Gwen Bristow: Uudet tuulet

Gwen Bristow: Uudet tuulet
Otava 1942
This side of glory 1940
Suomentanut Sinikka Rapola
374 sivua
Yhdysvaltalainen, syvään etelään sijoittuva romaani

Eleanorista tuntui, että tämä hetki oli kuin veitsen terä, joka halkaisi kahtia hänen elämänsä erottaen kerta kaikkiaan sen, mikä oli ollut, siitä, mikä oli tuleva. Hän tuijotti Kesteriä ja näki hänet tänä muutoksen silmänräpäyksenä niin selvästi kuin joskus nähdään suuren tuskan hetkenä. Hän näki hänet sellaisena kuin ei koskaan ennen ollut nähnyt, tämän Kesterin, joka oli saanut kaiken lahjaksi ja jonka ei sen takia ollut tarvinnut koskaan ansaita mitään.

Kesä, joka tuli ja jatkuu kunnolla elokuussa. Lämpimät työ- ja koulupäivän jälkeiset illat uimarannalla, talviturkkiaan heittämättömän ilona tietenkin kirja. Kirja vie melkein oman varhaisnuoruuden lukukokemuksiin ja mummolassa syötyihin pikkuleipiin eikä ihme, sillä kirja on "pikkuleipä-trilogian" viimeinen osa.

Pikkuleipä-trilogia on oikeasti Gwen Bristow'n Louisiana- tai Plantaasi-trilogiana tunnetun romaanisarjan viimeinen osa Uudet tuulet. Sarjan ensimmäisestä osasta Tammikujasta kirjoitin muutama vuosi sitten pikkuleipäkertoimen kera. Tammikuja on viihteellisyydestään huolimatta yllättävän yhteiskunnallinen romaani, jossa etelävaltiolaisen köyhälistön elämää kuvataan rinnakkain rikkaamman väestönosan kanssa. Näiden kahden väliin mahtuu romaani Keskikesä, josta Liisa on kirjoittanut blogiinsa.

Ensimmäistä maailmansotaa ympäröiviin vuosiin ajoittuva Uudet tuulet kertoo jälleen uudesta Larnejen ja Upjohnien sukupolvesta. Kaikki alkaa tammikuusta 1912, jolloin collegesta vastavalmistunut Eleanor Upjohn istuu työleirin esimiehen teltassa ja hoitaa isänsä kirjeenvaihtoa. Eleanorin isä Fred Upjohn on hyvämaineinen rakennusurakoitsija, taustaltaan köyhistä oloista ponnistanut puurtaja. Sattumalta Eleanor kohtaa vauraan puuvillaplantaasin Ardeithin perillisen, komean Kester Larnen, jolle koko elämä on tullut kuin hopeatarjottimella. Ennen pitkää tammikuja Ardeithiin on auki Eleanorillekin, kaikki illalliset, ostokset, tummaihoiset työläiset ja ajanvietto hurmaavalla tavalla tekemättä mitään. Kaikki tietenkin muuttuu, kun velat ja ensimmäinen maailmansota työntävät varjonsa Louisianaankin.

Uusissa tuulissa on yhteiskunnallisuutta hieman vähemmän kuin Tammikujassa. Tämä johtuu varmasti osin siitä murroksesta, joka alkoi Yhdysvaltain etelävaltioissa sisällissodan jälkeen ja jatkuu itse asiassa edelleenkin. Tammikujan jälkeen maailma muuttui ja köyhemmällä väelläkin oli, joskin vain harvoilla, mahdollisuus parempaan elämään. Tätä parempaan pääsyä Upjohnit edustavat hyvin, Eleanor on korkeakoulutettu ja kurkottaa vielä korkeammalle, hyvään avioliittoon. Avioliittokaan ei ole Eleanorille kaiken huippu, vaan hän on se, jonka ottaa ohjat käsiinsä silloin kun niin on tehtävä. Naisten äänioikeudettomuudestakin keskustellaan. Itse asiassa autoilevaa ja kureliivejä välttelevää Eleanoria voisi pitää jonkinlaisena esifeministinä, vaikka romaanin pääpaino onkin sovinnaisessa romantiikassa: aviosuhteen kiemuroissa kaikkien vaikeuksien keskellä. Bristow kuljettaa avio- ja talousongelmia rinnakkain niin, että niistä tulee erottamattomat. Moraali on arvossaan: työhön voidaan panna koko sielunsa.

Uusissa tuulissa olisi aineksia vaikka mihin, mutta romaanin kirjoitusaika, toinen maailmansota, antoi varmasti tilauksen käsitellä ensimmäisen maailmansodan aikaisia ongelmia kevyesti ja nostalgisesti. Silkkien ja puuvillan, illallisten ja raadannan vuorottelusta syntyvä selviytymisromaani auttoi varmasti lukijoita kotirintamalla suuntaamaan ajatuksensa omaan selviytymiseensä. Nykylukijalle romaani tarjoaa ajanvietteen lisäksi viehättävän siirtymän aikaan ja paikkaan, jollaista ei ollut kuin romaaneissa tai elokuvissa, mutta joka edes riipaisee historian tapahtumia, lamaa ja sotaa.

