Katja Krekelä: Riepu ja Iso riipijä (Romisko)

Katja Krekelä: Romisko. Riepu ja Iso riipijä.
Kustantaja: Gummerus 2012
Kuvitus: Sanna Sipi
Kotimainen lastenromaani
Sivuja: 97

Taskulampun kalpea valo häilähteli pihapolulla, kun Riepu kipitti seinänviertä nurkan ympäri talon taakse. Kylmä sadevesi norui suoraan takinniskasta sisään.
"Noudatettava erityistä varovaisuutta", Riepu toisteli itsekseen.
Polttopuut oli pinottu suoraan räystään alle. Riepu kokosi syliinsä klapeja niin paljon kuin arveli pystyvänsä kantamaan.
Samassa hän kuuli kolauksen pihan perältä, Orpanan huvimajan luota.

Muistatteko Romiskon? Tuon kurpitsankeltaisen talon Konikummussa, jossa asuvat muun muassa Riepu, Orpana, Napasika ja Nokivaris. Nyt varjot vilistävät pitkin Romiskon seiniä, tuuli ulvoo ja ukkonen salamoi. Kaikkien aikojen syysmyrsky, Iso riipijä, on saavuttanut Konikummun. Tuuli tekee tuhojaan, saa huvimajankin irti sijoiltaan. Mutta tuhojaan tekee joku muukin. Pitkä musta varjo luo pelkoa ja entisen kauneuskuningattaren neiti Hulina Fokstrotin punaiset sukkahousut varastetaan! Riepukin kuulee oudon kolauksen Romiskon pihapiiristä.

Katja Krekelän Riepu ja Iso riipijä (2012) jatkaa vuosi sitten ilmestyneen Romiskon tarinaa. Lastenromaani liikkuu syysmyrskyisissä maisemissa hieman jännittävässä ilmapiirissä. Sanna Sipin kuvitus täydentää tarinaa tälläkin kertaa - ja taas ihastuttavasti:

Riepu ja iso riipijä on lastenkirja, jonka ilmestymistä odotin innokkaasti ja josta olisin halunnut pitää ihan hurjasti. Pidin kirjasta toki nytkin, Krekelä luo ihan omanlaisensa maailman ja hänen (osin melko) sukupuolettomat hahmot ovat rakastettavavia, juuri sopivan omaperäisiä ja touhukkaita, mutta silti kilttejä ja maailmaa koko olemuksellaan - ja onneksi epäimelästi - parantavia.

Romaanin puitteet ovat erinomaisessa kunnossa: vanha, natiseva kurpitsankeltainen talo, myskyisä vuorokausi, ukkosta ja tuulen ulvontaa sekä tietenkin pahamainen sukkahousuvaras. Riepu ja Iso riipijä sopii erinomaisesti loppukesän kirjaksi, ja vielä paremmin se toimii varmasti syyshämärällä, jolloin tuuli oikeastikin ulvoo nurkissa ja takkatuli rätisee iloisenkodikkaasti. Harmillisesti tunnelmallisesta alkuasettelusta huolimatta Rievun ja Ison riipijän jännitteet eivät täysin kanna. Krekelän teos lupaa enemmän kuin antaa; moni seikkailua orastava juonellinen aihio saa selityksensä turhankin pian ja moni salaisuus selviää jo kirjan puolivälissä. Kirjan alku ja loppu ovat kokonaisuutta paremmat - se, mitä välissä tapahtuu jää vähemmän merkitykselliseksi. Tästä syystä en syttynyt kirjalle täysin, en pitänyt siitä hurjasti, ja kuusivuotiaani tuntui olevan samaa mieltä. Me molemmat kyllä pidimme kirjasta, luin sitä lapselleni ääneen monta lukua kerrallaan ja välillä lapsi luki kirjaa minulle. Minä viehätyin kirjan tunnelmasta, lapsi odotti jännitystä ja ihastui selvästi monipuoliseen henkilögalleriaan.

Edellä nostamieni seikkojen vuoksi onkin suuri onni, että Krekelä kirjoittaa hyvin. Krekelän sujuva teksti ja hänen luomansa tunnelma kannattelevat kirjaa silloin, kun tarina ei aivan vie. Hullunhauskat hahmot, kuten Papattaja-niminen mekaaninen pajukaija, sukkahousurosvon uhriksi joutuva neiti Hulina Fokstrotti sekä tietenkin reippaat ja silti raasut Riepu ja Orpana ilahduttavat läsnäolollaan, (litistyneet) hapankurkkuvoileivät ja keltaisten lehtien pyörre säestävät syksyisen raikasta seikkailua.

