Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat

Maggie Nelson: Jane – Eräs murha / Punaiset osat

S&S 2020
Jane - a murder 2005 / The Red Parts 2007

Suomentanut Kaijamari Sivill

415 sivua
Kansi
Yhdysvaltalainen omaelämäkerrallinen tietokirja
(ja esseekokoelma, runokirja, true crime -vaikutteinen teos yms.)

[--]

Tai sen voi sanoa toisinkin:

kuvitellulla on taipumus
muuttua todeksi, ja kun niin käy,

mikään musta maali ei riitä
sitä peittämään.

Ihailemani kirjailija ja esseisti Maggie Nelson menetti tätinsä muutama vuosi ennen omaa syntymäänsä. Nelsonin täti Jane Mixer murhattiin vuonna 1969, Nelson syntyi 1973. Murha vaikutti Nelsonin elämään ja joihinkin hänen (ja sukunsa) tekemiin valintoihin.

Nyt samoissa kansissa on kaksi teosta. Jane, jonka alaotsikkona on “eräs murha”, on luonnehdittavissa hybridikirjallisuudeksi. Jane koostuu Nelsonin runoista, Jane Mixerin päiväkirjoista ja dokumenteista. Se kiertää mennyttä ja nykyisyyttä, epätietoa ja ihmisyyttä. Se luo Janea Maggie Nelsonille ja edelleen Nelsonin ja Janen lukijalle. Teos tulee liki, sen tyylitelty henkilökohtaisuus jää tajunnan ja tunteen rajamaille.

Jälkimmäinen teos Punaiset osat on muistelmateos, joka on osin kuin akateemisesti sävytettyä true crimea, murhatutkimuksen uutta avaamista ja oikeudenkäyntikuvausta. Toisaalta se on esseemäistä tekstiä, jossa omat kokemukset yhdistyvät psykoanalyyttiseen tutkimuskirjallisuuteen, elokuviin (Chucky, Taksikuski) ja edelleen muuhun kirjallisuuteen (ah, Joan Didion). Kolmanneksi Punaiset osat on hyvin henkilökohtaista tekstiä, Nelsonin tuotannon ystäville tyylillisesti tuttua ja silti uutta.

Yhdessä kirjat ovat näin luettuna erottamaton pari, mutta etenkin Janen voisi lukea erikseen, onhan se alkukielellä ilmestynyt 12 vuotta aiemmin. Aiheestaan huolimatta teokset ovat myös nautinnollista, vetävääkin luettavaa. Nelson-faniuteni vain kasvaa.

Miten voisin kiteyttää nämä teokset, tämän kirjan? Ehken mitenkään, mutta seuraava riittää: Rakastin teosparin lukemista, vaikka lähtökohtaisesti en true crime -aiheita kirjoista luekaan. Tiesin kyllä, että Nelson kirjoittaa enemmänn ja syvemmin. Lähtökohtaisesti luinkin (ja luen!) juuri Nelsonia.

Luen Nelsonia, koska hänen tekstinsä ruokii älyä ja sydäntä.

Runokuu: neljä runoa rakkaudesta

Joukko kirjabloggaajia osallistuu tällä viikolla Runokuuhun, jonka tämänvuotisena teemana on rakkaus. Viikon mittaan rakkausrunoista blogiinsa ovat kirjoittaneet jo

21.8. Tuijata

22.8. Hyönteisdokumentti

23.8. Reader, why did I marry him?

24.8. Eniten minua kiinnostaa tie

25.8. Kirja vieköön!

26.8. Lumiomena

27.8. Muut kirjabloggaajat: tässä on haaste teille

Tänään on minun vuoroni, huomenna sinun! Juuri sinun, kirjabloggaaja: bloggaa huomenna rakkausrunoista, ihan millaisista vain. Ja jos et ole kirjabloggaaja, lue runoja rakkaudesta.

Minä, joka haluan aina kaiken kerralla, valitsin neljä rakkautta. Koetan löytää erilaisia rakkauksia: eroottista rakkautta, jotain muistoissa elävää, muulta maailmalta sulkeutuvaa rakkautta ja rakkautta omaan lapseen. Pieni runo-otanta ei tee oikeutta kokonaisille runoteoksille, mutta toivoakseni vinkkaa usean runokokoelman äärelle ja kertoo murusen siitä, miten laaja runojen rakkaus temaattisesti on.

Ensimmäinen rakkaus: vanhemmuus

Tässä on Valo, on yhä tässä ja puhuu kieltään, minä kannan sitä

ja se on silkka säde, kannan sitä vaikken ole mikään puu ja juureton aivan,
seison haavan alla ja tähystän kauas.

Johanna Venhon Tässä on valo (WSOY 2009) sukeltaa sekä lapsen että vanhemman näkökulmaan. Huolettomuus, huoli, vastuu ja irti päästäminen ovat kaikki Venhon runojen keskiössä. Mutta pohjimmaisena on aina rakkaus: En minä sinua rakasta /  Enempää kuin koko maailmaa.

Toinen rakkaus: Me

päätimme yhdessä, ettemme koskaan kasvaneet

vaan maailman kutistui ympärillämme

näin vielä

meillä oli toisemme

Me, sinä ja minä, ollaanko nyt parisuhderakkauden ytimessä? Ei. Runossa kyllä, ainakin ruumiillisesti (ja siitä löysin rakkautta, sillä kenen muun kesken maailma ympärillä kutistuu kuin rakastavaisten?), mutta Susinukke Kosolan Avaruuskissojen leikkikalu (Sammakko 2016) on rosoinen ja ravisteleva, kuitenkin ehjä runokokoelma, jonka alaotsikkona on tutkielma ihmisyyden valtavirrasta. Kosolan kirja on ollut minulla lainassa kirjastosta, mutta sen verran siinä on luettavaa ja tutkittavaa, että haluan palata teokseen paremmin. 

Kolmas rakkaus: omistaminen

Olen liaani. Julma liaani,

ja suljen sinut syliini,

kiedon sinut sisääni

vailla omaatuntoa.

Olen liaani. Julma liaani,
ja kiemurtelen hihaasi,

ripustaudun ihoosi

täynnä paratiisilintuja.

Runon “Liaani” tunnelma vaihtelee alun julmanhellästä erotiikasta (villiin lehtivihreään / sidon sinun jalkasi) lopun kaihoon (Elämään ( entiseen / palaat niin kuin sateeseen, / joka sinut parantee). Liaania voi myös kuunnella Vuokko Hovatan upeasti tulkitsemana lauluna.  Aulikki Oksasen Kolmas sisar (Siltala 2011) on herkkä kuin kastepisara aamu-usvaisella niityllä, mutta se on tarvittaessa myös kova kuin timantti. Siinä heijastuvat pohjoinen ja etelä, luonto - ja rakkaus.

