David Nicholls: Yhtä matkaa

David Nicholls: Yhtä matkaa
Kustantaja: Otava 2014
Alkuteos: Us 2014
Suomennos: Inka Parpola
Sivuja: 444
Kustantamosta
Brittiläinen romaani

Tietenkin, liki neljännesvuosisadan jälkeen, kaikki kaukaista menneisyyttä koskevat kysymykset on jo esitetty, ja jäljellä on enää "miten päivä sujui?" ja "milloin tulet kotiin?" ja "oletko vienyt roskapussin ulos?" Kuulumme nykyään niin oleellisesti toistemme elämäkertoihin, että esiinnymme molemmat miltei jokaisella sivulla. Tiedämme vastaukset, koska olimme paikalla, ja niinpä uteliaisuutta on vaikea pitää yllä. Oletan, että sen o korvannut nostalgia.

Mikä voi paikata päättymässä olevaa avioliittoa? Onko mitään, millä korjata välejä puolison kanssa ja lisäksi lähestyä omaa aikuisuuden kynnykselle astuvaa poikaansa? On: vanhanajan henkeen toteutettava Grand Tour Euroopassa. Englantilainen Douglas Petersen on elänyt tavallista, tylsää ja hyvää elämää: hän työskentelee biokemistinä ja on naimisissa taidealalla toimivan Connien kanssa. Pariskunnan poika Albie on aloittamassa collegeopintoja. Eräänä yönä Connie herättää Douglasin ja kertoo, että haluaa erota. Perhe päättää kuitenkin lähteä junamatkalle Eurooppaa kiertämään: merkittäviä kaupunkeja Pariisista Amsterdamiin ja Müncheniin, taidemuseoita ja toivottavasti mahdollisuus jatkaa yhdessä.

Olen usein kertonut, etten lue mielelläni hyvin kevyttä kirjallisuutta. Joskus väsyneenä tartun viihteellisempiin lukuromaaneihin ja silloin ne täyttävätkin tehtävänsä tarjoillen helppoa ja juonivetoista ajanvietettä - kirjallista suklaata, kuten vaikkapa Kate Mortonin Hylätty puutarha. David Nichollsin Yhtä matkaa on sekin kepeä, muttei vain viihteen ehdoilla. Nicholls edustaa mallikkaasti sitä lukuromaanikirjailijaa, joka osaa välttää tyhjänpäiväisyyttä ja laatia kokonaisuuden elokuvakäsikirjoitusmaisen koukuttavasti.

Nichollsilla on paljon sanottavaa, tarkkanäköisyyttä, brittiläisen huumorin tajua ja sydämeenkäypä taito luoda epätäydellisyydessään ja ärsyttävyydessäänkin juuri oikeanlaisia ja koskettavia henkilöhahmoja. Yhtä matkaa onkin siis niitä romaaneja, joita voi kutsua ihanaksi. Se on ihana ilman imelyyttä. Se on kepeä, mutta kypsä. Se saa paikoin miltei onnelliseksi ja silti siinä on surua ja haikeutta. Tärkeintä on kuitenkin se, miten mainiosti Nicholls kirjoittaa. Hän kertoo tarinan, joka koukuttaa.

Vain aivan romaanin alussa tekstin napakkuus työnsi minua pois: liian lyhyitä lukuja, liian insinöörimäisiä lauseita. Ja vaikka Nichollsin tapa kertoa on napakkaa ja jopa brittiläisen lakonista, on Yhtä matkaa paikoin liiankin pitkä ja hieman toisteinen. Silti voin sanoa, että Yhtä matkaa nousi minulle mieluisimmaksi Nichollsin teokseksi, se ylittää mielessäni jo  Rimakauhua ja rakkautta -sarjaa osin liiaksi muistuttaneen Sinä päivänä -romaanin. Yhtä matkaa on aikuisempi ja kypsempi ja sen matkateema on hurmaava. Lainaan Saria: "Mikä voi mennä vikaan, kun käsissäni on brittiläinen (!) matkakirjanomainen (!) romaani, jossa puidaan ihmissuhteita (!)?" Ja olen Sarin kanssa aika lailla samaa mieltä: ei (juuri) mikään.

