Astrid Lindgren: Meidän Marikki (Blogien lastenkirjaviikko)

Blogien lastenkirjaviikko: Rakkain lastenkirjamme
Astrid Lindgren: Meidän Marikki, WSOY 1986
- yhteisnide kirjoista Marikki 1962 (suomentanut Laila Järvinen)
ja Marikki ja Kesäkummun Tuikku 1977 (suomentanut Kristiina Rikman)
Kuvitus Ilon Wikland
Sivuja 373

- Sinä olet ihan hassu, Marikki, sanoo Liisa.
- Nukut aina vaan, vaikka minä kuinka hakkaan vasaralla. Sinä et varmaan kuulisi vaikka tänne tulisi...
Liisa miettii, mitä kamalaa keksisi.
- Vaikka tänne tulisi kannibaali, hän sanoo aikansa mietittyään.

Astrid Lindgren on kirjailija, jonka tuotantoa ihailen enemmän kuin kenenkään toisen lastenkirjailijan - tai voisin varmaan sanoa, että enemmän kuin kenenkään muun kirjailijan. Se on paljon sanottu, mutta Lindgrenin kirjat ovat kulkeneet mukanani lapsuudesta aikuisuuteen ja surusta iloon. Olen kirjoittanut blogiini useista Lindgrenin kirjoista, niistä ihanimmista, siitä ainoasta ärsyttävästä ja yhdestä kauniista, mutta itselleni ristiriitaisestakin. Olen usein kertonut, että oma suursuosikkini on Marikki - tai kaksi Marikki-kirjaa, Marikki sekä Marikki ja Kesäkummin Tuikku, joiden yhteisniteestä Meidän Marikki nyt kirjoitan.

Marikki on alakouluikäinen tyttö, joka asuu perheensä kanssa pienessä ruotsalaisessa kaupungissa 1900-luvun alkupuolella. Marikilla on Liisa-niminen pikkusisko, jonka kanssa hän keksii kaikenlaisia hassutuksia ja ajautuu usein pieniin vaikeuksiin. Hän esimerkiksi hyppää sateenvarjon avulla katolta, myy Liisan orjana ja kiipeää koulun katolle. Marikin isä on paikallislehden toimittaja ja äiti nokkela kotirouva. Perheeseen kuuluu myös Alva-piika sekä kissa ja koira. Marikin oma elämä on turvattua ja mukavaa, mutta naapureidensa ja koulutoveriensa elämää seuratessaan Marikki oppii yhtä sun toista erilaisesta arjesta. Marikin on kuvittanut Ilon Wikland, jota parempaa kuvittaja en Lindgrenin kirjoille keksi. Wiklandin ilmeikkäät hahmot ja idyllisyydessäänkin reippaat miljöö- ja tuokiokuvat tuovat lisää ilmeikkyyttää alkujaankin eloisaan tekstiin:

Marikkia voi pitää koko perheemme yhteisenä kirjasuosikkina silläkin uhalla, että vain tyttäreni ja minä olemme täysverisiä faneja. Mieheni suosikki olisi varmastikin Vaahteramäen Eemeli tai Ronja Ryövärintytär, joka on itsellenikin rakas. Poikani taas pitää melko tasaisesti kaikista, hän on oivaltanut lindgrenläisyyden ytimen ja tuntuu samastuvan kirjojen tapahtumiin. Marikki on se Lindgrenin kirja, jonka olemme lukeneet kaikkein useimmin. Kun automatkalle valitsemme äänikirjaa, on voittaja melko tasaisesti Eemeli tai Marikki, vaikka tarjolla olisi niin Peppi Pitkätossu kuin Andersenin Kauneimmat sadut, Norosen Supermarsu tai Disneyn versioita satuklassikoista.

Miksi Marikki? Voi hyvänen aika, tietenkin Marikki! Aloitanko siitä, miksi Marikki on oma suosikkini vai siitä, miksi se on eräs koko perheemme yhteisistä suosikeista? Nämä kaksi lähtökohtaa toki liittyvät toisiinsa, sillä lapsiperheessähän kirjat ovat usein vanhempien valintoja ja minulle oli itsestäänselvää, että Marikki on yksi niistä kirjoista, jonka tarinan haluan siirtää omille lapsilleni.

Marikki on tyypillinen Lindgrenin realistisen vaiheen kirja. Se koostuu pienistä arkisista episodeista, kuvaa pienen perhetytön elämää eri vuodenaikoina, kurkistaa kodin ja koulun arkeen, vie tappeluihin ja eväsretkille, kertoo toisaalta uusista sannikkaista ja toisaalta toivottomasta köyhyydestä. Se on tunnelmaltaan lämmin ja herttainen olematta lälly tai ylikiltti. Lindgrenin kerronnassa on mukana sopivasti huumoria ja pienesti vakavuutta. Jos Marikki olisi tuoksu, se olisi sekoitus syreenejä, omenia, täimyrkkyä ja joululahjapakettien lakkasinettejä. Mutta Marikki on myös paljon enemmän:

Kun Marikki iloisena ja kiihdyksissään juoksee kohti Rauhalaa, hän törmää portilla Nilssonin setään. Tämä tulee kotiin yhtä selvänä ja happamana kuin lähtikin. Marikki ei ainakaan huomaa mitään eroa.
- Elämä on taistelua, sanoo setä. - Mutta siitä sinä et tiedä vielä mitän, pikku Marikki. Ja ihmiset ovat armottomia. Tässä kaupungissa ei ole ketään, joka lainaisi köyhälle piruparalle kaksisataa markkaa vaikka hän polvillaan rukoilisi.

Lindgren on monissa kirjoissaan varsin yhteiskunnallinen. Vaikka Lindgrenin kirjojen lasten maailma on usein huoleton ja aurinkoinen, monenlaisista sattumuksista koostuva, kuvailee kirjailija usein köyhyyttä, yksinäisyyttä ja kuolemaakin. Kuka voisi unohtaa Eemelin pitämät kestit vaivaistalon asukkaille tai olla myötäelämättä Mio, poikani Mion yksinäisyydessä? Marikki on mielestäni Lindgrenin kirjoista yhteiskunnallisin, sillä Marikissa Lindgren näyttää köyhyyden ja alkoholismin kasvot varsin suoraan, kuitenkin niitä kauhistelematta. Marikin oman perheen elämä on toki suojattua ja turvattua: Kesäkumpu on ihana talo ja kotiarjessa kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Marikissa yhteiskunnan epäkohdat tulevat liki monelta suunnalta: naapurista, jossa Nilssonin setä on alvariinsa juovuksissa ja jossa täti myy sisäelimensä perheen talouden hyväksi, vaikka Abbe-poika leipookin rinkeleitä sen sijaan, että kävisi koulua; koulusta, jossa pöpö-Miian perheellä ei ole varaa isään; pyykki-Maijalta, jonka pienen kodin seinällä taulut varoittavat viinavirrasta ja Alvalta, joka ei kelpaa pormestarin tanssiaisiin, mutta pääsee sittenkin valssaamaan ihastuksensa, naimisissa olevan nuohoojan kanssa. Isäkin ilmoittaa töissään sanomalehdessä taistelevansa "ihmiskunnan vapauden ja totuuden ja oikeuden puolesta".

Idyllin ja yhteiskunnallisen liitto toimii. Marikki puhuttelee niin lapsia kuin aikuisiakin, muttei kadota lindgrenmäistä uskoa ihmisiin. Marikki tarttuu reippaasti toimeen, mutta kuten kenen tahansa lapsen, hänen on etsittävä oma tiensä toimia oikein. Se ei ole aina helppoa eivätkä kaikki ongelmat koskaan ratkea. Marikki ja Liisa saavat silti koko ajan olla lapsia. He voivat liukua jäätä pitkin Omenakumpuun, pelätä naapurissa asuvaa kummitusta ja harmitella päänsä menettäneen suklaapojan kohtaloa.

Kun olin lapsi, lainasin Marikin kirjastosta niin monta kertaa, että äitini ihmetteli luenko minä mitään muuta. Luin kyllä, varmaan puolet lastenosaston tarjonnasta. Jos minun pitäisi valita maailman paras lastenkirja, valintani olisi selvä. Ja jos Marikin leikkisyys ja yhteiskunnallinen omatunto säilyvät lasteni tulevaisuudessa edes hitusen, koen olevani onnistunut kasvattaja.

Mikä on teidän Lumiomenan lukijoiden oma Lindgren-suosikki?

"Kulttuuriviikko": Haltiakuusen alta Musiikkitaloon

Koska olen kirjabloggaajana ja kirja-alan työntekijä, voisi kuvitella että kiidän kirjallisuus- tai kulttuuritapahtumasta toiseen, mutta useimmiten vapaa-aikani kuluu arkisesti lapsiperheen touhuissa sekä tietenkin siellä sohvanpohjalla kera kirjan. Mieluusti harrastaisin kulttuuria enemmänkin, mutta olen pohjimmiltani kotihiiri ja toiseksi 25 kilometrin mittainen matka Helsingin keskustaan ei houkuta kovin usein jäämään työpäivän päätteeksi kaupunkiin. Kotiin on aina kiire! Nyt päättyvä viikko sisälsi kuitenkin harvinaisen paljon mukavia kulttuurimenoja ja kirjakuulumisia.

Maanantaina heti töiden jälkeen poikkesin Otavan kirjakaupassa tutustumassa Miki-minikirjoihin. Miki on hollantilaisperäinen kirjaformaatti, jossa tiiliskivenkin kokoinen kirja saadaan mahdutettua älypuhelimen kokoiseen, joskin toki paksumpaan, formaattiin. Kirjan sivut ovat ohutta ja kestävää "raamattupaperia", minkä vuoksi kokonainen romaani on mahdollista saada pieneen kokoon ilman, että luettavuus kärsii. Otavalla me iltaan osallistuneet saimme lahjaksi Anna-Leena Härkösen romaanin Ei kiitos, jonka väljää taittoa ja mukavaa tuntua olen ihaillut. Luulen, että voisin hyvinkin ostaa Miki-kirjan matkalukemiseksi vaikkapa lentokentältä. Miki-kirjojen lanseerauksesta ovat kirjoittaneet myös Karoliina ja Salla.