Neljäs rakkaus: pysyvyys, muistot

Ja tuolla: köynnösten varjossa makaat iskostuneena tähän
maisemaan. Kuin maalaus, joka on unohtunut museon
varastoon ja jota kukaan ei huomaa kaivata.

Kovin vähän jää jäljelle kaikesta siitä, mikä joskus oli
kaikki mitä tiesimme [--]

Murretut päivät -kokoelmallaan Runo-Kaarinan voittaneen Pirkko Soinisen toinen runokirja Avataan siiven alta (Sanasato 2016) pohtii muistamista: ollutta, menetettyä, vielä olemassa olevaa. Hetkittäin proosarunon muodon saavat runot puhuttelevat suoraan runon kohteita, mutta avautuvat myös laajempiin sfääreihin. Linnun osat, ihmissuhteet, loputtomat kysymykset kertovat rakkaudesta olleeseen ja olemiseen. Rakkaus syntyy ajatuksissa, ehkä muistaa voi toisen puolestakin: Sinä tapahdut vain pääni sisällä.

Millaisista runoista sinä löydät rakkautta? Kenelle kuuluvaa, missä näkyvää? Suosittele, vinkkaa suosikkiteoksistasi.


--

Kaikki runot on lyhennetty. Kokonaiset löytyvät mainituista teoksista. 

Runo ja rakkaus (Runokuu 2017)

Elokuu, runokuu.

Ensi viikko, 21.-27.8. on Runokuu-festivaalin aika.

Heinäkuussa joukko kirjabloggaajia kävi runokävelyllä, nyt sama joukko kera muutaman muun (mm. allekirjoittaneen) kanssa osallistuu Runokuun haasteeseen. Runokuu-festivaalin järjestävät Kirjasampo ja Nuoren Voiman Liitto, jotka innostavat lukemaan runoja rakkaudesta.

Kuuden kirjabloggaajan rakkausrunokokemuksia voitte lukea seuraavasti:

21.8. Tuijata
22.8. Hyönteisdokumentti
23.8. Reader,why did I marry him?
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8. Lumiomena ;)
27.8. Muut kirjabloggaajat

Sunnuntai 27.8. sisältää siis haasteen. Haastan muut kirjabloggaajat kirjoittamaan silloin rakkausrunoista. Tyyli on vapaa: lue yksi runo, lue monta, anna runon virrata, elä sen myötä, analysoi, vajoa, tunnelmoi, ärsyynny, rakastu. Kirjoita runosta blogiisi. Ja jos et ole kirjabloggaaja, lue silti rakkausrunoja tai runoja rakkaudesta.

Kirjasammossa on vinkkinä 20 teoksen lista teemaan sopivista nykyrunokokoelmista. Haulla ’rakkausrunot’ tai ’runokokoelmat rakkaus’ voi Kirjasammosta hakea eri maiden ja eri aikakausien runoutta. Sosiaalisessa mediassa kannattaa hakea #runokuu ja #runo100

Kohti Runokuuta, jokainen! ♥

Isänpäiväkortteja, Pekka Kytömäen sanoja

Kuvan vuoksi aloitetaan John Irvingistä, jonka romaani Kaikki isäni hotellit pitää sisällään koskettaviin mittoihin kasvavan lauseen "Elämä on satua". Avoimia ikkunoita pitäisi välttää, mutta aina se ei ole mahdollista. Tämän päivän teemaan liittyen kerron, että kirjassa on loistava isähahmo: Winslow Berry se jaksaa uskoa haaveisiin.

John Irving on kirjailijoita, joihin yhdistän aina myös runoilija Pekka Kytömäen nimen. Poplaari-blogia pitävä Pekka on näet suuri Irvingin teosten ystävä, kuten minäkin. Ja Pekan runot taas liittyvät tähän isänpäivään siinä mielessä, että aforistisessa kokoelmassaan Ei talvikunnossapitoa (Sanasato 2015) on useampikin isyyttä pohtiva runo. Haikuja ja vapaamittaisia runoja sisältävä kokoelma on muutenkin ihana (!). Se on sopivasti sanoilla leikittelevä, suorastaan hykerryttävä, ja oikeissa kohdissa haikeakin. Olen lukenut kirjan jo muutaman kerran - osin ääneen miehelleni, jonka kanssa olemme pohtineet Pekan runojen esiin nostamia ilmiöitä.

Toivottavasti kaikilla tätä lukevilla isillä ja kaikkien isien lapsilla on onnellinen ja sopivasti kirjallinen isänpäivä. Tänä syksynä ainakin meidän lähikoulussamme on ollut Isät lukemaan -kampanja. Meidän perheemme ei ole muistanut kampanjan virallista osuutta, eli lukulappusen täyttämistä, muttei sen niin väliäkään, sillä mieheni lukee lapsillemme päivittäin joka tapauksessa. Hän on hyvin pitkämielinen lukija: yhdessä illassa ääneen luettuja sivuja tulee kymmeniä. Kuinka se onnellistuttaakaan meitä kaikkia!

Toivotan siis hyvää isänpäivää lasteni isälle, miehelleni: ohjelmassa tänään on lukemisen lisäksi ainakin retki Heurekaan. Lähetän suuresti terveisiä myös  apelleni ja ennen kaikkea omalle isälleni, jonka päivä vierähtänee hirvimetsällä (Pekalla on muuten mainio runo marraskuisesta metsästäkin): hauskaa, onnentäyteistä päivää Pohjois-Savoon!

P.S. Kuvainnoituksesta kiitän Kaisa Reettaa, joka viikko sitten postasi taianomaisia kuvia. Käykää katsomassa! Latasin omallekin koneelleni Gimpin, jossa riittää opettelemista. Ihan en vielä tätä yhdistelyä hallitse, mutta ensi viikolla kirjoitan paremman postauksen kuvilla leikittelystä.

Runoja: Maaria Päivinen, Katriina Ranne, Pirjo Suvilehto

Maaria Päivinen: Sinun osasi eivät liiku
Kustantaja: Ntamo 2014
Kansi: Teemu Ikonen

Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu
Kustantaja: Gummerus 2014
Kansi: Eevaliina Rusanen, kuva: Karin Lips/Trevilion Images

Pirjo Suvilehto: Morfeuksen koirat
Kustantaja: Ntamo 2013
Kuvitus: Reijo Kärkkäinen


Runot, nuo kiehtovat, ihanat ja joskus hankalat! Luen mielelläni runoja, mutta tuon niitä harvoin blogiini. Nyt esittelen teille lyhyesti kolme kotimaista runokokoelmaa. On ehkä väärin verrata kolmea niinkin erilaista runokirjaa enkä suoranaista vertailua teekään, vaikka tiedän jo oman suosikkini. Blogiani seuraavat tuntevat taipumukseni pitkään sanailuun sen sijaan, että avaisin lukemaani lyhyesti ja ytimekkäästi. Nyt pyrin napakkuuteen, kerron lopussa miksi.


