Katja Kettu: Rose on poissa

Katja Kettu: Rose on poissa

WSOY 2018

Kansi Manuela Bosco

284 sivua

Kotimainen, Yhdysvaltoihin sijoittuva romaani

Ja että äiti olisi kirjoittanut minulle kirjeen, voisiko se olla totta, sellainen käsittämättömän lämmin tuulahdus elämässä että menneisyys oikenisi ja solmut aukenisivat ja minä saattaisin kasvaa isovartuksi, ehkei vielä olisi myöhäistä. Ehkä joskus kävisi hyvin tämmöisellekin rukkaselle. Siihen ajatukseen nukahdin.

Lempin äiti, ojibwa-intiaani Rose on poissa. Ehkä karannut, kenties kuollut, joka tapauksessa kadonnut niin Lempiltä kuin Lempin suomalaisjuuriselta isältä Ettulta. Ettu on kadottanut myös muistinsa, yli 40 vuoden ajalta. Minnesotassa kasvanut Lempi tuntee itsensä vieraaksi kaikkialla: reservaatissa hän on finni, valkoinen, muualla taas hänet nähdään intiaanina. Koettaessaan selvittää äitinsä ja myös isänsä arvoitusta, hän kohtaa myös kadonneiden intiaanityttöjen selvittämättömän mysteerin ja koettaa koota omaa fintiaani-identiteettiään.

Katja Ketun upeakantinen Rose on poissa on kirjeromaani. Se koostuu Rosen ja Lempin kirjoittamista kirjeistä: Rosen kirjeet ovat vuodelta 1973, Lempin rakastetulleen Jim Harmaaturkille suuntaamat kirjeet taas vuodelta 2018. Kirjeromaani on minulle usein vaikea laji, mutta Rose on poissa kutsui mukaansa heti ensimmäisestä Lempin kirjoittamasta kirjeestä lähtien. Kirjeissään Rose ja Lempi valottavat kokemuksiaan, kaipuutaan, kuulumisen ja kuulumattomuuden tunnetta, mennyttä ja nykyhetkeä sekä syitä siihen, miksi tilanne nyt on sellainen kuin se on. Kirjeistä muodostuu siis ainekset Rosen poissaolon mysteeriin, mutta paljon enempäänkin.

Romaanin teemat kurottavat – ja pääsevät – moneen suuntaan. Keskiöön nousevat intiaanit ja suomalaiset sekä ne moninkertaiset ennakkoluulot, joita kummatkin ovat joutuneet kokemaan, myös heidän ajatuksensa toisistaan. Rosen kirjeistä valottuvat niin rasismin kokemus kuin se, miten kauhistuttavasti, paholaismaisesti, lapsia kohdellaan uskonnollisessa koulukodissa, jonne heidät on holhoukseen verhotun rasismin siivittämänä sijoitettu. Ettun isän, edesmenneen Heinari Haverisen, toiminnassa taas näkyy amerikansuomalaisiin usein liitetty aatteen palo, lakot ja solidaarisuus työläisiä ja vähäosaisia kohtaan. No finnit, ne on kalpeita intiaaneja ne. Kettu saa Lempin ja Rosen kirjeisiin mahtumaan paljon. Kirjeistä ja kirjeissä Rose rakentaa omaa minäkuvaansa. Kirjeet kuljettavat tarinaa, katsovat syvälle ihmismieleen. Niissä on kauneutta ja hurjuutta, mutaa ja ilmaa ja arkea. Teksti myös liikuttaa. Lukijalle tulee itku viimeistään silloin, kun rikkokuono kohottuu kohti tähtiä (eikä se ole ainoa lukuitku tämän kirjan kohdalla).

Jostain kirjakritiikistä päähäni tarttuivat sanat, joissa kerrottiin miten Katja Kettu on velho kirjailijana, velho sanojen kanssa tai jotain sinne päin. Lukiessani Rose on poissa -romaania ajattelin ihan samoin! Tämän teoksen on kirjoittanut ihminen, jolla on hallussaan sanojen mahti, jonkinlainen taikavoima, jolla pyörittää sekä sanoja ja lauseita että tarinaa. Sellainen taika, joka saa yksityisen, kaikkein yksityisemmän, ja yhteiskunnallisen sovittumaan yhteen, joka saa kaiken tulemaan liki. Minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus. Sanoillaan Kettu pyörittää myyttejä ja realismia, herättää Weendigon ja sudet, yhdistää vanhat maailmat uuteen.

Koska tässä harrastuksessani saan hehkuttaa lukemaani täysillä (tai olla hehkuttamatta, jos siltä tuntuu), niin kerron vielä sen, minkä tämän bloggauksen riveiltä ehkä jo luittekin: Vaikutuin Ketun romaanista. Vaikutuin kaikesta: teoksen tarinasta ja aihepiiristä, lauseista, sanoista, tunnelmasta ja väkevyydestä.

Lempi lemmetyiseni, kun nainen ei muuta voi, tämä muuttuu sudeksi.

Rose on poissa kulki sieluni sopukoihin, muttei jäänyt sinne – ei, koska se lävisti sydämeni.

----

Muualla: Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi.