Rauha S. Virtanen: Lintu pulpetissa

Rauha S. Virtanen: Lintu pulpetissa
WSOY 1972
Päällys Ulla Urkio
217 sivua
Kotimainen nuortenkirjaklassikko

Nyt oli kaikki muuttunut. Talven kuluessa he olivat ajautuneet kauaksi toisistaan ja tänä päivänä he kuuluivat eri leireihin, sillä kampanja rajasi koululaisryhmiä erilleen kaikkialla. Ja tänään kiihdytti erikoisesti mieliä keskustelutilaisuus, joka oli järjestetty koululle illaksi. Kaikki valmistautuivat taisteluun. Vastakkain olivat kokoomus ja yleisdemokraatit, edellinen ryhmä vastusti kampanjaa, jälkimmäinen kannatti. Tiina kuului edellisiin. Ja hän oli hyvin tuimana ryhmänsä puolesta, vaikka ei varmaan koko kouluvuoden aikana vielä ollut päässyt jyvälle, mistä oikein oli kysymys.
Anna Leaa hymyilytti hiukan hänen muistaessaan, millaisina Tiina ja hän olivat syksyllä tulla tohistaneet kouluun.

1970-luvun alun koululaiset ovat poliittisesti aktiivisia ja nuoret ovat vahvasti jakautuneet kokoomuksen ja yleisdemokaattien leireihin. Teiniliitto on voimissaan eikä väriä epäröidä tunnustaa. Anna Lea on Tarjanmaan yhteiskoulun viidesluokkalainen, 15-vuotias teinityttö, joka uskoontulon jälkeen on heräämässä uudestaan: Jeesus ei aina auta, mutta auttaisiko politiikka? Anna Lea, Aani, on työläisperheen tytär. Hänen kauppakoulun käynyt siskonsa haaveilee kauniista vaatteista ja sovinnaisesta elämästä, paras kaveri Tiinakin on kokoomukseen kallellaan. Toisaalta raskasta työtä tehnyt äiti on saanut myrkytyksen vaarallisista liimahöyryistä ja indavalisoitunut pahoin. Ennen kodin niin siistinä pitänyt äiti ei kykene enää edes keittämään perunoita polttamatta niitä pohjaan. Aanin on otettava vastuuta kodinhoidosta. Kaiken lisäksi vasemmistolaisten nuorten joukossa on niin kiinnostava Jani Parviainen...

Virkistävä ja aikansa elänyt ovat luonnehdinnat, jotka ensimmäisenä tulevat mieleen Rauha S. Virtasen nuortenromaanista Lintu pulpetissa, joka on avoimen vasemmistolainen. Tänään, eduskuntavaalipäivänä, kirja on temaattisesti ajankohtainen, sillä koululaisilla on vaalit. Maailmankuvaltaan romaani henkii tietenkin mennyttä aikaa. Vuonna 1972 julkaistu romaani katsoo aikaan ennen omaa syntymääni, ja esimerkiksi koululaisten poliittinen aktiivisuus on minulle, 1980- ja 90-lukujen taitteen nuorelle vierasta ja ehkä sen vuoksi niin kiehtovaa.

Lintu pulpetissa on osin hyvin tyypillinen Virtasen teos. Vaikka se käsittelee koululaisten poliittista liikehdintää, ovat sen keskiössä teini-ikäiset lapset ystävyyteen, rakkauteen, kotiin ja koulunkäyntiin liittyvine kipukohtineen. Esimerkiksi aina niin ihanat ja nostalgiset Selja-kirjat (joista olen osin kirjoittanu täällä) tai hauska ja reipas Tuletko sisarekseni kuvaavat samoja teemoja, joskin niissä yhteiskunnallisuus ilmenee enemmänkin arjen kuvauksena, esimerkiksi Seljojen toiseksi vanhimman tyttären adoptiotaustan tai Tuletko sisarekseni -romaanin uusperhekuvauksena. Lintu pulpetissa jäi Virtasen tuotannossa viimeiseksi romaaniksi ennen kahta 2000-luvulla julkaistua uutta Selja-kirjaa. Aanin ja hänen ystäviensä kuvauksen paras rinnakkais- tai vertailukohta lie kahta vuotta aiemmin ilmestynyt Joulukuusivarkaus, joka niin ikään keskittyy luokkaeroihin.

Yhteiskunnaluokka onkin taistelun alkusyy: Anna Lealla on kaikki syyt olla vasemmiston puolella. Oman perheen kokemukset ja toisaalta uskovaisuudesta kumpuavat ihmisyyden kysymykset molemmat vievät Aania kohti yhteiskunnallisten epäkohtien havaitsemista. Virtanen keskittyy politiikkaan voimallisesti: hän huomioi nuorten omaksumat marxilaiset opit ja tuo esille myös koulun rehtorin ja opettajakunnan oikeistolaiset näkökannat, teoksen maailman eräät epäkohdat.

Linnusta pulpetissa puuttuu osin se viehätys, joka tekee Seljoista niin ajattomia. Tunnelma on paikoin ankea, surkeakin, mutta toisaalta vastakkainasettelun aika 1970-luvun alun Suomessa oli ehkä niin suurta, ettei itsenikään ikäinen ihminen pysty sitä täysin kuvittelemaan, vaikka olisi siitä kuullutkin. Virtasen romaanin maailma onkin Neuvostoliiton ihannoinnissaan auttamattoman vanhentunut, mutta uskoisin sen olevan hyvin nostalginen niille, jotka ovat eläneet nuoruuttaan 1960- ja 70-lukujen taitteessa. Ajankuva on viehättävää; Vaikka neuvostovaltio onkin ideaali, ovat rock, rauha ja rakkaus yhtä lailla kapinallisesti ihanteellisia. Janille Aani on Annabel Lee, vaatteet ovat samettia ja intianpuuvillaa ja kirosanana toimii vintura. Eikä Virtanen olisi Virtanen, ellei nuorten maailma olisi hyvin ja herkästikin kuvattu ensi-ihastuksineen ja koulun kirjoitelmineen. Virtanen luo aina sellaisia henkilöhahmoja, joihin voi kiintyä ja joiden haaveiden ja pyrkimysten mukana voi myötäelää.