[--] oi, kuinka äänelläni tyynnyttäisin Shelleyn lintukynän kirjoittamat sanat ambientin avantgardistisen
astraalisävelten avaruudessa
masennusta lamaavat melodian pätkät
Morfeuksen koirien haukahdukset
tauot 
( )
[--]

Pirjo Suvilehdon Morfeuksen koirat vie nimensä mukaisesti unenomaiseen maailmaan. Maailma ei ole utuisen haaveellinen, vaan mielen soppeja tarkasteleva, monikerroksinen, vaikeakin. Kolmesta nyt esittelemästäni kirjasta Suvilehdon teos on haastavin. Suvilehto sekoittaa myyttejä, psykologiaa, seeffereitä ja sielunkokemuksia. Lopputulos on kiinnostava, joskin hieman sekava koiranpentuineen ja abstrakteine energioineen. Suvilehto rikkoo kielen rakenteita, muttei varsinaisesti uudista niitä. Jotkut kielikuvat ovat hienoja, toiset tuttuja arkielämästä, kuten harmaiden päivien jännite, toisinaan ollaan opintosuoritteen äärellä, sitten englanniksi kohdataan Bob Dylan. Suvilehto saa aikaan yhtenäisen runokokoelman, joka on eräänlainen matka tai trippi. Olen lukukokemuksen jälkeen hieman hämmentynyt, mutta ehkäpä tosiaan tämän nähtyääni tiedän. Reijo Kärkkäisen rujo kuvitus sovittuu onnistuneesti yhteen Suvilehdon tarinallisen runokokoelman kanssa.

--

Meidät ripotelty ympäriinsä, mutta sinut
vangitsen tähän
hetkeen joka on pysähtynyt kuvastimessa 
kuva
[--]

Sinun osasi eivät liiku on pysättävä nimi runokokoelmalle. Maaria Päivisen teos vie rakkauteen, herkkään, hellään ja väkivaltaiseen, se kaipaa ja menettää ja haluaa takaisin. Se kuljettaa niin vuoristoveden pinnalle kuin Mellunmäkeen. Päivisen väkeveä tapa käyttää kieltä on huikeaa. En koskaan ihastunut Päivisen romaaniin Pintanaarmuja sen rajuuden vuoksi, mutta huomioin kyllä hänen omaperäisen tapansa kirjoittaa. Runoissa se pääsee täysin oikeuksiinsa: runokieli ja -kerronta ovat vimmaista, raakaakin - ja sitten äkkiä herkkää. Paikoin vastaan tulee rauhallisia suvantoja, joissa lukija voi hengähtää hetken.  Kielen rytmi nuljahtelee runojen tunnelmiin sopivaksi.  En usko, että tulen kovinkaan usein palaamaan Päivisen ilmaisuvoimaisten runojen tunnelmiin, mutta olen varsin vaikuttunut siitä, miten komeasti Päivinen tuo haastavat teemansa yhteen. Runojen kieli ja mieli jäävät myös lukijan sisälle. Vahva esikoisrunokirja.

Sinun osasi eivät liiku on luettu myös blogeissa Leena Lumi ja Villasukka kirjahyllyssä.

[--]
Rakastan sinua niin kuin rakastan hangen ääntä askeleen alla,
niin kuin rakastan lumen alle jääneitä sienipaikkoja
joista en kerro kenellekään.

Se ei blogini lukijoille lie yllätys, että Katriina Ranteen kuulaat rakkausteemaiset runot vetosivat minuun eniten: kaikki hänen runojensa tuokiot, rakkaudet, kaipuu, arki ja käpertyminen tunteisiin. Näistä kolmesta runokirjasta Ranteen Ohikulkijan tuoksu on toki helpoin ja konventionaalisin, mutta minulle se on myös ihanin (!) ja ainoa, jonka voisin ottaa vaikkapa yöpöytäkirjakseni. Vain paikoin pitempien runojen kohdalla tuntuu, että ilmaisu voisi olla tiiviimpääkin, mutta en voi mitään sille, että menetän osan sydämestäni sille, miten sataa suuria hiutaleita ja joulu putoaa, kuinka puhuteltava sinä on kauneinta mitä ajatus voi lähestyä, tai kuinka reisi reittä vasten voi herätä pimeys, jota ei tunne. Ohikulkijan tuoksu on runokirja romantikoille, mutta vailla imelyyttä. Se on ilmaa ja merta ja maata, vettä ja teetä ja totuuksia maapallolla elämämisestä. Ranteen runoissa maailma sikistyy - ja samoin kaltaiseni lukijakin.

Ohikulkijan tuoksu on kirja, johon tulen palaamaan monta kertaa.

Ranteen kirjaa on luettu blogeissa melko paljon, linkitän nyt Saran ja Karoliinan arviot.
--

Olen runojen lukijana fiilistelijä, vaikka töiden vuoksi tunnen jonkin verran runouden kenttää ja tiedän, miten suuria eroja esimerkiksi aseemisella runolla, proosarunolla ja Spoken wordilla voi olla. Romaaneja ja tietokirjallisuutta voin analysoida tarkkaankin, mutta runot haluan pitää itselläni - haluan lukea niitä yksin ja hiljaisuudessa. Tästä syystä en avannut nyt esittelemäni runokirjojakaan sen pitempään. Sanon vain, että olen lukenut niistä jokaista jo muutaman kuukauden ajan, ihastunut, ihmetellyt, hylännyt ne ja sitten kuitenkin palannut niiden ääreen. Pidän usein enemmän yksittäisistä runoista kuin kokonaisista kokoelmista, sillä en halua ahnehtia runoja, vaan pysytellä pienissä tunnelmissa. Luulen, että haen runoilta kuulasta pakahtumisen tunnetta. Jos sen saan, olen onnellinen.

Millainen runojen lukija sinä olet? Tai käytkö runoustapahtumissa, seuraatko runouden kenttää?

Turun kirjamessut: töitä ja ihmeellisiä kohtaamisia

Turun kansainväliset kirjamessut ovat tältä vuodelta ohi ja kylläpä kolmeen päivään mahtuikin paljon: tietenkin kirjoja ja tungosta ja töitä: haastatteluja, esiintymisiä, valokuvaamista. Mutta myös ihmeellisiä kohtaamisia, mukavia iltoja, kävelyä ja kaltaiselleni savolaistytölle myös aika ripaus eksotiikkaa: Turku on varmastikin Suomen tyylikkäin kaupunki - kaunis se ainakin oli aurinkoisina päivinä, kun syysruska hehkui vaahteroissa.

Minun messureissuni oli ensisijaisesti työmatka, kertakaikkisen hieno sellainen. Matkasin Turkuun muutaman kollegani kanssa ja ehdimme paikalle juuri sopivasti kuuntelemaan, kun eräs oman työpaikkani kirjoista oli esillä: kirjailijat Hannu Hirvonen ja Tuija Lehtinen kertoivat lämminhenkisessä haastattelussa siitä, miten heistä tuli lukijoita. Heti yhdeltätoista oli oma vuoroni olla lavalla: sain ilon haastatella Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat -kirjan kirjoittanutta Sara Kokkosta. Perjantain aikana minulla oli myös muutamia työtapaamisia ja iltapäivällä olin haastateltavana Ylen Kultakuume-ohjelmassa, jonka voi kuunnella täältä.

Kultakuumeen ja koko messujen ehkä hauskin ja ihanin hetki minulle oli Runo-Kaarina-kilpailun voittajan Pirkko Soinisen tapaaminen suorassa lähetyksessä. Olemme nimittäin blogiystäviä jo muutaman vuoden ajalta ja nyt vihdoin kohtasimme. Tuulen naapurina on yksi suurimmista blogisuosikeistani. Luin Murretut päivät -kokoelmaa hotellihuoneessani ja olen vaikuttunut. Millaisia säkeitä ja tunnelmia voikaan sanoilla välittää! Kudon päivistä seittiä, johon pyydän sokean miehen tai Muuan vinopäinen nainen ja sodista selvinnyt suoraryhtinen puu. Kohtasivat kuutamolla ja näin siinä kävi: [--]
Miten siinä kävi, sitä en teille kerro, vaan suosittelen Murrettuja päiviä lämpimästi. Kiitos, Kirjailijatar!

Lauantai oli kiireinen: tapaamisia, työpalavereja ja lisää tapaamisia. Oli onnellista tavata yllä olevan kirjan kirjoittaja uudelleen, lisäksi kolmevuotias kummityttöni suorastaan juoksi syliini Lukukeskuksen osastolla, jossa olin Hannan kanssa kertomassa kirjablogikirjastamme Rivien välissä. Rivien välissä olimme pitempään iltapäivällä, kun Hannan kanssa haastattelimme toisiamme. Olen iloinen, että moni bloggaaja pääsi paikalle meitä kuuntelemaan. Kiitos kaikille! Sallan ja Kirsin blogeissa on hieman enemmän tästäkin sessiosta, itse laitan nyt muutaman kuvan, jotka ovat esimieheni ja bloggaajaystäväni ottamia. Seurasin lauantaina myös bloggaajien ja kustantamoiden edustajien yhteistä paneelikeskustelua, joka oli mielenkiintoinen.

Tänään sunnuntaina ohjelmassa oli vielä Pekka Vartaisen haastattelu. Keskustelu Postmodernista kirjallisuudesta piti otteessaan ja antoi myös hyviä lukuvinkkejä. Koetin ennen kotimatkaa etsiä perjantaina bongaamaani hienoa lumihiutale-piparkakkumuottia, mutta se oli myyty loppuun. Palasin siis kotiin ilman muottia, mutta monta hyvää kirjallista kokemusta rikkaampana. Kirjojen, kirjailijoiden ja ystävien kohtaamisten lisäksi mielessäni ovat hienon romaanin lukeminen hotellissa sekä iltakävelyt Aurajoen rannoilla. Miten voikaan olla kaunista!

P.S. Tämä ei ole kauneusblogi, mutta Turussa huomasin, että verille saakka halkeileviin kantapäihin auttaa parhaiten vanha kunnon Vitalis.

Ne messukuvat, joissa näyn, ovat muiden ottamia. Kiitos kuvista!

"Niin kuin vierasta maata kalliota ja siltaa" (Rakkausruno-haaste)

minä rakastan sinua
niinkuin vierasta maata
kallioita ja siltaa
niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta
minä kävelen sinua kohti maailmassa
ilmakehien alla
kahden valon välistä
minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua
- Pentti Saarikoski 1962 -


Rakkaus

Sieluni oli vaaleansininen puku, taivaanvärinen.
Jätin sen kalliolle meren rannalle
ja alastonna tulin sinun luoksesi, naisen tavoin
Ja naisena istuin pöytäsi ääressä,
join lasin viiniä, hengitin ruusujen tuoksua
Sinä näit, että olin kaunis
ja muistutin jotakuta, jonka olit nähnyt unessa.
Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja kotimaani
Tiesin ainoastaan olevani hyväilyjesi vanki.
Ja sinä otit hymyillen kuvastimen, käskit minun katsoa itseäni.
Näin että olkapääni olivat tomusta tehdyt ja murenivat tomuksi,
näin että kauneuteni oli sairas ja tahtoi – katoamistaan.
Oi sulje minut syliisi niin lujasti että ei minulta mitään puutu.
- Edith Södergran 1929 -


Sinisen linnan kirjaston Maria haastoi minut kertomaan oman rakkausrunosuosikkini. Niitä on tietenkin useita, mutta perjantaisen runon ja suven päivän kunniaksi liikun nyt kotimaisissa tunnelmissa. Saarikosken runon julkaisen sellaisenaan, koska sen osittainen lainaaminen rikkoisi mielestäni kokonaisuuden niin, että osa merkityksestä katoaisi väistämättä. Toivoakseni onnistun näin toimien kunnioittaa lempirunoani. Södergranin runon voi julkaista tekijänoikeusvapaasti.

Olen muutenkin rakkausmielellä, koska olin eilen juhlimassa siskoni häitä. Häät eivät olleet mikään perinteinen tylliunelmaan verhottu juhla, vaan hääpari oli mennyt "salaa" naimisiin jo joulukuussa ja häiden teemakin viipyili enemmän hevimusiikissa ja tummissa ruusuissa kuin vaaleanpunaisessa Prinsessa ruususessa. Mutta mikä tärkeintä, ilmassa oli paljon rakkautta, kaikilla oli hauskaa ja hieman erilaisesta hääjuhlasta jäi vieraillekin onnellinen olo.

Olen viime aikoina ollut melko huono haastamaan muita, mutta haluaisin kuulla Linnean, Suketuksen, Kirjailijattaren ja Minnan suosikkirakkausrunot.

P.S. Rakkauven miänpää -kuvan julkaisin blogissani ensimmäisen kerran jo vuosi sitten kesäkuussa, mutta nyt oli selvästi kuvauusinnan aika. Sillä eikös olekin niin, että sinne rakkauven miäränpiähänhän sitä jokkainen tahtoo piästä?