Kuten olen joskus kertonut, en tuo työkirjoja blogiini. Nyt kuitenkin teen pienen poikkeuksen, mutta mitään blogiarviota ei ole luvassa. Olen päässyt kustannustoimittamaan kymmeniä ammatti- ja tietokirjoja, joista Anne Helttusen, Annamari Sauren ja Jari Suomisen Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja on eräs kaikkein ihanimmista. Kirja johdattaa niin pieniin mökkeihin ja suuriin tupiin, kartanoihin ja meren rannoille - paikkoihin, joista suomalaiset kirjailijat ovat ammentaneet voimaa teksteihinsä. Teos esittelee tärkeimmät museoina toimivat kirjailijakodit. Nyt viikon sisällä kirjasta ilmestyivät ensimmäiset blogiarviot. Olen enemmän kuin iloinen siitä, että sekä Jenni että Leena ovat pitäneet kirjasta niin, että suosittelevat sitä niin äitienpäivälahjaksi kuin jokaiseen kirjallisuudesta kiinnostuneeseen kotiin.

Torstaina pääsin ystäväporukkani omaan kirjanvaihtoiltaan. Tapasimme seitsemän naisen ja hieman useamman lapsen voimin. Istuimme herkkupöydän äärellä ja vaihdoimme kirjoja. Vein itse tapaamiseen vajaat kolmisenkymmentä kirjaa ja otin mukaani vain kolme itselleni uutta teosta, muun muassa Rimmistä ja Läckbergiä. Olen sitä mieltä, että vaihto oli onnistunut, koska olin kaivannut lisää hyllytilaa ja nyt työhuoneen Lundia vetää taas lisää kirjoja - ainakin hetken aikaa. Meillä on nimittäin kirjahyllyongelma. Talossamme on hyllyjä niin olo- ja työhuoneissa kuin lasten huoneissakin, keittiössäkin on pieni hylly keittokirjoille ja kaikki huonoimmat kirjat ovat päätyneet autotalliin. Siellä on muun muassa mieheni 1990-luvulla keräämiä Dragonlance-pokkareita sekä tämä "Huonon kirjan viikolleni" päätynyt helmi. Huonon kirjan viikko oli niin antoisa, että taidan pitää vastaavan tulevanakin syksynä. Vai mitä mieltä olette?

Suomessa on varmasti maailman paras kirjastolaitos ja monia hienoja erityistehtäviä toteuttavia kirjastoja. Yksi sellainen on näkövammaisille ja muille lukuesteisille suunnattu Celia-kirjasto Itäkeskuksessa. Kävin siellä työasioissa (myymässä Avaimen kirjoja) perjantaina ja ihastuin koko Iiris-taloon. Se on kaunis ja avara ja siellä tuoksuu kirjoille ja puulle, josta talo on rakennettu. Suosittelen Celiaan tutustumista kaikille, jotka nauttivat kirjastovisiiteistä.

Eilen lauantaina teimme autokaupat. Se on niin iso asia, että pakko kertoa täälläkin, vaikkei auto sinänsä kirjablogiin liitty. Tosin viimeisen vuoden aikana olen huomannut, että pystyn lukemaan autossakin, joten toivottavasti uusi auto takaa paljon hyviä lukukokemuksia. Älkää olko huolissanne, en aja ja lue samalla kertaa. En muutenkaan aja kuin silloin, kun on pakko. Suosin julkisia esimerkiksi työmatkoillani.

Eilisen kulttuurimeno ei siis ollut auton koeajo, vaan Radion sinfoniaorkesterin Mio, poikani Mio -satukonsertti Helsingin Musiikkitalossa, jonne menimme koko perheen voimin. Seitsenvuotias tuntui saavan kokonaisvaltaisen elämyksen, ja hänelle Astrid Lindgrenin romaaniin pohjautuva tarina olikin ennestään tuttu. Viisivuotias ihasteli musiikkitalon valoja, mutta alkoi jossain vaiheessa kuiskia, että "milloin tää loppuu, mä en jaksa enää olla täällä." Hienosti hänkin jaksoi ja konsertti oli selvästi hyvä kokemus kummallekin. Itse nautin Timo Hietalan säveltämästä, vuonna 1997 kantaesityksensä saaneesta musiikista, mutta kovasti arvostamani Susanna Haaviston hyvä ääni hukkui paikoin talon akustiikkaan. Mio, poikani Mio ei ole suurimpia Lindgren-suosikkejani, mutta suosittelen hienosti dramatisoitua esitystä kaikille, jos uusia esityksiä vaan on luvassa.

Tuleva viikko sujunee taas vähemmän kulttuurimenopainotteisesti kirjatöiden, arjen ja toivottavasti etenevän kevään merkeissä. Lumikinokset pihamaalla eivät vielä ole kovin paljoa huvenneet, mutta krassit, laventelit ja kesäpäivänhatut odottavat kylvämistään.

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli
Kustantaja: WSOY (v. 1993 painos)
Alkuteos: Bröderna Lejonhjärtä 1973
Suomennos: Kaarina Helakisa
Kuvitus: Ilon Wikland
Ruotsalainen lasten fantasiaromaani

Kaksi kuukautta Joonatan on nyt asunut yksinään siellä. Kaksi pitkää kamalaa kuukautta minun on täytynyt olla ilman häntä. Mutta nyt minäkin pääsen Nangijalaan. Pian, ihan pian minä lennän sinne. Ehkä tänä yönä. Tuntuu siltä kuin se tapahtuisi tänä yönä. Minä kirjoitan äidille lapun ja panen sen keittiön pöydälle, niin että hän löytää sen, kun hän aamulla herää.
Näin minä kirjoitan siihen:
Älä itke äiti!
Nangijalassa
tavataan!

"Älä itke äiti", mutta Astrid Lingrenin Veljeni, Leijonamieli (1973) itkettää jo heti ensimmäisten lukujensa aikana. Kirjan tarina on varmasti tuttu suurimmalle osalle blogini lukijoista. Tämän oletettavan tuttuuden sekä oman lukukokemukseni avaamisen vuoksi kerron tässä tekstissäni kirjan juonenkäänteistä tarkemmin kuin mitä tapanani on, sillä muuten en osaisi eritellä sitä, mikä Veljeni, Leijonamielessä vetoaa enkä sitä, mikä työntää pois.

Veljeni, Leijonamielen tarina alkaa surullisesti. Pikkuveli Korppu, oikeasti Kaarle, makaa sairaana keittiön sohvalla. Toivoa hänen paranemisestaan ei ole. Yksinhuoltajaäiti tekee pitkiä työpäiviä ja Korpun päiviä piristää hänen kaunis isoveljensä Joonatan. Joonatan kertoo Koprulle Nangijalasta, maasta, jonne ihmiset menevät kuolemansa jälkeen. Siellä Korppu tulee onkimaan, ratsastamaan hevosella ja odottamaan isoveljeään, jonka aika lähteä tulee myöhemmin. Toisin kuitenkin käy, sillä Joonatan kuolee tulipalossa ja pelastaa pikkuveljensä hengen. Korppu elää vielä muutaman kuukauden ja seuraa Joonatania Nangijalaan. Elämä Nangijalan Kirsikkalaaksossa on idyllistä: on soma olkikattoinen koti, kiltit hevoset Rimma ja Fjalar sekä ystävällisiä ihmisiä, kuten viisas Sofia sekä kievarin isäntä Jussi, Kultakukko. Onni saa säröjä, kun läheinen Ruusulaakson kylä on kauhistuttavan soturin Tengilin vallan alla. Tengil joukkoineen sekä pelottava lohikäärme Katla pitävät väkeä ikeensä alla. Ihmisiä katoaa, heitä kidutetaan, osa kuolee. Kirsikkalaaksolaiset vastarintaliikkeen ihmiset Sofia johtajanaan pyrkii vapauttamaan Ruusulaakson ja samalla estämään pahan vallan saapumisen Kirsikkalaaksoon saakka. Veljekset joutuvat pohtimaan urheutta, kohtaamaan pahuutta ja petturuutta sekä katsomaan Katlaa silmästä silmään.

Seikkailun tiimellyksessä keskiössä ovat kysymykset elämästä ja kuolemasta sekä ennen kaikkea veljesrakkaudesta:

- Ei ilman minua, sanoin. - Enää sinä et jätä minua kertaakaan. Minne sinä menet, sinne tulen minäkin.
Silloin Joonatan katsoi minua pitkään, ja sitten hän hymyili.
- No jos sinä tosiaan sitä haluat, niin sitten haluan minäkin, hän sanoi.

Veljeni, Leijonamieli on hieno romaani. Se on ansainnut asemansa lastenkirjallisuuden klassikkona ja on valoisien Peppien, Eemeleiden, Ronjan ja ikisuosikkini Marikin kirjoittajan Astrid Lindgrenin tummasävyisistä teoksista tunnetuin. Lindgren kirjoittaa suurella sydämellä, kuten aina. Hänen Korppunsa on pieni ja ulkoisesti arka, mutta sisältä urhoollinen poika, johon väistämättä kiintyy. Joonatan on sankarillinen, hieman vieraammaksi jäävä. Lindgren kirjoittaa veljesten keskinäisestä luottamuksesta niin vahvasti, etten äkkiseltään keksi muita yhtä kiinteitä, yhtä äärimmäisen lojaaleja sisarussuhteen kuvauksia. Veljeni, Leijojamieli pitää sisällään myös muita Lindgrenille tuttuja ominaisuuksia: uskoa hyvään, lasten maailman kunnioitusta ja lasten äänen kuulumista sekä suuren seikkailun tuntua fantasiamaailman syvyyksissä.

Korpun ja Joonatanin tarina on ymmärtääkseni tuonut monille lukijoille lohtua. Se voi olla oikea voimakirja monille, jotka joutuvat kohtaamaan kuoleman, etenkin lapsen kuoleman. Kirja nimittäin katsoo synkkinäkin hetkinä valoon. Mutta romaania voi lukea myös toisin. Olen aina lukenut itseni Lindgrenin hc-faniksi, mutta en lapsenakaan ihastunut Veljeni, Leijonamieleen. Aistin kirjaa lukiessani liian suurta surua. Edellisen kerran luin kirjan ääneen poikaystävälleni vajaat 20 vuotta sitten. Muistelen, että kumpikin nautimme kirjan seikkailusta, mutta itse yllätyin kirjan loppuratkaisun rajuudesta. Nyt luin kirjan yhdessä ekaluokkalaisen tyttäreni kanssa. Kirjan kuolema-teeman vuoksin pohdin kauan, että voinko lukea sen seitsenvuotiaan kanssa, mutta koska Lindgrenin Mio, poikani Mio sekä C.S. Lewisin Velho ja leijona olivat lapseni mieleen, päätin antaa Leijonamielellekin mahdollisuuden.

Se oli virhe ensiksikin lapsen kannalta. Hän pääsi kyllä seikkailun imuun, vaikka aluksi järkyttyikin tulipalosta ja ennen kaikkea Joonatanin kuolemasta. Hän halusi kuitenkin jatkaa kirjan parissa ja selvästi nautti jännittävästä seikkailusta eläytyen kirjan maailmaan. Lopulta hän vaati kirjan toiseksi viimeisen luvun aikana lukemisen lopettamista. Hän koki isoisähahmo-Matiaksen kuoleman liian raskaana, mikä sai aikaan lapsiperheeseen ihan tervetulleenkin aasinsillan keskusteluun kuolemasta. Lapsi kuitenkin kieltäytyi lukemasta kirjaa loppuun. Minä totta kai luin ja kerroin sanallisesti tyttärelleni, että miten Korpun ja Joonatanin lopulta kävi. Luulen, että loppu oli lapselleni melko abstrakti, itselleni se oli kaikkea muuta.

Kirjan loppu, jossa Katlan haavoittama Joonatan hyppää terveen Korpun kanssa uuteen kuolemaan ja samalla uuteen valoon, uuteen maahan Nangilimaan, edustaa monille kaunista uskoa tulevaan ja luottamusta isoveljeen. Itse olen aina, niin lapsena, nuorena aikuisena kuin nyt keski-ikäistyvänäkin kokenut kirjan toisin. Näen, että kirjassa itsemurha on hyvä vaihtoehto, suoranainen ratkaisu, ja että kuolema ratkaisee maanpäälliset, ainakin Nangijalan maan, vaikeudet. Korppuhan on terve ja Kirsikkalaakso vapautettu, mutta hän päättää seurata veljeään tuntemattomaan. En voi mitään sille, että koen Veljeni, Leijonamielen kaikkea muuta kuin lohdullisena kirjana. Koen sen maailmankuvaltaan kyseenalaiseksi.

En silti ala vaatia, ettei kirjaa luettaisi lapsille. Veljeni, Leijonamielessä on paljon hyvää ja viisasta. Enkä myöskään yritäkään kiistää sen klassikkoasemaa tai sen tärkeyttä tai rakastettavuutta. Haluan sanoa vain, että kaltaiseni usein melko analyyttinenkin lukija tuntee joskus liian suurta surua tai tuskaa kirjaa lukiessaan. Veljeni, Leijonamieli muistutti minua siitä, että lukeminen todellakin on subjektiivista ja että raskaitakin lukukokemuksia voi siirtää sukupolvelta toiselle.

Ilon Wiklandin kuvitus sentään on yhtä ihanaa kuin aina ennenkin!
 

En osaa antaa kirjalle tähtiä: tunnistan kirjan erittäin hyväksi, mutta en pidä siitä juuri lainkaan. Yleensä arvotan kirjoja siten, että koetan sijoittaa kirjat genreensä tai julkaisuaikakauteensa sekä suhteuttaa niitä omaan lukukokemukseeni: pohtia, mitä kirja antoi minulle. Näin Leijonamielistä kertova kirja saisi kolme tähteä, mutta nuo keskiarvopisteet eivät kertoisi mitään siitä, mitä mieltä kirjasta olen. Se toivottavasti selviää blogijuttuani lukemalla.

Ekaluokkalainen antaa kuulemma "nolla tähteä, kun siinä on koko ajan vaan kuolemaa ja kuolemaa".
--
Kirjaan ovat ihastuneet Laura ja Villasukka kirjahyllyssä. Sonja luki kirjan hieman varuillaan, mutta piti silti. Morre luki kirjan lapsensa kanssa ja sai hyvin erilaisen kokemuksen kuin minä ja esikoiseni.

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset
Kustantaja: WSOY 2012
Alkuteos: (alkuteoksen nimi puuttuu copy-sivulta, mutta) Pippi Långstrump har julgransplundring 1950/1979
Kuvitus: Ingrid Vang Nyman
Suomennos: Kristiina Rikman
Sivuja: 36
Kuvakirja, Ruotsi

Peppi Pitkätossu
järjestää
joulukuusenriisujaiset
tänä iltana Huvikummussa
. Kaikki lapset
sydämellisesti tervetuloa
pankaa paljon vaatetta päällenne

Eräänä lumisena joululoman päivänä tapahtuu kummia. Pikkukaupungin torin laitaan on naulattu iso kyltti, jonka sisältämässä viestissä Peppi Pitkätossu kutsuu kaikki lapset Huvikumpuun joulukuusenriisujaisiin. Tommi, Annika ja liuta muita lapsia ovat malttamattomia ja kun he saapuvat Pepin kotitalolle, on kaikkialla hiljaista. Missään ei näy edes pientä valonpilkahdusta. Lopulta herra Nilsson, Pepin pieni apina, hyppää Tommin olkapäälle ja ojentaa lapun: Seurkaat jäliä ja syö kääne. Juhla voi alkaa ja kyseessä onkin kaikkien aikojen kekkerit!

Ikisuosikkini Astrid Lindgrenin Peppi-satu Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset (1950) on minulle ennestään tuttu kirjasta Lapsen joulu, jossa se kulkee nimellä Peppi Pitkätossu pitää kuusenriisumisjuhlat. Nyt uutta on Kristina Rikmanin tekemä käännös sekä kuvituksen nelivärisyys. "Ainoan oikean" Peppi-kuvittajan Ingrid Vang Nymanin hauskan kuvituksen ovat värittäneet ja entisöineet Björn Hedlund ja Gustaf Brundin.

"Et ikimaailmassa saa tulla majaan, jos lupaat olla syömättä mitään", Peppi sanoi. "Mutta jos lupaat syödä enemmän kuin kukaan muu, olet oikein tervetullut."

Joulukuusenriisujaisissa Peppi on muista nimeään kantavista kirjoista tuttu sydämellinen ja anarkistinen itsensä. Kaikki lapset mahtuvat Pepin juhliin, herkkuja riittää, suloinen Purkki-koira löytää paikkansa ja kopealle, mutta makean suhteen persolle rouva Hienostolle kerrotaan, mitä isojen ihmisten on terveellistä syödä. En tapaa tehdä juonipaljastuksia, mutta kerron nyt teille blogini lukijoille, ettei isojen ihmisten ole terveellistä syödä kakkua ja karamelleja. Niistä saa vain mahanpuruja ja ikävän olon, opastaa Peppi rouva Hienostoa.

Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset on toisaalta mitä ilahduttavin ja ihastuttavin kirja. Sen tarina on lindgrenmäiseen tapaan sydämellinen ja sopivan anarkistinen. Kerronta pitää otteessaan, Peppi järjestää yllätyksen toisensa jälkeen, jokaiselle on tilaa ja juhlissa tapahtuu kaikenlaisia episodeja, jotka tässä uudessa kuvakirjassa on jaettu pieniksi luvuiksi. Kaikki syrjässä olevat ja hiljaiset tai pienet saavat erityishuomiota, mikä lämmittää lukijan mieltä - Pepin sydän on, tietenkin, puhdasta kultaa! Jos olisin lukenut kirjan ensimmäistä kertaa, olisin ikionnellinen.

Koska olen lukenut vanhan, Irmeli Järnefeltin tekemän käännöksen monta monituista kertaa, en päässyt täysin sinuiksi uuden suomennoksen kanssa. Arvostan Kristina Rikmania tavattomasti. Hän on mielestäni eräs parhaista suomalaisista kaunokirjallisuuden kääntäjistä. Lastenkirjat ovat kuitenkin niitä teoksia, joiden suhteen tulee helposti oltua liiankin konservatiivinen. Sanankäänteiden muutokset ymmärrän, mutta en millään sitä, että herra Tossavainen kulkee kirjassa alkukielisellä nimellään herra Nilsson. Herra Tossavainen on niin vakiintunut ja tunnettu suomalaisella nimellään, että koin miltei tuohtumusta. Ymmärrän toki, että alkukielisen nimistön käyttäminen on suotavaa, mutta sama logiikka ei pätenyt kuitenkaan ihmisten nimiin, vaan vanhan käännöksen ujo pikkupoika Esa on nyt saanut ehkä vielä suomalaisemman (ja mielestäni paremman) nimen Eino. Pihin naisen tavoin löysin kirjasta myös huolimattomuusvirheitä, jotka olisivat korjaantuneet vielä yhdellä vedoksen oikoluvulla. Uudessa käännöksessä on toki paljon hyvää. Se on sujuva ja on hyvä, että teksti on paikoin uusiutunut, napakoitunut ja esimerkiksi vanhan käännöksen Pilkku-koiran muuttuminen Purkiksi suorastaan riemastuttaa.

Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset on ihanaa luettavaa joulun aikaan. Kirja sopii hyvin myös loppiaiseen ja aina nuutinpäivään saakka, koska ainakin itse kuulun niihin, joiden kotona kuusi riisutaan mahdollisimman myöhään. Peppi tuo hyvän mielen; antaa uskoa siihen, että kaikilla on mukavaa eikä kukaan palele. Sannabanana kiteyttää hyvin: Peppi on terästä. Totta!

**** (Jos herra Nilsson olisi saanut pysyä Tossavaisena, olisin antanut viisi tähteä.)

P.S. Ensi viikolla seitsemän täyttävä esikoiseni nimesi tämän kirjan vuoden parhaaksi.