Ja kyllähän Yhdysvaltain etelässä, syvässä (multa)mustassa hedelmällisessä maassa, on aina omanlaistaan lumoa, vaikka sitten uimarannalla tai pikkuleipien kera! Jos kirjallinen, hetkittäin kerronnallista kepeyttä kaipaava mieli halajaa sisällissodan, foxtrotin ja ensimmäisen maailmansodan välisiin vuosiin, ei Bristow'n trilogia ole yhtään hullumpi vaihtoehto.

Gwen Bristow: Tammikuja

"Orja poimii puuvillan ja orja taakat kantaa,
joen vallin rakentaa ja vartioipi rantaa.
Tammikujaa kartanolle neekeri ei kulje lain,
mutt' ennemmin oon neekeri kuin köyhä valkonaama vain!"
(Plantaasilaulu)

Savolainen maatila ja sen hieno kamari, isoäidin leipomat herrasväenleivät, 80-luvun teinipermanentti ja siirtyminen johonkin toiseen aikaan ja paikkaan: Yhdysvaltain syvä etelä, sisällissodan repimä maa, kaksi naista musliinileningeissään ja/tai rääsyissään, puuvillapellot ja suokuume, jättiläispuut, hevoset, hopeiset ovenkahvat, herrasmiehet, sotilaspojat ja petkuttajat. Tutkiessani edesmenneen mummoni kirjoja lapsuudenkodissani löysin vaikka millaisia nostalgiakirjaksi luokiteltavissa olevia romaaneja ja halusin kesälomani aikana elää uudelleen muutaman muiston.

Kirjoista ensimmäisenä luin Gwen Bistrown Tammikujan (Otava 1941; The Handsome Road 1938), koska juuri siihen sekä vintillä luettuihin serkkuni vanhoihin Aku Ankkoihin kiteytyvät mummolaani liittyvät lukumuistot kaikkein kirkkaimmin. Halusin selvittää, voinko saavuttaa edes osan lapsuuteni ja nuoruuteni rakkaimmista lukukokemuksista. Yhdysvaltain sisällissodan aikaan sijoittuva Tammikuja (josta luin vuodelta 1955 peräisin olevan lyhentämättömän käännöksen) on keskimmäinen osa Louisiana-sarjaa, trilogiaa, jonka muut kirjat ovat Keskikesä ja Uudet tuulet.

Tammikujan tarina jakautuu tasaisesti kertoen kahden erilaisista lähtökohdista ponnistavien naisten elämästä. Ann Sheray on nukkemaisen kaunis ja hyväkäytöksinen etelän kaunotar, joka on opiskellut Ranskassa ja jonka elämän tarkoitus on päätyä hyviin naimisiin Ardeithin plantaasin nuoren isännän Denis Larnen kanssa. Marchande! Apporte-nous encore des gateaux!, huutaa tuleva rouva Larne tilatessaan siirappikakkuja leipurilta väkirikkaassa satamassa. Huuto kiirii puolihullun saarnaajan tyttären, rutiköyhän Corrie May Upjohnin korviin. Neljästätoista ikävuodestaan huolimatta Corrie May näyttää jo tarpeeksi vanhalta mennäkseen naimisiin Budge Forresterin kanssa sekä hankkiakseen Lemmy- ja George-veljilleen puunkaatotöitä Denis Larnen omistamalta suoalueelta.

Sekä Ann että Corrie May haaveilevat tulevaisuudesta. Annille tie näyttää olevan suittu varmaksi tammikujan johdattamaan Ardeithiin, kutsujen emännäksi sekä Larnejen perillisen synnättäjäksi. Corrie May puolestaan haaveilee jostain paremmasta kuin mökistä Bugden kanssa: krinoliinista, sherrystä, riikinkukkosulista ja ehjistä hansikkaista. Hän päätyy ompelijaksi Ardeithiin ja naisten elämät kietoutuvat yhteen. Vaikka Ann parhaansa mukaan auttaa Corrie Mayta, on tämän, kuten muidenkin valkoisten köyhien elämä, kurjaa ja katkeraa. Vihan siemen kasvaa Corrie Mayssa niin, että hän puristaa kätensä salaa nyrkkiin ja vääntää huulensa äänettömään raivoon. Pian syttyvä sisällissota muuttaa kaiken sekä Annin että Corrie Mayn elämässä.

Tammien takaa näkyi häikäisevän valkea rakennus, komea kuin kuninkaan palatsi, jonka kattoa kannattivat joka puolelta pylväät. Corrie May oli kuullut puhuttavan tuon talon ihanuuksista - ovenkahvat ja kynttilänjalat olivat hopeaa, satumaisen upeat kiertoportaat, brokardi- ja satiiniverhoja, mahonkivuoteita, niin leveitä, että niihin olisi mahtunut koko perhe nukkumaan! Hän kiipesi alas rattailta upean portin luona. "Menenkö tästä?".