"Juhannustanssit" (vielä yksi kirjankansiruno)

Juhannustanssit

Kesällä kerran
Anna, Hanna ja Johanna,
voimanaiset.
Vieras mies:
Herra Palomar? Traumbach? Koikkalainen kaukaa?

Karkumatka.
Tuokio tuulessa, huolimattomia unelmia.

Jonnekin pois.

Yllä meren, alla kiven
vieraalla maalla
kiven sylissä
toisen taivaan alla.

Huominen on liian kaukana.

Vaarallinen juhannus.



Oli pakko ottaa pieni varaslähtö juhannukseen ja laatia vielä yksi kirjankansiruno. Hyvää, valoisaa ja taianomaista keskikesän juhlaa!

Kirjankansirunoja kesälle ja kaipaukselle (+ pieni haaste)

Nyt tänä iltana, kesäsateen ja auringonpaisteen vuorotellessa olen surffaillut lukuisissa (no, nimenomaan) kirjablogeissa ja silmiini suorastaan hypähtivät Kirjantilan Jaakon kirjanselkämysrunot, kolme hienoa runoa, jotka on luotu kirjojen nimekkeiden perusteella. Jaakko kehottaa muitakin tarttumaan tällaiseen runoiluun ja Kertomus jatkuu -blogin Reetan mukaan niin on muutama vuosi sitten tehtykin.

Koska en kuitenkaan ole huomannut mitään kirjanselkämysrunojen suurta maihinnousua, päätin laatia muutaman oman runon kirjahyllyni selkämysten inspiroimana. Ja koska tämä on mielestäni niin mainio idea, haastan Susan, Hannan, Karoliinan, Leenan ja Anna Elinan laatimaan omat kirjankansirunonsa. Olisi hauskaa, jos tämä Jaakon nyt keväällä 2012 elvyttämä idea saisi laajan blogisuosion, joten haastakaa muita mukaan sitä mukaa kun vain ehditte!

Ja nyt omiin runoihini. Kaksi kirjankansirunoa kesästä ja kaipauksesta - tai kesälle ja kaipaukselle, olkaa hyvät!

"Kesäkirja"

Kesällä kerran Kafka rannalla,
14 solmua Greenwichiin.

Ole luonani aina!

"Rakkaus on saari"

Että hän muistaisi saman:
kiireettömyys
lumous.

Jäljet.
Kuin surmaisi salakielen.

Anna minun rakastaa enemmän.


P.S. Näitä runoja olisi voinut laatia vaikka kuinka, mutta minusta on tulossa laiska valokuvaaja. Apua!

Kai Niemisen runo sivistyksestä

Ei minulla ole mitään sivistystä vastaan, jos se pysyy
kohtuullisena eikä tule liian lähelle. Hyvä välimatka on
esimerkiksi sellainen, että kun nukkuu ikkuna auki ja
kuulee junan äänen, niin se kuulostaa koskelta ja kuovilta.
(Kai Nieminen, runo kokoelmasta Syntymästä, Tammi 1973)

Kaltaiseni kotityöläinen, haahuilija, apuraha- ja freelance-elämän välissä elävä kirjabloggaaja hymähtelee hellästi Kai Niemisen runolle. Runo avautuu minulle jonkinlaisena välitilarunona: sivistys, miten se nyt sitten ikinä määritelläänkin, on jotain mitä kaipaan ja esimerkiksi Helsinkiin matkatessani oikein imen pääkaupungin ilmapiiriä jo heti Kumpulan kampuksen kohdalla. Runo vie minut ajattelemaan työskentelyni yksinäisiä ja toisaalta sosiaaliakin puolia. Ennen kaikkea aloin sen myötä pohtia omaa äänimaisemaani. Kaupungin ja maaseudun rajamailla asuessaan moottorien kaukaa kumisevat äänet kuulostavat toisinaan melkein kosken kuohunnalta. Lintujen laulu, vastapäisessä metsässä loikkivien jänisten aikaansaama pensaiden kahina sekä hiekkatien rapina jalkojeni alla ovat kuitenkin äänistä konkreettisempia etenkin keskipäivällä.

Niemisen runo on myös eräs tapani osallistua jälleen kerran Jennin runohaasteeseen. Jennin blogi löytyy nyt Lilystä, käykää kurkkaamassa!

Pyhäinpäiväviikonloppuna olen blogissani kuvakirjallisesti Ihan hiljaa. Iloitsen niin uusista kirjakaapeista olohuoneessa kuin työhuoneeseen siirretyistä Lundioista. Luen käsittämättömän upeaa tiiliskiviromaania, juon valkoviiniä ja Teelordi-teetä, syön suklaata, "vuotuisriittinä" katson Tim Burtonin leffoja, käyn ulkona, olen perheeni kanssa, pelaan Inkan aarretta ja luen ääneen ensimmäistä Uppo-Nallea (jossa etenkin paperinukke nimeltä Jukka Kuoppamäki naurattaa). Ajattelen menneitä ja tulevia.

Hyvää alkavaa viikonloppua!

Kuvan otin Suomen rautatienmuseon pihalle parkkeeratun automme ikkunasta eräänä sateisena syyspäivänä.

"Tässä on valo" (runohaaste)

Miten päästän sen vapaaksi tähän ryteikköön? Miten lasken irti
ja minne sitten näen mennä? Tässä kajossa olen kulkenut kauan,
posket märkinä, seittejä tukassa. Se menee vuorenkilpien alle,
se menee kallion halkeamaan. Se menee kartan reunojen yli sinne missä
maantie alkaa, tuikuttaa kaukana, minulla on kylmät jalat jo.
Tästä pitää nousta ja lähteä. Pitää nousta, ostaa matkaliput, lukea
aikataulut ja reitit ja sinut sieltä kellon alta, odotat ja hohdat: varhaisia
aamuja asemilla, sumun läpi ostamaan kahvia oudoin kirjaimin,
pilvien takaa aamua pisaroi ja kyllä sitäkin voi valoksi sanoa.

(Johanna Venho, kokoelmasta Tässä on valo, Wsoy 2009)

Kotimainen keskiviikkoni on tällä viikolla runokeskiviikko. Olen tänä syksynä löytänyt runot uudelleen ja Kokolailla kirjallisesti-blogin Jenni lanseerasi kuin tilauksesta runohaasteen. Toivottavasti mahdollisimman moni osallistuu tähän haasteeseen joko omassa blogissaan tai sitten ihan yksityisesti silloin, kun aika on otollinen runolle.

