Kesän päätteeksi: Paavolan tammi, Tukholma, Nick Cave

Viimeisimmän IrisMurdoch -postaukseni yhteydessä pohdin sitä, miten hankalaa bloggaamisesta on nykyisin saada otetta. Ehkä syynä on kyllästyminen: toistakymmentä vuotta kirjabloggausta. Ehkä syynä on se, että olen töissä kirja-alalla ja vaikka en juuri teekään töitä romaanien kanssa, ei tietokoneen äärellä istuminen vapaa-aikana jaksa aina kiehtoa. Ehkä syytä ei voi edes tietää. Sen tiedän, että luen edelleen (tietenkin!) paljon, mutta en sitä, alanko jatkossa kirjoittaa tänne pienempiä kirjajuttuja, keskitänkö vapaa-ajan lukemisesta kertomisen Instagramiin (klik sivupalkista) vai lisäänkö tänne Lumiomenaan tällaisia muita juttuja kirjojen lomaan. Jonkinlaisen tuoreuden ja bloggaamisen ilon haluaisin säilyttää, mutta katsotaan.

Nyt siis tällaisen kyllästymisjohdannon jälkeen muutamia loppukesäisiä iloja.

Paavolan tammi

Täällä olen käynyt aiemminkin. En tiedä, onko järkevää autoilla katsomaan yhtä puuta. Puu on kaunis, vuosisatainen, majesteettinen, maaginen. Sitä pitää lähestyä varoen ja vaalien. Haluaisin vielä joskus käydä Paavolan tammella syyssumujen aikaan, mutta toisaalta kaikki puut ansaitsevat arvostusta. ♥



Päivä Tukholmassa

Vuosi sitten meiltä jäi yksi kesäperinne välistä: päivä Tukholmassa heinäkuun viimeisellä viikolla. Tänä vuonna oli jälleen aika käydä länsinaapurimme pääkaupungissa. Emme tehneet reissulla oikeastaan mitään. Kävelimme vain Gamla Stanin kujilla, huomasimme että Harry Potterin syntymäpäivä on sama kuin hääpäivämme, ihastelimme merta hytin ikkunasta, nautimme laivan aamiaisravintolan pöytään tarjoilluista pannukakuista. Kotiin ostimme uuden ovimaton. Nyt tuntuu, että ensi kesänä teemme perheen viimeisellä yhteisellä lomaviikolla jotain muuta, mutta oli toki ihanaa olla vielä tovi irti arjesta.


Conversations with Nick Cave, Musiikkitalo, Helsinki

Kirjoitin Instagramiin ja omalle yksityiselle Facebook-sivulleni suunnilleen, tässä hieman lyhentäen sillä juttuni oli aika pitkä, näin:

Reilut 22 vuotta sitten Ruisrockissa lavalla heilui mustiin pukeutunut, ruodonlaiha mies, joka oli (ehkä) päihtynyt/aineissa, mutta niin taitava. Olin löytänyt Nick Caven musiikin muutamaa vuotta aiemmin ja samalla löytänyt itselleni toisen musiikillisen kestosuosikin Tori Amosin rinnalle. Nämä rakkaudet ovat kestäneet.

Eilen illalla [27.8.] Musiikkitalon lavalla oli edelleen ruodonlaiha mies, mutta tällä kertaa hyväkuntoinen, hyväntuulinen. Conversations with Nick Cave tarjosi hienon illan. Yleisön joukosta kuului monenlaisia kommentteja ja kysymyksiä. Oli mm. Elisa Dayksi (!) esittäytynyt pieni (!) tyttö (jolle Cave lauloi Mermaidsin), keskusteluja häpeästä, unista, autossa työskentelemisestä, Caven jumalasuhteesta ja tylsyydestä. Oli valtava määrä biisejä, jotka muistuttivat miksi Cavesta niin pidän: vimmainen ja loistava Mercy Seat (en melkein kestänyt), ihana Into My Arms, hieno Jubilee Street, tietenkin Stagger Lee (tosin vasta sitten, kun Cave kysyi että halusiko yleisö kuulla sen), sydänkasvoinen West Country Girl jne. Joukossa oli myös The Boys Next Doorin, Caven ensimmäisen bändin, kappale The Shivers, jonka Cave esitti ensimmäistä kertaa koskaan soolona.

Kolmetuntinen meni kuin siivillä. Tällainen illan kuuluikin olla: yllättävä, intiimi, älykäs, melankolinen, lämmintunnelmainen ja osin myös hillittömän hauska. Parasta oli se, miten vahvasti läsnä Cave oli koko ajan, ikään kuin jokaiselle. ❤️

--
Niin, yllä olevan kirjoitin keskiviikkona. Caven konsertti piti sisällään keskustelua ja musiikkia ja Musiikkitalo oli konseptille erinomaisen toimiva paikka. Nyt sunnuntaina olen edelleen kiinni konsertin tunnelmassa. Haluan pitää siitä paljon itselläni ja silti jakaa kokemaani teille muillekin. Olen vajonnut jonnekin hyvän melankolian ja onnellisuuden rajamaille. Suosittelen kaikille, niillekin jotka eivät Caven musiikista välitä, sivustoa The Red Hand Files. Millä taidolla Cave vastailee ihmisten hänelle lähettämiin kysymyksiin. Hänen tekstinsä ovat kuin pienoisesseitä, vielä erinomaisesti kirjoitettuja. Spotify-soittolistallani viikon kuunnelluin kappale on ollut The Girl in Amber.



Koti, syksy

Suosikkivuodenaikani on alkanut. Ulkoilun, kotona olemisen, lukemisen, fiilistelyn aika.


P.S. Huomenna jatkan yhdellä kirjajutulla Instagramissa. Kirja on niin huono, etten ole varma, tuonko siitä rippeitäkään tänne blogiini. Katsellaan! 

Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra Bra. Sokeana hetkenä

Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra Bra. Sokeana hetkenä

WSOY 2018
Äänikirja, lukija Krista Putkonen-Örn
Kesto 9 h 5 min
Kotimainen musiikkielämäkerta

Ensin vieraiden ihmisten juhliin /
ja lopulta kaupunkiin /
jossa minut tunnetaan /
kahviloissa

Olen päässyt takaisin nuoruuteeni. Jonnekin yliopiston humanistitalon kahvilaan, musiikkiklubeille, kaupunginkirjaston ja kampuksen väliselle tielle jossa keltaiset lehdet reunustavat pyörätietä, Elokuva-arkiston maanantaisiin näytöksiin, kahvihetkiin joissa kahvia juotiin Tiimarista ostetuista mukeista. Ja hieman aiempaan, pohjustukseen: aikaan, jolloin äänestettiin Euroopan Unioniin liittymisestä, Tuttu juttu -tv-sarjan Elisabeth Rehn ja Martti Ahtisaari -jaksoon. Tai lapsuuteen, jolloin kaverieni kanssa mietin, kumman puolella ison sodan syttyessä olisimme, Neuvostoliiton vai Yhdysvaltojen.

Olen saanut lenkkiseuraa äänikirjasta, jonka vuoksi olisin voinut jatkaa ulkoilua vaikka kuinka (ja osin jatkoinkin, joinakin kertoina). Olen viihtynyt, nauranut, liikuttunut, potenut nostalgiaa, joissakin kohdissa jopa yllättynyt. Jokaisen kohdan halusin lukea (kuunnella) tarkkaan, elää tarinaa, jatkaa kotona musiikilla.

Olen jotenkin ihastunut, innostunut tai jotain. Ja samalla olen toki tietoinen, että kuunnellen lukemani kirja, Ville Similän ja Mervi Vuorelan Ultra Bra. Sokeana hetkenä, on periaatteessa ihan tavallinen bändikirja, kertomus yhden yhtyeen synnystä, elinkaaresta, lopettamisesta ja jostakin sen jälkeisestä.

Paitsi että ”ihan tavallinen” olisi vähättelyä. Mitä sellainen tavallisuus ylipäätään missään on (ja sulkeissa kerron, että samaan aikaan rakastan tavallisuutta ja sen rikkoutumista, enkä silti oikeastaan usko ”tavallisuuteen” minkään kohdalla kuin korkeintaan tilastollisena keskiarvona; se miten tavallisuus rikkoutuu, onkin sitten toinen juttu)? Ultra Bra -kirja on tavallinen siinä mielessä, että se kertoo yhden bändin tarinan: miten kaikki sai alkunsa, millaisia yhtyeen jäsenet ovat, millaista bändidynamiikkaa tai dynamiikan puutetta vuosiin mahtui. Kirja kertoo Ultra Bran menestyskappaleista ja myös niistä joistakin, jotka eivät levyille päätyneet, kurkistaa sävellys-, sovitus- ja sanoitustyöhön, keikkamatkoihin, kotimaisille musiikkifestareillle jne.

Ultra Bra oli tietenkin kaikkea muuta kuin tavallinen yhtye. Se oli massiivisen kokoinen orkesteri, politiikkaa ja viihdettä yhdistelevä, monella tapaa oman aikansa kuva ja silti omalle ajalleen hyvin epämuodikas – ehkä siksikin niin ainutlaatuinen ja suosittu. Eikä Similän ja Vuorelan kirjakaan ihan tavallinen ole, vaikka bändielämäkertana vetävä onkin. Teos on tavattoman hyvin, tyylikkäästi, kirjoitettu, vetävyydessään ja luoksepäästävyydessään omaa luokkaansa ainakin ihmiselle, jonka oma ikäkin on tismalleen sama kuin suurimmalla osalla Ulta Bran jäsenistä. Similä ja Vuorela osaavat sovittaa historian ja nykyhetken, haastattelukerronnan ja laululyriikat eläväksi kokonaisuudeksi. Hehän – tai Ultra Bran jäsenet – herättävät henkiin tärkeän osan 1990-lukua ja uuden vuosituhannen alkua. Eivätkä vain aikakautta, vaan osin myös omat tarinansa: kasvamisensa, ihmissuhteensa, surunsa ja ilonsa, taustansa ja sen, mitä sitten.

Olen siis vaikuttunut. Päässäni soivat Kerkko Koskisen sävellykset ja Anni Sinnemäen (jota olisin niin halunnut äänestää vuonna 1999, mutta Joensuussa en voinut, joten haikailin sitten vain tuulivoimasta) sanoitukset ja tietenkin Anna Ahmatovan runot ja Janne Saarikiven laululyriikat. Kaikki ne mahtipontiset, ehkä suuruudenhullut, mutta myös pienet, jopa kuiskaavat kappaleet. Hauskat ja haikeat, yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset.

En olisi halunnut päästää Ultra Bra -kirjasta irti. Se onkin niitä harvoja äänikirjana kuuntelemiani teoksia, joista sain nyt aikaan ihan oman postauksensa. Edellinen oli Rosa Liksomin Everstinna noin vuosi sitten. Nyt mietin vain sitä, että riittääkö minulle äänikirja. Ehkä tarvitsen painetun kirjan hyllyyni, jotta voin taas palata.

Luulin katoavani /
mutta pääsin kuitenkin takaisin

Lyriikkalainaukset: Anni Sinnemäki, "Minä suojelen sinua kaikelta"

Syysjuttuja ja kirjamessuja

Lempivuodenaikani syksy on tuonut paitsi kartanoromantiikkaa, myös ison pinon luettavia kirjoja. Mukana on kovasti odottamiani uutuuksia ja edelleen hyllynlämmittäjiä. Tällä hetkellä minulla on kesken kolme romaania ja pari tietokirjaa. Lisäksi muutama työkirja on niin kiinnostava, että taidan tehdä lokakuun aikana pienen poikkeuksen ja postata niistäkin, kertoa samalla vaikka tietokirjallisuuden kustannustoimittajan päivästä.

Juuri nyt leijailen onnesta, sillä tänään iltapäivällä tuli tieto tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnosta. Nobel menee brittiläiselle Kazuo Ishigurolle, joka on eräs suurimmista suosikkikirjailijoistani. Ishiguron monipuolinen tuotanto kattaa niin historiallisia romaaneja kuin dystopiaa, sekä romaaneja että novelleja. Ishiguron teoksissa on mukana aina yhteiskunnallisuutta, usein jonkinlaista perienglantilaisuutta, mutta toisinaan myös niin sanottua itämaisuutta. Omat suursuosikkini Ishiguron tuotannosta ovat Pitkän päivän ilta ja Ole luonani aina, mutta kirjailijan jokainen teos on ollut mieleeni. Tunnisteella Ishiguro löydätte lisää mietteitäni.

Syksyni kulttuurikohokohtiin on kuulunut Stingin konsertti. Sting on eräs pitkäaikaisimmista suosikeistani (vaikka se suurin musiikillinen rakkauteni on ehdottomasti Tori Amos, joka ei tällä kiertueellaan Suomeen tule, yhyy), aloin kuunnella häntä aktiivisesti 1990-luvun alussa lukiolaisena ja olen vuosien varrella käynyt hänen konserteissaan joitakin kertoja. Ensimmäisen kerran näin Stingin livenä kesällä 1997 Ruisrockissa. Viimeviikkoinen Hartwall Areenalla järjestetty konsertti toi lavalle hyväntuulisen brittitähden, joka esitti etenkin alkupään tuotantoaan – niin Policen hittejä kuin soolouransa tunnetuimpia kappaleita. Äänentoisto Hartwall Areenan piippuhyllyllä ei ollut paras mahdollinen, mutta Stingin hyvä vire toki välittyi. Omia kohokohtiani olivat ”Mad about You”, koska Soul Cages -levy oli ensimmäisiä CD-levyjä joita ikinä ostin, totta kai ”Englishman in New York”, encoren ”Fragile” ja Stingin pojan Joe Sumnerin aloittama Bowie-tribuutti "Ashes to Ashes", joka toi jo roskan silmäkulmaani. Stingin Songs from The Labyrinth on muuten täydellinen syyslevy. ♥

Tämä vuodenaika saa minut myös intoilemaan asioista enemmän kuin vaikkapa kevät. Viime viikkoina olen esimerkiksi ollut uudelleen innostunut valokuvaamisesta. Osa teistä muistaa ehkä alkukesäisenpohdintani kamerasta. Kesäkuun puolivälissä myin vanhan Canonini ja kävin ostamassa itselleni Olympuksen, joka osoittautui toki laadukkaaksi ja muotoilultaan kauniiksi kameraksi, mutta monien Canon-vuosien (jo filmiajalta…) jälkeen se ei tuntunut omalta tai käteen sopivalta. Mietin, että olenko vähän hassu tai hullu, mutta syyskuun alussa hyvästelin Olympuksen vain kahden ja puolen kuukauden jälkeen ja marssin kamerakauppaan ostamaan Canonin. On kuin olisin palannut jonnekin kamerakotiin. Kollaasin kaikki kuvat Stingin konserttikuvaa lukuun ottamatta olen ottanut Canonilla, Sting-kuva on kännykkäräpsy.

Ja muita uusvanhoja innostuksia on kalenteri-muistikirjan tekeminen. 1990-luvulla tein useana vuonna kalenterin itselleni: ostin tyhjän muistikirjan ja piirustelin siihen viikkoaukeamat, joita päiväkirjamaisesti täytin. Nyt viime vuosina kaikenlainen kalenteri-intoilu ja bujoilu on noussut suureen suosioon. Sen myötä minäkin hankin itselleni alkuvuonna plannerin, mutta sekään ei tuntunut ihan omalta, koska sen raamit olivat liian valmiit. Tunnollisesti olen sitä käyttänyt (kerta siitä maksoin :D), mutta joku aika sitten hankin ihanan muistikirjan, josta aion tehdä itselleni kalenterin ja muistikirjan sekoituksen. Itse asiassa olen vähän aloitellutkin.

Syksy tuo mukanaan myös kirjamessuja. Tällä viikolla on Turun ja kuun viimeinen viikonloppu Helsingin kirjamessujen aika. Ihanaa! Minulle messut ovat sekä työtä että vapaa-aikaa, mikä tarkoittaa sitä että kustannustoimittajana haastattelen muutamia kirjailijoita. Kirjabloggaajana taas koetan ehtiä kuuntelemaan muita keskusteluja.

Arvatkaa mitä? Ensimmäistä kertaa minulla ei ole tärppejä Turun messuille! Kääk. Tärpittömyys ei johdu siitä, etteikö messuilla olisi kiinnostavaa ohjelmaa. On siellä, todella paljon: monta lavaa (uutena hienosti nimetty Kallas), kirjailijoita Anni Kytömäestä Rosa Liksomiin, Ben Kallandista Pirkko Saisioon ja Selja Ahavasta Marianna Kurttoon, on keskusteluja kustantamisesta, on uusittu lasten alue. Turun kirjamessuilla on aina hyvä tunnelma ja kirjoitan tarkemman messuraportin sitten ensi viikolla.

Teen tosiaankin messuilla myös töitä. Avain-kustantamon kirjoja ja kirjailijoita on mukana kaikkiaan 17 eri ohjelmanumerossa. Esillä ovat muun muassa paljon näkyvyyttä saanut Susanna Makaroffin Homeäidin päiväkirja, Krista Launosen mainio Lava – kauhu ja himo -kirja, Kaisa Laaksosen Suuri lukuseikkailu (josta aion poikkeuksellisesti kirjoittaa enemmän tänne blogiinikin), Markku Kaskelan ja Tomi Kontion ihana Minun Italiani… Ja monta muuta, muun muassa lastenkirjoja ja elokuva- ja kirjakeskustelua. Jos haluatte tulla moikkaamaan minua, niin tulkaa kuuntelemaan nämä, joissa toimin haastattelijana:

Perjantaina 6.10.

Kallas klo 10.20-10.40
Kenellä on oikeus kirjoittaa toisen elämästä ja keiden elämästä ylipäätään kirjoitetaan? Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät

Tieto klo 11.20-11.40
Konsoli- ja tietokonepelien klassikot. Aleksandr Manzos: Kaikkien aikojen pelit

Lauantaina 7.10.

Jukola klo 12.00-13.00
Selkokirjapaneeli. Miten selkokirjat tuovat iloa monille lukijoille? Millaista on mukauttaa jo valmiita kirjoja, millaista kirjoittaa uusi tarina selkokielellä? Esiintyjät: Pertti Rajala, Hanna Männikkölahti ja Tapani Bagge.