Vaikkei kirjan jännitys kanna, on Konikummussa kuitenkin omaa taikaansa eikä näin laadukkaita pikkukoululaisille sopivia lastenromaaneja julkaista yhtään liikaa. Kurpitsankeltaisen talon asukkaissa riittää ammennettavaa varmasti mahdollisiin tuleviinkin romaaneihin.

***½
Kuusivuotiaan kommentit: *** No, mää annan kaks tähtee. Tai kolme. Joo kolme. Kun se oli aika jännä, muttei sit kuitenkaan niin jännä. Miksi se Orpana ja Napasika unohdettiin? Miksi ne ei olleet paljon yhtään mukana?

Krekelän sympaattisen kirjan on lukenut myös Sinisen linnan kirjaston Maria, jonka kanssa olin sattumalta valinnut saman kuvan.

Katja Krekelä: Romisko

Katja Krekelä: Romisko
Kustantaja: Gummerus 2011
Kuvitus: Sanna Sipi
Kotimainen lastenromaani
Sivuja: 127

Orpana löi paputölkin pöytään.
"Tarjoa mitä haluat. Mikään rahamäärä ei saa meitä muuttamaan mieltämme. Romisko ei ole myytävänä."
Pampun hymy hyytyi hitaasti. Hän kohotti kävelykeppiään Orpanan silmien eteen. Riepu kurkisti Orpanan selän takaa ja näki kauhukseen, kuinka messinkisen käärmeen suu avautui. Esiin pisti pitkä, ohut kieli. Käärmeen silmät välähtivät.
"Shh", se sanoi.
"Täällä sinun on turha esitellä näppäriä taikatemppujasi", Orpana sanoi ja tönäisi kepin pois silmiltään. "Meihin ne eivät tehoa".

Vanha ränsistynyt kurpitsankeltainen talo sijaitsee Lehmuskujan päässä. Sen rappusilla kukkivat petuniat ja sen sieltä täältä särkyneitä ikkunoita on paikattu värikkäillä lasinpaloilla. Talo on nimeltään Romisko, joka toimii sekä vanhan tavaran puotina että on ennen kaikkea ystävysten, aran Rievun ja hieman rohkeamman Orpanan koti. Taloon mahtuvat myös kiiluvasilmäinen kummituskissa sekä Mustatakiksi nimetty nokivaris. Eräänä päivänä taloon vyöryy jättimäinen patruuna Polonius Pamppu, joka munkkisokerit suunpielissään ilmoittaa aikovansa jyrätä Romiskon maan tasalle ja rakentavansa talon tilalle munkkipossutehtaan. Ilmoitus on särkeä Rievun ja Orpanan sydämen, sillä eihän omaa kotia rakkaampaa paikkaa voi olla koko maailmassa. Alkaa kamppailu oikeudesta omaan kotiin.

Katja Krekelän saturomaani Romisko (2011) tutustuttaa lukijansa Konikummun pikkukaupungin asukkaisiin aina kaupungin kermasta pienimpiin ja näennäisesti mitättömimpiin, joita Romiskon asukkaat edustavat. Romisko on tarinaltaan klassinen satu oikean ja väärän kamppailusta, pienten oikeudesta omaan kotiinsa. Kun munkkipossu- ja henkselipatruunan puskutraktorit ovat jo Romiskon tontilla, saa pieni Riepu ajatuksen. Mikä se on ja onko Romiskon pelastaminen vielä mahdollista?

Krekelän kirjassa jokaisella hahmolla on perusteltu paikkansa. Tarinan sankarit, Romiskon asukkaat ja kauppiaat, ovat itsestäänselvästi pääroolissa, mutta metkoja ovat myös oikeamielinen Napasika sekä varis Mustatakki. Oma roolinsa on myös esineillä, etenkin Rudolf Rautakoiveksi nimetyllä haarniskalla. Ja vaikka vuoren kokoinen patruuna on parhaiden lastenkirjaklassikoiden veroinen turmelus, on hän samalla kuin suuri surullinen lapsi. Krekelä myös luo hauskoja tunnelmia Polonius Pampun aiheuttaman huolen rinnalle. Kuppi teetä auttaa moneen murheeseen, vanhat hopealusikat kalkattelevat syystuulten ilona ja oikeista sitruunoista tehty kiisseli täyttää maailman parhaimmat sitruunastruudelit. Hullumpaa ei ole jammailu Nokkapokkarokin tahdissakaan, vai mitä:

Mustatakkikin heräsi. Se istahti harmonin kannelle ja alkoi esittää raakkuvalla äänellä lempilauluansa Nokkapokkarokkia. Varisparan sävelkorva ei ollut aivan kohdallaan, mutta siitä ei piitannut kukaan.
Riepu tanssi ja loikki tuolilta toiselle, väliin pöydänkin päällä. He sytyttivät hämärän puodin katonrajaan pieniä, värikkäitä lamppuja ja söivät mansikkahilloa suoraan lasipurkista.

Sanna Sipin mainio mustavalkokuvitus on erottamaton osa Romiskoa. Sipin kuvissa arka Riepu, peloton Orpana, iljettävä Polonius Pamppu sekä tietenkin Rudolf Rautakoipi heräävät eloon ilmeikkäinä ja visuaalisesti ainutlaatuisina. Kuvista löytää paljon pieniä yksityiskohtia, joista voi tehdä riemastuttavia havaintoja. Kuvia olisi saanut olla kirjassa vieläkin enemmän, niin mainioita ne ovat.

Vaikka tarina hyvän ja pahan (tai ainakin keljun) vastakkainasettelusta on tuttu ja ikuinen, on Krekelän esikoiskirja harvinaisen ehjä, viisas ja puhutteleva lastenkirja. Se ei sorru lässytykseen, ei aliarvioi lukioitaan, ei tuo liikaa toimintaa, muttei myöskään pitkästytä missään vaiheessa. Romisko viehättää kaikkien 127 sivunsa ajan. Olisin ehkä kaivannut pientä lisäsyvyyttä Rievun ja Orpanan hahmojen ympärille, mutta näin hyvän kirjan kohdalla uskallan esittää toiveeni siitä, että Krekelä jatkaisi Lehmuskujan väen parissa mahdollisissa tulevissa kirjoissaankin. Silloin Rievun löytynyt rohkeus, Orpanan toimeikkuus, Napasian lojaalisuus ja monet, monet muut luonteenpiirteet pääsisivät vielä paremmin esiin, nythän vasta saimme tutustua heihin kaikkiin. Myös itse taloa voisi hyödyntää enemmän, lempeä kummitustalomaisuus kiehtoo minua kovasti. En ole kirjasarjojen ystävä, mutta lastenkirjojen kohdalla ne toimivat ja Romisko on lastenkirjauutuutena teos parhaasta päästä.

Romiskon otollisinta yleisöä ovat varmasti 6-10-vuotiaat lapset, jotka osaavat lukea itse. Romisko kuitenkin toimii mainiosti myös ääneen luettuna. Se sopii pienillekin kuulijoille, sillä Krekelän kieli on yksinkertaista, muttei tylsää ja itse tarina on jännittävä, muttei aiheuta painajaisia. Luvut ovat lyhyitä, joten esimerkiksi iltasatuna niitä jaksaa lukea pari kolmekin kerrallaan. Oma tyttäreni halusi kuulla Romiskoa sekä ilta- että aamusatuna ja kuunteli Rievun ja Orpanan taistelua kotinsa puolesta täysin hievahtamatta.

Krekelä onnistuu luomaan uniikin satumaailman, jossa on jotain tuttua ja paljon uutta. Kaikki on hieman vinksin vonksin, mutta sydän sykkii lujana paikallaan. Romiskon opetus on löytää ratkaisu pelottaviin asioihin oman itseluottamuksen ja ystävien avun keinoin. Siinä on elämänohjetta meille aikuisillekin.

Esikoulunsa juuri aloittaneen joulutyttöni kommentit Romiskosta: Tää oli hyvä. Ihan paras. Tai ei paras, kun paras kirja on öö-öö, en mä tiedä, mutta oli tääkin. Eikä se kummituskissakaan ollut pelottava, se vaan esitti pelottavaa. Kaikki oli hyviä paitsi Polonius Pamppu. Minä tökkään sitä haarukalla, jos se tulee tänne!

**** (äiti ja tytär samaa mieltä. Tytär vielä vahvisti, että oli se kyllä "tositosi hyvä")

Romiskosta on kirjoittanut myös Kirjamielen Marjis.