Itse olen viime aikoina lukenut (sattumalta!) oman sukupolveni naisia. Johanna Venhon Tässä on valo-kokoelma tuli kohdalleni hiljattain ja koko ajan kasvavien lasten - esikoisenikin aloitti jo eskarin! - vanhempana Venhon runot puhuttelevat minua omista lähtökohdistani käsin. Hyvä runo tekee niin aina, joku toinen lukisi Venhoa toisin. Minä mietin hänen sanojaan aamukävelyilläni tänään ja palasin työpöytäni ääreen jotenkin haikena, mutta onnellisena. Kokoelmassaan Venho käsittelee lapsen ja aikuisen maailmaa, kohtaamisia ja eroja, saamista ja asteittaista luopumista, mennyttä ja tulevaa. Valo on läsnä kaikessa, valo on varjoissakin koko ajan tässä.

P.S. Huomasin juuri, että tämä on 400. blogitekstini täällä. Hauskaa, että lukumäärä tuli vastaan juuri runouden merkeissä.

Aulikki Oksanen: Kolmas sisar (+Siltalalla)

Aulikki Oksanen: Kolmas sisar
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Siltala 2011
Kuvitus: Aulikki Oksanen
Kotimainen runous
Sivuja: 93

Villit peurat

Villit peurat eivät viihdy sylissä.
Villit peurat eivät vastaa komentoihin.
Villit peurat vilahtavat puitten välissä.
Villit peurat pakenevat metsän pimentoihin.

Vaan joskus, kun yö on lumottu,
voin löytää ne edestäni.
Ja äkkiä olen siunattu,
ja ne syövät kädestäni.

Ja ne heristävät herkkiä korviaan
sille äänelle, jolla puhun.
Ja ne pudottavat kultaisia sarviaan
sille niitylle, jolla nukun.


Korintin muinaiset kylät, savolaiset mustikkametsät, hullut tytöt ja vilunsiniset vanhukset heräävät eloon Aulikki Oksasen runokokoelmassa Kolmas sisar. Kirja on teoksen esipuheen mukaan sisarteos Oksasen kahdelle aikaisemmalle runokokoelmalle Sinua, sinua rakastan (1998) ja Puskinin hevonen (2007). Se tarjoaa lukijoillensa runoja, laulurunoja sekä jokaisen runon yhteydessä Oksasen omia piirroksia.

Kolmas sisar jakautuu kahdeksaan runosarjaan, osa on kuultu aikaisemmin laulumuodossa. Esimerkiksi Sileäksi vasten sydäntä-osio muodostuu uusista sanoituksista Armas Järnefeltin, Jean Sibeliuksen ja Toivon Kuulan sävelmiin. Lumouduin jo reilu vuosi sitten Vuokko Hovatan esittämästä Liaani-kappaleesta, josta kirjoitin lyhyesti blogiini. Olin silloin sitä mieltä, että Oksasella on taikakynä, ja samaa ajattelen edelleen. Nyt Liaani, samoin kuin monet muut Hovatan esittämät kappaleet aina soljuvasta Virrasta ihanaan Heinäkuuhun ovat päässeet osaksi Kolmatta sisarta. Kuinka erilaisia sävyjä ne saavatkaan itsekseen luettuna ja laulaen esitettyinä.

Jokainen Oksasen runo kertoo ehjän tarinan, mutta Kolmannen sisaren viimeisen sarjan runot, Kolmas sisar 1, 2 ja 3 edustavat eeppistä runoutta. Ne ovat minulle kirjan vaikein osa, mikä ei kuitenkaan vähennä runojen kiehtovuutta. Tiiviiden runojen ystävänä minun oli hankala päästä sisälle laveisiin runoihin, koska ne aukesivat (ainakin minulle) eri tavalla kuin muut. Sillä tämä aika on meille annettu / ja se jää meihin / kuin loukkaamaton aurinko lukee Kolmas sisar 3:n säkeissä; ja toden totta, tälle viimeiselle runosarjalle aion antaa enemmän aikaa. Olen ylipäätään runojen lukijana hidas, koska runoja ei mielestäni voi ahmia. Ne ovat parhaimmillaan pieninä määrinä, rauhassa purtuina. Erilaisista tavoista lukea runoja on hyvää keskustelua Hannan Kirjainten virrassa, jonne suosittelen kurkkaamaan.

Kirjan ulkoasua on vielä kehuttava, sillä se on saumaton osa kokonaisuutta. Oksasen kuvitus on kaiken kaikkiaan ihanaa. Kuvat ja runot keskustelevat keskenään puhuen samaa kieltä. Kuumalla Afrikalla on aurinkosilmät, tunturilla aukeaa lappilainen rummunkalvo ja Aletta, tyttö tunturin, ratsastaa keijuna karhun selässä. Kirjan keltainen kansi ja kreikkalaistyylinen fontti kuljettavat situunantuoksuiselle Peloponnesokselle, jossa Oksanen kirjoitti osan runoistaan. Kovakantinen runokirja on harvinaisuus. Liian usein runot julkaistaan pehmeäkantisina, pieninä ja kainoina, sisäisestä vahvuudestaan huolimatta ulkoasultaan kuin huokauksina. Oksasen kirjan käyttöliittymä onkin erinomainen: Kolmatta sisarta on paitsi ilo lukea, myös ilo pidellä.

Minulla oli ilo päästä tapaamaan Aulikki Oksasta Siltala-kustantamon järjestämässä kirjabloggaajaillassa. Illan aikana Oksanen puhui kirjoittamisen ja kuvallisen ilmaisun, lähinnä piirtämisen, sekä runon ja musiikin suhteesta. Hän kertoi runojensa syntyprosessista; Siitä, kuinka joku runo voi syntyä kuin itsestään ja joku toinen ottaa monta kuukautta. Hän tarinoi lisäksi runouden vastaanotosta sekä arjen käyttörunoudesta. Hän myös kutsui kaikkia kirjabloggaajia aikamme avantgardisteiksi. On sanomattakin selvää, että olin aika lailla myyty illan jälkeen. Olen toki pitänyt Oksasen runoista ja lauluteksteistä aikaisemminkin, minkä vuoksi oli erityisen kiehtovaa päästä kuulemaan runoilijaa itseään.

Kolmas sisar leikittelee, lumoaa, hiljentää ja yllättää. Se iskee tulta, käväisee vain kesän lailla, vie lukijansa hämärään, talven kohtuun, tuskaan ja uudelleen lempeään valoon. Oksanen on samaan aikaan pienten ja suurten tunteiden tulkitsija, runotar vailla vertaa.

****½

Siltalan syksyyn voitte tutustua katalogin muodossa täällä (pdf). Kiitos Siltalalle sekä monille bloggaajille - avantgardistiystäville - mukavasta ja lämminhenkisestä illasta!
Katsokaa myös Marjiksen kirjoitus Aulikki Oksasesta ja Siltalasta.