Peterin ja tämän perheen matkoista Nicholls kertookin hurmaavasti. Tunnistan hyvin esimerkiksi Amsterdamin, joka on kuin trendikäs faija: ehkä arkkitehti, paljain jaloin ja parta ajamatta. München puolestaan on kuin juopunut kenraali, outo sekoitus loisteliasta seremoniallisuutta ja riehakasta oluthuurua. Amsterdamissa Regina-niminen hyvä huora voisi olla suoraan John Irvingin romaanista. Venetsian kohdalla on syytä jo melkein huudahtaa: tuo suljettujen ovien kaupunki on tosiaankin samaan aikaan niin surullinen ja jotenkin onnellinen. Kaikkien kaupunkien taidemuseot saivat ainakin tämän lukijan sydämen läpättämään: olen käynyt useimmista mainituista ja Peterin myötä tuntui kuin olisin miltei astunut niihin uudelleen.

Vaikka romaani onkin laajasti matkakertomusta, ovat keskiössä parisuhde sekä isän ja pojan tulehtuneet välit. Peter peilaa itseään ja Connieta, heidän suhdettaan: onko rakkautta enää ja jos on, niin missä muodossa ja keneltä kenelle? Mitä on antanut toiselle? Miten kaikki on muuttunut? Kasvaako erilleen pariskuntana ja perheenä vai hitsautuako uudelleen yhteen? Romaanin loppu on juuri oikeanlainen, Karoliinan tavoin mietin, miten sellaisen luominen tähän kirjaan on mahdollista.

Yhtä matkaa on kevyt ja kuitenkin painava romaani parisuhteesta, vanhempien ja lapsen suhteesta, keski-ikäistymisestä ja tietenkin brittisilmin nähdystä Euroopasta. Sen keski-ikäisyys on kuorensa alla piikikästä ja samalla lempeää. Elämä ei aina tarjoa mukavia yllätyksiä, mutta ihminen voi silti kasvaa.

David Nicholls: Varamies

David Nicholls: Varamies
Kustantaja: Otava 2014
Suomennos: Sauli Santikko
Alkuteos: The Understudy 2005
Sivuja: 367
Arvostelukappale
Brittiläinen romaani

Stephen C. McQueen piti kahta ansioluetteloa.
Kaikkien ihan oikeiden saavutustensa ohella hänellä oli rinnakkainen ansioluettelo. Se oli hänen elämänsä hyväonninen versio, jossa kaikissa melkein onnistumisissa, läheltä piti -tilanteissa ja uusissa mahdollisuuksissa olikin käynyt parhain päin. Tässä versiossa hän ei ollut kaatunut pyöräillessään koekuvauksiin eikä saanut harjoitusten ensimmäisellä viikolla vyöruusua.

Juuri alkanut kesälomako ja sen tuona laiskuusko syynä, mutta monisanainen nainen kokeilee semilyhyen kirjajutun kirjoittamista. Aidosti lyhyeen en taida kyetä, mutta pitemmittä puheitta:

Mitä? Näyttelijä Stephen McQueenilla, jonka nimikin osoittaa kohtalon julmuutta, ei mene hyvin: hän esittää ruumiita tai itäeurooppalaisten rakastamaa Osku Oravaa. Ex-vaimo elää loistokasta elämää ja pieni tytär on etäinen. Asuntokin on oikea murju. Lisäksi Stephen on tietenkin täydellisen komean ja lahjakkaan Josh Harperin varamies. Mutta mitä tapahtuu, kun ikuinen varamies kohtaa Joshin kauniin ja fiksun Nora-vaimon? Entä saako varamies astua joskus näyttämölle?

Miksi? Englantilainen, käsikirjoittajanakin tunnettu David Nicholls on kirjoittanut mielestäni yhden hyvän ja yhden korkeintaan keskinkertaisen suomennetun romaanin. Täten en oikein tiennyt, mitä odottaa, kun pyysin arvostelukappaleen Varamiehestä, mutta lähtökohtaisesti kirja kiinnosti.