Astrid Lindgren: Maailman paras Katto-Kassinen

Astrid Lindgren: Maailman paras Katto-Kassinen
Kustantaja: WSOY (painovuosi puuttuu, mutta ilmeisesti yhteisniteen ensimmäinen suomenkielinen painos vuodelta 1986, omani hankittu 2010-luvulla)
Alkuteos: Yhteislaitos kirjoista
- Pikkuveli ja Katto-Kassinen (Lillebror och Karlsson på taket 1955)
- Katto-Kassinen lentää jälleen (Karlsson på taket flyger igen 1962)
- Katto-Kassinen kujeilee (Karlsson på taget smyger igen 1968)
Suomentanut: suomentajan tiedot puuttuvat
Ulkomainen lastenromaani, Ruotsi
Sivuja: 381

Hän heitti nopeasti paksut jalkansa ikkunalaudan yli ja kiipesi huoneeseen.
- Kuinka vanha sinä olet? kysyi Pikkuveli, sillä Kassinen vaikutti hänestä aika lapselliselta ollakseen setä.
- Kuinka vanhako minä olen, Kassinen toisti. Siinäpä kysymys. Olen mies parhaassa iässä, en voi muuta sanoa.
Pikkuveli ei oikein ymmärtänyt, mitä se merkitsi - olla mies parhaassa iässä. Hän mietti, mahtoiko itsekin tietämättään olla mies parhaassa iässä, ja kysyi ja varovasti:
- Mikä on paras ikä?
- Kaikki iät, Kassinen sanoi tyytyväisenä. Ainakin minun kohdallani. Minä olen kaunis ja ihmeen viisas ja sopivan lihava mies, hän sanoi.

Suuresti ihailemani Astrid Lindgrenin kolme Katto-Kassis -kirjaa yhteennitova Maailman paras Katto-Kassinen tutustuttaa lukijansa ihan tavalliseen kaupunkilaisperheeseen, jossa asuvat isä, äiti, isoveli Poka, isosisko Pipsa sekä Pikkuveli, joka kokee olonsa usein yksinäiseksi ja haaveilee omasta koirasta enemmän kuin mistään muusta. Eräänä tuikitavallisena päivänä tuo tuikitavallinen pikkupoika näkee ihmeellisen asian: taivaalla selässään olevan ropelin avulla lentävän paksun pienikokoisen sedän. Setä on Katto-Kassinen, maailman paras Kassinen, joka sattumalta asuu Pikkuveljen kotikerrostalon katolla suloisensotkuisessa mökissään. Kassinen on paitsi maailman paras Kassinen, myös maailman paras kukkomaalari, maailman paras köydenvetäjä sekä tuhansien höyrykoneiden omistaja. Uusi, epätasa-arvoinen ja kaikin tavoin uskomaton ystävyys on alkamassa.

Pikkuveli ihastuu itserakkautta uhkuvaan Kassineen, mutta minä olen Katto-Kassisen vihaaja. Tai vihaaja on turhan voimakas ilmaisu, mutta koin lapsena voimakasta harmitusta ja myötähäpeää lukiessani Kassisen edesottamuksista: Pikkuveljen saattamisesta vaikeuksiin, ahneudesta, etenkin kaikkien karkkien ja lihapullien ahmimisesta ja höyrykoneen rikkomisesta, omahyväisyydestä sekä koko ulkoisesta olemuksestakin. Koska julistaudun Lindgrenin hardcore-faniksi ja rakastan melkein kaikkea hänen kirjoittaamansa, minun oli pakko lukea Katto-Kassinen uudelleen nyt aikuisena. Ennen kaikkea halusin selvittää, miksi tuota ropeliselkää niin kovasti lapsuudessani inhosin. Toisaalta halusin tietää, miten omat lapseni, syksyllä koulunsa aloittava kuusivuotias tyttö sekä hänen nelivuotias pikkuveljensä, hahmoon suhtautuisivat.

- Sinäkö otat suklaalevyn? sanoi Pikkuveli hämmästyneenä? Minähän voitin.
- Jos sinä kerran voitit, niin ei liene liikaa pyydetty, että minä saan suklaalevyn, sanoi Kassinen. Jotain oikeutta täytyy sentään olla maailmassa.

Niin. Katto-Kassinen on edelleen ärsyttävä, itserakas ja ahne. Hän on maailman paras - maailman paras oma itsensä. Lasteni mielestä Kassinen oli tuhma, ilkeä ja samalla tavattoman hauska. Niin lie tarkoituskin, sillä Lindgren on Katto-Kassisenkin kohdalla yhtä viisas kuin kaikkien muidenkin hahmojensa. Kassisessa parannetaan pullakuumetta, kesytetään kotilohikäärme, kujeillaan niin rosvojen kuin perheenäitienkin kustannuksella sekä ennen kaikkea opitaan aimoannos ystävyydestä ja maailmasta - juuri sillä lasta kunnioittavalla ja niin luonnollisella ja huolettomalla, mutta sydämellisyydessään vakavalla tavalla kuin Lindgren vain osaa. Ja hänhän osaa: Katto-Kassinenkin eteneee episodista toiseen niin, että kirjaa on ilo lukea vaikkapa iltasaduksi, syntymäpäivät, tv-purkki tai jalon neidon lentelyt selvitetään aina yhdessä luvussa ja seuraavassa on uusien seikkailujen aika. Silti kaikki kolme Kassis-kirjaa ovat tyylipuhtaita romaaneja, sillä ensimmäinen ja viimeinen luku aina selkeästi aloittavat ja lopettavat tarinan.

Lindgren kirjoittaa Kassisensa nokkelaksi, ehkä eräänlaiseksi miespuoliseksi Peppi Pitkätossuksi, oudoksi lapseksi (minä ajattelen Kassista lapsena, vaikka hänet mainitaankin sedäksi), joka ilmestyy piristämään tavallisen lapsen arkea sekä auttaa tätä selviytymään monista elämän hankalista tilanteista. Kuten Peppi, myös Kassinen on yksin - ja kuten Tommilla ja Annikalla, myös Pikkuveljellä on tiivis ydinperhe. Mutta siinä, missä Peppi Pitkätossu on rakastettava, valoisa ja hyvää tarkoittava, on Kassinen avoimen ahne ja Pikkuveljen usein noloon tilanteeseen saattava. Toki Kassinen opettaa oikeudenmukaisuudesta ja ystävyydestä samaa kuin Peppikin, mutta Peppi on oikeudenmukainen kaikessa - hän antaa kultarahojaan ystävilleen ja auttaa näitä aina. Kassinen taas auttaa ensin itseään ja omaa ikinälkäistä vatsaansa, sen jälkeen hän on valmis auttamaan myös Pikkuveljeä. Kassisen huumori on lämmintä, mutta se on myös Pikkuveljen puolesta myötähäpeää tuottavaa.

Nyt aikuisena tunsin tismalleen samanlaisia tuntemuksia kuin lapsenakin - Katto-Kassinen on loistavaa lastenkirjallisuutta, mutta hänestä on niin vaikea pitää. Pikkuveli-parka! Sivumennen on kerrottava, että Jacob Forsellin upeassa Astrid Lindgren. Elämän kuvat -teoksessa mainitaan, että Katto-Kassinen oli ollut erityisen suosittu Neuvostoliitossa. Jotenkin voin (anteeksi asentellisuuteni) kuvitella, sillä Kassisen anarkismissa on näennäisen ilon ja karnevalisaation alla jotain surumielistä, Kassinen ikään kuin näyttää realistisen maailman vääryydet harvinaisen kirkkaasti ja hyväksyy pienen epärehellisyyden silloin, kun sen voi kääntää omaksi eduksi valtaapitäviä vastaan. Kassinen sai minut surulliseksi; se, minkä lapsena tunsin ärtymyksenä, koin nyt aikuisena jopa suruksi. Ehkä siksi Kassinen kyllä naurattaa, mutta ei lämmitä mieltä samalla tavalla kuin Peppi?

Kassisen fania minusta ei tälläkään kertaa tullut, mutta tunnistan kyllä erinomaisen lastenkirjan, kun se kohdalle sattuu. Kassinen on hankala tapaus - niin minulle kuin Pikkuveljen perheellekin. Mutta Pikkuveli tarvitsee Kassista. Itse asiassa koko maailma, etenkin pienten yksinäisten poikien maailma, tarvitsee aina myös kattokassisia. Ja koiranpentuja.

****
Lapsen antamat pisteet: * [yksi] Kun se Katto-Kassinen on niin ilkeä! Pikkuveli-parka, Kassinen söi kaikki sen karkitkin ja se huijaa koko ajan! Kassinen on ihan typerä! Tästä kommentista huolimatta Kassista piti lukea joka ilta ja Katto-Kassinen -elokuvakin on katsottu jo kolmesti, että pisteet taitavat mennä ihan vain Kassiselle itselleen, eivät Lindgrenin kirjalle.

Astrid Lindgrenin joulu

Blogijoulukalenterin luukku 3/4

Astrid Lindgren kirjat (kaikki Wsoy):

Satuja, seikkailuja ja kepposia: Katso, Marikki, lunta sataa *****-
Meidän Marikki *****
Kesäkummun Marikki ja Liisa: Marikin joululoma. ****
Melukylän lapset ****½
Minä olen Peppi Pitkätossu *****
Satuja: Ilo-Käki ****+
Mikko ja Minna **** (Digmanin kuvitus ***)
Lotta, Janne ja Minnamanna ****½
(Lapsen joulu)

"Kyllä on hyvä, että joulu on olemassa", sanoo Marikki.
"Se on kaikkien aikojen paras keksintö."
"Niin onkin", sanoo Liisa.

Niin onkin, olen Marikin kanssa aivan samaa mieltä. Nyt en pienen, vain adventtisunnuntaisin ilmestyvän, blogijoulukalenterini kolmannessa luukussa malta pysyä yhdessä ainoassa kirjassa, vaan esittelen muutamia Astrid Lindgrenin kirjoja keskittyen niiden jouluisiin lukuihin tai kokonaisiin satuihin. En tuo esille läheskään kaikkia Lindgrenin teoksia, joissa monissa vietetään joulua jossain vaiheessa, vaan keskityn itseni kaikkein jouluisimmiksi kokemiin.