Poliittisen värin tunnustaminen, oli se millainen tahansa, on virkistävää ja rohkeaa. En osaa arvioida, millaisena Virtasen kirja näyttäytyisi nykynuorille eikä sitä omassa nuoruudessakaan juuri kukaan lukenut - en ainakaan muista kavereideni tätä lukeneen. Romaani ei ole minulle yhtä rakas kuin vaikkapa Ruusunen. Kuitenkin, Lintu pulpetissa pitää sisällään sellaista realismia, joka nykynuortenkirjallisuudesta osin puuttuu ja jollaista toivoisin nytkin julkaistavan enemmän. Kaikkine pusuineen ja koulutunnelmineen Virtasen romaani pitää samalla sisällään ihastuttavaa nuorisokuvausta. Se on samalla kertaa vanhanaikainen ja tuore. 

--

Myös Jokke, Hanna ja Liisa ovat lukeneet kirjan.

Rauha S. Virtanen: Luumupuu kukkii

Rauha S. Virtanen: Luumupuu kukkii
Kustantaja: WSOY 1965
Kansi: Maija Karma
Sivuja: 270
Kotimainen nuortenkirja


Ja sitten sytytti. "Preerian keltaruusu"! Siinä oli laulu! Kun se tuli radiosta, Kati näki aina koko preerian aaltoilevan edessään, kuuli ratsujen kaviot ja paimenten huudot. Hänen poskensa alkoivat hehkua. Uskaltaisiko? Miksei? Luokan oli aika jo lopultakin kuulla muuta kuin tuota lallatusta. Ja kun hänen vuoronsa tuli, hän heläytti kirkkaasti:
- Minä keltaruusun kerran
näin mailla Texasin [--]

1980-luvun puolivälissä, jo kolmisenkymmentä vuotta sitten olin pieni partiolainen. Partiolaulujen kirjassa oli yksi kappale ylitse muiden: "Preerian keltaruusu". Samoihin aikoihin luin kirjaa, jonka päähenkilö oli osin kuin minä, kirjoittava ja haaveileva tyttö. Samalla hän oli paljon rohkeampi ja lähtöisin vanhemmasta ajasta. Hän puuhasi ystäviensä kanssa Timbuktu-nimistä sirkusta ja 60-luvun varhaisteininä pyrki oppikouluun.

Tuo tyttö oli ja romaanihenkilönä on tietenkin iäti Kati Pihka, Rauha S. Virtasen lastenromaanin Luumupuu kukkii keskeishenkilö. Pidän kuta kuinkin kaikista Virtasen kirjoista, vain Kiurut laulavat tuntuu lapsuusmuistoissani jotenkin synkeältä ja vieraalta. Blogissani olen aiemmin esitellyt Virtasen kirjoista Ruususen, Tuletko sisarekseni ja Joulukuusivarkauden. Selja-sarja on minulle Virtasen tuotannosta se rakkain, mutta lapsena kiinnityin voimakkaasti myös "Puutarhurin Katiin" ja kirja taisi ollakin ensikosketukseni Virtasen tuotantoon. Nyt aikuisena olen jo useasti aikonut lukea teoksen uudelleen, mutta tein sen vasta viime viikolla kotipihamme luumupuun kukkiessa ensi kertaa koskaan.

Lapsuuden suosikkikirjojen lukeminen voi tarjota nostalgiaa, pettymyksiä tai uusia huomioita rakkaasta teoksesta. Virtasen kirja tarjosi lähinnä nostalgiaa - hauskan, lämpimästi kirjoitetun romaanin 1960-luvun lasten turvallisesta arjesta ja pienistä sattumuksista. Kirjailijan tuotannosta Luumupuu kukkii on varmasti kaikkein eniten lastenromaani, joka tarjoaa aurinkoista luettavaa ja joukon arkisia sattumuksia. Onneksi se on kaareltaan varsin ehjä. Siinä on kaksi keskeistä tarinalinjaa: Sirkus Timbuktun onnistuminen ja oppikoulun pääsykokeet, mutta väliin mahtuu myös katkeran oloisen Siina-piian tarina, isän valmistautuminen puutarhureiden kilpailuun sekä kaikenlaisia koululaisten välisiä suhteita.

Kirjassa, jossa ilmakin on "lavli", on paljon kaikkea ihanaa - ja paljon vaikutteita Lindgreniltä ja Montgomeryltä. Katin mielikuvitusystävä Stella ja Sinisen savun kylä voisivat olla kuin varhaimmista Anna-kirjoista, Pihkojen keittiö taas edustaa marikkimaista idylliä. Kyllä minäkin viihtyisin keittiössä, jossa on kuusiruutuiset ikkunat, värit mansikanpunaista, valkoista ja mustikansinistä ja jossa koko perhe kotiapulaista myöten syövät yhdessä. Ja Pihkojen puutarha punaluumupuineen on sekin melkoista unelmaa.

Kati on mainio sankaritar, joka muistuttaa monien koti- ja ulkomaisten tyttökirjojen hahmoja. Hän on omapäinen ja uppiniskainen, mutta kuitenkin herttainen ja pohjimmiltaan optimistisella tavalla huoleton: mitä siitä, jos ei pääse oppikouluun, voi mennä naimisiin ruhtinaan kanssa, kuten Monacon Grace! Kati pohtii paljon ystävyyssuhteita sekä lasten ja aikuisten maailmojen erilaisuutta. Vanhemmat odottavat Katilta pääsyä oppikouluun, opettaja hyvää käytöstä ja niin edelleen. Toisinaan odotukset ja maailmat kohtaavat ja ankaralta vaikuttavalla aikuisella voi olla hymynkare suunpielessään.