Lukukokemus? Luin kirjan melko nopeaan, muutaman töihin suuntautuvan bussimatkan aikana. Aluksi Varamies ei vakuuttanut: kauheaa kohkaamista, johon kuuluu sekoilua teatterimaailmassa, päihteitä ja hieman teennäisenhauskaa dialogia: Voi helvetti sentään, moi kaikille, sorisorisori --. Sitten tapahtuu jotain ja kirja alkaakin paitsi vetää, myös vakuuttaa ja lopulta koskettaakin. Suosikkikaupunkiani Lontoota, etenkin teatterikeskittymää Leicester Squaren ympäristössä, kuvataan onnistuneesti. Nicholls on pakostakin taitava, sillä hän saa kuin saakin lukijan puolelleen - ärsyttävän luuserinsa Stephenin puolelle. Tästä huolimatta Varamies ei lukukokemuksena yllä kuin keskiverroksi, mutta ei sen niin väliäkään. Se tarjoaa paikoin kiusallista, mutta enimmäkseen hauskaa, sujuvaa ja ennen kaikkea nokkelaa ajanvietettä.

Summa summarum: Kohkaaminen ja dialogin ajoittainen pakkohauskuus antavat miinusta, mutta plussaa tulee toimivasta tarinasta ja sujuvasta kokonaisuudesta: Tästähän saisi oivallisen brittikomedian elokuvateattereihin!

--

P.S. Osaan minä sen oikeasti lyhyenkin: Brittiläisen David Nichollsin romaanissa Varamies b-luokan näyttelijä Stephen C. McQueen pääsee näyttämään kykynsä. Sujuvasti kirjoitettu, turhaa kohkaamista, nopeaa dialogia ja lontoolaisen teatterimaailman elämää kuvaava kirja on nokkela romanttinen komedia, joka toimisi myös elokuvana.

David Nicholls: Kaikki peliin

David Nicholls: Kaikki peliin
Kustantaja: Otava 2012
Alkuteos: Starter for Ten 2003
Suomentanut: Sauli Santikko
Kansi: Hodder & Stoughton
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia
Sivuja: 414

Sitä voisi hyvällä syyllä olettaa 19-vuotiaan miehen tehneen tähän ikään mennessä tiettyjä asioita, kuten että olisi matkustanut lentokoneella, ajanut moottoripyörää tai autoa, tehnyt jalkapallopelissä maalin tai polttanut onnistuneesti savukkeen. 19-vuotiaana Mozart oli jo säveltänyt sinfonioita ja oopperoita sekä esiintynyt Euroopan kruunupäiden edessä. Keats oli kirjoittanut Endymionin. Jopa Kate Bush oli 19-vuotiaana jo levyttänyt kaksi ensimmäistä studioalbumiaan, mutta minä en ole koskaan edes syönyt säilykemaissia.

Säilykemaissi ei kuitenkaan ole nuoren Brian Jakcsonin mielessä, kun hän aloittaa opinnot yliopistossa 1980-luvun thacherilaisessa Englannissa. Yliopisto on hänen ulospääsynsä työväenluokkaisesta junttikodistaan, tv-lehdistä ja sosiaalituilla elävien, mutta aina yhtä uskollisten ystävien vaikutuspiiristä. Arki yliopistossa ei ole ihan sitä mitä Brian on kuvitellut, mutta kun hän kohtaa yläluokkaisen Alice Harbinsonin, päättää hän valloittaa tytön sydämen. Helppoa se ei ole, mutta onneksi Brian saa varamiehen paikan yliopistojen välisen televisiovisailun edustusjoukkueessa. Mutta käykö tie tytön sydämeen knoppitiedon, wanna-be-runoilijuuden ja loistavan populaarikulttuurin tuntemuksen kautta?

Viime kesänä Sinä päivänä-romaanillaan monia bloggaajia ihastuttaneen David Nichollsin esikoisromaani Kaikki peliin (2003) on nuoren pojan kasvukertomus, nostalginen kuvaus 1980-luvun nuorten elämästä sekä humoristisen hellä katsaus luokkayhteiskunnan määrittämään yhteiskuntaan - ja vähän enemmän kuin pikkuisen myös Kate Bushin musiikista:

Junamatkalla panen kuulokkeet päähän ja kuuntelen omaa erityistä kokoomanauhaani, johon olen valinnut kaikkien aikojen ylivoimaisesti parhaat Kate Bush -biisit. Se on kohtuullisen hyvä kokoelma, mutta meillä ei ole kunnon laitteita kotona, joten puolessa välissä kappaletta "The Man With The Child In His Eyes" nauhalla kuuluu äidin huuto, että kyljykset ovat valmiita.