Aleksis Kiven katu ja blogikuulumisia (vielä muffinsikin!)

Miksi ystävättäret ovat ihania

Koska he ovat kuin kaikkein kauneimmat perhoset
koottuna yhteen tämän pöydän ääreen
he nauravat ja räväyttävät silmänsä auki
heidän käsivarsiensa pyöreys kyynärtaipeen ja olkapään
puolivälissä
heidän erottavat luunsa, solisluu ja vähän terävä lantioluu
nauraessaan he puistelevat päätänsä
"ei voi pitää paikkansa" joku sanoo naurin välistä
sillä asia oli kyllin mehukas

Mitä ratkaisuja tekeekin,
ystävättäret löytävät kyllä perustelut

Pohdimme pikkusisarten poikaystäviä
sitä, ymmärtävätkö äidit surujamme
mikä on sopiva asuntolainan korkomarginaali
teilaamme novellikokoelman
kertaamme tiettyjä tärkeitä tapahtumia
olemme kerranneet ne jo useasti aikaisemminkin --

Muutamassa blogissa on ollut puhetta aamunovelleista: bloggaajat lukevat, tai ainakin haaveilevat lukevansa, yhden novellin jokaisena aamuna. Olen aivan ihastunut tuohon ajatukseen, mutta päiväkotiaamujen kiireessä olen onnellinen, jos ehdin häthätää selata Hesarin kotimaan uutiset sekä kulttuurisivut. Viikonloppuaamuina taas tahdon nauttia Hesaristani niin rauhassa kuin suinkin, onneksi Pikku Kakkonen jaksaa viihdyttää lapsia silloinkin.

Sen sijaan olen pitkin päivää (teen töitä kotoa käsin) taukojen aikana paitsi kurkkinut blogeihin, myös huomannut palanneeni runojen ääreen. Luen runoja selailumenetelmällä; Luen jostain kokoelmasta runon sieltä, toisen täältä. Tällä viikolla luen Anni Sinnemäen Aleksis Kiven katua (Otava 2009), jonka runot sopivat mielestäni hyvin loppukesän ja alkusyksyn tunnelmiin; Eivät siksi, että runojen maailma olisi syyskesäinen, Sinnemäen maisemat heijastavat kaikkia vuodenaikoja, vaan sen vuoksi, että liitän Sinnemäen tekstit tähän vuodenaikaan.

Olen Ultra Bra-sukupolvea. Olen samaa ikäluokkaa kuin jo kuopatun yhtyeen jäsenet. Minäkin olen joskus juonut kahvia paksupohjaisista viiden markan (!) kupeista, välttänyt asioimista simpukkahuoltoasemalla ja paiskonut ovia. Kahdeksanvuotiaani pelkäsin oikeasti, että maailma tuhoutuu. Leikimme kaverini kanssa, että Ameriikan ja Neuvostoliiton välille tulee sota ja mietimme, että kumman maan puolella olisimme. Tähän vuodenaikaan haluan kuunnella paljonkin musiikkia ja nostalgisoida myös Ultra Bralla. Kaikkein eniten pidän juuri Anni Sinnemäen sanoittamista kappaleista, etenkin Sokeana hetkenä ihastuttaa.

Aleksis Kiven kadussa on paljon samoja kaikuja kuin Sinnemäen laululyriikassa. Runot kertovat ystävyydestä, arjesta, matkoista, hienoon nuoreen naiseen kohdistuvista odotuksista, taksikameroista, junamatkasta Pietariin ja jopa keravalaisten pariskuntien sihisevistä ulkoiluasuista. Runojen maailma on samaan aikaan ilmava, hieman hapan, melankolinen ja silti lempeä. Sinnemäen maisema on kaupunkilainen, Oi Alppila on kuin pieni oodi kaupunginosalle, jossa turkulaisetkin runoilijat viihtyvät. En lainannut tuonne ylös koko Miksi ystävättäret ovat ihania-runoa, koska se on niin pitkä, mutta runon päätteeksi Sinnemäki tuumaa aikovansa vielä eläkeläisenäkin lähteä risteilylle ystävättäriensä kanssa. Mikä ihana ajatus! Sinnemäki on selvästi eräs oman sukupolveni tulkeista. Hän on jopa tehnyt runon nimeltä 1973.

Sinnemäen ystävistä pääsen blogiystäviin ja toivottavasti takaisin syyskesän ajatuksiin. Sain Leena Lumilta herkullisen tunnustuksen. Kiitos, Leena!

Tunnustusta seuranneen haasteen mukaisesti kerron kolme pikkuseikkaa itsestäni:

1.Värini on vihreä. Metsät, nurmi, mielikuvieni englantilainen maaseutu, pieni määrä vaatteissa, muttei koskaan teessä. Vihreä on myös kesälomalla kotimme uuditukseen käyttämäni maali nimeltä Poukama.
2. Ruokani on joko paistettu halloumijuusto tai sitten kotiseutuni hirvestä valmistettu paisti.
3. Matkustaa haluaisin aina vaan Britanniaan. Olen surullinen lempilomakohteeni Lontoon ja muidenkin Britannian kaupunkien mellakoista. Toisaalta haluaisin matkustaa myös Itä-Suomeen, jonne kuulun.

Lähetän tämän tunnustuksen ja haasteen kaikille niille bloggaajille, joiden mielestä tähän vuodenaikaan kuuluu lukea Mary Marckin romaaneja. Olkaa hyvät!

-----
Loppuun vielä pikaiset blogikuulumiset. Kiitos kaikille, jotka osallistuitte "blogilukujärjestystäni" koskevaan äänestykseen. Teitä äänestäjiä oli kaikkiaan 68. Äänet jakaantuivat siten, että kolmen kärkeen pääsivät kotimainen keskiviikko (19 ääntä/27% äänistä), kuukauden tyttökirjaklassikko (16/23%) sekä lastenkirjalauantai (12/17%). Täten aion ainakin yrittää pyhittää keskiviikot kotimaisuudelle. Pääosin kotimainen keskiviikko tarkoittaa kirjoja, mutta jos en ole saanut luettua hyvää suomalaista kirjaa, niin sitten se voi tarkoittaa vaikka musiikkia, erilaisia ilmiöitä tai maisemia. Ja jos joskus keskiviikkona ei tee mieli kirjoittaa mitään, niin olen sitten blogihiljainen. :) Kuukauden tyttökirjaklassikon suosiosta olen iloinen, koska sellaista olin ajatellut blogiini muutenkin. Nyt alkakoot blogissani pienimuotoinen tyttökirjavuosi!