Hyvistä teemoistaan huolimatta Luumupuu kukkii jää ainakin minun kohdallani sinne lapsuusnostalgian kuvitteelliseen laatikkoon, yhdeksi mukavaksi kirjaksi monien muiden joukkoon. Sen henkilöhahmoihin ei voi samastua samalla tavalla kuin Seljan tyttöihin eikä se ole yhtä ravisteleva kuin edelleenkin varsin raikas Ruusunen. Katin ja muiden timbuktulaisten maailma on aurinkoinen, herttainen ja pohjimmiltaan hyvin huoleton. Lastenromaanina Luumupuu kukkii on mainio, eläväinen ja helposti pidettävä. Se tarjoaa hyvää tuulta suloiseen alkukesään, hedelmäpuiden kukinta-aikaan.

---
Maria kirjoitti kirjasta muutama kesä sitten.

Kirjabloggaajien joulukalenterin 16. luukku: jouluinen kirjamatsi

Kirjamatsi 3: Tyttökirjojen joulu

Louisa M. Alcott: Pikku naisia 1896 ja
Rauha S. Virtanen: Tapaamme Seljalla 1957
Molemmat WSOY.


Kris vilkaisi isää hiukan närkästyneenä. "Sinun mielestäsi ei siis ole tarpeen keittää riisipuuroa, ei laittaa lanttulaatikkoa eikä rosollia. Et kai kaipaa joulukakkuakaan", hän motkotteli ja lisäsi äkkiä luetteloonsa seuraavan muistiinpanon: "Älä unohda mantelia joulupuurosta."
"Älä jännitä niin kamalasti", rauhoitteli isä.
Dodo nousi. "Olkaa nyt ihan hiljaa ja ajatelkaa joulua".--
- Tapaamme Seljalla

Sellaista joulupäivää ei totisesti ole koskaan syöty kuin sinä päivänä Marchin perheessä. Lihava kalkkuna oli näkemisen arvoinen, kun se kannettiin pöytään komeana, ruskeaksi paistettuna ja koristeltuna. Luumuvanukas suli suussa, samoin hyytelö, jonka äärellä Amy hekumoitsi kuin kärpänen hunajassa. --
- Pikku naisia


Joulu on suosikkivuodenaikani (ja kyllä joulusta voisi melkein oman vuodenaikansa laatia!), mutta minulla ei ole nimetä mitään yhtä tiettyä joulukirjaa, johon palaisin vuosi toisensa jälkeen. Aloin pohtia joulukirjoja Tarinauttisen hämärien hetkien kysymyksen jälkeen ja hoksasin, että vaikka minulla ei ole varsinaista joulukirjaa, on minulla liuta kirjoja, joiden joihinkin lukuihin tai kappaleisiin palaan mielelläni juuri joulun alla. Nämä kirjat ovat aina nostalgiaa täynnä, koska ne ovat läpi elämäni kulkeneita lasten- ja nuortenkirjaklassikoita. Parhaita joulukirjoja ovat Astrid Lindgrenin teosten talviset luvut, mutta monien tyttökirjojen joulukuvaukset saavat minut miltei hartaaksi. Tuon joulumielen nostamiseksi jatkan nyt hieman unohtunutta Kirjamatsi-sarjaani (jonka aiemmat kaksi osaa ovat käsitelleet äänikirjoja ja Agatha Christietä) ja panen kaksi suosikkikirjaani kilpasille keskenään.

Louisa M. Alcottin Pikku naisia ja Rauha S. Virtasen Tapaamme Seljalla ovat eri aikakauden ja eri maanosien kirjallisuutta, mutta niillä on paljon yhteistäkin: molemmissa on neljä siskosta, kummassakin sota-aika vaikuttaa elämään (Pikku naisissa eletään Yhdysvaltain sisällissodan aikaa, Selja-sarjassa Suomi on jo jälleenrakennuksen kasvuvauhdissa, mutta 1950-luvulla tyttöjen isä on juuri palannut sairaalasta ja naapurissakin asuu puoliksi sotaorpoja) ja joillakin siskoksilla on taiteellisia ja kirjallisia tavoitteita, pieniä romanssinpoikasiakin on ilmassa. Mutta miten Marchin ja Seljan perheissä vietetään joulua? Kumpi saa enemmän joulupisteitä seuraavissa neljässä kategoriassa: sää, jouluherkut, taideosuus ja joulun "ihme"?

Ei-niin-tiukka kirjamatsi (osa 3) alkakoot: Marchit vs. Seljat

Sää
Pikku naisia
Ensimmäisessä joulussa sää mainitaan harmaaksi ja koleaksi. Luulen, että maassa on lunta, mutta sää ei ole keskeissä sijalla joululuvussa. Toisessa joulussa on omasta mielestäni huolestuttavan leutoa, mutta Marcheille leuto sää ennustaa ihanaa joulupäivää. Lopulta pihalla seisookin muhkea lumityttö.

Tapaamme Seljalla
Aamulla on hämärää, mutta valkoiset kinokset häämöttävät ikkunan takana. Lintukin saa lyhteensä ja joululukua seuraavassa luvussa Margarita ja naapurin Ari hiihtelevät iloisesti.

Kinokset vievät pisteet Seljoille
Marchit 1 - Seljat 2


Jouluherkut
Pikku naisia
Ensimmäisessä joulussa Marchin perhe vie aamiaisensa joululahjaksi köyhälle perheelle: sinne menevät kermat ja pullat ja puurotkin. Illalla äiti on loihtinut herkkuja aina jäätelöstä kakkuihin ja ranskalaisiin suklaamakeisiin. Toisessa joulussa on muhkea kalkkuna, luumuvanukasta, hyytelöä ja maljojakin juodaan ja juttuja kerrotaan.