Sunnuntaina 8.10.

Eino klo 13.40-14.00
Mikä olisi erikoisempi esine kuin kirja? Niklas Bengtsson: Kirja erikoisena esineenä

Turun kirjamessujen koko ohjelma löytyy täältä. Toivottavasti nähdään messuilla! ♥

Maisemia ja musiikkisuosituksia

Taianomainen talvimaisema ja orastava superkuu (toivottavasti taivas on pilvetön myös alkuviikosta, jolloin kuun pitäisi olla isoimmillaan) ovat saaneet mieleni jo miltei sydäntalviseksi, vaikka on vasta isänpäivän aatto. Tuntuu jo vähän joululta, minkä vuoksi Lumiomenaan on tulossa muutamia joulukirjoja esittelyyn tässä lähiaikoina. Mieleni tekisi alkaa kuunnella myös joululauluja, mutta tälle mielihalulle olen antanut periksi vain aavistuksen.

Aavistus tulee talvilevyistä, tämän vuodenajan täsmämusiikista: kappaleista, joita voi hyvin kuunnella marraskuusta helmikuulle. Joukossa on joitakin joululauluklassikoita, mutta enimmäkseen kyse on sydäntalven sävyttämästä musiikista. Olen aiemmin vinkannut ainakin Tori Amosin Midwinter Gracesta, Stingin If On a Winter's Nightista, ja Sarah McLachlanin Wintersongista, kaikista jo viime vuosikymmenellä. ;) McLachlanin levyä sivuava postaukseni on muuten hauska muisto blogimenneisyydestä: mietin silloin melko nuoren Lumiomenan kuoppaamista - bloggauksen alkuajat olivat kovin yksinäisiä - ja tutustuin silloin Leenaan, joka tuli kommentoimaan ja rohkaisemaan jatkoon.

Tällaiset muistot herättävät nostalgiaa: miten paljon niin blogini kuin koko blogimaailma on muuttunut. Oi niitäkin aikoja – ja voi, voi! joitakin sen ajan bloggauksia, joita kohtaan tunnen nyt lämpimän nostalgian ja hellän myötähäpeän sekoitusta.

Sen sijaan rakkauteni talvilevyjä ja joululehtiä kohtaan pysyy. Tällä viikolla Hesarin artikkeli sai minut tutustumaan Katie Meluan tuotantoon. Moni siellä ehkä nauraa ennakkoluuloilleni, mutta minä luulin että Melua tekee teinipoppia enkä ollut kuunnellut hänen tuotantoaan koskaan aikaisemmin. Mutta hänhän onkin omaperäinen ja lahjakas laulaja-lauluntekijä, taisin löytää yhden uuden suosikkilaulajan. In Winter -levy yhdistää kiehtovasti Meluan synnyinmaan Georgian ja hänen nykyisen kotimaansa Ison-Britannian musiikkiperinnettä ja sekoittaa vielä Rahmaninovia moderniin folkiin. Levy on lähestulkoon täydellinen tähän vuodenaikaan olkoonkin, että sekin on hieman epätasainen. Parhaimmat kappaleet ovat georgialaisen kuoron säestämiä: mikä äänen voima ja mikä talvitunnelma! In Winter on myös jotenkin niin lohdullinen levy: monet viime aikojen uutiset ovat tuntuneet ankeilta, joten oikeanlainen musiikki tekee hyvää.

Talvitunnelmaista isänpäivää kaikkiin sitä viettäviin koteihin! Ensi viikolla palaan dekkarin ja joulukirjojen myötä. 

Syyselämyksiä

Syysloma tuli tänä vuonna tervetulleempana kuin ehkä koskaan. Vaikka loma on vain muutaman päivän mittainen, on tässä kirjamessujen, aika kiireisen työtilanteen ja monen muun asian keskellä niin hyvä hengähtää. Nyt nautin ulkoilusta, sukulaisten näkemisestä ja – jos aikaa riittää – kolmesta kotimaisesta romaanista, joista ensimmäisen, Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsin, sain jo luettua. Nautin romaanista ja sain siitä paljon ajateltavaa, mutta palaan siihen ja pariin muuhun hienoon romaaniin myöhemmin.

Syksy on ehkä suosikkivuodenaikani. Rakastan toki kaikkia vuodenaikoja ja luonnehdin itseäni vuodenaikamalttamattomaksi: kesällä haluan hellettä, keväällä varhaiset valkovuokot, talvella pakkasia ja lumikinoksia – syksyllä niin kuulaat ja kirkkaat kuin myös sumuiset, jopa sateiset hetket viehättävät. Kunhan vuodenajat vaihtuvat nopeasti!

Kirjojen ja sää(tiedotukse)n lomassa haluan vielä erikseen nostaa muutaman nyt lokakuussa sykähdyttäneen elämyksen.

Liisa ihmemaassa

Kansallisbaletti 15.10.2016
Koreografia Jorma Elo
Musiikinjohto Philippe Béran
Rooleissa mm. Linda Haakana, Samuli Poutanen, Nikolas Koskivirta ja Frans Valkama

On aina elämys käydä Kansallisoopperassa. Viime lauantaina pääsin nauttimaan baletissa muutaman ystäväni sekä kahden alakouluikäisen tytön, joista toinen omani, kanssa.

Balettina Liisa ihmemaassa oli lavastukseltaan sadunomainen. Tanssi oli myös upeaa, Liisana tanssinut Linda Haakana teki suuren vaikutuksen: millainen suoritus – taiteellisesti ja fyysisesti – on olla lavalla noin paljon ja noin taitavasti! Balettia joitakin vuosia harrastanut (sittemmin jazztanssiin vaihtanut) viitosluokkalaiseni ei voinut olla pohtimatta tanssijoiden jalkoja. 

