvuotishääpäivämatkalla Lontoossa ja kumpikin voisimme matkustaa tuohon kaupunkiin melkein milloin vain.

Otsikon mukaisesti kerron jotain myös viime aikojen lukemisistani: heinäkuussa luin kahdeksan sellaista kirjaa, joista kirjoitin blogiini. Lukukuukautena heinäkuu ei lukuisten reissujen vuoksi ollut paras mahdollinen, mutta en oikeastaan kaivannutkaan sen enempää kirjoja, sillä oli aika syödä mansikoita, juosta vaaroilla ja lakeuksilla, viettää aikaa pallomeren laidalla, uida järvessä, maalata kotona ja ostaa uusi polkupyörä. Syyskesää odotan jo innokkaasti ja olen miettinyt muutamia teemapäiviä tai -juttuja tänne blogiini. Niistä ja muustakin lisää ensi viikolla.

Ai niin, näistä heinäkuun kirjoista paras ja ihanin oli Pitkän päivän ilta. Mutta pikkuleipäkertoimellakin on edelleen osansa kirjallisessa mielessäni. :)

Stephen Fry: Stephen Fry in America (2008)
David Nicholls: Sinä päivänä (2011/2009)
Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni (1966)
Daphe Kalotay: Bolsoin perhonen (2010/2011)
Gwen Bristow: Tammikuja (1941/1938)
Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi (2011/2009)
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (1990/1989)
Katherine Pancoul: Krokotiilin keltaiset silmät (2011/2006)

Stephen Fry: Stephen Fry in America (ja muilla kielillä lukemisesta)

He called Mummy 'Mom', he used words like 'swell', 'cute' and 'darn'. There were detectable differences in behaviour too. He spread jam (which he calle jelly) on his (smooth, not crunchy) peanut butter sandwiches, he wore jeans, t-shirts and basketball sneakers rather than grey shorts, Airtex shirts and black plimsolls. He had far more money for sweets, which he called candy, than Stephen ever did. Steve was confident almost to the point of rudeness, unlike Stephen who veered unconvincingly between shyness and showing off. If I am honest, I have to confess that Stephen was slightly afraid of Steve.

Kuvitteellinen amerikkalainen rinnakkaisminä oman englantilaisen itsensä rinnalla, Stephen ja Steven. Stephen lukee Wodehousea ja Keatsia, seuraa krikettiä ja ajelee teinivuosinaan 1960-luvulla ympäri maaseutua mopedilla. Steve puolestaan kuuntelee rockia, kerää baseballkortteja, käy elokuvissa kolmesti viikossa ja ajelee omalla autollaan. Niin lähellä kielellisesti ja historiallisesti, niin kaukana maantieteellisesti ja ennen kaikkea henkisesti! Millainen on maa, jossa yhdellä osavaltiolla on oma nimikkomuffinsinsa (Minnesotalla, mustikkaa totta kai) ja toisella oma nimikkokoiransa (Louisianalla)? Maa, jossa rikkaus ja köyhyys, vapaamielisyys ja fundamentalistisuus, lämpö ja kylmyys kohtaavat.

Kyllä Jeeves hoitaa-sarjasta ehkä parhaiten tunnettu näyttelijä Stephen Fry ottaa selvää Amerikasta, tarkemmin sanottuna Yhdysvaltojen kaikista 50 osavaltiosta, mainiossa kirjassaan Stephen Fry in America (HarperCollins 2008). Kirja pohjautuu samannimiseen, Suomessa TV1:n esittämään kuusiosaiseen televisiosarjaan, jossa Fry ajelee ristiin rastiin rapakontakaista mannerta vanhalla mustalla lontoolaisella taksilla ja kohtaa mitä erilaisempia ihmisiä sekä ilmiöitä.

Fry pohjustaa kirjaansa kertoen anti-amerikkalaisuuden olevan nousussa, mikä johtuu selvästi Yhdysvaltain politiikasta (kirja ja sarja valmistuivat George W. Bushin ollessa presidenttinä) pikemminkin kuin amerikkalaisista itsestään. Asenteet ja käytäntö, politiikka ja väestö ovat kuitenkin usein erillisiä toisistaan. Hän kertookin tuntevansa myötähäpeää silloin, kun hänen omat maanmiehensä alkavat ilkkua tai pilailla amerikkalaisten välinpitämättömyydelle, materialismille, vulgaarisuudelle tai ironian puutteelle. Fry tuo esille, ettei halunnut tehdä televio-ohjelmaa amerikkalaisista stereotypioista; Ei asehulluista tai fundamentalistikristityistä; Ei välinpitämättömistä tai ironianpuutteisista kansalaisista, vaan jokapäiväisestä monikerroksisesta amerikkalaisesta elämästä. Hänen lähtökohtansa on, ettei Yhdysvallat ole vain yksi maa, vaan 50 maata samassa valtiossa. Ja niin hänen matkansa alkaa kulkien Mainesta Havaijille yhtään osavaltiota unohtamatta.

The moment I enter what appears to be a traditional fifties-style diner,  I know I have come to the right place. The waitresses are all over sixty and frighteningly Germanic.
'Sit down and eat!' I am commanded. I discover that this is their motto.
-- The signature dishes of the house are Knoephla (a chicken, potato and dumpling soup), Fleischkuechle (a hamburger wrapped in pastry and deep fried) and the classically elegant and sophistecated 'Fried Dough'.
Needless to say, I tried them all.

Selvää on, että Fry onnistuu tavoitteessaan saavuttaa jotain Yhdysvalloista ja amerikkalaisuudesta. Hän onnistuu, koska ei yritä ahmia liikaa ja esitellä monia seikkoja jokaisesta osavaltiosta, vaan kiinnittyy valtavan maan pikkuseikkoihin. Hän toki esittelee pähkinänkuoressa jokaisen osavaltion faktat, mutta keskittyy kaikissa vain muutamaan asiaan. Hän tapaa ihmisiä, osallistuu heidän arki- ja juhlapuuhiinsa, ällistelee maisemia, maistelee erikoisia ja tuttuja ruokia sekä kommentoi kaikkea perienglantilaiseen tapaansa, sarkastisen kohteliaasti. Hän myös uskaltaa laittaa peliin oman persoonansa. Hän ei tuo esille taustaansa (näyttelijänä, yliopistokoulutettuna, juutalaistaustaisena ateistina ja homoseksuaalina) kuin viittauksin, mutta hän on täysillä läsnä niissä kohtaamisissa, joihin pääsee osalliseksi. Se riittää. Fryssa on sellaista ihmeellistä lämpöä ja viisautta, joka välittyy hänen matkakirjansa sivujen kautta.

Paikoin Fryn kirja on kliseinen: Ihmiset Wisconsinissa ovat elinympäristönsä vuoksi vahvaa tekoa, Angolaksi nimetty vankila Louisianassa kauhea, tenneseelainen bluegrass erinomaista ja Ben & Jerry's jäätelö Vermontissa juuri niin hyvää kuin maineensa. Toisaalta Fry yllättää. Hän vie lukijansa Ohioon, jossa Neil Youngin samannimisen kappaleen myötä kertoo Kent State-yliopistossa tapahtuneesta tragediasta, jonka lopputuloksena kansalliskaartin sotilaat ampuivat mieltään osoittaneita opiskelijoita; Hän esittelee alaskalaisen ortodoksipapin sekä tapaa mormonien poikakalenterin valokuvamallin Nevadassa.

Koska Stephen Fry in America on myös televisiosarja, pääsee hänen kirjaansa sisälle paremmin, jos on katsonut kyseisen ohjelman. Se on kirjan vahvuus ja heikkous. Fry kirjoittaa mukavasti, mutta voisin kuvitella, että sarjaa näkemättömille hänen jutustelunsa on turhan nopeaa. Kirja etenee aika lailla yksi yhteen sarjan kanssa ja sen lukeminen palautti monenlaiset kohtaamiset mieleeni. Lukiessani tiesin tismalleen, miltä Minnesotan pohjoismaistaustaiset pilkkimiehet näyttävät tai näin Oregonin valtavat puut, joita ympäristönsuojelijat tutkivat. Ennen kaikkea näin mielessäni Fryn kookkaan, aavistuksen kumaran hahmon ja vinon nenän, sekä kuulin hänen äärimmäisen miellyttävän tarinointinsa.

Onko Stephen Fry in America hyvä kirja? Suosittelisinko sitä jokaiselle? Jokaiselle matkakirjojen ystävälle? Kyllä, suosittelen (ilman konditionaalia) kirjaa kaikille, joita kiinnostaa peribrittiläisin silmin välittyvä kuva Yhdysvalloista. Kirjan kautta saa kuvan nimenomaan amerikkalaisista ihmisistä. Niistä tavallisista ja kuuluisista, muusikoista, taiteilijoista, rekkakuskeista, autokauppiaista, kodittomista ja eri etnisistä ryhmistä - aina yhtä vieraanvaraisista. Fry kirjoittaa äärimmäisen miellyttävästi ja sydämellisesti, mutta jokaiseen makuun hänen sarkasminsa ei ehkä ole.

Ikään kuin bonuksena jo valmiiksi mainion kirjan lopussa on eräänlainen brittienglantiin tottuneille tarkoitettu sanakirja-tietovisa amerikanenglannista. Tiedättekö, mitä esimerkiksi chinch, bus (muuna kuin kulkupelinä) tai jimmies tarkoittavat?

**** (En tiedä, olisinko ollut niin ihastunut ilman tv-sarjaa.)

(Menisikö tämä TB-haasteeseen, koska kirjoittaja edustaa englantilaisuutta niin monella tapaa?)


---

Olen joskus aikaisemminkin kysynyt, että minkä verran luette muilla kuin äidinkielellänne? Koska blogini lukijakunta on edellisestä kysymyskerrasta laajentunut ja hieman muuttunutkin - kiitos jokaiselle lukijalle, ihanaa että olette siellä jossain! - niin kysyn uudelleen. Luetteko mielellänne vieraskielistä kirjallisuutta? Jos luette, niin millaista ja mistä syistä?

Itse luen pääosin suomeksi, koska omalla äidinkielelläni lukiessani ymmärrän ja saavutan kaikki ne hienot hivahteet, jotka eivät välttämättä muuten aukeaisi. Arvostan suuresti kääntäjien työtä. Toisaalta mietin joskus, että saavuttaisinko alkukielellä lukiessani jotain oleellista, mikä ei välity enää suomennoksessa. Joskus käy niin, että hyvässäkin käännöksessä joku asia alkaa vaivata mieltäni, kuten murteen käyttö, jotkut omituiselta näyttävät ilmiöt tai vierauden tuntu. Suosin silti suomennoksia.

Osaamistani kielistä vain englanti on minulle tarpeeksi vahvaa romaanien, tiiliskivien ja vaativankin tekstin, lukemiseen ja siitä nauttimiseen. Ruotsiksi luen yksinkertaisia tekstejä sekä naistenlehtiä. Saksaksi ja italiaksi lähinnä lyhyitä lastenkirjoja. Lukiovenäjästä osaan hädin tuskin aakkoset. Englanniksikin luen yleensä vain silloin, kun olen matkoilla tai silloin, kun kyseistä kirjaa ei olla ainakaan ihan heti suomentamassa. En erityisemmin nauti englanniksikaan lukemisesta, mutta pienen alkukankeuden jälkeen pääsen onneksi kirjaan sisälle, jos tarina kiinnostaa. Luulen, että englanniksi lukiessani tarinavetoisuuden painoarvo on suurempi suomeksi - en ehkä jaksaisi lukea tajunnanvirtaisia tekstejä muilla kielillä.

Parasta englanniksi lukemisessa on se, että tarjolla on niin valtava määrä sellaisia nimekkeitä, joita ei ehkä koskaan suomenneta. Ja kaikkein parasta on tietenkin arkinen kielitaidon ylläpitäminen. Fryn kirja on muuten hyvä tässäkin; Hän kirjoittaa rikkaasti ja erilaisia sanontoja viljellen, mutta silti lukemista ei tarvinnut kertaakaan keskeyttää vaikean kielen tai junnaavuuden vuoksi.

David Nicholls: Sinä päivänä

Tuhlasimme niin paljon rahaa kuin osasimme ja saimme sitä niin vähän kuin ihmiset ilkesivät sitä meille antaa. Olimme aina kireässä tai lievemmässä pulassa, ja useimmat tuttavamme olivat samassa tilassa. Keskuudessamme vallitsi sellainen hilpeä kuvitelma, että pidimme yhtenään hauskaa, ja sen luurankona oli totuus, ettei meillä ollut milloinkaan hauskaa. Vakavan uskoni mukaan oli tämä asianlaita jotensakin yleinen.
Charles Dickens: Suuria odotuksia.

Heti alkuun on myönnettävä, etten koskaan ole erityisen tiukka kirjojen blogiarvioija, sillä luen vain niitä kirjoja, joista jo lähtökohtaisesti olen kiinnostunut tai joista uskon pitäväni. Joskus ennakko-oletukseni menevät metsään, mutta tällaisten peribrittiläisten kirjojen kohdalla sitä vaaraa ei yleensä ole. Päinvastoin, olen heikkona kaikkiin Brittein saarilta tuleviin kirjoihihin, ovat ne sitten vaikeaselkoisia, pitkästyttäviä, vauhdikkaita, höyhenenkeveitä tai jotain siltä väliltä. Jos kirjassa on sarkastisen eläväistä brittidialogia, kävelyä Thamesin ei-niin-kauniilla rannalla, runoja nachoille, lempeästi ilmaistua inhorealismia sienikeiton värisen peitteen muodossa sekä ihmisen ikävää toisen luo, niin en voi kuin pitää kirjasta.

Iki-ihanan Rimakauhua ja rakkautta-tv-sarjan käsikirjoittajana kunnostautuneen David Nichollsin romaanin Sinä päivänä (Otava 2011; One day 2009) lähtökohdat ovat tutut monista brittiläisistä elokuvista. On työväentaustainen älykkötyttö Emma Morley ja vauraista oloista lähtenyt hulttiomainen Dexter Mayhew sekä kokonainen joukko heidän ystäviään ja kumppaneitaan sekä aina vaihtuvia asuin- ja työpaikkoja. Emma etsii rakkautta, kunnollista työpaikkaa sekä mahdollisuutta kirjoittaa kirjaa. Dexter hakee makeaa elämää, naisia, päihteitä ja julkisuutta. Heidän elämänsä ylä- ja alamäkiä Nicholls seuraa kahdenkymmenen vuoden ajan aina vuoden välein alkaen vuodesta 1988. Kaikki kerrotaan kunkin vuoden heinäkuun 15. päivänä, olivatpa Emma ja Dexter sitten Bombayssa tai Roomassa, Somersetissa tai Camden Townissa. Mitä kaikkea kahteenkymmeneen vuoteen mahtuukaan? Mitä mahtuu ystävysten satunnaisiin tapaamisiin ja erillään oloon?

Nicholls jakaa romaaninsa neljään osaan, jotka alkavat hyvin valituilla brittiklassikoiden lainauksilla. Nichollsin tapa rakentaa romaaninsa vuoden välein on onnistunut, koska Emman ja Dexterin elämänkulku paljastuu lukijalle väläyksittäin, mutta silti ihmeen selkeästi. Rakenne tuo toki mieleen elokuvan väliotsikot tai televisiosarjan jaksojen nimet, koska Nicholls kirjoittaa ne muotoon Luku 5. Voimankäytön säännöt. Keskiviikkona 15. heinäkuuta 1992. Ei olekaan mikään yllätys, että Sinä päivänä-elokuva saa Suomen ensi-iltansa tämän vuoden lopulla.

Entäpä luokkatietoisuus sitten? Se paistoi niin selvästi läpi. Hän vie Emman omalla kustannuksellaan hienoon ravintolaan syömään ja sitten jauhetaan vaatteista! Tuossa työväen luokan sankarin roolissa oli jotain sellaista turhamaista ja itsekeskeisyyttä, että hän poltti pakosti hihansa sen takia. Miksi Emma yhä vain vatvoi sitä, kuinka oli käynyt julkisen koulun, ei ollut koskaan viettänyt lomia ulkomailla eikä ollut koskaan syönyt ostereita. Emma oli nyt melkein 30-vuotias, kaikesta menneestä oli jo niin kauan aikaa, nyt Emman oli aika alkaa elää omaa itsenäistä elämäänsä.

Romaanin rakenteen ansiosta Nicholls ei jää vatvomaan tapahtumia liikaa ja suuret surutkin hän osaa sijoittaa pieneksi maininnaksi jonnekin repliikkiin. Siitä huolimatta hän ei vähättele surua eikä ylikorosta iloa, vaan Emman ja Dexterin teot puhuvat puolestaan. Jos ihminen omistaa karahvin, hanhenuntuvaisen peiton ja hintavan muistikirjan 27-vuotiaana, on hän onnistunut jossain. Jos hän istuu tupakoimassa nahkasohvalla yllään eiliset alushousut Ultimate Doomia pelaten, on jokin mennyt penkin alle.

Sinä päivänä ei suinkaan ole moitteeton kirja. Päinvastoin, se ei tuo mitään kaunokirjallisuuteen mitään uutta, vaan Nicholls kirjoittaa arkisen sujuvasti ja silti sydämeenkäyvästi käsikirjoittajan rutiinillaan. Hän ei ole kovin omaperäinen kertoja, mutta silti Sinä päivänä on oikea page turner. Emma ja Dexter ovat jossain määrin vastenmielisiä henkilöhahmoja. Etenkin Dexter on raivostuttava paskiainen, jonka sekoilut tuottavat myötähäpeää. Hän on prototyyppi sellaisesta yläluokan englantilaisesta miehestä, joka ei tunnu kasvavan kunnolla aikuiseksi. Opettajaksi päätyvä Emma on sentään hieman tavallisempi tapaus ja häneen pystyin samaistumaan melko lailla kokonaan. Mielestäni ihmissuhdekirjoissa samaistuminen johonkin henkilöhahmoon on tärkeää hieman samaan tapaan kuin televisiosarjoissa, jotta kirjaan tai sarjaan voi kiinnittyä ja jotta siitä voi pitää. Sen vuoksi Emmasta tuli minulle kirjan keskeishahmo.

Kaikesta motkotuksestani huolimatta Sinä päivänä on hurjan hieno kirja. Se  on kepeä, muttei tyhjänpäiväinen. Se viihdyttää, muttei aliarvioi lukijaansa, vaan tarjoaa yllätyksiä ja osaa koskettaa. Se on näennäisen helppo ja samalla omaan kirjallisuuden mukavuusalueeseeni helposti solahtava kirja, mutta se jättää paljon ajateltavaa. Nichollsin kirjaa voi pitää hyvänä aikalaiskuvauksena. Jos vuosia lasketaan, tulen jonkin verran Emman ja Dexterin jäljessä. Varmasti juuri sopivasti, sillä minun hieman alle nelikymppiselle mielelleni Sinä päivänä tulee liki ja tarrautuu lujasti kiinni. Kun Emma ja Dexter tapasivat Edinburghissa, minä pääsin ripille. Heidän tavoin minäkin kuuntelin Cranberriersia, Mazzy Staria ja Massive Attackia 90-luvulla, vaihdoin jäävuorisalaatin mielihyvin rucolaan, podin (poden!) humanistin ura-ahdistusta pätkätöissä ja menin naimisiin vuonna, joka saa kirjan luvussa otsikokseen Kolmas aalto. Olen hyvin otollista yleisöä tälle kirjalle.

Emman ja Dexterin jättäminen ja siirtyminen seuraavaan kirjaan on vaikeampaa kuin ensin ajattelin, sillä tämän piti olla pelkkä kesäinen välipalakirja. En tiedä, tulenko muistamaan Sinä päivänä-romaania kovin kauan vai kenties ikuisesti, mutta mielestäni David Nicholls on nykybrittiläisen elämänmenon kuvaajana mies paikallaan. Hän vei minulta jalat alta. Paljon enempää ei kirjalta voi kai toivoakaan?

**** (Nämä tähdet täytyy antaa sen mukaan, kuinka paljon rakastaa englantilaisia ihmissuhdetarinoita. Minä rakastan. Paljon.)

Sinä päivänä on ollut esillä myös Susan, Ilsen, Anni m:n, ja Hannan blogeissa. Tällä(kin) kirjalla osallistun Totally British-haasteeseen.

Lakeuksilla

Sukelsin viime viikonloppuna perheeni kanssa lakeusmaisemiin. Ajelimme Alajoen maisematiellä ja annoimme tuulen tuivertaa. Katsoimme maailmaa kaleidoskoopin läpi, pelasimme Littlest Pet Shop-korteilla sekä kikattelimme lasteni kera kilpaa yhdeksänkuille kummitytölleni. Bongasimme Seinäjoen asemalla junia kuopukseni iloksi ja esikoiseni poimimia saskatoonin marjoja saimme syödä moneen otteeseen. Kotona otin selvää Jaakko-Ilkasta. Pohjanmaa oli savolaisesta näkökulmasta avara ja kiehtova.

Raskaana ja tummana riippuvat pilvet sävyttivät sinänsä ihanan matkan tunnelmaa. Luin uutisia vähän väliä kännykälläni ja tunsin oloni järkyttyneeksi, hiljaiseksi ja voimattomaksi. Kotiin palattuamme luin viikonlopun Hesareita pitkään. Uutisten vastapainona lasten pyydystämät saippuakuplat ja uunituoreet kuningatar-rahkapullat muistuttivat siitä, että hyvää on kuitenkin enemmän tässä maailmassa. On pakko olla.

Jos ette ole vielä osallistuneet Norjan uhreja kunnioittavaan ihmisketjuun, tehkää se nyt täällä Norjan suurimman sanomalehden VG:n sivuilla.

Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni

- Meidän täytyy perustaa yhdistys, sanoi Mari. - Tuisku-Poukama-liiton vastustamisyhdistys. TPL-VY. - mitäs sanotte? Tässä tarvitaan ripeää toimintaa.
Ulla nyökkäsi tyytyväisenä. - Mitä tehdään? hän kysyi.
- Odottakaa, sanoi Mari. - Minä haen lisää kaakaota. Nyt saatte teevaditkin ja kakkua, jota äiti teki eilen. Hetkinen vaan!

Keskellä sohvaa oleva lihapullalautanen, kirjahyllyssä roikkuvat vihreät sukkahousut, kaakaon tarjoaminen koiran nuoleskelemasta kupista, ratsupiiskalla hakkaava ja lapsensa kokonaiseksi vuorokaudeksi pimeään komeroon sulkeva isä. Tohtori Pekka Poukaman ja kuvaamataidonopettaja Iiris "Irkku" Tuiskun lapset eivät aio sietää sitä, että heidän vanhempansa suunnittelevat avioitumista. Mahdollisen uusperheen uhka on torjuttava keinolla millä hyvänsä, sillä eloisat Tuiskun lapset Mari, Vivi, Nikke ja Riki sekä hillityt Poukaman tytöt Ulla ja Anna eivät voi sietää toisiaan. Tarvitaan lavastamista, valehtelua, ilkeilyä sekä keskinäinen salaseura.

Rauha S. Virtasen nuortenkirjaklassikko Tuletko sisarekseni (Wsoy 1966) sisältää klassisille tyttökirjoille ja koululaisromaaneille ominaista perhe- ja koulutoverikuvausta, mutta vie sen omana aikanaan uuteen kontekstiin, uusperheen syntymään liittyviin karikoihin ja ennakkoluuloihin. Romaanissaan Virtanen piirtää hyvää ajankuvaa 1960-luvun maaseutu-Suomesta. Sormusvesi, Tampereen tienoilla sijaitseva pieni paikka, on turvallinen paikka kasvaa, mutta niin pieni, että tohtorin naimapuuhat käyvät juorujen kautta tutuiksi koko kylälle: jos käännähtää, ihmiset ovat heti kimpussa. Ja vahingon kautta ne ensin kantautuvat myös Vivi ja Nikke Tuiskun korviin.

Kirja etenee juoni- ja episodivetoisesti siten, että avioliittoa vastustavan salaseuran edesottamuksia seurataan selkeänä juonitarinana alkutalvesta seuraavaan sydänkesään, mutta juonen sisällä eri lukuihin on upotettu pieniä episodeja koululaismaailmasta, itsepintaisten sukulaisten kohtaamisesta sekä erilaisista retkistä. Tuisku-Poukama-liiton vastustamisyhdistyksen tempaukset ovat kekseliäitä ja lasten arkipuuhat mainioita, teini-ikäisten Ullan, Annan, Marin ja Vivin keskinäisissä ihmissuhteissa riittää myös ammettavaa ja tietenkin kaikkea määrää kysymys siitä, kuinka lasten salaseura onnistuu tehtävässään.

Punapörröinen pää sukelsi esiin ja Iiris kohottautui istumaan. Tänään oli se päivä. Odotettu, hauska, jännittävä päivä. Hän tunsi itsensä kiihtyneeksi kuin koulutyttö.
Iiris kaivoi kellon uudestaan esiin ja katsoi. Puoli kuusi. Hyvä, hän ehtisi yhtä ja toista valmiiksi jo aamulla. Lapsille oli järjestettävä ruokaa illaksi, ruskea jakkupuku oli tuuletettava - vai panisiko hän sittenkin vihreän? Ei, ei - vihreä oli ehkä hiukan liian huomiota herättävä punaisen tukan rinnalla. Ruskea oli elegantti, sen hän ottaisi.

Tällaisten vanhastaan rakkaiden kirjojen äärellä lukemisen subjektiivisuus nousee esille ehkä vieläkin voimakkaammin kuin uutuuskirjojen äärellä. Lukiessa muuttuu toisaalta siksi lapseksi tai nuoreksi, joka oli lukiessaan kirjaa ensimmäisiä kertoja. Toisaalta on kuitenkin oma pian keski-ikäinen itsensä ja nämä kaksi roolia sekoittuvatkin metkasti tällä aikuisiän lukuretkellä. Muistan, miten nuorena samaistuin toisaalta hillittyyn ja aran oloiseen Ullaan, koska minua itseäni pidettiin hieman samanlaisena, ja toisaalta ihailin reipasta ja silti taiteellista Maria, jollainen olisin halunnut olla. Nyt aikuisena minulle läheisimmäksi ja mietintäni suurimmaksi kohteeksi kasvoi Irkku, Tuiskun sisarusten äiti. Virtanen kuvaa hyvin niitä ristipaineita, joita leskeksi jääneen opettajaäidin mielessä liikkuu uuden ihmissuhteen ja omien omistushaluisten lasten välimaastossa eläessä. Irkku ei halua olla kuin kumipallo, mutta mitä muutakaan hän voisi olla?

Gwen Bristrown Tammikujaa lukiessani mietin, että mitä nostalgiakirjat antavat vuosikymmenten lukukokemusten jälkeen. Tammikujan (ja pikkuleipäkertoimen) myötä onnistuin saavuttamaan jonkun siivun varhaisteini-iästäni, mutta Virtasen kohdalla tilanne on toinen. Olen nimittäin lukenut hänen joitakin teoksiaan myös aikuisiällä, minkä vuoksi ne kulkevat mukanani hieman samaan tapaan kuin L. M. Montgomeryn Annat. Silti jokainen lukukokemus on omalla tavallaan uusi. Tuletko sisarekseni tuntuu raikkaalta ja onnistuneesta ajankuvastaan huolimatta ajattomalta. Kirjan sukupuoliroolit eivät tunnu vanhentuneilta kuin paikoin, sillä sekä Iiris että Pekka ovat sekä arkailijoita että toimijoita ja Poukaman tyttöjen Outi-äiti on tehnyt omana aikanaan hyvinkin radikaalin irtioton jättäessään lapsensa entisen miehensä huomaan ja perustanut oman uusperheensä Helsinkiin. Sen sijaan etenkin tyttöihin kohdistuvat odotukset noudattavat sukupuolistereotypioita; Ullan ja Annan täytyy olla kilttejä ja mukautuvia. Kirjan kehystarina voisikin toisessa kontekstissa, ilman aina läsnä olevaa kotiapulaista tai pianonsoittoa koululaisten illanvietossa, tapahtua edelleen. Lasten, nuorten sekä heidän vanhempiensa neuvottomuus uusperhekuvioiden äärellä on varmaankin ikuista.