Bristown kirja on viihderomaani, muttei lainkaan tyhjäpäisin sellainen. Vaikka sekä Ann että Corrie May hakevat rakkautta miehiltä ja tekevät sen stereotyyppisesti yhteiskuntaluokastaan pohjautuvien mallien mukaisesti joko avioliiton tai epäonnisten suhteiden kautta, ei Tammikuja johda romanssiin, vaan ratkaisut ovat muualla. Romantiikka jääkin itse asiassa sivurooliin, melkein unholaan, naisten selviytymistarinan varjoon. Toinen Tammikujan monista muista aikansa kirjoista, jopa Margaret Mitchellin rakastettavasta Tuulen viemästä, eroava piirre on se, että siinä keskiössä on valkoinen köyhälistö nk. white trash-luokka, jolla ei ollut sisällissotaa edeltävällä aikakaudella mitään arvoa. En väitä, että Tammikuja olisi Tuulen viemää parempi kirja, päinvastoin, mutta teemoiltaan Tammikuja on suosikkiklassikkoa vakavampi. Valkoisilla ei ole arvoa työmarkkinoilla, koska mustat orjat tekevät kaiken ilmaiseksi ja ovat lisäksi isännilleen tuhansien dollarien arvoisia. Ihmisinä köyhät valkoiset eivät ole mitään, sillä kukaan ei välitä heistä tai heidän sairauksistaan tai kuolemastaan. Bristown näkökulma on selvästi ja onneksi se, että sisällissota mahdollistaa tasa-arvoisemman elämän kaikille muille paitsi plantaasinomistajille. Tasa-arvo ei kuitenkaan tarkoita helppoa elämää tai yltäkylläisyyttä, vaan maa pysyy hajaannuksen tilassa vuosia.

Lisäksi kirjoitusaika antaa kirjalle oman charminsa; Moni raskaskin asia tuntuu jotenkin romanttiselta (sen tosiromanssin puutteen uhallakin!) tai kauniilta. Sota on rumaa ja sieltä palaavat miehet katkeria ja laihtuneita, ruokaa ei ole, vaan on syötävä kaalin ohella jopa rottia. Silti Bristown naisten elämän keskiöön nousevat ehjät tai paikatut hansikkaat sekä kutsut, joita vanhalla yläluokalla ei ole enää mahdollista järjestää.  Jollain tasolla romaanille voisi hakea nykyaikaista vastinetta vaikkapa Kathryn Stockettin Piioista ainakin mitä yhteiskunnalliseen otteeseen, kahden erilaisen maailman yhteentörmäämiseen sekä helppoon ja juonivetoiseen kerrontaan tulee. Myös syvän etelän maisema ja tunnelma muuttuvat eläviksi molempien kirjailijoiden teoksissa, kukapa voisi vastustaa suuria tammia, höyrylaivoja tai herrasmiehiä.

Mielenkiintoista teoksessa on se, että sekä Ann että Corrie May ovat melko raivostuttavia päähenkilöitä. Toinen on kuin oman aikansa Käytöksen kultaisen kirjan sisäistänyt nukke, toinen taas kostonhimossaan myöhempien aikojen saippuasarjoille vertojaan vetävä juonittelija. Silti molempien naisten tarina vetää mukanaan ja nostalgiakirjan mielikuva harteillani eläydyin kirjaan tälläkin kertaa.

Minun on vaikea sanoa, mitä pitäisin tästä kirjasta, jos lukisin sen nyt ensimmäistä kertaa. Ihastuisin varmasti edelleenkin etelän tunnelmaan. Kokisin varmastikin ristiriitaa siitä, miten Ann ja Corrie May ovat rooliensa vankeja koko kirjan ajan, toinen tyhjäpää ja toinen kostonhimoa täynnä, silti molemmat aikakauden pakottamana vahvoja naisia. Ehkä ihastuisin siihen, että nimenomaan voima on naisissa silloin, kun miehet kaatuvat tai petkuttavat. Kerrontaa pitäisin varmasti makuuni liian helppona, mutta vangitsevana. Sen tiedän, että parhaat nostalgiakirjat onnistuvat palauttamaan mieleen jonkin jo eletyn lukukokemuksen. Siinä mielessä Tammikuja täytti tehtävänsä yli odotusteni. Kaiken kukkuraksi äitini oli leiponut herrasväenleipiä tismalleen samalla ohjeella kuin mummoni aikanaan. Eläköön etelän tunnelma ja kaikki isoäidin aikaiset kirjat!

*** (nykypisteet)
***** (pikkuleipäkertoimella)

P.S. Muistakaa Susan Nostalgian jäljillä-haaste. Tämä on toinen kirja, jolla haasteeseen osallistun.