Tarinallisesti Liisa ihmemaassa on jokseenkin sekava, mutta äärettömän kiehtova. Koska baletissa ei ollut kertojaa, oli hyvä tuntea Lewis Carrollin kirjoittama tarina etukäteen. Itselleni Liisa ihmemaassa on tullut tutuksi paitsi Carrollin kirjasta, myös 1980-lukulaisesta tv-sarjasta (muistaako kukaan?), sekä Disneyn animaatiosta ja yhden suosikkiohjaajani Tim Burtonin filmatisoinnista. Täten balettia oli melko helppo seurata, mutta irrallisen oloisia tanssia tanssin vuoksi -kohtauksiakin oli. Onneksi niitäkin kohtauksia seurasi mielellään, sillä tanssi, musiikkiklassikot ja lavasteet kaikki olivat kohdallaan.

Alec Soth: Gathered Leaves

Suomen valokuvataiteen museo

Kirjallisuuden jälkeen minulle rakkain taidemuoto on visuaalinen taide, etenkin maalaus- ja valokuvaustaide. Syysloman alun kunniaksi käväisin Valokuvataiteen museossa katsomassa amerikkalaisen Alec Sothin näyttelyn Gathered Leaves, joka kuljettaa Yhdysvaltain syrjäseuduille. Eri osista – Sleeping by the Mississippi, NIAGARA, Broken Manual ja Songbook – koottu näyttely koskettaa ja hetkittäin hymyilyttääkin. 

Sothin kuvat katsovat ihmistä ja ihmisten kautta myös Amerikkaa. Kuvaaja itse on sanonut esimerkiksi Helsingin Sanomien haastattelussa, ettei kuvaa Amerikkaa, vaan erilaisia, persoonallisia ihmisiä, mutta mielestäni kuvat välittävät jonkinlaisen läpileikkauksen niin sanotusta takapajuisesta Yhdysvalloista (joka on ainakin jossain suhteessa lähellä Suomen tai minkä tahansa maan syrjäisempiä alueita: Gathered Leavesin voisi hyvin kuvitella Pohjois-Karjalaan tai Satakuntaan), ainakin joistakin osavaltioista. Toki Sothin kuvat ovat hyvin henkilökohtaisia ja kiehtovalla tavalla tarinallisia: ketkä ovat (jokseenkin huorahtavat) äiti ja tytär, kuka on Viimeinen lumisadepallojen korjaaja, miten ja miksi blondattu cheerleader ja kasvoiltaan ahavoitunut pullojenkerääjä on aseteltu peräkkäisiin kuviin, mistä puna(hipsteri)partainen mies unelmoi – vai unelmoiko ollenkaan? Paljon kysymyksiä - Gathered Leaves antaa ajatuksia, avaa monenlaisia maisemia ja tunteita.

Gathered Leaves ei kuitenkaan tarjoa vain ajatuksia antavaa, osin sosiologisestikin tulkittavaa aineistoa, vaan on myös vankasti taiteellinen, komea näyttely. Mikä valon taju, valojen ja varjojen leikki, värien ja mustavalkoisuuden vuoropuhelu Sothin kuvissa onkaan. Selasin myös Sothin Songbook-kirjaa, mutta olen nyt pienellä säästökuurilla ja kirja jäi vielä toistaiseksi museon kauppaan. Vaikutuin Gathered Leavesta niin, että aion käydä katsomassa näyttelyn uudestaankin. Sothin kuvia on nähtäväillä Kaapelitehtaalla 15.1.2017 saakka. Ja kun seuraavan kerran menen, tulen varmasti ostamaan Songbook-kirjankin.

Sting: Songs from the Labyrinth
Deutsche Grammophon 2016

Kymmenen vuotta sitten ostin levyn, johon ihastuin oitis ja josta on tullut niin sanottu kaikkien aikojen syyslevyni. Stingin ja bosnialaisen luutunsoittajan Edin Karamazovin Songs from the Labyrinth sisältää englantilais-irlantilaisen renessanssisäveltäjä John Dowlandin musiikkia. Dowlandin synnyinpaikasta ei ole varmuutta, mutta oli paikka sitten Lontoo tai Dalkey, niin sen suhteen paikka on minulle hyvin rakas.

Dowlandin musiikkia en osaa tulkita, mutta Come Againin ja Can she excuse my wrongsin kaltaiset kappaleet johdattavat ajatukset suoraan tuulisiin päiviin, sumuisille lehtien kattamille poluille ja illaksi kotiin kynttilöiden lempeään valoon. Stingin ja Karamazovin tulkintaan kaltaiseni romantikko ei kyllästy koskaan.

Songs from the Labyrinthin rinnalla syyslevyjäni ovat Loreena McKennittin
The Visit (oi, Lady of Shalott) sekä Kate Bushing Sensual World (etenkin niin kirjallinen nimikappale), joissa niissäkin liikutaan vahvasti brittiläisissä mielikuvissa.

Syyskävelyt

Neljänneksi syyselämykseksi on nostettava syyskävelyt ja aamuiset hölkkälenkit, joista kuvatkin toivottavasti jotain kertovat. Toivon hyviä kirjoja, rakastan kiehtovia näyttelyitä, kaipaan hyvää musiikkia, mutta ulkoilusta saan ihan erityistä voimaa. Toivottavasti te muutkin!

Mikä on sykähdyttänyt teidän syksyänne? Onko se ollut kirja, joku muu kulttuurielämys, joku pieni teko tai tietty maisema? Olisi kiva kuulla, vinkiksi itselleni ja kaikille teille Lumiompun lukijoille.

Elämä musiikkina

Ensimmäiset omenat putoilevat pihapuista ja joitakin ilahduttavia haasteita on tipahdellut luokseni miltei samaan tahtiin. Luomulaakson Maria muisti minua Elämä musiikkina -blogihaasteella. 

Haasteen ideana on linkittää kysymyksien mukaista, omaan elämään sopivaa musiikkia. Olen aina kuunnellut paljon musiikkia, mutta minulle ei ole kertynyt sellaisia "meidän kappaleita" -tyylisiä lauluja. Tiettyyn aikakauteen ja tietynlaisiin tunnelmiin sopivia kappaleita toki löytyy ja sellaisilla haasteeseen vastaankin. Osaa kappaleista en ole kuunnellut vuosiin, mutta joukossa on muutamia lempilaulujanikin.

Elämä musiikkina


Kappale syntymävuodeltasi.