Olen usein kertonut ihailevani Lindgreniä suuresti. Itse asiassa voisin julistaa hänet maailman parhaimmaksi ja viisaimmaksi kirjailijaksi. Niinpä nyt enemmän fiilistelen kuin analysoin; esittelen, ihailen, nostalgisoin ja lumoudun yhä uudelleen ja uudelleen. Melkein kaikki kriittisyys unohtuu, kun Lindgrenistä on kyse. Onneksi en taida olla blogimaailman ainoa Lindgrenin ykkösfaniksi julistautunut henkilö.

Jos haluan olla Lindgrenin ykkösfanien joukossa, niin samaa sanon Marikista. Marikit ovat suosikkejani kaikkien ihanien (!) Lindgrenin kirjojen joukossa. Joskus aikaisemmin taisin kertoa, että lapsena lainasin Marikin kirjastosta toistakymmentä kertaa ja vasta opiskeluaikana sain Marikin sekä Marikin ja Kesäkummun Tuikun sisältävän yhteisniteen Meidän Marikki omaan hyllyyni. Meillä kotona on nykyisin luonnollisesti myös Marikki-dvd:t sekä kuvakirja Kesäkummun Marikki ja Liisa. Viime kesänä ostin Junibackenista piparminttukaramellejakin vain siksi, että kannessa on Marikin kuva.

Yksi minulta oli puuttunut melko kauan, nimittäin Marikki, katso, lunta sataa-kuvakirja. Wsoy:n tänä syksynä julkaisemassa kokoelmassa Satuja, seikkailuja ja kepposia tuo jouluinen satu on mukana. Se yksin oli minulle riittävä syy hankkia hurmaava satukokoelma, jossa on muitakin minulle ennestään tuttuja satuja, kuten Kultasiskoni, Hämärän maassa, Minä en tahdo mennä nukkumaan! tai Punasilmäinen lohikäärme. Kirjasta on kirjoittanut paremmin Karoliina, minä keskityn nyt Marikkiin.

Marikki, katso, lunta sataa on itsenäinen satu, joka ei ole aiemmin ollut Marikki-romaanien luku tai osa. Satu kertoo ihmeellisen ensilumen riemusta juuri joulun alla. Tytöt nauttivat täysin siemauksin lumileikeistä, mutta sitten Marikki sairastuu. Hän jää äitinsä kanssa kotiin leipomaan piparkakkuja, kun taas pikkusisko Liisa pääsee perheen piian Alvan kanssa jouluostoksille. Ostosreissu muuttuu seikkailuksi, kun Liisa naapurinpojalle näyttääkseen hyppää ilkeän Anderssonin reen jalaksille. Reki lähtee liikkeelle ja Andersson ajaa kauas, kauas lumiseen ja hieman synkkään metsään. Siellä hän huomaa Liisan ja jättää pienen tytön tuosta vain yksikseen metsän keskelle. Liisa aloittaa pitkän kävelymatkan kotiin, jossa jouluinen tunnelma alkaa olla tipotiessään, kun Alva palaa jouluostoksilta itkuisena ja ilman Liisaa.

Jouluinen kertomus on Lindgrenin realistisia satuja ja se kannattelee hyvin Marikki-romaaneista tuttua henkeä. Kirja on lämmin, hauska, vaikeitakaan asioita peittelemätön - Andersson esimerkiksi naukkailee viinaa ja laulaa pirulaudasta - sekä sopivalla tavalla jännittävä tarina. Ilon Wiklandin kuvitus on ihanaa, kuten aina. Hän on (Peppi Pitkätossun Ingrid Vang Nymania lukuunottamatta) mielestäni ainoa oikea Lindgrenin kirjojen kuvittaja. Vain siitä annan pienen miinuksen, ettei kuvituksen (paino)jälki ole kokoelmateoksessa ihan samanveroista kuin alkuperäisessä Marikki, katso lunta sataa-kuvakirjassa. Silti esimerkiksi yllä oleva piparkakkujenleipomiskuva heijastelee minun mielikuvieni täydellistä joulukuvastoa. Voitte varmasti arvata, miten iloinen olen siitä, että kodissani yksi keittiön työtasoista sijaitsee hieman samaan tapaan ikkunan alla ja että meillä on "vanhanaikaiseksi" naamioitu liesikupu, vaikka talomme toki muuten eroaakin Kesäkummusta aika tavalla.

Marikki viettää joulua myös romaaneissa Marikki sekä Marikki ja Kesäkummun Tuikku, jotka löytyvät muun muassa jo aiemmin mainitsemastani yhteisniteestä Meidän Marikki. Marikki-romaanit ovat minulle ne kaikkien aikojen rakkaimmat kirjat enkä oikein voi sietää minkäänlaista poikkipuolista sanaa niistä. Ymmärrän hyvin, etteivät kaikki ole näihin kirjoihin samassa määrin ihastuneita kuin minä, mutta jokaisella on varmasti joku yhtä rakas kirjamuisto lapsuudesta. Marikin joululuku Nyt tuuli ja myrsky taas riehumaan käy on vuonna 2009 julkaistu uudelleen kuvakirjassa Marikki ja Kesäkummun Liisa, jossa on lisäksi satu - taas yksi luku Marikista - Liisan hassu hernetemppu. Ensimmäisessä Marikki-kirjassa on lisäksi luku Kesäkummun joulu, joka on niin ihanaa 1900-luvun ruotsalaisen jouluidyllin kuvailua, että en voi kuin huokailla. Marikissa ja Kesäkummun Tuikussa luku Marikki ja Liisa saavat autuusasian joulu tuo mukanaan vauvan. Perheeseen odotetaan kovasti kolmatta lasta, siskosten toiveiden mukaan pikkuveljeä, joka sitten ottaa ja menee syntymään jouluna!

Kaikille Marikki-aiheisille joulukertomuksille on yhteistä lämmin tunnelma sekä ruotsalaisen luokkayhteiskunnan kuvaus. Marikin koti Kesäkumpu on kaunis puuhuvila, Marikin isä on paikallislehden päätoimittaja ja siten koko perhe on pienen asuinkaupunkinsa silmäätekevien joukossa. Perheen naapurissa asuvat Nilssonit, joiden elämä on köyhää ja isä juoppo, joka kantakrouvissaan istuessaan tuntee elämän kohisevan suonissaan. Kaikkein huonoimmalla tolalla kuitenkin on Marikin luokkatoverin Miian ja tämän Ella-siskon elämä. Heillä ei ole varaa edes isään. Joulukinkun he saavat köyhäinhuollosta. Marikki pohtii kovasti köyhyyden toivottomuutta ja kaikkien hauskojen tempauksiensa rinnalla hänessä sykkii vahva sosiaalinen omatunto, joka onkin eräs Marikki-kirjojen vahvin sanoma. Sen vuoksi Marikit antavat paljon myös aikuiselle lukijalle, vaikka totta kai kaikkein keskeisintä on kyky nähdä maailmaa lapsen silmin.

Ilon Wikland on taas Lindgrenin luottokuvittaja, totta kai. Vaikka rakastan Wiklandin kuvitusten henkeä, on hänenkin kynänjäljessään eroa. Edellinen, mustavalkoinen kuva Marikin ja Liisan joulusta on juuri sellainen, jollaisena Kesäkummun joulua ajattelen. Marikin joululoman kuvitusjälki on taas, ainakin omistamassani painoksessa, hivenen valjua:

Marikista on vain pieni askel Lindgrenin muihin realistiin saturomaaneihin, Melukylän lapsiin ja Lotta-sarjan kirjoihin. Niissäkin lasten arjen ja juhlan touhut turvallisessa ympäristössä ovat keskiössä. Omasta hyllystäni löytyvät niin Ingrid Vang Nymanin kuvittama yhteisnide Melukylässä on hauskaa (sisältää romaanit Melukylän lapset, Melukylässä tapahtuu sekä Kyllä meillä oli hauskaa) sekä Ilon Wiklandin kuvittama kuvakirjaversio Melukylän lapset, jossa on kolme Melukylä-romaanien lukua - Lasten päivä Melukylässä, Melukylän kevät sekä Melukylän joulu - omina, itsenäisinä kertomuksinaan. Lotta-kirjoista puolestaan omistan iki-ihanan Osaa Lottakin ajaa-kuvakirjan sekä suloisen (taas kerran) Ilon Wiklandin kuvittaman Lotan, Jannen ja Minnamannan, joka on äskettäin tekemäni antikvariaattilöytö. Olen siitä todella iloinen, sillä nelivärikuvitus tekee kirjasta täydellisen. Lotta-kirjoistakin löytyy paljon lisätietoa Karoliinan kirjoituksesta.

Melukylän kuvaa joulunviettoa varsin kattavasti. Ylä-, Väli- ja Alataloissa naapuruksina asuvat Liisa, Saku ja Naku, Riitta ja Anna sekä Olli ja Kirsti pääsevät mukaan niin joululeivontaan, kuusenhakuun, paketoimaan lahjoja, syömään jouluateriaa kuin kohtaamaan joulupukinkin. Ruotsalaiseen tapaan tietenkin tanssitaan kuusen ympärillä ja syödään marsipaania. Jouluihminen minussa hyrisee onnellisuuttaan, mutta voisin kuvittella niiden, joille joulu ei ole kovin tärkeä, pitävän tarinaa ihan yltiöjouluisena ja -idyllisenä. Onneksi itse en edes tunne käsitettä yltiöjouluinen.

Lotassa, Jannessa ja Minnamannassa puolestaan viimeinen luku On hauskaa kun on joulu kuvailee hieman lähempänä nykyaikaa, veikkaan ajakohdaksi 1950-lukua, sillä Lindgren kirjoitti kirjan vuonna 1958. Tarinassa Lotta sisaruksineen odottaa joulua, iloitsee (taas kerran!) ensilumesta sekä pääsee kahvilaan nauttimaan leivoksista täynnä kermaa. Hieman Melukylän lasten tapaan Lotta, Janne ja minä-kertoja Minna leipovat piparkakkuja, koristelevat kuusta ja kohtaavat aattoiltana joulu-ukon. Koska kyse on Lindgrenistä, on arjenkuvailu täynnä hauskoja pikkusattumuksia. Esimerkiksi faarao soikoon on kielletty lausahdus siivousavuksi tulleen rouva Franssonin kuullen, mutta lapsilla on totta kai oma tapansa kiertää tämäkin asia. Lotassa, Jannessa ja Minnamannassa on muuten mielenkiintoista se, että lasten kotikatu on suomennettu Kirjanpitäjänkaduksi, kun muissa Lotta-kuvakirjoissa perhe asuu Pukarikadulla.