Matkalla jossain Suomessa

Leppäkerttu taivaltaa ruohonmatkan,
juuri kun tarkoitusta ei ole,
etkä tiedä miten onnen selittäisit,
on täyteys, on kukka,
ja pääsky vie kesää nokassaan.
- Satu Marttila (Koskimies)

Laukussani on neljä romaania Bolsoin perhosesta Vieraaseen kartanossa sekä kolme naistenlehteä, kamera ja puhelin. Mukana on tietenkin myös kauhea määrä lastenvaatteita, leluja, paloautoista kertovia kuvakirjoja pojalleni, tyttäreni ensimmäinen Sinttu-romaani, laastaria, kumisaappaat, tuliaisia ja muumikeksejä. Kun tämä teksti päivittyy tänne, olen perheeni suuntaamassa matkalle jonnekin Suomeen: Itä-Suomen kierros on alkamassa.

Ensimmäinen pysähdyksemme lupaa mansikkakarnevaaleja ja ala-asteen aikaisen luokkani kokouksen, toinen hyviä ystäviä henkisessä kotikaupungissani, kolmas vaaramaisemia ja myöhemmin palaamme mansikkakaupunkiin unohtamatta vierailua Mualiman navassa, josta Amma niin ihanasti kirjoitti.

Olen enemmän tunnelma- kuin rytmimusiikki-ihminen, mutta kesän kunniaksi voi pieni boogiekin olla paikallaan.

Tunnelmallisia heinäkuun päiviä!

P.S. Kesäreissun aikana saatan hyvinkin blogata lukemistani kirjoista, mutta kesälomalla ei kannata suunnitella liikoja. Kuvista ensimmäinen on omalta pihaltamme, olen niin iloinen laventelin talvehtimisesta vuosi toisensa jälkeen. Toinen kuva taas on Tukholman Skansenilta.

~Tankoja ja luonnonvoimia~

Aina liikkeellä.
Aina ikävä kotiin.
Tuolla kaukana
soutaa avomerta päin

tulipunainen laiva.
- Kurohito

Päivät keväällä,

pitkiä ja kuitenkin
miten nopeita.

Hetkessä tämä päivä

muuttaa eilisen päivän.

- Kotomichi

Runot löytyvät Tuomas Anhavan suomentamasta kokoelmasta Oikukas tuuli (Otava 1993), jonka sain syntymäpäivälahjaksi tädiltäni täyttäessäni 20 vuotta. Palaan Oikukkaaseen tuuleen aina ajoittain, liikutun, hengitän ja ajattelen maailman menoa.

Niin teen nytkin. Tarkoitukseni oli olla blogimaailmassa hiljainen viikonlopun ajan ja palata maanantaina ihanan kirjan kanssa. Ja toki palaankin. Nyt kuitenkin luonnonvoimat ja ydinvoima, menetykset ja kaukana siintävä outo maa risteilevät mielessäni. En halua blogissani ottaa kantaa poliittisesti tai uskonnollisesti ja tiedän, että lukijoissani on varmasti vaikkapa ydinvoiman vastustajia ja kannattavia. Itse olen allekirjoittanut tämän jo kauan ennen tätä päivää. Se kertoo oman mielipiteeni asiasta.

Loppuun siteeraan vielä erään ystäväni ajatusta päivältä, jolloin pahimman mahdollisen pelättiin tapahtuneen Japanissa: Ihminen ei koskaan tule hallitsemaan luonnonvoimia eikä ydinvoimaa. Ne hallitsevat meitä. Miksemme koskaan opi siitä mitä luonto meille opettaa?

Muoks: Onnettomuuksista ja blogikirjoituksista käydään hyvää keskustelua Meijerielämää-blogissa.

~Helmikuun viides~

Helmikuun viides ja edelleen hiihtolomalla. Mikä merkitys Runebergillä on teille muille? Onko hän kaikkein korkeimmalle kansakunnan kaapin päälle kuuluva mestari? Kansakunnan tulkki Saarijärven Paavonsa kanssa? Vaimonsa Fredikan varjoonsa jättänyt kotityranni? Suorastaan turhamainen sadisti? Hahmo Koiramäen Martta ja Ruuneperi-kirjassa? Vai eikö hänellä ole minkäänlaista merkitystä?

Ehkä hän oli kaikkea tuota. Olen lukenut Runebergia luvattoman vähän, vaikka joskus opiskeluvuosina kirjoitin kömpelön esseen Vänrikki Stoolin tarinoista, joista muistan pitäneeni. Vaikka kuinka onkin kansallisrunoilijallemme omistettu päivä, kuulen pääni sisällä säkeitä Eino Leinon kynästä: Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla. Se niin sopii tähän vuodenaikaan ja minulle Leino on läheisempi, parempi ja (renttumyyttiä myöten) taiteilijamaisempi.

Runebergin tortut kuitenkin maistuivat ja lusikoitakin on varattu syöjiä varten ihan tarpeeksi!

Tulipa tästä kaikesta pateettinen olo. ;)

~Keatsia keittiössä~

Keats keittiössä kuulostaa lähestulkoon englantilaiselta chick lit-kirjalta, joka yrittää verhota kepeytensä kirjalliseen kikkailuun. Niin vain olen kuitenkin tänään myöhäisenä perjantai-iltana istunut, seissyt ja kävellyt keittiössäni lukien englantilaisen romantiikan ajan suurnimen John Keatsin (1795-1821) Runoelmia.

Kirjallisuuden emeritusprofessori Kai Laitinen tuumi joskus muinoin, että runo on lausumatta paras. Tiedä siitä, minä olisin ikionnellinen, jos joku lukisi minulle ääneen näitä(kin) oodeja, mutta analysoida en runoja osaa. Runous on se kirjallisuuden genre, jonka aistin. Pidän jostain runosta tai sitten en pääse siihen sisälle. Keats pidätteli minua maailmassaan tovin jos toisenkin. Maailmassaan, joka tuntee ja kokee kaiken, antaa tulla lähelleen tuskaisenakin, ja aina niin ihmeellisenä.

Eikä ihme, vai mitä olette mieltä tästä pätkästä?

Yön kirkas tähti, ken ois kaltaises!

Niin liikkumaton silmäs loisto on

ja ajast' aikaan valvoo katsehes,
kun lailla unettoman erakon

sen yli kuohuvaisten vetten luot,
maan piiriin rantaa puhtaaks huuhtovain,
tai katselet, kuin vuorenharjat, suot
syys peittää alle vaippain valkeain -- 

Kunpa joulupukki toisi minulle Keatsin kirjekokoelman Yön kirkas tähti. Tai Haruki Murakamin Kafkan rannalla. Tai Rebecca Stottin Korallivarkaan. Tai Aleksandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Tai... niin, tätä listaa voisin jatkaa vaikka kuinka.