Ooh, saanpas tulla hieman enemmän ulos musiikkikaapistani ja kertoa, että rakastan Carpentersin ylisentimentaalisia kappaleita. Ne sopivat tiettyyn hetkeen ja tietynlaiseen olotilaan, eivät oikeastaan tähän kirjoitushetkeen, mutta syntymävuodeltani löytyy iki-ihana ja siirappinen Yesterday once more.

Laulu, jota äitini lapsuudessani minulle lauloi.

Hahaa! Mieleeni tulee nyt Isontalon Antti ja Rannajärvi. Muutakin äiti lauloi, mutta se että muistan tuon, saa minut varttipohjalaisen (ja vielä keskipohjalaisen, eli ei edes lakeuksien seudun) savolaisen hymyilemään. Kappaleesta en löytänyt itseäni miellyttävää linkkiä, mutta samaan pohjalaistunnelmaan vie myös Ketolan Jukka. Laura Sippola on muutenkin ihan huippu.



Musiikkia, jonka muistan lapsuudestani.

Madgalenan laulu oli yksi lempikappaleistani. Omassa lapsuudessani sen lauloi Kristiina Halkola, mutta Youtubessa PMMP:n versio, jota kuuntelin ja katselin paljon omien lasteni kanssa joitakin vuosia sitten, on videona parempi. Sukat eivät minulla olleet makkaralla eikä minulla ollut pupuja pöydän alla, mutta olisin halunnut kylpeä yhdeksän pilven alla. Tai toinen, ala-astelaisena diggailemani kappaleni, oli ikätoverini Jonnan Minttu ja Ville. Jonna Tervomaan aikuistuotannosta pidänkin kovasti. 

Jos minun pitäisi nimetä lapsuuttani leimannut kappaleen, en osaisi valita. Kolmas olisi varmaankin virsi, jossa lauletaan "Mä taimi olen sun tarhassas". Virttä pyhäkoulussa laulaessani en kuitenkaan ajatellut mitään jumalaista puutarhaa, vaan kaalinpäitä joilla oli sukumme Taimi-tädin kasvot. Itse asiassa taidan edelleenkin nähdä mielessäni nuo Taimi-kaalit, kun tuota virttä ajattelen.

Kappale ensimmäiseltä omistamaltani tallenteelta.

No, tämä:
Autiotalo
Ei kai kaivanne selityksiä, olin 1984 ja 1985 parhaassa mahdollisessa Dingo-iässä ja vaikken enää kestä oikein koko Dingoa, avasi bändin tuotanto minulle ovet koko pop- ja rockmaailmaan.



Kappale ensimmäiseltä itse hankkimaltani tallenteelta.

Hmm, Kerjäläisten valtakunta oli myös ensimmäinen hankkimani tallenne. Ostin sen c-kasettina. Nyt huijaan hieman ja menen ajassa eteenpäin. Sain cd-soittimen joululahjaksi ja ensimmäinen ostamani cd-levy oli Madonnan The Immaculate Collection. Sieltä Like a Prayer.


Musiikkia teini-iän tuskasta.

Jaa, nyt menee vähän yksityiseksi - ja ajassa taaksepäin, koska cd-soittimen hankin lukion ekaluokkalaisena ja teini-iän tunteikkaammat vuodet olivat jo osin takana päin. On palattava yläastevuosiin. Kuuntelin teini-iässä paljon musiikkia, mutta mikähän olisi vastannut parhaiten tuskaisaan oloon? Sukkahousuhevi, josta pidin kovin, tai purkkapop? Jason Donovan ja Sealed with a kiss poikaystävättömään oloon? (Leikkaa oma Jasonisi Suosikista? Minipokkarina ainakin! :D ) Ehkä oikea vastaus olisi Heartin Alone. Kyllä vaan.



Lempimusiikkiani viiden vuoden takaa.

Viisi vuotta on kovin lyhyt aika ja kuuntelen nyt varmaan ihan samoja kappaleita kuin viisi tai viisitoista vuotta sitten. Siksi linkitän nyt yhden kaikkien aikojen rakkaimmista kappaleista - ja lauluhan on 20 vuoden takaa, Tori Amosin Caught A Lite Sneeze. Se oli (eräs) lempikappaleeni 1996, 2006, 2011 ja on edelleenkin.



Laulu, joka kuvaa viimeisintä parisuhdettani.

"Viimeisimmälle" voi lempeästi nauraakin, kun omista häistäkin on aikaa 17 vuotta. Yhdessä kuunneltua ja elämän eri vaiheisiin sopivaa musiikkiakin riittää. Joinakin päivinä se voisi olla Björkin It's Oh so Quiet, useimmiten The Cranberriesin Dreams: "Totally amazing mind / So understanding and so kind".


Elämääni tällä hetkellä kuvaava laulu.

Elämääni tai arvojani kuvaava laulu kertosäe. (Ja joo, olen jämähtänyt populaarimusiikissa 1990-luvulle.) Jewelin Who will save your soulin sanoissa on sellainen totuus, johon uskon. Jos ihminen ei itse pelasta omaa sieluaan, ts. tee itse omia ratkaisujaan, niin ei niitä lopulta kukaan muukaan tee: "And who will save your soul if you won't save your own?"



Elämässäni tärkeintä asiaa tai henkilöä kuvaava laulu.

On paljon tärkeää, mutta tärkeimmät ovat perhe ja läheimmät ystävät. Heille haluan sanoa Nathalie Merchantin sanoin, että "It's your happiness I want most of all". Motherland on muutenkin ihana, maanläheinen kappale, jonka liitän syyskesään. Sen keinuvuus tuo turvaa. Tori Amosin kappaleen ohella tämä on eräs kaikkien aikojen suurimmista suosikeistani, rakastan tätä laulua.



Laulu, jonka haluan omistaa blogini lukijoille.

Tämä on kyllä aika ihana ja sopii kirjablogiin: Belle and Sebastianin Wrapped Up in Books. Katsokaa mainio kirjakaupassa kuvattu video, tälle vähän sydämiä!



Kappale, jonka omistat hänelle, jolta haasteen sait.