Vaikka rakastan Katto-Kassista lukuunottamatta kaikkia (Veljeni Leijonamieli on minulle vaikea pala nyt aikuisena) Lindgrenin kirjoja, pidän eniten hänen realistisista lapsuuskuvauksistaan. Esittelemieni ohella esimerkiksi Eemeli- ja Saariston lapset-kirjoissa vietetään niin  ikään joulua, Eemelissä ihan ikimuistoisesti köyhäintalon väenkin kesken. Pidän kuitenkin kovasti myös Lindgrenin saduista ja fantasiasta. Olen hankkinut Lindrenin satuja hyllyyni niin kuvakirjoina kuin erilaisina satukirjaniteitäkin. Satuja-kokoelma on ollut hyllyssäni jo 1980-luvun alkupuoliskolta saakka.

Kokoelman saduista ehkä eräs vähiten tunnettu on nimeltään Ilo-Käki. Satu kertoo sairastelevista sisaruksista Maijasta ja Markusta, jotka ovat joutuneet makaamaan tukholmalaiskotinsa lastenhuoneessa jo neljän viikon ajan. Äiti ja isä kokevat välillä, etteivät enää kestä sairastelevan lapsiperheen arkea, mutta onneksi Maija ja Markku eivät ole kuolemankielissä. Heille maistuu hyvin äidin tuoma välipala ja koko ajan he haluavat tietää, paljonko kello on. Lopulta isä ostaa heille oman kellon. Se on soma käkikello, mutta ei millainen vain. Ilo-Käki-niminen käki nimittäin osaa puhua ja se pääsee halutessaan - totta kai vain lasten nähden - irti kellostaan. Ilo-Käestä tuleekin Maijan ja Markun jouluapulainen, joka munimillaan kultaisilla munilla hankkii lapsille monenlaisia joulun yllätyksiä. Ilo-Käki on hauskan kujeileva satu, jossa arjessa on ripaus fantasiaa. Toivoisin tälle metkalle tarinalle hieman suurempaa tunnettuvuutta.

Joulun henki on läsnä myös suloisessa Mikossa ja Minnassa, joka keskittyy joulua edeltävään sekä juhlan jälkeisiin päiviin. Koulupoika Kalle kuulee heikkoa koputusta luokkahuoneensa ovelta ja kohtaa siellä pienet sisarukset Mikon ja Minnan. Peukaloisen kokoisista lapsista tulee Kallen luokkatovereita, jotka saavat jopa oman pulpettinsa. Mikko ja Minna lukeutuu Lindgrenin modernien kaupunkilaissatujen joukkoon samaan tapaan kuin Hämäränmaa tai Katto-Kassinen. Niissä kaikissa Tukholma näyttäytyy suurena, mutta tunnelmallisena. Mikon ja Mikon unohtumattomin kohtaus lie peukaloissisarusten jäätanssi Vaasan puistossa.

Mikon ja Minnan kohdalla haluan erityisesti korostaa Ilon Wiklandin merkitystä. Kuvakirjaversiossa oleva Kristina Digmanin kuvitus jättää minut täysin kylmäksi. En pidä kuvituksesta lainkaan. Omalla kohdalla taustalla kummittelee totta kai Wiklandin jälki saman sadun Satuja-kokoelmassa julkaistun version kohdalla, mutta Digmanin piirrosjälki on muutenkin sellaista, joka ei ole mieleeni. Se on värimaailmaltaan valjua ja tyylillisesti ehkä liiankin pelkistettyä. Omat lapsenikin nauttivat enemmän Wiklandin kuvituksesta, "vaikka se onkin mustavalkeeta". Satu on onneksi kuitenkin yhtä hurmaava ja hivenen haikea millä tahansa kuvituksella.

Vaikka Lindgrenin joulukuvauksissa keskitalven juhla näyttäytyy pääosin erittäin idyllisenä, osaa Lindgren myös karnevalisoida joulun. Tämä tapahtuu tietenkin Peppi Pitkätossun myötä. Peppi Pitkätossu Etelämerellä kirjan viimeisessä luvassa Peppi Pitkätossu ei tahdo tulla isoksi Peppi, Tommi ja Annikka viettävät joulua tammikuun alussa. Peppi on taikonut tammikuuhunkin postikorttimaisen joulutunnelman, kun Huvikumpu suorastaan hohkaa jouluista valoa ja lämpöä lumihuntunsa alla. Herra Tossavaisen on kuitenkin vaikea pysyä paikallaan jouluenkelinä tähtisadetikkujen räiskiessä ympärillä.

Vaikka pidän Ilon Wiklandia kaikkein parhaimpana Lindgren-kuvittajana, on Ingrid Vang Nyman tietenkin ainoa oikea Pepin kuvittaja. Ylläolevassa kuvassa Peppi ystävineen on päässyt ihan väreihin kiitos kolme Peppi-kirjaa sisältävän kokoelman Minä olen Peppi Pitkätossu.

Esittelin nyt vain murto-osan Lindgrenin joulukertomuksista. Hyllyssäni on muitakin Lindgrenin kirjoja, joissa päästään ainakin osin jouluiseen tunnelmaan. Ja lisää on tulossa, sillä viime viikolla ostin nettidivarista Lapsen joulu-kokoelman, jossa mukana ovat muun muassa sadut Tallin joulu, Hyvää yötä, Herra Kulkuri, Lotta osaa mitä vain sekä Taina Tomera auttaa mummia. Nyt odottelenkin siis tuota kirjaa, jonka myötä voin ajautua entistäkin enemmän omaan joulumieleeni.

Joulu on hirmuisen hauska. Kunpa joulu olisi vähän useammin.

Kerran vuodessa riittää kuitenkin jopa kaltaiselleni jouluentusiastille. Onko teillä muilla ehdottomia joulukirjoja? Ja onko joku niistä kenties Lindgrenin teos?

Elokuun luetut & kirjalöytöjä ullakolta sekä kesämatkoilta

Älkää säikähtäkö! Toivottavasti jaksatte ja kestätte lukea listoja. Päästän sisäisen listahirmuni valloilleen esittelemällä ensin elokuussa lukemani kirjat ja sen jälkeen syvennyn kesäni niihin kirjahankintoihin, jotka ovat peräisin muualta kuin kotimaisista (uutuus)kirjakaupoista. Paras paikka löytää kirjoja taitaa olla mummolan, lapsuudenkotini, vintti!

Elokuu oli varsin hyvä lukukuu. Luin kaikkiaan 11 sellaista kirjaa (12. on kesken, mutta ehdin kirjoittaa siitä aikaisintaan torstaina), jotka toin blogiini. Joukkoon mahtuu niin lastenkirjoja, runoja, tyttökirjaklassikko kuin koti- ja ulkomaisia romaaneja. Elokuu oli siitä ihmeellinen lukukuu, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta lukemani kirjat yllättivät minut erinomaisuudellaan. Upeita olivat niin William N. päiväkirja, Naurujen maa, Syykesä, Kolmas sisar kuin Katariinakin. Suurimmaksi suosikikseni nousee kuitenkin Helmi Kekkosen Valinta, joka on täysin minun mukavuusalueellani oleva romaani.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja (2011)
Jonathan Carroll: Naurujen maa (2005/1980)
Katja Krekelä: Romisko (2011)
Aulikki Oksanen: Kolmas sisar (2011)
Helmi Kekkonen: Valinta (2011)
Mary Marck: Toverien kesken (1933)
Johan Bargum: Syyskesä (1993)
Anni Sinnemäki: Aleksis Kiven katu (2009)
Camilla Läckberg: Merenneito (2011/2008)
Hannu Hirvonen & Pia Sakki: Rakastunut krokotiili (2011)
Marisha Rasi-Koskinen: Katariina (2011)

Kesällä ehdin niin lomailla, tehdä töitä, pohtia ja osin tehdä päätöksiäkin uusien urasuunnitelmieni suhteen sekä tietenkin bongailla kirjoja sieltä sun täältä! Heinäkuisilla matkoillamme Tukholmaan, Itä-Suomeen ja Pohjanmaalle pyrin suuntaamaan katseeni aina sinne, missä kirjoja on. Ihanassa Junibackenissakin toki kyynelehdin tälläkin kertaa satujunassa, mutta viime kesältä osasin odottaa kirjakauppaan pääsyä. Ja kyllä se oli sen arvoista. Junibackenin kirjakaupasta mukaani tarttuivat kaksi ylläkuvattua kirjaa sekä epälindgrenmäinen kuorma-autokirja pojalleni ja Pikkuisen Lotan possunallepehmo tyttärelleni. Niin ja tietenkin Junibackenin polkakarkkeja Marikki-kuvallisessa rasiassa ihan vain itselleni. :)

Astrid Lindgrenin ja Bo-Erik Gybergin kirja På Rymmen med Pippi Långstrump (1971) pohjautuu kokopitkään elokuvaan Peppi Pitkätossu karkuteillä. Tarina on varmasti monille tuttu. Siinä Tommi ja Annikka karkaavat kotoa ja saavat seurakseen Pepin. He kulkevat ympäri ihanaa kesäistä Gotlantia, tapaavat niin kulkurin, maatilan eläimiä kuin poliisinkin. Retki on sopivan jännittävä, turvallinen ja ennen kaikkea peppimäinen. Lindgrenin tarina on ihana, mutta elokuvaa tuntemattomille se ei anna samanlaisia elämyksiä kuin Peppi-romaanit. Gybergin valokuvat ovat peräisin elokuvan filmausajalta ja ne ovat kertakaikkisen ihania. Lapsinäyttelijät Inger Nilsson, Maria Persson ja Per Sundberg ovat ainoat oikeat Peppi, Annikka ja Tommi. Minun mielestäni tämä kirja on melkeinpä pakollinen ostos kaikille Junibackenissa tai haaveitteni Visbyssä vieraileville Lindgren-faneille.

