Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni

- Meidän täytyy perustaa yhdistys, sanoi Mari. - Tuisku-Poukama-liiton vastustamisyhdistys. TPL-VY. - mitäs sanotte? Tässä tarvitaan ripeää toimintaa.
Ulla nyökkäsi tyytyväisenä. - Mitä tehdään? hän kysyi.
- Odottakaa, sanoi Mari. - Minä haen lisää kaakaota. Nyt saatte teevaditkin ja kakkua, jota äiti teki eilen. Hetkinen vaan!

Keskellä sohvaa oleva lihapullalautanen, kirjahyllyssä roikkuvat vihreät sukkahousut, kaakaon tarjoaminen koiran nuoleskelemasta kupista, ratsupiiskalla hakkaava ja lapsensa kokonaiseksi vuorokaudeksi pimeään komeroon sulkeva isä. Tohtori Pekka Poukaman ja kuvaamataidonopettaja Iiris "Irkku" Tuiskun lapset eivät aio sietää sitä, että heidän vanhempansa suunnittelevat avioitumista. Mahdollisen uusperheen uhka on torjuttava keinolla millä hyvänsä, sillä eloisat Tuiskun lapset Mari, Vivi, Nikke ja Riki sekä hillityt Poukaman tytöt Ulla ja Anna eivät voi sietää toisiaan. Tarvitaan lavastamista, valehtelua, ilkeilyä sekä keskinäinen salaseura.

Rauha S. Virtasen nuortenkirjaklassikko Tuletko sisarekseni (Wsoy 1966) sisältää klassisille tyttökirjoille ja koululaisromaaneille ominaista perhe- ja koulutoverikuvausta, mutta vie sen omana aikanaan uuteen kontekstiin, uusperheen syntymään liittyviin karikoihin ja ennakkoluuloihin. Romaanissaan Virtanen piirtää hyvää ajankuvaa 1960-luvun maaseutu-Suomesta. Sormusvesi, Tampereen tienoilla sijaitseva pieni paikka, on turvallinen paikka kasvaa, mutta niin pieni, että tohtorin naimapuuhat käyvät juorujen kautta tutuiksi koko kylälle: jos käännähtää, ihmiset ovat heti kimpussa. Ja vahingon kautta ne ensin kantautuvat myös Vivi ja Nikke Tuiskun korviin.

Kirja etenee juoni- ja episodivetoisesti siten, että avioliittoa vastustavan salaseuran edesottamuksia seurataan selkeänä juonitarinana alkutalvesta seuraavaan sydänkesään, mutta juonen sisällä eri lukuihin on upotettu pieniä episodeja koululaismaailmasta, itsepintaisten sukulaisten kohtaamisesta sekä erilaisista retkistä. Tuisku-Poukama-liiton vastustamisyhdistyksen tempaukset ovat kekseliäitä ja lasten arkipuuhat mainioita, teini-ikäisten Ullan, Annan, Marin ja Vivin keskinäisissä ihmissuhteissa riittää myös ammettavaa ja tietenkin kaikkea määrää kysymys siitä, kuinka lasten salaseura onnistuu tehtävässään.

Punapörröinen pää sukelsi esiin ja Iiris kohottautui istumaan. Tänään oli se päivä. Odotettu, hauska, jännittävä päivä. Hän tunsi itsensä kiihtyneeksi kuin koulutyttö.
Iiris kaivoi kellon uudestaan esiin ja katsoi. Puoli kuusi. Hyvä, hän ehtisi yhtä ja toista valmiiksi jo aamulla. Lapsille oli järjestettävä ruokaa illaksi, ruskea jakkupuku oli tuuletettava - vai panisiko hän sittenkin vihreän? Ei, ei - vihreä oli ehkä hiukan liian huomiota herättävä punaisen tukan rinnalla. Ruskea oli elegantti, sen hän ottaisi.