Nyt  en voi vastata kuin Loreena McKennittillä. Kun ajattelen sinua, Maria, ajattelen aina Loreena McKennittiä ja päinvastoin. Kiitos haasteesta!

Olen huono jatkohaastamaan, mutta nyt haastan seuraavien blogien pitäjät:

Leena Lumi
Taikasaappaat
Amman lukuhetki
Minäkö keski-ikäinen
Kaikki päivät tulevat
P.S. Rakastan kirjoja


Tässä vielä kysymykset:

Kappale syntymävuodeltasi.

Laulu, jota äitini lapsuudessani minulle lauloi.

Musiikkia, jonka muistan lapsuudestani.

Kappale ensimmäiseltä omistamaltani tallenteelta.

Kappale ensimmäiseltä itse hankkimaltani tallenteelta.

Musiikkia teini-iän tuskasta.

Lempimusiikkiani viiden vuoden takaa.

Laulu, joka kuvaa viimeisintä parisuhdettani.

Elämääni tällä hetkellä kuvaava laulu.

Elämässäni tärkeintä asiaa tai henkilöä kuvaava laulu.

Laulu, jonka haluan omistaa blogini lukijoille.

Kappale, jonka omistat hänelle, jolta haasteen sait.

Kulttuurimenoja eli omien korkojen kopinaa

Korot kopisten -kirjamme ilmestyi reilu kuukausi sitten. Kirjassahan Aino-Maria ja minä vinkkaamme, opastamme ja rohkaisemmekin kokeilemaan uusia kulttuurilajeja tai syventämään entisiä - mieluiten sekä että! Olen monesti harrastamaan kulttuuria ajatuksissani kuin varsinaisesti lähtemään jonnekin, joten Korot kopistenin kirjoittaminen toimi myös eräänlaisena itseni haastamisena. Toki olen "aina" käynyt museoissa, konserteissa ja kirjallisuustapahtumissa, opiskeluaikana innokkaammin kuin nyt keski-ikäisenä. Viimeisen kuukauden aikana olen kuitenkin ollut liikkellä harvinaisen paljon - siis omaksi itsekseni.

On varmasti selvää, että kulttuurilajeista minulle rakkain on kirjallisuus, mutta myös kuvataide on aina ollut hyvin mieluisaa. Taidemuseoiden (ja gallerioidenkin, mutta enemmän museoiden) ilmapiirissä on jotain taianomaista: hiljaisuus, korkojen kopina (kyllä vaan) ja tietenkin maalaukset tai valokuvat, jotka puhuttelevat, ilahduttavat, saavat mielen haikeaksi, ehkä provosoivat, yleensä tuottavat esteettisiä elämyksiä.  Viimeisen kuukauden aikana aivojani on askarruttanut Amos Andersonin Helsinki Noir -näyttely, mieltäni on ilahduttanut Vantaan Artsi ja eniten estetiikkaa on tuonut Ateneumin Japanomania. 

Helsinki Noir -näyttely esittelee uudenlaisen näyttelykompleksin, jossa katsoja pääsee osaksi rikosdraamaa. Kaivopuiston rannasta löytyy nuoren naisen ruumis. Mitä on tapahtunut? 1930-luvun loppuun sijoittuva tarina vie ja joukko Helsinki-aiheisia maalauksia tulee tutuksi. Helsinki Noiriin aion kesällä uudelleen yhden läheiseni kanssa.

Olen asunut Vantaalla reilut kymmenen vuotta, mutta olen käynyt Myyrmäessä kaikkiaan vain kolmesti: kolmas kerta johdatti minut ja perheeni uusittuun taidemuseoon, joka on saanut nimekseen Artsi. Nykytaiteeseen keskittyvän museon Sinä & Minä muotokuvassa -näyttelyssä esillä on esimerkiksi Jasmin Anoschkinin, Ismo Höltän, Ville Juurikkalan, Aurora Reinhardin ja Tommi Toijan töitä. Artsi on pieni museo, jossa muuten saa syödä eväitä, valokuvata ja kulkea isonkin laukun kanssa. Suosittelen tutustumaan, Artsiin on aina vapaa pääsy!

Yksi rakkaimmista taidemuseoista minulle on tietenkin Ateneum, jossa käyn useamman kerran vuodessa. Nyt pari viikkoa sitten vierailin siellä muutaman ystäväni kanssa ja taisimme kaikki päästä Japanomanian lumoihin. Japanilaista taidetta ja siitä vaikutteita saanutta pohjoismaista taidetta oli esillä laajassa, hyvin rakennetussa ja jäsennellyssä näyttelyssä. Japanomaniaa voi ihailla 15.5. saakka, koetan ehtiä katsomaan näyttelyn vielä uudemman kerran.

Taikahuilu on yksi maailman kuuluisimmista oopperoista. Se on kovin tuttu minullekin. Tutuksi se tuli jo ala-asteaikaisestani musiikkikirjasta: Tie musiikkiin sisälsi Taikahuilun lisäksi maistiaisia muiden keskieurooppalaisten säveltäjämestareiden tuotannosta, muistan laulaneeni Mozartia ja Schubertia saksaksi kolmasluokkalaisena. Kansallisoopperassa tänä keväänä esitetty Taikahuilu pohjaa Berliinin Komische Operin esitykseen. Elämys oli huikea: animaatiot ja laulajat muodostivat ehjän kokonaisuuden, jossa satu- ja jopa kauhuelementit olivat kuin osa 1920-luvun mykkäelokuvista visuaalisesti vaikutteita saanutta kertomusta. Musiikillisesti ooppera oli tietenkin tuttu ja varma. Tuuli Takala oli huikea Yön kuningatar, Ville Rusasen Papagenossa oli kujeilua ja taituruutta. Taikahuilussa taitaa olla vielä kaksi esitystä tänä keväänä. En tiedä, ovatko molemmat esitykset jo loppuunmyytyjä, mutta siltä varalta jos lippuja vielä saa: kannattaa mennä katsomaan!