Kaikki peliin televisiovisailun perinteitä kunnioittaen neljässä kierroksessa, jotka kaikki alkavat lainauksella brittiläisen kirjallisuuden suurteoksista Forsterin Talosta jalavan varjossa Dicksensin Suuriin odotuksiin. Visailukysymyset taas aloittavat jokaisen luvun. Tällainen jaottelu on hyvin perusteltua, sillä Nicholls kuvailee kahden kerroksen väkeä ja Brian ja Alice ovat melkein kuin c-kasettiajan Pip ja Estella. Itse asiassa romaani esittelee osuvasti 1980-luvun brittiyhteiskunnan pienoiskoossa; se on kuin Näkemiin vaan, murun ja Paul Willisin työväenluokkatutkimuksen poikien elinpiiri pääsisi vierailulle ihmeelliseen, snobbailevaan akateemiseen maailmaan. Näiden maailmojen kohtaaminen on kirjoitettu kepeäksi, hauskaksi ja paikoin äärimmäisen noloksi kasvutarinaksi, hieman urpon myöhäisteinin hapuiluksi kohti rakkautta. Hitsit, Brian Jacksonhan on kuin Adrian Mole muutamaa vuotta vanhempana ja hänen tarinansa eräänlainen opiskelijan oma Odysseia!

Nicholls kirjoittaa koko ajan suurella sydämellä. Sen vuoksi lukija on Brianin puolella silloinkin, kun hän laukoo ääliömäisiä repliikkejä ihanan Alicen äidille tai lähtee päästelee ananaksenmakuisia röyhtäyksiä juoksulenkillään. Sydämellisyyden lisäksi Nicholls on tarkka ja sujuvasanainen kirjoittaja. Hän tuntee niin korkea- kuin populaarikulttuurin ja sirottelee viittauksia sinne tänne osaksi tarinaa, mikä on mielestäni hauskaa. Hänen taustansa televisiokäsikirjoittajana näkyy - hyvässä ja hieman pahassakin. Hyvää on Nichollsin kirjoituskyvyn lisäksi itse tarina, kirjaa lukiessa hymy on herkässä ja Brianin puolesta koettu myötähäpeän tunteenkin kestää, koska kirjailijan vuoksi sitä häpeää ei tarvitse tuntea. Itsestäänselvää sen sijaan on kokonaisuuden liiallinen komediasarjamaisuus (ajattelen nyt sitcomeiksi kutsuttuja tv-sarjoja). Dialogi on paikoin nasevaa, paikoin pakkonokkelaa. Kaikki peliin ei ole kovin yllätyksellinen, vaan tarina etenee kuin juna asemalta toiselle, aikuistuvan pojan kohkauksesta toiseen. Nautin kuitenkin romaanista mainiona välipalakirjana, sellaisena, jota olin ehkä hieman kaivannutkin. Englantilaisen kulttuurin ystävänä olin paikoin melkein myyty.

Kaikki peliin jaksaa viehättää koko kestonsa ajan. Brianin hellänkarheassa kasvutarinassa on nuoruuden elämänjanoa ja minulle kirjasta jäi lämmin mieli. Jos kirjalla olisi soundtrack, olisi sen ehdoton tunnuskappale Kate Bushin Cloudbusting. Suosittelen kesälukemiseksi kaikille 1980-luvusta, brittiläisestä luokkayhteiskunnasta, nokkelasta sanailusta ja sydämellisellä tavalla railakkaasta kerronnasta pitäville.

***

Kirjan ovat englanniksi lukeneet Jum-Jum sekä Pekka.

David Nicholls: Sinä päivänä

Tuhlasimme niin paljon rahaa kuin osasimme ja saimme sitä niin vähän kuin ihmiset ilkesivät sitä meille antaa. Olimme aina kireässä tai lievemmässä pulassa, ja useimmat tuttavamme olivat samassa tilassa. Keskuudessamme vallitsi sellainen hilpeä kuvitelma, että pidimme yhtenään hauskaa, ja sen luurankona oli totuus, ettei meillä ollut milloinkaan hauskaa. Vakavan uskoni mukaan oli tämä asianlaita jotensakin yleinen.
Charles Dickens: Suuria odotuksia.

Heti alkuun on myönnettävä, etten koskaan ole erityisen tiukka kirjojen blogiarvioija, sillä luen vain niitä kirjoja, joista jo lähtökohtaisesti olen kiinnostunut tai joista uskon pitäväni. Joskus ennakko-oletukseni menevät metsään, mutta tällaisten peribrittiläisten kirjojen kohdalla sitä vaaraa ei yleensä ole. Päinvastoin, olen heikkona kaikkiin Brittein saarilta tuleviin kirjoihihin, ovat ne sitten vaikeaselkoisia, pitkästyttäviä, vauhdikkaita, höyhenenkeveitä tai jotain siltä väliltä. Jos kirjassa on sarkastisen eläväistä brittidialogia, kävelyä Thamesin ei-niin-kauniilla rannalla, runoja nachoille, lempeästi ilmaistua inhorealismia sienikeiton värisen peitteen muodossa sekä ihmisen ikävää toisen luo, niin en voi kuin pitää kirjasta.

Iki-ihanan Rimakauhua ja rakkautta-tv-sarjan käsikirjoittajana kunnostautuneen David Nichollsin romaanin Sinä päivänä (Otava 2011; One day 2009) lähtökohdat ovat tutut monista brittiläisistä elokuvista. On työväentaustainen älykkötyttö Emma Morley ja vauraista oloista lähtenyt hulttiomainen Dexter Mayhew sekä kokonainen joukko heidän ystäviään ja kumppaneitaan sekä aina vaihtuvia asuin- ja työpaikkoja. Emma etsii rakkautta, kunnollista työpaikkaa sekä mahdollisuutta kirjoittaa kirjaa. Dexter hakee makeaa elämää, naisia, päihteitä ja julkisuutta. Heidän elämänsä ylä- ja alamäkiä Nicholls seuraa kahdenkymmenen vuoden ajan aina vuoden välein alkaen vuodesta 1988. Kaikki kerrotaan kunkin vuoden heinäkuun 15. päivänä, olivatpa Emma ja Dexter sitten Bombayssa tai Roomassa, Somersetissa tai Camden Townissa. Mitä kaikkea kahteenkymmeneen vuoteen mahtuukaan? Mitä mahtuu ystävysten satunnaisiin tapaamisiin ja erillään oloon?

Nicholls jakaa romaaninsa neljään osaan, jotka alkavat hyvin valituilla brittiklassikoiden lainauksilla. Nichollsin tapa rakentaa romaaninsa vuoden välein on onnistunut, koska Emman ja Dexterin elämänkulku paljastuu lukijalle väläyksittäin, mutta silti ihmeen selkeästi. Rakenne tuo toki mieleen elokuvan väliotsikot tai televisiosarjan jaksojen nimet, koska Nicholls kirjoittaa ne muotoon Luku 5. Voimankäytön säännöt. Keskiviikkona 15. heinäkuuta 1992. Ei olekaan mikään yllätys, että Sinä päivänä-elokuva saa Suomen ensi-iltansa tämän vuoden lopulla.

Entäpä luokkatietoisuus sitten? Se paistoi niin selvästi läpi. Hän vie Emman omalla kustannuksellaan hienoon ravintolaan syömään ja sitten jauhetaan vaatteista! Tuossa työväen luokan sankarin roolissa oli jotain sellaista turhamaista ja itsekeskeisyyttä, että hän poltti pakosti hihansa sen takia. Miksi Emma yhä vain vatvoi sitä, kuinka oli käynyt julkisen koulun, ei ollut koskaan viettänyt lomia ulkomailla eikä ollut koskaan syönyt ostereita. Emma oli nyt melkein 30-vuotias, kaikesta menneestä oli jo niin kauan aikaa, nyt Emman oli aika alkaa elää omaa itsenäistä elämäänsä.