Tapaamme Seljalla
Krisillä on joulustressiä ruoasta, mutta jouluaterialla on tarjolla kaikki perinteiset suomalaiset jouluruoat: laatikot, kinkku ja puurosta löytyvä mantelikin. Jouluaattoillassa tuoksuvat vielä omenat.

Marchien yltäkylläisyys ja maljojen nostelu vie voiton - nippa nappa
Marchit 2 -  Seljat 1

- Puolivälissä tilanne on tasan 3 -3

Joulun taideosuus
Pikku naisia
Ensimmäisessä joulussa Marcin tytöt  Meg, Jo, Beth ja Amy esittävät Synkkä metsä -nimisen näytelmän, jossa roolijako ja lavastus ovat kotikutoisesti kohdallaan. Alcott kuvailee näytelmää pitkään, se vie ison osan luvusta. Toisessa joulussa lausutaan joulurunoja ja heikoissa voimissa oleva Beth jaksaa vielä soittaa pianoa ja laulaa. Nyyh.

Tapaamme Seljalla
Tytöt ovat peripohjoismaiseen tapaan askarrelleet tonttu-ukkojen punaisia rivistöjä sekä tehneet itse pieniä kuusia ja kynttilöitä joulupöytää koristamaan. Perhe piirtää ja maalaa jokavuotisen joulukuvan. Virva on kirjoittanut sadun, joka on julkaistu lehdessä.

Huh, taiteellisia perheitä! Pisteet on pakko jakaa tasan
Marchit 2 - Seljat 2


Joulun ihme
Pikku naisia
Ensimmäisessä joulussa Marchit ovat oikeita laupeita samarialaisia, kun antavat oman aamiaisensa köyhille. Toisessa luvussa tapahtuu miltei itkettävä ihme: sotakokemustensa vuoksi sairastunut isä tulee kotiin ja kaikkien sydämet ovat tulvillaan. Marchin perhe saa parhaimman mahdollisen joululahjan ja kaltaiseni "itkemätön lukija" pyyhkii silmäkulmiaan.


Tapaamme Seljalla
Joulun ihme ovat tyttöjen isän ja tämän uuden vaimon Rean kaksospojat, jotka saavat lempinimet Romulus ja Remus. Joululapsen äitinä on mieleni tietenkin aika herkkä jouluvauvoille, mutta toisaalta vauvat ovat kastella Virvan kirjoittaman joulusadun. Joulun jälkeen Margaretakin saa oman ihmeensä, jota en tässä paljasta, sillä kenties joku innostuu Selja-kirjoista enkä halua paljastaa yhtä sokeria kirjan pohjalla.

Nyt meni vaikeaksi: isän kotiinpaluu vai kaksosvauvat?
Lukemisen aikainen liikutus vie pisteet Marcheille 2 - 1


Bonus
Pikku naisissa on kaksi joulua. Romaanin kaari kulkee joulusta jouluun, mistä yksi lisäpiste.
Marchit 1 - Seljat 0


Tuomio
Sekä Marcheilla että Seljoilla on joulutunnelma kohdillaan. Vaikka tuntuu vaikealta, on valittava voittaja eikä tässä matsissa oikeita eroja tullutkaan. Kuten varmasti ehditte jo pisteistä laskea, on Lumiomenan kolmannen kirjamatsin ja Kirjabloggaajien 16. joulukalenterin luukun voittanut Pikku naisia pistein 8 -6.

Leppoisaa ja kilpailu- tai kilvoitteluvapaata joulunaikaa!


P.S. Kirjabloggaajien joulukalenterin edellinen luukku avautui Tintin Tarinoiden taikaa -blogissa. Huomenna joulukalenteri lennähtää aina Norjaan saakka, Lue! Les! -blogin Reetan luo. Kaikki joulukalenteriin osallistuvat kirjablogit on listattuna esimerkiksi täällä.

Rauha S. Virtanen: Joulukuusivarkaus

Blogijoulukalenterin luukku 1/4
Rauha S. Virtanen: Joulukuusivarkaus
Kustantaja: Wsoy 1970
Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen
Kotimainen nuortenromaani
Sivuja: 212

- Noo mulla on paljon enemmän menoja kuin sulla, sanoi Eira. - Miten sä voit kuvitella, että mä ruinaisin rahaa äidiltä tupakkaan tai meikkeihin tai jazzkonserttiin tai diskoon tai vaikka sukkahousuihin. Eihän sen rahat riitä mihinkään.
Se oli tietenkin totta. Äidin palkka konttoristin hommasta oli kuusisataa kuussa ja sillä piti elättää kuusihenkinen perhe. Nyt isä ollut työttömänä kohta vuoden.

Ensimmäisten Seljojen herttainen realismi tai Ruususen romanttinen herääminen ovat melko kaukana Rauha S. Virtasen poliittisesta nuortenromaanista Joulukuusivarkaus (1970), jossa Suomi on kahtiajakautunut hyvin köyhiin ja erittäin vauraisiin perheisiin, jotka vieläpä asuvat vastapäisissä taloissa.