Tällaisten vanhastaan rakkaiden kirjojen äärellä lukemisen subjektiivisuus nousee esille ehkä vieläkin voimakkaammin kuin uutuuskirjojen äärellä. Lukiessa muuttuu toisaalta siksi lapseksi tai nuoreksi, joka oli lukiessaan kirjaa ensimmäisiä kertoja. Toisaalta on kuitenkin oma pian keski-ikäinen itsensä ja nämä kaksi roolia sekoittuvatkin metkasti tällä aikuisiän lukuretkellä. Muistan, miten nuorena samaistuin toisaalta hillittyyn ja aran oloiseen Ullaan, koska minua itseäni pidettiin hieman samanlaisena, ja toisaalta ihailin reipasta ja silti taiteellista Maria, jollainen olisin halunnut olla. Nyt aikuisena minulle läheisimmäksi ja mietintäni suurimmaksi kohteeksi kasvoi Irkku, Tuiskun sisarusten äiti. Virtanen kuvaa hyvin niitä ristipaineita, joita leskeksi jääneen opettajaäidin mielessä liikkuu uuden ihmissuhteen ja omien omistushaluisten lasten välimaastossa eläessä. Irkku ei halua olla kuin kumipallo, mutta mitä muutakaan hän voisi olla?

Gwen Bristrown Tammikujaa lukiessani mietin, että mitä nostalgiakirjat antavat vuosikymmenten lukukokemusten jälkeen. Tammikujan (ja pikkuleipäkertoimen) myötä onnistuin saavuttamaan jonkun siivun varhaisteini-iästäni, mutta Virtasen kohdalla tilanne on toinen. Olen nimittäin lukenut hänen joitakin teoksiaan myös aikuisiällä, minkä vuoksi ne kulkevat mukanani hieman samaan tapaan kuin L. M. Montgomeryn Annat. Silti jokainen lukukokemus on omalla tavallaan uusi. Tuletko sisarekseni tuntuu raikkaalta ja onnistuneesta ajankuvastaan huolimatta ajattomalta. Kirjan sukupuoliroolit eivät tunnu vanhentuneilta kuin paikoin, sillä sekä Iiris että Pekka ovat sekä arkailijoita että toimijoita ja Poukaman tyttöjen Outi-äiti on tehnyt omana aikanaan hyvinkin radikaalin irtioton jättäessään lapsensa entisen miehensä huomaan ja perustanut oman uusperheensä Helsinkiin. Sen sijaan etenkin tyttöihin kohdistuvat odotukset noudattavat sukupuolistereotypioita; Ullan ja Annan täytyy olla kilttejä ja mukautuvia. Kirjan kehystarina voisikin toisessa kontekstissa, ilman aina läsnä olevaa kotiapulaista tai pianonsoittoa koululaisten illanvietossa, tapahtua edelleen. Lasten, nuorten sekä heidän vanhempiensa neuvottomuus uusperhekuvioiden äärellä on varmaankin ikuista.

Monisanaisena naisena minun on vielä tuotava esiin, kuinka Virtanen on mestari kuvailemaan ihmisten olemusta ja tekoja muutamilla sanoilla. Hänen tavitsee esimerkiksi vain mainita Poukaman isoäidin ryhdikäs olemus ja pitkä ohut ylähuuli, niin lukija saa heti kiinni kyseisen hahmon olemuksesta. Samoin Virtasen luontokuvaus on elävää täydentäen niin Sormusveden asuinympäristön kuin Tuiskun ja Poukaman sisarusten mielialoja: kun lumen muodostama valkoinen tunneli sortuu, näyttää pohja murtuvan myös joltain ihan muulta asialta; Ja kun pääskyset lentelevät taivaalla, alkaa olla selkeytymisen aika.

Muistelin, että Tuletko sisarekseni oli eräs suurimmista suosikeistani Rauha S. Virtasen kirjoista koko Selja-sarjan ohella. Olen lukenut kaikki Virtasen teokset tuoreinta Selja-kirjaa lukuunottamatta. Sekin puute tullee korjaantumaan ennen pitkää, sillä ostin Seljan Tulen ja Lumin kesälomareissuni aikana. Ennen sen lukemista aion palata nostalgisempiin Virtasen kirjoihin, sillä lapsena syvästi rakastamani (totta kai!) Luumupuu kukkii on jo jonkin aikaa odottanut kirjahyllyssäni. On mielenkiintoista nähdä, kuinka ne tulevat - vai tulevatko? - vertautumaan tähän nyt lukemaani.

****½ (en oikein tiedä, voiko näille antaa tähtiä :))

Tuiskun ja Poukaman perhekuvioista on kirjoittanut myös Salla Lukupäiväkirjassaan. Luin tämän kirjan osana Nostalgian jäljillä- sekä Siskoskirjat-haasteita.