Romaanin rakenteen ansiosta Nicholls ei jää vatvomaan tapahtumia liikaa ja suuret surutkin hän osaa sijoittaa pieneksi maininnaksi jonnekin repliikkiin. Siitä huolimatta hän ei vähättele surua eikä ylikorosta iloa, vaan Emman ja Dexterin teot puhuvat puolestaan. Jos ihminen omistaa karahvin, hanhenuntuvaisen peiton ja hintavan muistikirjan 27-vuotiaana, on hän onnistunut jossain. Jos hän istuu tupakoimassa nahkasohvalla yllään eiliset alushousut Ultimate Doomia pelaten, on jokin mennyt penkin alle.

Sinä päivänä ei suinkaan ole moitteeton kirja. Päinvastoin, se ei tuo mitään kaunokirjallisuuteen mitään uutta, vaan Nicholls kirjoittaa arkisen sujuvasti ja silti sydämeenkäyvästi käsikirjoittajan rutiinillaan. Hän ei ole kovin omaperäinen kertoja, mutta silti Sinä päivänä on oikea page turner. Emma ja Dexter ovat jossain määrin vastenmielisiä henkilöhahmoja. Etenkin Dexter on raivostuttava paskiainen, jonka sekoilut tuottavat myötähäpeää. Hän on prototyyppi sellaisesta yläluokan englantilaisesta miehestä, joka ei tunnu kasvavan kunnolla aikuiseksi. Opettajaksi päätyvä Emma on sentään hieman tavallisempi tapaus ja häneen pystyin samaistumaan melko lailla kokonaan. Mielestäni ihmissuhdekirjoissa samaistuminen johonkin henkilöhahmoon on tärkeää hieman samaan tapaan kuin televisiosarjoissa, jotta kirjaan tai sarjaan voi kiinnittyä ja jotta siitä voi pitää. Sen vuoksi Emmasta tuli minulle kirjan keskeishahmo.

Kaikesta motkotuksestani huolimatta Sinä päivänä on hurjan hieno kirja. Se  on kepeä, muttei tyhjänpäiväinen. Se viihdyttää, muttei aliarvioi lukijaansa, vaan tarjoaa yllätyksiä ja osaa koskettaa. Se on näennäisen helppo ja samalla omaan kirjallisuuden mukavuusalueeseeni helposti solahtava kirja, mutta se jättää paljon ajateltavaa. Nichollsin kirjaa voi pitää hyvänä aikalaiskuvauksena. Jos vuosia lasketaan, tulen jonkin verran Emman ja Dexterin jäljessä. Varmasti juuri sopivasti, sillä minun hieman alle nelikymppiselle mielelleni Sinä päivänä tulee liki ja tarrautuu lujasti kiinni. Kun Emma ja Dexter tapasivat Edinburghissa, minä pääsin ripille. Heidän tavoin minäkin kuuntelin Cranberriersia, Mazzy Staria ja Massive Attackia 90-luvulla, vaihdoin jäävuorisalaatin mielihyvin rucolaan, podin (poden!) humanistin ura-ahdistusta pätkätöissä ja menin naimisiin vuonna, joka saa kirjan luvussa otsikokseen Kolmas aalto. Olen hyvin otollista yleisöä tälle kirjalle.

Emman ja Dexterin jättäminen ja siirtyminen seuraavaan kirjaan on vaikeampaa kuin ensin ajattelin, sillä tämän piti olla pelkkä kesäinen välipalakirja. En tiedä, tulenko muistamaan Sinä päivänä-romaania kovin kauan vai kenties ikuisesti, mutta mielestäni David Nicholls on nykybrittiläisen elämänmenon kuvaajana mies paikallaan. Hän vei minulta jalat alta. Paljon enempää ei kirjalta voi kai toivoakaan?

**** (Nämä tähdet täytyy antaa sen mukaan, kuinka paljon rakastaa englantilaisia ihmissuhdetarinoita. Minä rakastan. Paljon.)

Sinä päivänä on ollut esillä myös Susan, Ilsen, Anni m:n, ja Hannan blogeissa. Tällä(kin) kirjalla osallistun Totally British-haasteeseen.