Nurmen lapsiperhe asuu vuokralla huonokuntoisessa puutalossa. Isä on työtön ja sairasteleva kirvesmies, äiti pienipalkkainen konttoristi. Perhe yrittää tulla toimeen vähällä, vaikkei edes joulukinkkuun ole varaa, makeisista tai joulukuusesta puhumattakaan. Perheen vanhin poika Jarkko työskentelee kukkakaupan lähettinä, sosialistitytöksi nimetty Eira puolestaan postissa. Pikkusisko Mariliisa on kokee naiseksi kasvamisen hämmentävänä, sillä hän on oikeastaan lapsi vielä. Ilu on vielä pieni poika. Nurmien vuokraisännän perhe, vauraat Raikalat asuvat hulppeassa omakotitalossa. Kokoomuksen nimiin vannova isä on tyrannimainen mies, joka uskoo selvästi ajatukseen ken piiskaa säästää, se lastaan vihaa. Hän karaisee lapsiaan varmasti hyvää tarkoittaen, mutta katkeruutta synnyttäen. Ei olekaan ihme, että Eiraan rakastunut Jusse on osin isäkapinansa vuoksi alkanut viettää aikaansa vasemmistolaisten nuorten illoissa. Jussen nuoremmat sisarukset eivät asioita kovin paljon kyseenalaista, sillä heidän elämänsä on varsin mukavaa sellaisena kuin se on. Täynnä isäänsä kohtaan tuntemaansa raivoa Jusse kannustaa Eiraa ja Jarkkoa varastamaan joulukuusen isänsä metsästä.

Joulukuusivarkaus on poliittinen nuorisoromaani. Se käsittelee politiikkaa toisaalta yhteiskunnallisena sukupolvikysymyksenä, toisaalta Suomessa 40 vuotta sitten käynnissä ollutta poliittista liikehdintää kahden perheen yksilönäkökulmasta. Eira on äärimmäisen tiedostava nuori. Osin hänen poliittisuutensa johtuu ihmeellisestä radikaalinuorten johtajasta Lennistä, osin siitä, että hän huomioi oman elämänpiirinsä epäoikeudenmukaisuuden. Vaikka Nurmen perheen äidin olisi asemansa vuoksi edullista kuulua SKDL:ään, häpeää ja pelkää hän tyttärensä poliittisuutta, tämän seinälleen ripustamia Che Guevaran ja Ho Tsi-Minhin kuvia. Raikalat ja Nurmet, Jusse ja Eira, teiniliitto, SKDL, kokoomus, koulu, kirkko ja koululaisliikehdintä kuvastavat kaikki 1970-luvun alun kaupunkilaista Suomea. Varastettu kuusi saa roolin kahden eri leirin ja eri sukupolvien tarinassa, jonka ratkaisunhetket käydään aivan joulun kynnyksellä.

Eira kohotti kauluksensa pystyyn, ei siksi että hänen olisi ollut kylmä vaan sen takia, että hän halusi eristäytyä äidistä, mokomasta pelkuriraukasta.
Mitään se ei uskaltanut. Omalla työpaikallaankaan se ei ollut ikinä ruvennut lakkoon, ei kuulemma silloinkaan, kun oli ollut yleislakko. Se selitti, että sitä olisi pidetty kommunistina ja pantu pois kun pienikin syy tulisi vähentää väkeä. Kaiken aikaahan konttoreita rationalisoitiin ja naisia pantiin pois. Toisetkaan konttoristit eivät ruvenneet lakkoon. Sen päätyttyä he kuitenkin ottivat tyytyväisinä vastaan palkankorotukset, jotka toiset olivat heille taistelleet.

Joulukuusivarkaus on minulle nostalgiakirja samalla tavalla kuin kaikki muutkin Virtasen romaanit kahta uusinta Selja-kirjaa lukuunottamatta. Luin Eiran ja Jussen tarinan ensimmäisen kerran 1980-luvulla. Silloin muistin hämmentyneeni kirjan avoimen oloisesta seksuaalisuudesta: kuukautisten alkamisesta sekä ahkerasta pussailusta. Pohdin silloinkin perheiden köyhyyttä, mutta yhteiskunnallisen näkökulman ymmärtämiseen olin ilmeisesti liian nuori lukija, sillä vhs-nauhureiden ja kanarianmatkojen aikakautena teinivuosiani viettäneenä en uhrannut kovinkaan monta ajatusta kirjan vahvaan poliittisuuteen. Nyt aikuisella lukukerralla romaani aukeni ehkä yllättävänkin ajankohtaisena, sillä paljon puhutun prekariaatin aikakautena tuloerot tuntuvat kasvavan ja yhteiskunta ainakin osin eriarvoistuvan. Tämä kaikki antaa tietenkin oman lisäpainonsa Virtasen hienolle romaanille, vaikkei Suomea silloin ja nyt voi tietenkään asettaa rinnakkain.

Vaikka Joulukuusivarkaus on poliittinen, on se samalla hyvin kotoinen kirja nuorille aikuisille. Se kurkistaa 40 vuoden takaiseen Suomeen, mutta siinä on läsnä samaa lämmintä, humoristista ja tarkkaa perhe- ja henkilökuvausta kuin Virtasen muissakin kirjoissa. Kaikkein tärkein ja rakastettavin ulottuvuus Joulukuusivarkaudessa on Virtasen kertojanääni. Hän osaa luoda uskottavia henkilöhahmoja, joista on helppo pitää. Kukaan ei ole selvästi hyvä tai paha, edes kaikkein tyrannimaisin aikuinenkaan. Virtasen kerrontaa on yksinkertaisesti ilo lukea, sivu toisensa jälkeen kääntyy kuin huomaamatta. Virtanen taitaa koululaismaailman kuvauksen, osaa kertoa nuorten epävarmuudesta ja kompleksisuudesta sekä näyttää perheet arkitouhuissaan. Myös ajankuva on ainakin jälkikäteen luettuna hallussa: Hair-musikaali valloittaa maailmaa, vasemmistonuorten levylautasella soi Lautanen Guatemalan verta, kokoomusnuoretkin osallistuvat taksvärkkiin ja milläpä muulla nimellä maalta tullut kirjoittajatyttö Seija lähettäisi tekstejään lehden nuortenpalstalle kuin Allison?