Monisanaisena naisena minun on vielä tuotava esiin, kuinka Virtanen on mestari kuvailemaan ihmisten olemusta ja tekoja muutamilla sanoilla. Hänen tavitsee esimerkiksi vain mainita Poukaman isoäidin ryhdikäs olemus ja pitkä ohut ylähuuli, niin lukija saa heti kiinni kyseisen hahmon olemuksesta. Samoin Virtasen luontokuvaus on elävää täydentäen niin Sormusveden asuinympäristön kuin Tuiskun ja Poukaman sisarusten mielialoja: kun lumen muodostama valkoinen tunneli sortuu, näyttää pohja murtuvan myös joltain ihan muulta asialta; Ja kun pääskyset lentelevät taivaalla, alkaa olla selkeytymisen aika.

Muistelin, että Tuletko sisarekseni oli eräs suurimmista suosikeistani Rauha S. Virtasen kirjoista koko Selja-sarjan ohella. Olen lukenut kaikki Virtasen teokset tuoreinta Selja-kirjaa lukuunottamatta. Sekin puute tullee korjaantumaan ennen pitkää, sillä ostin Seljan Tulen ja Lumin kesälomareissuni aikana. Ennen sen lukemista aion palata nostalgisempiin Virtasen kirjoihin, sillä lapsena syvästi rakastamani (totta kai!) Luumupuu kukkii on jo jonkin aikaa odottanut kirjahyllyssäni. On mielenkiintoista nähdä, kuinka ne tulevat - vai tulevatko? - vertautumaan tähän nyt lukemaani.

****½ (en oikein tiedä, voiko näille antaa tähtiä :))

Tuiskun ja Poukaman perhekuvioista on kirjoittanut myös Salla Lukupäiväkirjassaan. Luin tämän kirjan osana Nostalgian jäljillä- sekä Siskoskirjat-haasteita.

Daphne Kalotay: Bolsoin perhonen

Tyttö katsoi Ninaa pää kallellaan kuin arvioiden häntä uudestaan. Tämä tuntui huomanneen jotain, ja Nina aisti, miten hänen pulssinsa alkoi kiihtyä. Mutta tyttö vain ryhdistäytyi ja sanoi: "Jo se, että ne ovat sinun, toisi lisää mahdollisia tarjoajia. Ja lisähoukuttimena on tietysti se, että osa esineistä on salakuljetettu Neuvosto-Venäjältä. Vaarallisissa oloissa."
Sieltähän se taas tuli, keskustelun käänne, joka muovasi Ninasta rohkean vanhan naisen, naisen, joka oli paennut sortoa ja uhmannut viranomaisia pyrkiessään taiteelliseen vapauteen. Aina sama juttu: hän aloitti taiteilijana ja päätyi symboliksi.

Kanadalaissyntyisen amerikkalaisen Daphne Kalotayn esikoisromaani Bolsoin perhonen (Wsoy 2011; Russian Winter 2010) on kahdessa ajassa liikkuva tarina, jossa taide, politiikka, rakkaus ja anteeksianto sekoittuvat keskenään kiehtovasti. Romaani keskittyy kolmen henkilön rimpuiluun nykyisyyden ja oman tai sukulaisten menneisyyden välisessa maastossa. Minne erilaisiin suuntiin ja ratkaisuihin sota, hirmuhallinto ja uusi manner ovat voineet ihmisiä johdattaa?

Nina Revskaja, ikääntynyt pyörätuoliin kahlittu Bolsoi-teatterin entinen prima ballerina, istuu Bostonin kodissaan muistojensa vankina. Muistot vievät hänet Neuvostoliittoon, Stalinin aikaan, baletin maailmaan sekä länteen loikkaamiseen. Menneisyys ei päästä Ninaa ottestaan ja saadakseen vapautuksen mielensä haavoista hän päättää antaa arvokkaat meripihkakorunsa huutokaupattavaksi taiteen hyväksi.

Ninan muistojen rinnalla on nykypäivä, jossa Drew Brooks, huutokauppakamarin tarmokas nuori työntekijä, tapaa torjuvan ja tylyn Ninan kerta toisensa jälkeen saadakseen tietoa korujen alkuperästä. Drew itse kantaa sukuperintönään suomalaiselta Riitta-mummilta saamaansa graniittisormusta sekä vain hajanaista tietoa venäläisestä isoisästään. Kirjan kolmas keskeishenkilö on professori Grigori Soledin, joka auttaa Drewta korujen taustan selvittämisessä. Hiljattain leskeksi jäänyt Grigori yrittää epätoivoisesti selvittää omia sukujuuriaan tietäen vain tulleensa lapsena adoptoiduksi hyville vanhemmilleen. Hän uskoo, että taustansa selvittäminen saattaa hänet onneen.

Kalotayn romaanissa jokainen hakee jotain: Drew isoäitinsä tarinaa, Grigori juuriaan ja Nina korujensa myynnin mahdollistamaa vapautta kipeästä menneisyydestä. Kahdessa ajassa liikkuvan Bolsoin perhosen ydin onkin juuri menneessä, neuvostohallinnon ajassa, pelossa ja hetkittäisessä onnessa, baletissa, loikkauksessa länteen sekä mahdollisessa petoksessa. Muistoissa keskiössä on Nina ja hänen elämänsä ja ystävänsä. On rakas, runoilija Viktor Jeltsin, on paras ystävä ja ballerinakollega Vera sekä tämän puoliso, juutalaissyntyinen säveltäjä Gersh. On sukulaisia ja ystäviä, toisinajattelijoita ja hallituksen kätyreitä. Aikakausi on vaikea, salaperäinen ja pelottava; Lauletaan kunniaa toveri Stalinille ja vannotaan maailman demokraattisimman maan nimiin; Maan, jossa kaali tuoksuu kaikkialla ja mandariini tai ehyet sukat ovat ylellisyyttä, josta moni vain haaveilee. Ballerinana Nina ja Vera ovat eliittiluokkaa, mutta vain isä aurinkoisen hallintoa myötäillen, kunnon neuvostokansalaisina pysyen. Mikä saa Ninan loikkaamaan maasta ja mitä hänen ystävilleen sen myötä tapahtuu?

Nina vilkaisee taakseen, katsoo kimaltavaa katua vielä kerran. Katuvalot ja lumihiutaleet saavat kaiken näyttämään puhtaalta. Mutta valkoisuuden takaaa kuuluu loputon raaputus, eukkojen lapioiden tarmokas kolina. Nina ajattelee taas, kuten aina tästä pitäen: kotikaupunkini on parhaimmillaan talvella, kun kaikki on peittynyt lumeen.

Kalotay on hyvä kirjoittaja. Hänen tekstinsä etenee sujuvasti, vaikka teoksen rakenne on haastava. Haastavuus syntyy usean kertojanäänen, Ninan, Grigorin ja Drewn, vuorottelusta sekä muistojen ja nykyhetken vuorottelun aikaansaamista siirtymistä maasta ja aikakaudelta toiselle. Kaikki sujuu kuitenkin luontevasti, koska Kalotay osaa pitää kerronnan langat käsissäään. Bolsoin perhonen onkin lukuromaani lajityyppinsä parhaasta päästä. Se on helppoa ja viihdyttävää luettavaa, mutta antaa teemojensa vuoksi paljon vaativillekin lukijoille. Toisaalta on tarpeeksi sujuva myös heille, jotka haluavat hyvän ja otteessaan pitävän kirjan juhlapyhiksi tai kesäpäiviksi.

Bolsoin perhonen on ehjä kirja, mutta muutama juonenpätkä jää mielestäni hieman puolitiehen tai saa hätäisen ratkaisun. Tällainen on esimerkiksi Drewn isoisän, Riitta-mummin venäläisen rakastetun tarina. Tarinassa ei ole mitään vikaa, mutta se selviää turhan nopeasti kirjan loppupuolella. Olisin kaivannut tähän parempaa pohjustusta, mikä tietenkin johtuu omasta kansalaisuudestani suomalaisena lukijana. Jos olisin vaikka pohjoisamerikkalainen, en varmastikaan olisi kiinnittänyt koko asiaan huomiota. Riitta-mummin rakkaustarina kuitenkin kummittelee Drewn mielessä pitkin kirjaa niin, että lukiessani oikein odotin sen etenemistä. Samoin nykyhetkessä elävä ikääntynyt Nina jää etäiseksi henkilöksi. Vaikka yleensä pidän iäkkäiden ihmisten kuvauksista kirjoissa, ei muistoihinsa vaipuva Nina kasvanut minulle rakkaaksi henkilöhahmoksi. Sen sijaan nuori Nina, tanssija ja neuvostoyhteiskunnan kokija ja näkijä, rakastettu ja uskottu, kasvaa henkilöksi, jonka tarina on kokonaisuudessaan kertomisen arvoinen. Tässä Kalotay onnistuu erinomaisesti.

Kirjan kaikkein kiinnostavinta antia ovatkin mielestäni kuvaukset Neuvostoliitosta. Bolsoin perhosessa Neuvostoliitto ei ole yksinomaan paha tai hyvä paikka asua, vaan sinne mahtuu sekä iloa että pelkoa, arkea jonottamisineen ja juhlaa spontaaneine runoineen. Kalotay ei mässäile Stalinin ajan hirmuteoilla, koska hän selvästi tietää, että vähempikin riittää: ihmisten siirtämisestä toisaalle kuiskitaan, betonissa näkyvä reikä kertoo mahdollisesta salakuuntelusta. Ninan ja Veran luvaton ja ihmeellinen eksyminen Länsi-Berliinin puolelle on kuin satua. Neuvosto-Venäjä on harmaa ja ankea, mutta se on myös kaunis ja rakas. Myös baletin maailmasta on, totta kai, kiehtova lukea. Baletti kulkeekin romaanin punaisena lankana alkaen Ninan lapsuusvuosista edeten aina hänen vanhuudenpäiviensä kivunsietokykyyn saakka.

Otin Bolsoin perhosen mukaan Itä-Suomen lomaviikolleni. Se oli pieni väärinteko hienoa kirjaa kohtaan, sillä pystyin lukemaan Kalotayn teosta vain pienissä pätkissä ja lukeminen otti kaikkiaan viisi päivä-, ilta- ja yötuokiota. Siksi en kaikin osin lumoutunut kirjasta, vaikka pidin siitä koko ajan ja löysin sen ajattoman viehätyksen. Romaanin viimeisen kolmanneksen sain lukea melko yhtäjaksoisesti ja se jäikin mieleeni kirkkaana, melankolisena, eleganttina ja kuulaana kuin teoksen englanninkielinen nimi Venäläinen talvi.

****- (hieno, kaunis ja laadukas lukuromaani)

Bolsoin perhosesta ovat kirjoittaneet myös Maria, Leena, Susa, Anna Elina, Mari A.

Gwen Bristow: Tammikuja

"Orja poimii puuvillan ja orja taakat kantaa,
joen vallin rakentaa ja vartioipi rantaa.
Tammikujaa kartanolle neekeri ei kulje lain,
mutt' ennemmin oon neekeri kuin köyhä valkonaama vain!"
(Plantaasilaulu)

Savolainen maatila ja sen hieno kamari, isoäidin leipomat herrasväenleivät, 80-luvun teinipermanentti ja siirtyminen johonkin toiseen aikaan ja paikkaan: Yhdysvaltain syvä etelä, sisällissodan repimä maa, kaksi naista musliinileningeissään ja/tai rääsyissään, puuvillapellot ja suokuume, jättiläispuut, hevoset, hopeiset ovenkahvat, herrasmiehet, sotilaspojat ja petkuttajat. Tutkiessani edesmenneen mummoni kirjoja lapsuudenkodissani löysin vaikka millaisia nostalgiakirjaksi luokiteltavissa olevia romaaneja ja halusin kesälomani aikana elää uudelleen muutaman muiston.

Kirjoista ensimmäisenä luin Gwen Bistrown Tammikujan (Otava 1941; The Handsome Road 1938), koska juuri siihen sekä vintillä luettuihin serkkuni vanhoihin Aku Ankkoihin kiteytyvät mummolaani liittyvät lukumuistot kaikkein kirkkaimmin. Halusin selvittää, voinko saavuttaa edes osan lapsuuteni ja nuoruuteni rakkaimmista lukukokemuksista. Yhdysvaltain sisällissodan aikaan sijoittuva Tammikuja (josta luin vuodelta 1955 peräisin olevan lyhentämättömän käännöksen) on keskimmäinen osa Louisiana-sarjaa, trilogiaa, jonka muut kirjat ovat Keskikesä ja Uudet tuulet.

Tammikujan tarina jakautuu tasaisesti kertoen kahden erilaisista lähtökohdista ponnistavien naisten elämästä. Ann Sheray on nukkemaisen kaunis ja hyväkäytöksinen etelän kaunotar, joka on opiskellut Ranskassa ja jonka elämän tarkoitus on päätyä hyviin naimisiin Ardeithin plantaasin nuoren isännän Denis Larnen kanssa. Marchande! Apporte-nous encore des gateaux!, huutaa tuleva rouva Larne tilatessaan siirappikakkuja leipurilta väkirikkaassa satamassa. Huuto kiirii puolihullun saarnaajan tyttären, rutiköyhän Corrie May Upjohnin korviin. Neljästätoista ikävuodestaan huolimatta Corrie May näyttää jo tarpeeksi vanhalta mennäkseen naimisiin Budge Forresterin kanssa sekä hankkiakseen Lemmy- ja George-veljilleen puunkaatotöitä Denis Larnen omistamalta suoalueelta.

Sekä Ann että Corrie May haaveilevat tulevaisuudesta. Annille tie näyttää olevan suittu varmaksi tammikujan johdattamaan Ardeithiin, kutsujen emännäksi sekä Larnejen perillisen synnättäjäksi. Corrie May puolestaan haaveilee jostain paremmasta kuin mökistä Bugden kanssa: krinoliinista, sherrystä, riikinkukkosulista ja ehjistä hansikkaista. Hän päätyy ompelijaksi Ardeithiin ja naisten elämät kietoutuvat yhteen. Vaikka Ann parhaansa mukaan auttaa Corrie Mayta, on tämän, kuten muidenkin valkoisten köyhien elämä, kurjaa ja katkeraa. Vihan siemen kasvaa Corrie Mayssa niin, että hän puristaa kätensä salaa nyrkkiin ja vääntää huulensa äänettömään raivoon. Pian syttyvä sisällissota muuttaa kaiken sekä Annin että Corrie Mayn elämässä.

Tammien takaa näkyi häikäisevän valkea rakennus, komea kuin kuninkaan palatsi, jonka kattoa kannattivat joka puolelta pylväät. Corrie May oli kuullut puhuttavan tuon talon ihanuuksista - ovenkahvat ja kynttilänjalat olivat hopeaa, satumaisen upeat kiertoportaat, brokardi- ja satiiniverhoja, mahonkivuoteita, niin leveitä, että niihin olisi mahtunut koko perhe nukkumaan! Hän kiipesi alas rattailta upean portin luona. "Menenkö tästä?".

Bristown kirja on viihderomaani, muttei lainkaan tyhjäpäisin sellainen. Vaikka sekä Ann että Corrie May hakevat rakkautta miehiltä ja tekevät sen stereotyyppisesti yhteiskuntaluokastaan pohjautuvien mallien mukaisesti joko avioliiton tai epäonnisten suhteiden kautta, ei Tammikuja johda romanssiin, vaan ratkaisut ovat muualla. Romantiikka jääkin itse asiassa sivurooliin, melkein unholaan, naisten selviytymistarinan varjoon. Toinen Tammikujan monista muista aikansa kirjoista, jopa Margaret Mitchellin rakastettavasta Tuulen viemästä, eroava piirre on se, että siinä keskiössä on valkoinen köyhälistö nk. white trash-luokka, jolla ei ollut sisällissotaa edeltävällä aikakaudella mitään arvoa. En väitä, että Tammikuja olisi Tuulen viemää parempi kirja, päinvastoin, mutta teemoiltaan Tammikuja on suosikkiklassikkoa vakavampi. Valkoisilla ei ole arvoa työmarkkinoilla, koska mustat orjat tekevät kaiken ilmaiseksi ja ovat lisäksi isännilleen tuhansien dollarien arvoisia. Ihmisinä köyhät valkoiset eivät ole mitään, sillä kukaan ei välitä heistä tai heidän sairauksistaan tai kuolemastaan. Bristown näkökulma on selvästi ja onneksi se, että sisällissota mahdollistaa tasa-arvoisemman elämän kaikille muille paitsi plantaasinomistajille. Tasa-arvo ei kuitenkaan tarkoita helppoa elämää tai yltäkylläisyyttä, vaan maa pysyy hajaannuksen tilassa vuosia.

Lisäksi kirjoitusaika antaa kirjalle oman charminsa; Moni raskaskin asia tuntuu jotenkin romanttiselta (sen tosiromanssin puutteen uhallakin!) tai kauniilta. Sota on rumaa ja sieltä palaavat miehet katkeria ja laihtuneita, ruokaa ei ole, vaan on syötävä kaalin ohella jopa rottia. Silti Bristown naisten elämän keskiöön nousevat ehjät tai paikatut hansikkaat sekä kutsut, joita vanhalla yläluokalla ei ole enää mahdollista järjestää.  Jollain tasolla romaanille voisi hakea nykyaikaista vastinetta vaikkapa Kathryn Stockettin Piioista ainakin mitä yhteiskunnalliseen otteeseen, kahden erilaisen maailman yhteentörmäämiseen sekä helppoon ja juonivetoiseen kerrontaan tulee. Myös syvän etelän maisema ja tunnelma muuttuvat eläviksi molempien kirjailijoiden teoksissa, kukapa voisi vastustaa suuria tammia, höyrylaivoja tai herrasmiehiä.

Mielenkiintoista teoksessa on se, että sekä Ann että Corrie May ovat melko raivostuttavia päähenkilöitä. Toinen on kuin oman aikansa Käytöksen kultaisen kirjan sisäistänyt nukke, toinen taas kostonhimossaan myöhempien aikojen saippuasarjoille vertojaan vetävä juonittelija. Silti molempien naisten tarina vetää mukanaan ja nostalgiakirjan mielikuva harteillani eläydyin kirjaan tälläkin kertaa.

Minun on vaikea sanoa, mitä pitäisin tästä kirjasta, jos lukisin sen nyt ensimmäistä kertaa. Ihastuisin varmasti edelleenkin etelän tunnelmaan. Kokisin varmastikin ristiriitaa siitä, miten Ann ja Corrie May ovat rooliensa vankeja koko kirjan ajan, toinen tyhjäpää ja toinen kostonhimoa täynnä, silti molemmat aikakauden pakottamana vahvoja naisia. Ehkä ihastuisin siihen, että nimenomaan voima on naisissa silloin, kun miehet kaatuvat tai petkuttavat. Kerrontaa pitäisin varmasti makuuni liian helppona, mutta vangitsevana. Sen tiedän, että parhaat nostalgiakirjat onnistuvat palauttamaan mieleen jonkin jo eletyn lukukokemuksen. Siinä mielessä Tammikuja täytti tehtävänsä yli odotusteni. Kaiken kukkuraksi äitini oli leiponut herrasväenleipiä tismalleen samalla ohjeella kuin mummoni aikanaan. Eläköön etelän tunnelma ja kaikki isoäidin aikaiset kirjat!