Toinen Junibacken-löytöni on Astrid Lindgrenin ja Marita Törnqvistin kuvakirja Sagoresan. Från Junibacken till Nangilima (2006, Lindgrenin teksti ilmeisesti vuodelta 1996). Se vie lukijansa samalle matkalle kuin Junibackenin satujunakin, joten kirja toimii parhaiten matkamuistona. Se toki toimii myös Lindgrenin muutamien keskeishahmojen esittelyteoksena. Kirja alkaa Marikista ja Liisasta kellarin katolla, kulkee Vaahteranmäen Eemelin puu-ukkojen kautta Katto-Kassisen sotkuiseen kotiin, kurkistaa Pekka Peukaloisen miniatyyrimaailmaan, näyttää Ronjan ja Birkin ystävyyden voiman sekä itkettää Veljeni Leijonamielellä. Tämäkin teos on yksinkertaisesti ihana, joskin Ilon Wikland-fanina kaipasin hänen kuvitustaan. Törnqvist on kuitenkin ollut luomassa koko Junibackenin visuaalista ilmettä ja suoriutuu hyvin.

Ja nyt vihdoin sinne mummolan vintille. Kolmas kirjalistaukseni on pitkä, toivottavasti kestätte ja jaksatte lukea. Olen aina rakastanut ullakkojen tunnelmaa. Lapsena kiipesin usein oman mummolani, suuren maalaistalon vintille lukemaan niin vanhoja tyttökirjoja, äitini ja tätini keskikouluajan oppikirjoja, serkkuni 70-luvun Aku Ankkoja ja mitä vain, jopa vanhat Seura-lehdet kelpasivat. Mummolan vintti oli parasta, mitä kesäaikaan tiesin mansikkamaidon ohella. Nyt omassa lapsuudenkodissani, 70-luvun tiilitalossa, on vintti kaikenlaisia aarteita pullollaan. Tein heinäkuussa löytöjä mm. vanhojen Ystäväni-kirjojen sekä lapsuuteni suosikin, Dingo-yhtyeen, fanituotteiden maailmaan, mutta kotiin kannoin vain kaunokirjoja (kiitos, äiti ja isä!). Olen nyt muun muassa näiden kirjojen onnellinen omistaja tai pitkäaikaislainaaja:

P.G. Wodehouse: Ville Valloittaja (en ole lukenut Wodehousea, joka on mieheni suursuosikki)

Annikki Setälä: Karhunkierros (romantiikkaa?)

Kirsti Heporauta: Koulukodin tyttö (muistan tästä vain tunnelman)

Anni Swan: Tottisalmen perillinen (klassikko, olen lukenut, muttei niin rakas kuin Iiris rukka tai Sara ja Sarri)

Rebekka Räsänen: Musta lammas lyö päänsä seinään (olen lukenut, mutten muista kirjasta mitään)

Mary Marck: Toverien kesken (linkki arviooni)

Betsy Byars: Joutsenten kesä (70-lukulainen amerikkalainen  nuortenkirja Sarasta, joka kehitysvammainen pikkuveli katoaa. Luin lapsena, haluan lukea uudestaankin.)

Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, punahilkka (nostalgiakirja ja dekkari itäsuomalaisesta koulumaailmasta, tulen lukemaan tämän syyspimeillä)

Gunnar Mattsonin Prinsessa jäi vielä lapsuudenkotiini ja taidan lukea sen siellä syyslomallani.

Kesän kirjalöytöni eivät lopu mummolan vintille, vaan asioin myös esimerkiksi Tyttökirjaklassikot-verkkokaupassa (mm. Virtasen Ruusunen ja Tapaamme Seljalla, Marita Lingvistin Mariella-kirja, joista lisää myöhemmin), ilomantsilaisella maatilalla (Tuletko sisarekseni) sekä tietenkin automatkojen taukopaikoilla (mm. Muumien kielikoulua ja Joel Haahtelaa). Lisäksi kuvassa näkyy vielä ystäväni minulle ostamat Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johanna sekä useammankin kerran lukemani Otavan Priska. Kiitos, H!

Nyt päätän miltei megalomaanisen listapostaukseni tähän. Onko mikään hankkimistani tai löytämistäni kirjoista sinulle tuttu? Haluaisitko lukea jonkun tai osaatko suositella jotain noista löydöistäni? Ja mitkä ovat sinulle parhaita kirjojen löytöpaikkoja? Ja oletko sinäkin kirjahamsteri?

Astrid Lindgren: Minäkin haluan siskon

Astrid Lindgren: Minäkin haluan siskon
Kustantaja: Wsoy 2011 (5. painos)
Alkuteos: Jag vill också ha ett syskon 1978
Suomennos: Kerttu Piskonen
Kuvitus: Ilon Wikland
Ulkomainen lastenkirja, kuvakirja

"Eikö sinulla ole veljeä tai siskoa" kysyi Janne.
"Ei, mutta minulla on kotona kuorma-auto, johon voi lastata rakennuspalikoita", sanoi Petteri.
"Kyllä veli tai sisko on parempi", sanoi Janne. "Silloin saa työntää lastenvaunuja".
"Älä nyt", sanoo Petteri.
Mutta sitten hän meni kotiin äidin luo ja sanoi: "Minäkin haluan saada siskon tai veljen".

Petterin toive käy toteen, hän saa kuin saakin pikkusiskon, kun eräänä päivänä äiti tulee sairaalasta kotiin kera pienen huutavan rääpäleen. Sisko on aika suloinen pikkuruisine varpaineen ja ö-ö-ö-ööö-äänineen. Leenaksi nimetty vauva kuitenkin itkee paljon ja äiti antaa melkein kaiken huomionsa hänelle. Petteri ei enää pidäkään Leenasta, vaan hän tulee ihan vihaiseksi siskovauvaa kohtaan.

Astrid Lindgrenin hurmaava lastenkirja Minäkin haluan siskon (alk. 1978) käsittelee lempeän tarinansa ja ihastuttavien kuviensa alla vakavaa ja monelle perheelle tuttua teemaa, mustasukkaisuutta. Kirjan ytimessä ovat pikkulapsen ristiriitaiset tunteet silloin, kun perhe kasvaa. Miten reagoida odotetun, mutta syntymänsä jälkeen muukalaiselta tai viholliselta vaikuttavan sisaruksen tuloon? Petteri alkaa jo miettiä siskon vaihtamista kolmipyörään, mutta koska vanhemmat eivät tietenkään halua luopua Leenasta, ottaa Petteri omat keinot käsiinsä vanhempiensa huomion herättämiseksi. Ymmärtävätkö vanhemmat, nimenomaan äiti, Petterin mielipahaa?

Pienen Petterin tarina on tärkeä. Lindgren pääsee tälläkin kertaa sisälle lapsen mieleen ja asettuu kerronnassaan tämän tasolle. Petteri on Lindgrenin hahmoista kenties nuorin, sillä kolmipyörää toivovana hän taitaa olla pikkuista Lottaakin pienempi. Hän saa takuulla lukijoiden sympatiat ja ymmärryksen puolelleen. Nykylukijana ja äitinä huomioni kiinnittyi kuitenkin Petterin perheeseen. Äiti hoitaa lapset, syöttää ja kylvettää vauva. Isä katselee vierestä. Kirja ei olekaan ehkä kaikkein tavallisin 1970-luvun tuote, sillä ainakin minun mielikuvissani naisten emansipoituminen alkoi näkyä juuri tuon ajan lastenkirjoissa. Vai alkoiko? Mitä mieltä muut olette? Onko teillä vahvoja kirjamuistoja perheiden sukupuolirooleista 1970-luvun kirjoissa? Toisaalta Lindgrenin kirja on rehellinen ja realistinen; Ideaalimaailmassa 1970-luvun isä oli nk. pehmoisä, joka osallistui kaikkiin kotitöihin, mutta todellisuudessa perheiden roolijako meni varmasti juuri samalla tavalla kuin Minäkin haluan siskossa.

Minäkin haluan siskon on tavattoman sympaattinen kirja, vaikkei se yllä Lindgrenin muistettavimpien romaanien tai kuvakirjojen rinnalle. Petterin ja Leenan perheen tarina on suloinen, mutta se ei sisällä samaa sadun lumoa kuin monet muut Lindgrenin kirjat. Ei sen toki tarvitsekaan, sillä Lindgren osaa arkikuvauksissaankin asettua lapsen tasolle ja tarkastella saman kolikon eri puolia. Pahoja ja huonosti käyttäytyviä lapsia ei ole olemassakaan, on vain mielipahaa, joka on mahdollista ylittää.

Ilon Wiklandin kuvitus on jälleen kerran niin ihastuttavaa, että kukaan muu ei ainakaan minun mielestäni olisi voinut tätä kuvittaa. Tarina on tärkeä ja suloinen, mutta tällä kertaa vasta Wiklandin kädenjälki tekee tästä(kin) kirjan, joka on pakko omistaa. Hän tekee henkilöhahmoista eläviä ja kuvittaa kodit asutun näköisiksi lattialla lojuvine vaippoineen sekä puolityhjine maitolaseineen. Myös Petterin kotikaupungin puutaloidylli ihastuttaa niin, että ainakin minä haluaisin asua juuri samanlaisissa maisemissa, jos se olisi mahdollista. Minäkin haluan siskon on kuvakirja sanan parhaassa  merkityksessä.

Kun lukee kirjaa, voi melkein kuulla jossain taustalla Lindgrenin oman, rauhoittavan puheäänen kertovan pienen Petterin tarinaa. Tässäkin tarinassa läsnä on juuri sitä lämpöä ja lapsen kunnioitusta, josta Lindgren on tunnettu ja minkä vuoksi hän on niin rakastettu.

Koska luin kirjan ääneen lapsilleni (nyt jo neljättä kertaa!), saavat he kertoa omat mietteensä kirjasta:
5-vuotias eskarityttö: Onko siellä Lotta? Se näyttää ihan Pukarikadulta? Jospa ne on Lotan naapureita. Toi Janne on varmaan Lotan isoveli, Minna ja Janne. Äiti, miks mulla ei oo siskoo? Minäkin haluan siskon!
3 (pian 4-)vuotias poika: Ei saa lyyvä kettään. Hei, siellä on kuorma-auto! Kato ja laivakin!