Joulukuusivarkaus on ennen kaikkea hyvä romaani, jolle soisin samanlaista blogisuosiota kuin vaikkapa Ruususelle aiemmin tänä vuonna. Ja nyt jos koskaan on tämän kirjan aika.

****+ (ei yllä ihan samaan rakastettavuuteen kuin Seljat tai vaikkapa Ruusunen, mutta kuitenkin erinomainen ja puhutteleva kirja.)

Rauha S. Virtanen: Ruusunen

Kuukauden tyttökirjaklassikko
Rauha S. Virtanen: Ruusunen
Kustantaja: Wsoy 1968
Kansikuva: Maija Karma
Kotimainen nuortenromaani
Sivuja: 268

Niina ojensi kätensä ja hiveli viileää omenaa, joka riippui oksassaan vaaleana kuin kuu, kasteenraikkaana, rauhallisesti kypsyvänä. Oli liian aikaista poimia sitä, se oli vielä kova, siemenet sisällä valkoisina.
Jostain läheltä kuului askelia, Niina säpsähti. Nähdessään Antti Rannikon ilmestyvän puiden lomasta hän vetäisi äkkiä kätensä irti omenasta, oksa heilahti ja omena irtosi, putosi maahan pehmeästi moksahtaen.

17-vuotias Niina Lähde elää turvattua lukiolaisen elämäänsä omakotitalossa Vaahteratiellä yhdessä vanhempiensa sekä siskojensa Susannan ja Tuiren kanssa. Materiaalisuuteen saakka keskiluokkaisen perheen elämä muuttuu, kun naapuriin muuttaa kolmekymppinen kirjailija Antti Rannikko perheineen. Kirjailijoita palvova runotyttömäinen Niina tutustuu Anttiin ja rakastuu tähän. Hänen rakkautensa ei jää vaille vastakaikua, vaan avioliitossa opettajavaimonsa Annariitan kanssa elävä Antti alkaa suorastaan piirittää Niinaa. Vastaako imarteleva rakkaus Niinan unelmiin? Onko kirjailijamies Niinan uhman ja uhrausten arvoinen? Saako Niina rakastua vanhempaan mieheen: kuka tekee väärin ja millaisin seurauksin?

Rauha S. Virtasen ensimmäinen aikuisnuorille suunnattu romaani Ruusunen (1968) on kertomus kielletystä ja kipeästä rakkaudesta sekä siitä vallankäytöstä, jota ei-fyysiseen seksuaalisväritteiseen, rakkauteen liittyy. Se on sekä Niinan että osin hänen Tuire-siskonsa kehitystarina, joka kulkee yhdeksän kuukauden, Niinan abiturienttivuoden, kaaren syksystä kevääseen.

Ruususessa Rauha S. Virtanen kuvaa hienosti niin aikuisuuden kuin alkavan keski-iän (ja 1960-luvulla nykynuori kolmekymppinen alkoi olla jo keski-iässä, itse liki nelikymppisenä pystyin samaistumaan Rannikon perheen elämään) ahdistusta ja suoranaista kriisiä, mutta varsinaisesta angstisuudesta kirjassa ei ole kyse. Ruusunen on myös kertomus kotimaisesta keskiluokkaisesta ydinperheestä, kirjoittajaelämän kuvaus sekä valtavan kaunis ja kuulaankirpeällä tavalla syksyisen luonnon ylistys. Kouluhippoineen, Scott McKenzien kappaleineen sekä marimekkoineen Ruususen sisältää myös mainiota 1960-lukulaista ajankuvaa.

Miksi Niina oli kätkenyt kirjat? Noiden idiottimaisten omistuskirjoitusten takiako? Ehkä, mutta oli muutakin.

Luin Ruususen ensimmäisen kerran lukiolaisena, huomattavasti myöhemmin kuin muut Virtasen kirjat. Olen iloinen siitä, sillä ala- tai yläkoululaisena olisin ehkä pelästynyt tai ahdistunut kirjan aihepiiriä. Nyt muistelen, että aikoinani hätkähdin Niinan uhmakkuutta sekä ennen kaikkea Antin peiteltyä seksuaalisuutta. Ruususen uudelleenluenta teki minusta osin lukiolaisen. Pystyin edelleen, pikkulasten äitinäkin, saavuttamaan jotain siitä samasta, jota koin lukiessani kirjaa ensimmäisen kerran. Muistan silloin vierastaneeni ajatusta vanhasta Antista nuoren Niinan haaveena, mutta samalla ihailleeni Niinan kirjoitustaitoa, kirsikanpunaista mokkatakkia, Ruususen huonetta rautasänkyineen sekä ennen kaikkea niitä lukuisia kirjallisia keskusteluja, joita Niina Antin kanssa käy. On kiittäminen Ruususta, että aikoinani löysin Lorcan runot, haaveilin tsehovilaisista omenankukista sekä kirjan kautta koin jotain samalla aikaa pakahduttavaa että vastenmielistä, kiellettyä.

Samat tunteet nousivat minussa nytkin pintaan, mutta aikuisena kavahdin Anttia, vaikka ymmärrän hyvin kirjailijarentun vetovoiman. Kuitenkin ajatus lukiolaistytön ja kolmekymppisen miehen suhteesta tuntuu hurjalta, vaikka Virtasen kirjassa suhde onkin Ruususelle sopiva. Virtanen kirjoittaa heidän tarinansa sujuvasti ja arvokkaasti. Se ei tunnu irvokkaalta toisin kuin Riikka Pulkkisen Rajassa oleva samansuuntainen suhde, josta Sara hiljattain ansiokkaasti kirjoitti. Antin vaimoa Annariittaa kohtaan koin nyt suurta sympatiaa. Mielestäni hän on urhea nainen, joka joutuu kantamaan vastuuta paljosta, ennen kaikkea miehestään. Hän on myös se, joka huomaa Tuiren vaikeudet ja ymmärtää omalla tavallaan Niinaakin. Silti Annariitta ei ole mikään marttyyri. Lisäksi vasta nyt huomasin Niinan äidin, joka oli joutunut luopumaan omista unelmistaan porvallisen idyllin saavuttamiseksi. Hän olisi halunnut toteuttaa taiteellisia pyrkimyksiään, mutta päätyikin toimistotöihin ja itkee nyt itsekseen Ingmar Bergmanin elokuville.