*** (nykypisteet)
***** (pikkuleipäkertoimella)

P.S. Muistakaa Susan Nostalgian jäljillä-haaste. Tämä on toinen kirja, jolla haasteeseen osallistun.

Lomavälähdyksiä

Vaikka lomaa on vielä kaksi viikkoa jäljellä, on minut vallannut rakkailla seuduilla vietettyjen päivien jälkeinen tyhjä olo. Kotiin oli ihana palata eilen illalla ja kaikenlaista puuhaakin on riittänyt aina mansikoiden säilömisestä kitkemiseen ja edelleen pieneen kotiprojektiin, jota en vielä paljasta (koska äitini ja anoppini lukevat tätä blogia, terveisiä vaan!). Mieli on kuitenkin edelleen ihanassa ja ihmeellisessä idässä, järvissä, vaaroilla, mansikka- ja joen kaupungeissa.

Olin varustautunut kokonaisella kasalla omia ja lainattuja suhteellisen uusia kirjoja. Sain luettua niistä vain Bolsoin perhosen, josta kirjoitan tänne lähipäivien aikana. Sen sijaan matkasin kirjanostalgian merkeissä muun muassa Yhdysvaltain sisällissodan aikaan sekä Suomen 1960-luvulle, mutta niistäkin lisää myöhemmin. Kirjatoukkana en tietenkään voinut olla tekemättä kirjaostoksia pitkin matkaa. On aika ihmeellistä, mistä kaikkialta kirjoja voi hankkia: ABC-liikenneasemalta (mm. Joel Haahtelaa, Rauha S. Virtasta ja Muumeja) sekä pohjoiskarjalaiselta maatilalomalta (lisää Rauha S. Virtasta). Ilmaisia kirjalöytöjä tein lapsuudenkotini vintiltä (sen sisällissodan ohella koululaisromaaneja sekä brittiläisiä herrasmieslorvailijoita).

Nyt olen kuitenkin vielä takki - tai aivot - tyhjänä kirjapostausten suhteen, joten jaan muutamia lomavälähdyksiä teille ja palaan kirjojen merkeissä ihan pian.

Tätä kaikkea ja paljon, paljon muuta ehdimme perheeni kanssa lomaviikon aikana kokea:

Ihailimme lampaita ja rakastuimme vaaramaisemiin. Lennätimme leijaa, joimme viiniä, vietimme appivanhempien 65+65-vuotispäiviä ja kiipesimme viinitorniin, jossa emme pelanneet tätä peliä:

Pistäydyimme paikassa, jossa jo yli vuosikymmen sitten harjoittelimme häävalssia eräänä juhannusyönä. Lapseni ja kummilapseni poimivat metsämansikoita ja mustikoita saaden sormensa sinipunaisiksi, kuten kuuluukin.

Heittäydyimme turisteiksi Kuopiossa ja totta, Puijon maisemat ovat huikeita.

Kalakukkokaupungin kujat johdattivat meidät ankaraan talveen sekä sademetsän lasten kuvien äärelle. Kuopion museota suosittelen mielihyvin jokaiselle lapsiperheelliselle, mutta kyllä aikuisetkin saavat sieltä paljon irti.

Esikoiseni osoittautui pesivedoksi lapsuuteni uimarannalla, kuopukseni taas sai kummisetäni tilalla katsoa, miltä näyttää mansikkapitäjän arki kylällä jos toisellakin.

Onneksi ihana kesä jatkuu vielä, tällä viikolla kotona nenä kirjassa ja ensi viikolla osin lakeuksillakin.

Matkalla jossain Suomessa

Leppäkerttu taivaltaa ruohonmatkan,
juuri kun tarkoitusta ei ole,
etkä tiedä miten onnen selittäisit,
on täyteys, on kukka,
ja pääsky vie kesää nokassaan.
- Satu Marttila (Koskimies)

Laukussani on neljä romaania Bolsoin perhosesta Vieraaseen kartanossa sekä kolme naistenlehteä, kamera ja puhelin. Mukana on tietenkin myös kauhea määrä lastenvaatteita, leluja, paloautoista kertovia kuvakirjoja pojalleni, tyttäreni ensimmäinen Sinttu-romaani, laastaria, kumisaappaat, tuliaisia ja muumikeksejä. Kun tämä teksti päivittyy tänne, olen perheeni suuntaamassa matkalle jonnekin Suomeen: Itä-Suomen kierros on alkamassa.

Ensimmäinen pysähdyksemme lupaa mansikkakarnevaaleja ja ala-asteen aikaisen luokkani kokouksen, toinen hyviä ystäviä henkisessä kotikaupungissani, kolmas vaaramaisemia ja myöhemmin palaamme mansikkakaupunkiin unohtamatta vierailua Mualiman navassa, josta Amma niin ihanasti kirjoitti.

Olen enemmän tunnelma- kuin rytmimusiikki-ihminen, mutta kesän kunniaksi voi pieni boogiekin olla paikallaan.

Tunnelmallisia heinäkuun päiviä!

P.S. Kesäreissun aikana saatan hyvinkin blogata lukemistani kirjoista, mutta kesälomalla ei kannata suunnitella liikoja. Kuvista ensimmäinen on omalta pihaltamme, olen niin iloinen laventelin talvehtimisesta vuosi toisensa jälkeen. Toinen kuva taas on Tukholman Skansenilta.

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi

Joskus saattoi sattua, että umpeenkasvaneella polulla vaeltava yksinäinen kulkija näki ihmishahmoisen valon, joka häälyi puiden lomassa tai uiskenteli tyynessä järvessä. Jostain syystä, jonkin sisäisen valon  ajamana, kulkija poikkesi polulta ja säntäsi valon perään - veteen tai puiden sokkeloihin. Kun hän tavoitti valon, se sai hahmon. Joskus siitä tuli kukka, jonka terälehdet hohtivat vihertävää valoa. Joskus siitä piirtyi tulilintu, jonka pyrstösulat iskivät kipinää. Joskus se muistutti ihmistä, jonka hahmoa hunnun lailla verhoavan valokehän alta kulkija oli erottavinaan kauan sitten menettämänsä rakkaan piirteet.

Yksinäisyydessään viipyvä nuori Midas Crook kulkee kaikkialla kameransa kanssa oikeaa valoa hakien. Eräänä joulukuisena päivänä hän kulkee kotiseutunsa St. Hauda's Landin saarten metsissä seuraten taianomaista valonsädettä ja törmää ihmeelliseen tyttöön. Tyttö on Ida Maclaird, hiuksiltaan ja iholtaan kalpea, tyyliltään kuin 1950-luvun elokuvasta pitsimäisen jään peittämään metsään astunut neito. Erikoisinta ovat hänen titaatinharmaat silmänsä sekä ennen kaikkea se, että Idan suuriin saappaisiin verhotut jalkaterät ovat muuttumassa lasiksi.

Englantilaisen Ali Shawn esikoisromaani Tyttö joka muuttui lasiksi (Atena 2011; The Girl With Glass Feet 2009) antaa heti ensisivuillaan lupauksen maagis-realistisesta rakkaustarinasta, aikuisten sadusta, joka leijailee haikeatunnelmaisessa sumuisessa saarimaisemassa ja johdattaa lukijansa kahden nuoren aikuisen kipeään menneisyyteen sekä neuvottomalta tuntuvaan nykyisyyteen. Shawn kirja myös tuo lukijansa eteen ihmeellisiä harmauden ja valon vuorottelyn sävyttämiä luontokuvia sekä kokonaisen kavalkadin Midaksen ja Idan elämään vaikuttavia henkilöhahmoja.

Antiikin tarustosta nimensä saanut Midas sekä Ida molemmat kantavat sisällään menneisyytensä haamuja. Midas on menettänyt etäisen isänsä, joka oli antiikintutkimuksen professori. Midaksen sairas äiti on loitonnut aikuisesta pojastaan. Ida puolestaan on hänkin puoliorpo äitinsä kuoltua. Aikaisemmin elämää täynnä ollut Ida pelkää kuolevansa, minkä vuoksi hän ja Midas aloittavat avun hakemisen St. Hauda's Landin syrjäseuduilta. He kohtaavat kummankin vanhemmille vanhastaan tuttuja ihmisiä, joista merkittävimpiä ovat suolle erakoitunut yökkössiipistä karjaa kasvattava Henry Fuwa, joka tietää yhtä sun toista lasisista ruumiista, Midaksen isän tuntenut ja Idan äitiä rakastanut Carl Mausen sekä Enghem Steadin mahtitalossa asuva parantajalupauksia antava Emiliana Stallows.

Voiko Ida saada apua sairauteensa, joka etenee syövän tavoin? Millaista on takertua toivoon sekä siihen ihmiseen, joka kuin sattuman oikusta osuu kohdalle juuri oikealla hetkellä?

Tämä oli iso juttu. Erittäin iso juttu. Hän vilkaisi kameraansa ja mietti, oliko se ehkä tahallaan järjestänyt hänet tähän tilanteeseen - kuin jonkinlaisena mustasukkaisuuden yllyttämänä rangaistuksena siitä, että hän ajatteli Idaa liian paljon. Ja silti hän tunsi helpotusta tietäessään, että saattaisi vielä saada tilaisuuden valokuvata Idaa tämän suostumuksella.
Hän sulki silmänsä ja tunsi jonkinlaista iloa, huolimatta siitä, että ilon taustalla kummitteli levottomuutta herättävä ajatus: Ida oli muuttumassa lasiksi.

Tyttö joka muuttui lasiksi on määriteltävissä aikuisten saduksi. Se on perusasetelmaltaan lähtien täynnä symboliikkaa, viittauksia niin antiikin taruihin, myytteihin kuin kansantarinoihin. Shaw rakentaa Idan ja Midaksen tarinan varsin hyvin valottaen (!) heidän kummankin kokemuksia, menetyksiä ja pelkoja sekä peilaten niitä ympäröivään maisemaan ja siellä täällä esiintyviin uskomusolentoihin. Kaikilta osin Shawn kerronta ei kuitenkaan pysy kasassa, esimerkiksi takaumia Midaksen ja tämän isän suhteesta on mielestäni liikaa. Midaksen tietynlainen pakoilu ja itsensä kohtaamisen pelko olisivat käyneet ilmi vähemmälläkin, samoin jotkut Midaksen teot - tai pikemminkin tekemättä jättämiset - alkoivat ärsyttää. Minun olisi muutamaan otteeseen tehnyt mieli ravistella Midasta, jotta tämä heräisi kohtaamaan maailman sellaisena kuin se Ettinsfordin kylässä näyttäytyy. Toisaalta ymmärrän Shawn ratkaisut ja annan anteeksi (hyvin) pienen sanallisen kömpelyydenkin, koska sellaisia Midas ja Idakin ovat, aavistuksen vanhanaikaisia ja ennen kaikkea häkeltyneitä lasisten kehonosien äärellä.

Vaikka romaani on täynnä ihmeellisiä asioita, kuten katsellaan kaiken valkoiseksi muuttava eläin, suohon uponneet lasiset ruumiit tai Henry Fuwan maagiset lyhytsiipiset naudat, on teoksessa mukana realismiakin. Arki on läsnä työvuoroissa, vhs-nauhureissa (vaikkakin mitä ihmeellisimmässä talossa), liian vahvassa kahviassa sekä läheisen yöunien valvomisessa. Tässä suhteessa Tyttöä joka muuttui lasiksi voisi luonnehtia reaalifantasiaksi Pasi Ilmari Jääskeläiseltä lainaamani termin mukaisesti. Pohjimmiltaan kyse on vanhojen haavojen päälle rakentuvista elämän uusista kipukohdista, toivosta, rakkaudenteoista sekä uskalluksesta kohdata maailma muutenkin kuin linssisarjoina, valotusaikoina, muistikortteina ja negatiiveina.

Romaanissa pohditaan sitä, kuinka joskus paikat saavat ihmisistä otteen niin, että heistä tulee pelkkiä maiseman osia, jotka imevät itseensä sen oikut ja hullutukset. Mustat sammaleet, valon tieltä puihin imeytynyt sumu sekä ilmassa kieppuvat miljoonat lumihiutaleet yhdistettynä saarelaisyhteisön raittiin sekä Midaksen autoradion Ihmemaa Oz-kuunnelmaan vetivät ainakin minut maisemaansa. Kestääkseen maailman kovuutta, on löydettävä ihmeellisyyksiä arjesta; Satujen tarve lie ikuinen. Ja eikö kirjan kansikin ole yksi kauneimmista pitkään aikaan?

****- (pidin kovasti, ihastuin suorastaan, mutta pienten kömpelyyksien vuoksi neljä tähteä sai seurakseen miinuksen)

Tyttö joka muuttui lasiksi on jakanut kirjabloggaajia niihin, jotka ovat kirjasta lumoutuneet sekä niihin, jotka eivät ole sille lämmenneet. Lukekaa ainakin kirjaan enemmän (Susan, Anni M:n ja Peikkoneidon ) ja vähemmän (Erjan ja Maijan ) ihastuneiden arviot. Romaania on hienosti analysoinut myös Seija Vilén Kiiltomadossa.

Osallistun kirjalla Totally British-haasteen Modern Men Writers-osioon.

Top 10-(kirja)haaste

Ihanat Morre, Sara ja Zephyr muistivat minua tunnustuksella ja haasteella, kiitos! Alkuperäisen haasteen mukaan olisi tarkoitus listata kymmenen omaa kosmetiikkasuosikkiaan, mutta Sara muokkasi haasteen meille kirjabloggaajille paremmin sopivaksi. Nyt haasteen ideana on listata kymmenen oman elämänsä suosikkikirjaa.

Koska kymmenen elämäni kirjan listaaminen on vaikeaa, miltei mahdotonta, nostan nyt esille sellaisia kirjoja, jotka ovat joko kulkeneet mukanani melkein koko elämäni ajan tai sellaisia, jotka ovat puhutelleet viime aikoina. Huomenna listani näyttäisi varmaan jo toisenlaiselta:

1. Astrid Lindgren: Meidän Marikki
Suosikkini Lindgrenin kirjoista. Lapsena halusin olla samanlainen kuin Marikki ja nyt aikuisenakin kirjassa oleva lapsen maailma, vahva sosiaalinen omatunto sekä puutalomiljöö jaksavat viehättää.

2. John Irving: Oman elämänsä sankari
Irving tutustutti minut Keltaiseen kirjastoon. Ensimmäinen lukemani Irving oli Kaikki isäni hotellit, joka on minulle se rakkain, mutta näin kesäaikaan köyhistä omenanpoimijoista, eetteriä imppaavasta aborttilääkäristä ja niin ikään sosiaalisesta omatunnosta/oikeudenmukaisuudesta kertova tarina päätykööt nyt tälle listalle.

3. Riikka Pulkkinen: Totta
Totta tuntuu jakavan lukijoitaan. Minä rakastuin kirjaan oitis. Löysin kirjasta myös erään henkilökohtaisen kiinnittymisen paikan, mikä varmasti lisäsi sitä, että minulle tämä kirja on läheinen ja tärkeä.

3. Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Olen Juha-fani. Siihen ei kai tarvitse lisätä mitään? :)

4. Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo
Hyvä lukuromaani, mutta minulle eräs oman elämäni superkirjoista, jonka merkitystä en halua nyt enempää avata. Rakastan tätä kirjaa.

5. Joel Haahtela: Elena
Löysin Haahtelan vasta tänä vuonna ja Elenassa kaikki lumoaa: kieli, tunnelma, tarina, kerronnan visuaalisuus.

6. Italo Calvino: Paroni puussa
Paroni puussa tuo aina hymyn huulilleni. Se on mielestäni Calvinon paras kirja.

7. Jane Austen: Järki ja tunteet
Elinor ja Marianne Dashwood ovat hieman kuin siskoni ja minä, kuvittelen.

8. Katja Kaukonen: Odelma
Odelma ihastutti minua juhannusyönä niin vahvasti, että uskon kirjasta tulevan eräs ikisuosikeistani.

9. L.M. Montgomery: Anna ystävämme
Mitäpä listani olisi ilman Montgomeryn kirjaa?

10. Haruki Murakami: Kafka rannalla
Eräs tämän kesän suosikeistani, niin erilainen ja omintakainen kirja, ettei sen kiehtovuutta voi selittää auki. Se on vain luettava.

Huvikseni ja kesän kevennykseksi listaan myös muutaman kosmetiikkasuosikkini. Taidan olla Lumene- ja Body Shop-tyttö, koska listallani on vain muutama poikkeus näistä merkeistä:
- Kanebon/Sensain 38-luomiväri
- Lumenen mineraalimeikkipuuteri
- Body Shopin Body Butter (melkein mikä tahansa tuoksu)
- Bodyshopin Fair trade banaanihoitoaine
- Lumenen Radiance-valokynä
- Body Shopin Bronze-maajauhekuulat (ripsivärin ohella ykkössuosikkini kosmetiikasta)
- sekä kaiken korjaava Bepanthen. :)

Tämä haaste on näyttänyt nyt vuorokauden sisällä menneen niin monelle suosikkiblogilleni, että moni saattaa saada tämän nyt toiseen tai kolmanteenkin kertaan (en jaksanut enää leikkiä blogisalapoliisia, mutta toivottavasti tunnustus on aina ilo saada). Olkaa hyvät Ilse, Joana, Katilein, Mari A, Satu sekä Maria.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Vaikuttaa siltä, että kysymykseen "millainen on suuri hovimestari?" sisältyy kokonainen ulottuvuus. En ole tähän mennessä punninnut asiaa kyllin perusteellisesti. Minun on sanottava, että on jossain määrin ahdistavaa havaita sellaista kysymyksestä, joka on ollut niin lähellä sydäntäni, kysymyksestä jota olen ajatellut paljon vuosien varrella. Nyt minusta näet tuntuu, että olen saattanut olla hieman hätäinen hylätessäni Hayes Societyn eräät jäsenkriteerit. Sallikaa minun kuitenkin sanoa, että minulla ei ole aikomustakaan pyörtää käsityksiä "arvokkuudesta" ja sen ratkaisevasta yhteydestä "suuruuteen".

Arvokas, hienotunteinen ja kurinalainen ovat adjektiiveja, jotka parhaiten luonnehtivat ikääntyvää hovimestari Stevensia, joka on järkähtämätön työssään ja viimeiseen saakka uskollinen isännilleen, etenkin jo edesmenneelle lordi Darlingtonille. Mitä hyvänsä lordi olikin tehnyt tai ketä tahansa isännöinyt, Stevens oli aina seissut isäntänsä takana. Darlington Hallin siirryttyä amerikkalaisen herra Farradayn omistukseen, puhaltavat uudet tuulet kartanossa. Stevenskin miltei joutuu muutaman päivän vapaalle, lainaa herra Farradayn Fordia ja erittäin korrektisti pukeutuneena suuntaa tapaamaan neiti Kentonia, nykyistä rouva Bennia, Darlington Hallin entistä taloudenhoitajaa.