Musiikki liittyy usein myös kirjoihin, muun muassa Juha Itkosen kohdalla. Tämän viikon torstaina Tavastialla vietettiin Itkosen tuoreen romaanin kunniaksi Palatkaa perhoset -kevätfestivaaleja, joissa esiintymässä oli Itkosen lisäksi muun muassa Tuomo & Markus, ihana Aino Venna sekä Pimeys. Itkosen lukemat otteet romaanistaan olivat vaikuttavia. Ei siis ihme, että Palatkaa perhoset on yksi kevään kirjaostoksistani. 

Muita kirjallisia menokohteitani hiljattain ovat olleet henkeäsalpaavan upea Kansalliskirjasto sekä tietenkin eilinen Kirjan ja ruusun päivä. Keskustan Akateemisessa oli paljon tapahtumia, Kirsin Book Clubista voitte lukea muun muassa Blogistanian kirjallisuuspalkintojen jaosta. Itse en Akateemiseen ehtinyt (= jaksanut lähteä keskustaan), vaan kävin ostoksilla hieman lähempänä. Onks noloo on naurattanut koko perhettämme ja saanut meidät myös miettimään kaikenlaisia nolouksia sekä sitä, onko kaikki nyt niin vakavaa.

Hmm - aina eivät kuitenkaan korot kopise, vaan usein lenkkarit tai vaelluskengät läpsyttelevät. Olen niitä ihmisiä, jotka eivät pärjää ilman ulkoilmaa. Metsästä saan voimaa. Siksi kännykkäkuvissa on yksi otos Sipoonkorvesta. Ensi viikolla täällä on luvassa hieman lisää retkijuttuja kirjamuodossa.

Minne te olette kopistelleet viime aikoina?

Kirjakantissa ja mualiman navassa

Maailmankaikkeuden keskipiste on tietenkin mualiman napa, Kuopion tori. Vietin viikonloppua Savossa, lauantai meni melkein kokonaan Kuopiossa Kirjakantissa.

Aamulla Sanojen juuret -teemaan liittyen Kirjainten virran Hanna, minä, kustantaja Touko Siltala ja kriitiikko, Savon Sanomien kulttuuritoimittaja Risto Löf pohdimme kirjastolla tunnin ajan sitä, kuka lukee oikein. Laaja kysymys ei välttämättä keskustelun aikana selvinnyt, koska on useita tapoja lukea oikein, mutta sivusimme niin bloggaamisen periaatteita, kirjojen lukemista, kirjoihin kohdistuvaa kritiikkiä ja kustantajan näkökulmaa teosten vastaanottoon. Jos meillä olisi ollut vielä lisäpuolituntinen aikaa, olisimme ehkä päätyneet pohtimaan myös sitä, voiko lukea väärin.

Kirjastolla katsoimme myös Kaikkien aikojen paras kirja -näyttelyä. Pääsen kohta ravintola Rustikiin, jossa suomalaisten kirjabloggaajien parhaat kirjat julkistettiin, mutta ensin kierrellään hieman Kuopiossa. Vaikka Kirjakantissa olisi ollut kiinnostavaa ohjelmaa, muun muassa Savonia-ehdokkaiden paneeli ja Pasi Ilmari Jääskeläisen haastattelu, esittelimme mieheni kanssa Hannalle Kuopiota, joka on minulle suonenjokelaissyntyiselle ollut aina se "kaupunki", jonne on suunnattu ostoksille, huvittelemaan tai muuten vain sitä mualiman napaa ihmettelemään. Ehdimme kävellä paljon, poikkesimme kauppahalliin, kävimme ihailemassa vanhoja puurakennuksia, piipahdimme jopa kirkossa ja shoppailimme museon kaupassa.

Ravintola Rustik kutsui meitä iltapäivällä. Söin todella hyvää Kallaveden kuhaa ja koska jälkiruokalista lupasi, että liian paljon hyvvee on ihanoo, täytyi herkutella vielä mustikkakukolla, savolaisittain rättänällä. Ja olihan se hyvvee ja makkeeta. Niin ihanaa kuin ruokailu onkin, ei se kuitenkaan ollut pääasia, vaan Amman hienon puheenvuoron siivittämänä Hanna, Kirjakko ruispellossa -blogin Mari, Sinisen linnan kirjaston Maria, Luen ja kirjoitan -blogin Paula sekä minä saimme kunnian julkistaa kirjabloggaajien Kaikkien aikojen parhaan kirjan.

Lisää parhaista kirjoista voitte lukea Amman blogista, mutta kymmenen kärki on tässä:
1. Väinö Linna: Täällä pohjan tähden alla
2. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
3. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
4. J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta
5. Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus
6. Emily Brontë: Humiseva harju
7. Sofi Oksanen: Puhdistus
8. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
9. Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
10. Leena Krohn: Tainaron

Olen lukenut kirjoista kaikki muut paitsi Westön kirjan. Sen haluan lukea pian, sillä Leijat Helsingin yllä tarjosi minulle kesällä suuren elämyksen. Kaikkien aikojen parhaimpien kirjojen pohdinta ei pääty tähän, sillä ensi keväänä Amma ja minä julkaisemme aiheeseen liittyvän kirjan Linnasta Humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa. Edellä mainitsemasta syystä en äänestänyt parasta kirjaa, mutta olen iloinen Linnan, Austenin, Brontëjen sekä Krohnin menestyksestä.

Rustikin iltapäiväohjelman päätti Huojuva lato -yhtyeessä vaikuttava Karjalaisen kulttuuritoimittaja Suonna Kononen, joka esitti Reino Rinteen sanoituksiin pohjautuvia laulujaan. Olen päässyt kuulemaan Konosta aikaisemmin Joensuun vuosinani (terveiseni ja kiitokseni, Suonna, jos tätä satut lukemaan!) ja miehen ääni vain paranee. Toukokuussa ilmestynyt Rinne-levy vaikuttaa muutaman kuulemani kappaleen perusteella hyvältä ja Reino Rinne kirjailijalta, joka voisi ehkä joskus jossain saada blogisavujakin.

Kiitos vielä Kirjakantin järjestäjille, blogiystäville ja kaikille muillekin antoisasta viikonlopusta! Ja kaikki muut, poiketkaa joskus Kuopiossa. Se on hieno kulttuurikaupunki!

---

Lumiomenan viisivuotisarvonta päättyy tänään illalla. Vielä on useita tunteja aikaa osallistua!