Romaanissa Niina ja koko Lähteen perhe Susanna-kuopusta lukuunottamatta heräävät tavallaan Ruususen unestaan. Aikuisella luentakerralla huomasin Antin olevan on eräänlainen väline, joka tarvitaan ravistelemaan ydinperheen turvattua porvallisuutta. Antista ei tarvitse pitää tai hänen ruutupaitaiseen olemukseensa voi rakastua, mutta olisivatko Lähteet huomanneet Niinan toiveita tai ylipäätään idylliään ympäröivää maailmaa ilman Anttia?

Juuri Ruususessa on tapahtumassa myös laajempi yhteiskunnalliseen nuortenkirjallisuuteen tapahtuva herääminen, joka näkyy selvästi Virtasen myöhemmässä tuotannossa. Niina ja etenkin oikukas Tuire rakentavat omaa maailmankuvaansa, jolla he hakevat irtiottoa vanhempiensa keskiluokkaisesta ja hyvin konservatiivisesta maailmasta. Siskokset keskustelevat uskonnosta sekä siitä, voiko olla yhtä oikeaa uskoa. He miettivät myös Vietnamin sotaa, Hitleriä sekä Hiroshminan pommin aiheuttamia tuhoja. Ruususessa politiikka on vielä sivuroolissa, mutta sitä seuranneissa kirjoissa Joulukuusivarkaus ja Lintu pulpetissa yhteiskunnallisuus on jo keskiössä.

Ruusunen oli muistini mukaan eräs suurimmista virtassuosikeistani muutaman ensimmäisen Selja-kirjan sekä Tuletko sisarekseni-kirjan rinnalla. Parikymmentä vuotta sitten lukiolaisena ihailin Niinan ja Antin kaikkia kirjallisia keskusteluja, vaikka samalla kavahdin Antin hahmoa. Nyt luin kirjan toisin, vanhemman näkökulmasta. Romaanin uudelleenluenta kuitenkin osoitti, että Ruusunen pysyy eräänä suursuosikkinani. Se on minulle samaan aikaan nostalginen, kyseenalainen ja niiden yhteisvaikutuksesta raikas kuin syystuuli Vaahterakadulla.

****½ (sekä nostalgia- että nykypisteillä)

Ruususesta ovat kirjoittaneet myös Maria, upealla tavalla juuri eilen, sekä Booksy, Liisa ja Salla. Siitä on keskusteltu myös Lukupiiri-blogissa.

Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni

- Meidän täytyy perustaa yhdistys, sanoi Mari. - Tuisku-Poukama-liiton vastustamisyhdistys. TPL-VY. - mitäs sanotte? Tässä tarvitaan ripeää toimintaa.
Ulla nyökkäsi tyytyväisenä. - Mitä tehdään? hän kysyi.
- Odottakaa, sanoi Mari. - Minä haen lisää kaakaota. Nyt saatte teevaditkin ja kakkua, jota äiti teki eilen. Hetkinen vaan!

Keskellä sohvaa oleva lihapullalautanen, kirjahyllyssä roikkuvat vihreät sukkahousut, kaakaon tarjoaminen koiran nuoleskelemasta kupista, ratsupiiskalla hakkaava ja lapsensa kokonaiseksi vuorokaudeksi pimeään komeroon sulkeva isä. Tohtori Pekka Poukaman ja kuvaamataidonopettaja Iiris "Irkku" Tuiskun lapset eivät aio sietää sitä, että heidän vanhempansa suunnittelevat avioitumista. Mahdollisen uusperheen uhka on torjuttava keinolla millä hyvänsä, sillä eloisat Tuiskun lapset Mari, Vivi, Nikke ja Riki sekä hillityt Poukaman tytöt Ulla ja Anna eivät voi sietää toisiaan. Tarvitaan lavastamista, valehtelua, ilkeilyä sekä keskinäinen salaseura.

Rauha S. Virtasen nuortenkirjaklassikko Tuletko sisarekseni (Wsoy 1966) sisältää klassisille tyttökirjoille ja koululaisromaaneille ominaista perhe- ja koulutoverikuvausta, mutta vie sen omana aikanaan uuteen kontekstiin, uusperheen syntymään liittyviin karikoihin ja ennakkoluuloihin. Romaanissaan Virtanen piirtää hyvää ajankuvaa 1960-luvun maaseutu-Suomesta. Sormusvesi, Tampereen tienoilla sijaitseva pieni paikka, on turvallinen paikka kasvaa, mutta niin pieni, että tohtorin naimapuuhat käyvät juorujen kautta tutuiksi koko kylälle: jos käännähtää, ihmiset ovat heti kimpussa. Ja vahingon kautta ne ensin kantautuvat myös Vivi ja Nikke Tuiskun korviin.

Kirja etenee juoni- ja episodivetoisesti siten, että avioliittoa vastustavan salaseuran edesottamuksia seurataan selkeänä juonitarinana alkutalvesta seuraavaan sydänkesään, mutta juonen sisällä eri lukuihin on upotettu pieniä episodeja koululaismaailmasta, itsepintaisten sukulaisten kohtaamisesta sekä erilaisista retkistä. Tuisku-Poukama-liiton vastustamisyhdistyksen tempaukset ovat kekseliäitä ja lasten arkipuuhat mainioita, teini-ikäisten Ullan, Annan, Marin ja Vivin keskinäisissä ihmissuhteissa riittää myös ammettavaa ja tietenkin kaikkea määrää kysymys siitä, kuinka lasten salaseura onnistuu tehtävässään.