Tiesin jo etukäteen pitäväni Kazuo Ishiguron romaanista Pitkän päivän ilta (Tammi 1990; The Remains of the Day 1989), mutta en voi voinut aavistaa sitä, kuinka kirja sisälsi melkein kaikki ne elementit, joista kaunokirjallisuudessa pidän: siinä on tarkkaa ajankuvaa, sotien jälkeisen Englannin maaseutumaisemia, kaunista kieltä sekä luokkayhteiskunnan ja ihmisen sisäisen maailman murroksen kuvailua. Pitkän päivän ilta rakentuu kuuteen iltaan (ja vähän aamuunkin), joiden aikana Stevens tekee matkaansa ja muistelee menneitä.

Muistot kattavat niin Stevensin suhteen omaan hovimestari-isäänsä kuin monet vaietut asiat, ne sivuavat politiikkaa, satunnaisten ihmisten juoruja sekä pettymyksiä. Velvollisuudentunto määrittää Stevensin ajatuksia tämän matkalla. Isää ja lordi Darlingtonia merkittävämmäksi henkilöksi nousee kuitenkin neiti Kenton, jonka kanssa Stevensillä oli tapana juoda kaakaota ja puida päivän tapahtumia, hyvin kunniallisessa hengessä, totta kai. Stevensin matka halki Englannin kauneimpien paikkojen Salisburysta Somersetiin johtaa toiveikkaaseen tapaamiseen entisen taloudenhoitajan luo. Kuka ties he vielä joskus voisivat työskennellä yhdessä.

No niin, neiti Kenton, pyydän anteeksi, että olen valvottanut teitä näin pitkään. Suuret kiitokset kaakaosta.

Japanista Iso-Britanniaan kuusivuotiaana muuttanut Kazuo Ishiguro kirjoittaa niin kaunista ja tarkkaa kuvaa menneen maailman Britanniasta, että hänen jokainen sanansa tuntuu uskottavalta. Stevens muuttuu ihkaoikeaksi henkilöksi, Darlington Hallin suuret ja pienet tapahtumat realistisiksi ja hillityn kuoren alla oleva ihminen epävarmaksi, eräänlaisiksi muuttuvan yhteiskunnan peiliksi - mieheksi kahden kerroksen välillä. Pitkän päivän ilta sukeltaa tapakulttuuriin, yhteiskuntaluokkiin, sisäisiin toiveisiin ja odotuksiin, jotka eivät aina täyty. Nämä täyttymättömät odotukset näyttäytyvät Stevensin tyyneyden alla nykylukijalle miltei käsittämättömän traagisina: että suuren surunkin hetkenä oli kannettava portviinikarahvia smokkipukuisten herrojen täyttämään tupakkahuoneeseen ja että se tuntui ainoalta oikealta tavalta toimia.

Hovimestari Stevensin pitkä yksinpuhelu ei näennäisesti sisällä paljon mitään: ikääntynyt mies sen kuin vain ajelee lainafordillaan, yöpyy hotelleissa ja ihmisten kodeissa, katsoo englantilaisia maisemia, keskustelee (pidättyväisesti) kohtaamiensa ihmisten kanssa ja muistelee. Ishiguron kirja on pintaraapuisultaan jopa kuivakka, mutta vain pinnasta. Riviensä välissä hovimestari Stevens on satiirisella tavalla hauska ja oman arvonsa tunteva mies, jolla on tarina jos toinenkin kerrottavanaan.

Ishiguron kirja on oikea helmi, sillä englantilainen road trip voittaa aina amerikkalaisen.

*****- (luulen, että minusta tulee Ishiguro-fani)

Pitkän päivän illalla osallistun Totally British-haasteen Stiff Upper Lip-osioon. Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Ilse (Oi, totta tosiaan!), Zephyr sekä Norkku.

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

- Kuuntele, Jo! Kaiken lisäksi tekisit minulle hyvin ison palveluksen. Valtavan ison palveluksen! Minulle, omalle siskollesi. Minä olen aina ollut läsnä, kun olet tarvinnut minua, minä olen aina pitänyt sinusta huolta, en ole ikinä jättänyt sinua puutteeseen tai kurjuuteen. Kun kirppu puree sinua... muistat kai? Siitä saakka, kun olimme ihan pieniä. Sinulla ei ole ketään muuta kuin minä. Sinulla ei ole enää ketään! Sinulla ei ole enää äitiä, koska ette tapaa, ja äiti on sitä paitsi leppymätön suhteesi; sinulla ei ole enää isää eikä aviomiestä... Sinulla ei ole ketään muuta kuin minut.

Yksinhuoltajuus petollisen aviomiehen Antoinen karattua rakastajattarensa kanssa Keniaan, rahapula historiantutkijan pienen palkan vuoksi, riita koppavan yläluokkaisen äidin kanssa ja lopulta kauniin ja menestyvän Iris-siskon yllättävä pyyntö saavat Joséphinen suostumaan petokseen. Siskosten välisen sopimuksen mukaan Joséphine kirjoittaa 1100-luvulle sijoittuvan romaanin, joka julkaistaan Iriksen nimissä. Iris saa mainetta ja itsekunnioitusta, Joséphine tarvitsemansa muhkean rahasumman. Siskon pyyntöä on vaikea vastustaa.

Katherine Pancolin 12. romaani Krokotiilin keltaiset silmät (Bazar 2011; Les yeux annes des crocodiles 2006) on hänen ensimmäinen suomennettu romaaninsa. Se vie lukijansa Pariisiin, hieman Britanniaan ja Keniaan sekä ennen kaikkea erään laajennetun perheen oikkuihin, ihmissuhteisiin sekä ilotulituksen tavoin räiskyvään dialogiin.

Pancolin romaani on jotenkin hyvin ranskalainen. Sen henkilöhahmoissa esiintyy kokonainen ihmiskavalkadi yläluokan Hammastikusta - Iriksen ja Joséphinen äidistä Henriettestä - köyhään, lihanilot löytäneeseen sihteerikköön Josianeen, akateemisesta suklaata ahmivasta hissukasta Joséphinesta tätä ylenkatsovaan Hortensia-tyttäreen ja pyöreään, suloiseen Zoé-kuopukseen sekä edelleen pyylevästä isäpuolesta Marcelista Iriksen lipevään mieheen Philippeen. Lisäksi mukana on työtovereita, sukulaisia, sekä naapureita, joista merkittävän ja varsin yllättävän roolin saa luomuherkkuja taikova suurikokoinen skottisyntyinen Shirley. Yhteiskuntaluokat määräävät ihmisten arkea, vaikka elo nykyajan Pariisissa on näennäisen tasa-arvoista. Kaikesta huolimatta ovenvartija on silti ovenvartija, sihteeri ponnistaa rahvaanomaisesta suvusta ja vanhan rahan suvuilla on luontaista tyylitajua.

Kenen tahansa lukijan mieli on varmasti hetken aikaa pökerryksessä ihmispaljouden ja sivujuonten keskellä, mutta ennen pitkää tarina saa uomansa kaiken keskittyessä Joséphineen. Romaani on eräällä tapaa hänen itsenäistymisensä kertomus.

Oli siis ryhdyttävä kirjoittamaan!

Joséphinen ja Iriksen sopimus kirjan kirjoittamisesta on koko romaanin keskeistarina, vaikka mukaan mahtuu kaikkea muutakin taivaan ja maan väliltä. Koska kirjoittaminen saa romaanissa suuren roolin, on Krokotiilin keltaiset silmät eräällä tavalla kirjoittajaelämän kuvaus ja sellaisenaan varsin hyvä. Luomisen tuska ja sujuvuus, henkilöhahmojen tuleminen uniinkin sekä väistämätön mustasukkaisuus omasta hengentuotteestaan kytkeytyvät siskosten välisiin suhteisiin sekä heidän molempien omaan identiteettiin sekä sosiaaliseen asemaan.

Krokotiilin keltaiset silmät on mainio lukuromaani. Periaatteessa siinä on kaikki kohdallaan aina ranskalaisesta kepeyden ja kulturellin yhdistelmästä ihaniin ruokiin - kalkkunaa ja kastanjoita, kanipaististia, mantelileivoksia ja hyvää viiniä - ja kahden eri sukupolven siskosten eroavaisuuksista salattuihin rakastettuihin, ihmeelliseen duffelitakkiseen mieheen sekä ikuiseen rahapulaan. Kaikkea on kuitenkin liikaa, koska nyt kirja on samaan aikaan siskos- ja parisuhdekirja, yhteiskunnallista satiiria sisältävä kaupunkikuvaus, kertomus kirjoittamisesta sekä myös lasten ja vanhempien elämän ristiriitoja sivuava romaani. Mielestäni Pancolin kirjasta olisi hyvin voinut vähentää yli sata sivua sekä poistaa jonkun kokonaisen sivujuonen ja tarina olisi silti toiminut. Nyt olin lukiessani paikoin uuvuksissa monien sinänsä herkullisten henkilöhahmojen ja useiden kehyskertomusten viidakossa. Onneksi Pancol osaa kirjoittaa hyvin ja romaani on myös suomennettu mainiosti.

Kirjassa on oikeita ja mielikuvallisia krokotiilejä. Ei ole vaikea arvata, kummat ovat pahempia. Krokotiilin keltaiset silmät on makuuni hivenen liian viihteellinen, mutta silti laadukas ja tarpeeksi älykäs lukuromaani, jonka parissa muutama päivä sujuu kuin siivillä. Ranskalaisessa rönsyilyvyydessä on sitä jotain. En yleensä pidä kirjojen jatko-osista, mutta ensi vuonna ilmestyvän Les valse lente les tortuesin tulen melko varmasti lukemaan.

***½

Krokotiilin keltaisista silmistä ovat kirjoittaneet myös Jenni ja Mari A. Osallistun kirjalla myös Karoliinan siskoshaasteeseen sekä 690 sivunsa ansiosta myös Satun minihaasteeseen.