Punapörröinen pää sukelsi esiin ja Iiris kohottautui istumaan. Tänään oli se päivä. Odotettu, hauska, jännittävä päivä. Hän tunsi itsensä kiihtyneeksi kuin koulutyttö.
Iiris kaivoi kellon uudestaan esiin ja katsoi. Puoli kuusi. Hyvä, hän ehtisi yhtä ja toista valmiiksi jo aamulla. Lapsille oli järjestettävä ruokaa illaksi, ruskea jakkupuku oli tuuletettava - vai panisiko hän sittenkin vihreän? Ei, ei - vihreä oli ehkä hiukan liian huomiota herättävä punaisen tukan rinnalla. Ruskea oli elegantti, sen hän ottaisi.

Tällaisten vanhastaan rakkaiden kirjojen äärellä lukemisen subjektiivisuus nousee esille ehkä vieläkin voimakkaammin kuin uutuuskirjojen äärellä. Lukiessa muuttuu toisaalta siksi lapseksi tai nuoreksi, joka oli lukiessaan kirjaa ensimmäisiä kertoja. Toisaalta on kuitenkin oma pian keski-ikäinen itsensä ja nämä kaksi roolia sekoittuvatkin metkasti tällä aikuisiän lukuretkellä. Muistan, miten nuorena samaistuin toisaalta hillittyyn ja aran oloiseen Ullaan, koska minua itseäni pidettiin hieman samanlaisena, ja toisaalta ihailin reipasta ja silti taiteellista Maria, jollainen olisin halunnut olla. Nyt aikuisena minulle läheisimmäksi ja mietintäni suurimmaksi kohteeksi kasvoi Irkku, Tuiskun sisarusten äiti. Virtanen kuvaa hyvin niitä ristipaineita, joita leskeksi jääneen opettajaäidin mielessä liikkuu uuden ihmissuhteen ja omien omistushaluisten lasten välimaastossa eläessä. Irkku ei halua olla kuin kumipallo, mutta mitä muutakaan hän voisi olla?

Gwen Bristrown Tammikujaa lukiessani mietin, että mitä nostalgiakirjat antavat vuosikymmenten lukukokemusten jälkeen. Tammikujan (ja pikkuleipäkertoimen) myötä onnistuin saavuttamaan jonkun siivun varhaisteini-iästäni, mutta Virtasen kohdalla tilanne on toinen. Olen nimittäin lukenut hänen joitakin teoksiaan myös aikuisiällä, minkä vuoksi ne kulkevat mukanani hieman samaan tapaan kuin L. M. Montgomeryn Annat. Silti jokainen lukukokemus on omalla tavallaan uusi. Tuletko sisarekseni tuntuu raikkaalta ja onnistuneesta ajankuvastaan huolimatta ajattomalta. Kirjan sukupuoliroolit eivät tunnu vanhentuneilta kuin paikoin, sillä sekä Iiris että Pekka ovat sekä arkailijoita että toimijoita ja Poukaman tyttöjen Outi-äiti on tehnyt omana aikanaan hyvinkin radikaalin irtioton jättäessään lapsensa entisen miehensä huomaan ja perustanut oman uusperheensä Helsinkiin. Sen sijaan etenkin tyttöihin kohdistuvat odotukset noudattavat sukupuolistereotypioita; Ullan ja Annan täytyy olla kilttejä ja mukautuvia. Kirjan kehystarina voisikin toisessa kontekstissa, ilman aina läsnä olevaa kotiapulaista tai pianonsoittoa koululaisten illanvietossa, tapahtua edelleen. Lasten, nuorten sekä heidän vanhempiensa neuvottomuus uusperhekuvioiden äärellä on varmaankin ikuista.

Monisanaisena naisena minun on vielä tuotava esiin, kuinka Virtanen on mestari kuvailemaan ihmisten olemusta ja tekoja muutamilla sanoilla. Hänen tavitsee esimerkiksi vain mainita Poukaman isoäidin ryhdikäs olemus ja pitkä ohut ylähuuli, niin lukija saa heti kiinni kyseisen hahmon olemuksesta. Samoin Virtasen luontokuvaus on elävää täydentäen niin Sormusveden asuinympäristön kuin Tuiskun ja Poukaman sisarusten mielialoja: kun lumen muodostama valkoinen tunneli sortuu, näyttää pohja murtuvan myös joltain ihan muulta asialta; Ja kun pääskyset lentelevät taivaalla, alkaa olla selkeytymisen aika.

Muistelin, että Tuletko sisarekseni oli eräs suurimmista suosikeistani Rauha S. Virtasen kirjoista koko Selja-sarjan ohella. Olen lukenut kaikki Virtasen teokset tuoreinta Selja-kirjaa lukuunottamatta. Sekin puute tullee korjaantumaan ennen pitkää, sillä ostin Seljan Tulen ja Lumin kesälomareissuni aikana. Ennen sen lukemista aion palata nostalgisempiin Virtasen kirjoihin, sillä lapsena syvästi rakastamani (totta kai!) Luumupuu kukkii on jo jonkin aikaa odottanut kirjahyllyssäni. On mielenkiintoista nähdä, kuinka ne tulevat - vai tulevatko? - vertautumaan tähän nyt lukemaani.

****½ (en oikein tiedä, voiko näille antaa tähtiä :))

Tuiskun ja Poukaman perhekuvioista on kirjoittanut myös Salla Lukupäiväkirjassaan. Luin tämän kirjan osana Nostalgian jäljillä- sekä Siskoskirjat-haasteita.