****

Astrid Lindgren-faneille

Joskus kohdalle sattuu kirjoja, jotka ovat niin rakkaita ja tuttuja, ettei niistä voi tai osaa enää blogata. Minulle tällainen kirjailija on ainakin Astrid Lindgren, jonka ykkösfaniksi tunnustaudun. Ja luulen, etten ole ainoa kirjabloggaaja, joka ajattelee itsestään samoin. ;) Vaikka en tohdi Lindgrenin kirjoja tai kirjoista tehtyjä elokuvia ja televisiosarjoja tekstuaalisesti arvottaa, niin olen joskus kirjoittanut harjoitelmamaisesti Marikista ja Lotasta sekä pariin otteeseen Kultasiskostani.

Juuri nyt meillä on luettu ilta- ja aamusatuna Minä olen Peppi Pitkätossu-yhteisnidettä, joka on kooste kirjoista Peppi Pitkätossu, Peppi aikoo merille ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä. On ollut ihana lukea Peppiä viisivuotiaalle, joka ei oivalla vielä aivan kaikkia asioita, mutta eläytyy tarinaan, nauttii ja nauraa. Hän muuten samaistuu mieluummin tavalliseen Annikkaan kuin maailman vahvimpaan tyttöön.

Televisiosta seuraamme parhaillaan sekä kakkosella esitettävää Peppiä että FST:n näyttämää Sitä pikkuista Lottaa. Molemmat viehättävät lapsiani valtavasti, kolmevuotiaskin jaksaa seurata Lotan arkisia ja Pepin eksentrisiä seikkailuja suu hymyssä. Ja arvatkaa, mikä on lastemme suosikki lauantaisin viettämämme elokuvaillan filmiksi? Toki he rakastavat Disneyn Aristokatteja ja 101 dalmatialaista, Totoroa ja Ponyota, mutta kaikkein mieluiten he katsovat Eemelia ja possuressua. Se sykähdyttää mieltäni. Ehkä lapseni kasvavat uusiksi Lindgrenin ykkösfaneiksi?

Koska tiedän teidän monien muidenkin rakastavan Lindgrenin kirjoja, haluaisin kysyä, että mikä on teidän suosikkinne rakastetun kirjailijan tuotannosta? Haluatteko kulkea metsässä Ronjan kanssa? Tuntuuko Saltkråkan omalta? Antaako Veljeni Leijonamieli vastauksen johonkin haikeaan ja ikiaikaiseen? Vai ovatko realistiset Marikki ja Eemeli kuitenkin niitä rakkaimpia? Anarkistisen iloinen Peppi, joka antaa Rissaskalle verbaalista kyytiä? Tai miten teihin vaikuttavat Lindgrenin sadut suloisista Metsässä ei ole ryöväreistä ja Eräästä toukokuun yöstä surulliseen maalaisköyhälistösatuun Soittaako lehmus, laulaako satakieli? Entä onko lukijoideni joukossa joku, joka ei ole lämmennyt Lindgrenin maailmalle?

Minun suurin suosikkini on Marikki. Olisin lapsena halunnut olla juuri Marikin kaltainen ja olen onnellinen, että tyttäreni on ihastunut samaan kirjaan. Mutta koska olen sydänjuuriani myöten Lindgrenin kirjojen ystävä, rakastan hänen kaikkia kirjojaan. Poikkeuksen tekee vain Katto-Kassinen, josta en sitten millään voi pitää. Voi Katto-Kassisraasua. Ehkä joku teistä rakastaa häntäkin?

Kirjoitin Lindgrenistä siksi, että hän on aina ajankohtainen, mutta myös siksi, että me suuntaamme tänään kohti länsinaapuriamme. Viime kesänä vierailimme ensimmäistä kertaa Junibackenissa, josta Saran kirjojen Sara kirjoitti niin ihanasti, että tällä kertaa on pakko maistaa myös pannukakkuja. Ronjasta kehoitan lukemaan Jennin blogista.

Mutta nyt pakataan ja myöhemmin mennään. Palaan joko ajastettuna kirja-arvion merkeissä jossain välissä tai sitten "reaaliaikaisena" kotiinpaluun jälkeen.

Hejdå!

P.S. Huomasin, että tänään illalla FTS5 näyttää puolituntisen Kultasiskoni-elokuvan. Aamun Hesarissa elokuvaa ei kovin kehuttu, mutta koska rakastan Liisan ja Ylva-Liin kuvitteellista siskoutta, olen enemmän kuin kiinnostunut näkemään siitä tehdyn filmisovituksen.

Kirjanörtin kesä (ja suklaa-arvonnan voittaja)

Järjellä ja tunteella-blogin Susa taitaa olla blogikaksoseni ainakin tänään, kun olemme molemmat katselleet kirjapinojamme miettien, että mitä ihanaa saamme lukea seuraavaksi. Itse olen lukemassa kuvasta puuttuvaa Annie Proulxin novellikokoelmaa Näin on hyvä sekä Pariisi-opasta, mutta mitä niiden jälkeen... Joku uutuus vai vanhempi kirja? Lastenkirja vai paksu tiiliskivi? Pinoissani riittänee lukemista ainakin puoleksi kesää: on ostettuja, lainattuja, saatuja kirjoja; On uusia ja vanhoja. Koska en ole kovin järjestelmällinen lukija, luulen, etten lue kaikkia näitä kirjoja kesän aikana, vaan haalin kaikenlaista muuta luettavaa. Esimerkiksi tulevista uutuuksista odotan innokkaasti Siri Hustvedtin Kesää ilman miehiä, josta kirjan englanniksi lukenut Linnea kirjoitti blogissaan. Lisäksi olin onnekas nettihuutaja ja saan ensi viikolla postitse kauan kaipaamani Haruki Murakamin Kafkan rannalla.

Oi, näitä kirjanörtin onnenpäiviä! Joko teillä muilla on kesäkirjat mielessänne? Tekeekö kesäisin mieli lukea jotain ihan erilaista kuin talvella tai keväällä? Houkuttavatko dekkarit, lapsuuden suosikkikirjat, paksut lukuromaanit vai siirrytkö mökille tai mummolaan lukemaan vanhoja Me Naisia ja Seuran vuosikertoja jostain 1980-luvulta?

Kuvaamani kirjapinojen ohella meillä luetaan paljon lastenkirjoja, totta kai. Tyttäreni haluaa nykyisin sohvannurkkakirjan ja iltasadun ohella myös aamusadun. Luen sen mielelläni, vaikka sitten tuleekin hurja kiire päiväkotiin. Vuodenaikasaduksi kenelle tahansa suosittelen Astrid Lindgrenin satua Eräs toukokuun yö, jossa syntymäpäivään viettävä Leena-tyttö nukkuu huoneensa ikkuna auki ja herää siihen, että ikkunalla itkee Mui-keijukainen. Satu on omenankukkien, keijukaisten ja lapsuuden ylistys. Satu löytyy ainakin Ilon Wiklandin kuvittamasta Satuja-antologiasta (Wsoy).

Nyt sunnuntaisena iltapäivänä suoritin myös pienen suklaa- ja kirja-arvonnan huiman lukijamäärän täytyttyä. Arvonta oli toivottavasti monille lukijoilleni mieluisa yllätys, koska en nostanut sitä otsikoihin. Kiitos kaikille osallistujille. Nörttityyliin arvonta tapahtui Random. org-sivuston avulla ja voittajaksi tuli Pienen mökin emäntä Sinisen linnan kirjastosta! Paljon onnea ja alkavan kesän iloa! Otathan minuun yhteyttä mitä pikimmin ja saan kirjan sekä suklaan postiin.

Ai niin; Näin toissayönä unta, että Aki Kaurismäen Le Havre voitti pääpalkinnon Cannesin elokuvajuhlilla. Toivotaan parasta! Sitä odotellessa musiikkia lempielokuvastani Amélie.

Päivät 12 ja 13: Ei enää rakastettu kirja & suosikkikirjailija

Päivä 12 – Kirja, jota rakastit muttet rakasta enää

Kirja, jotka vihasit-kohdalla moni pohti sitä, voiko kirjaa todella vihata vai olisiko parempi puhua inhoamisesta tai vierastamisesta. Jokainen tietää, että kirjaa voi todella rakastaa, mutta voiko tällainen kirjarakkaus hiipua? En nimittäin keksi sellaista kirjaa, jota olisin suoranaisesti rakastanut, mutta jota en enää rakasta. Luulen, että rakastan edelleen kaikkia niitä lapsuus- ja teiniajankin kirjoja, joita rakastin parikymmentä vuotta sitten.

Sen sijaan on lukuisia kirjoja, joista joskus pidin paljonkin, mutta joista en enää välitä. En voi sanoa, etten pitäisi niistä enää - kirjamuistoilla on aika tietty pehmeä tai heikko kohta sydämessäni - mutta en enää usko viihtyväni nyt mainitsemieni kirjojen maailmassa. Eräs tällainen on lukiovuosieni suursuosikki, Ken Folletin Taivaan pilarit. Folletin romaani on historiallista jännitystä, sen keskiössä on 1100-luvulla Englantiin rakennettava katedraali sekä lukuisat rakennusprojektiin osallistuvat ihmiset kirkkoylimyksistä tavallisiin rakentajiin. En itse asiassa muista kirjan juonesta enää kovinkaan paljoa, mutta kirja piti minut otteessaan ja sai innostumaan Englannin varhaiskeskiajasta. Yritin lukea muitakin Folletin teoksia, mutta koin ne niin keskinkertaisiksi jännityskirjoiksi, etten tainnut päästä niitä edes loppuun saakka. Hieman samalla tavalla muistelen Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin-kirjaa. Pidin siitä todella, todella paljon! Muistan edelleen kirjan tunnelman, tihenevän jännityksen ja jopa juonenkulun. Silti en halua lukea kirjaa uudelleen. Se on lajissaan hyvä kirja ja pidän siitä vieläkin, mutta sen "taika" on rauennut omalla kohdallani.

Yksi kirja on vielä pakko ostaa esille. Se on ehkä hivenen yllättävä valinta minun lukumakuuni tottuneille. Tämä kirja saattaisi päästä jopa sellaiseksi, jota rakastin, mutta jota en enää rakasta. Kirja on amerikkalaisen kilpapyöräilijä Lance Armstrongin Ei ainoastaan pyöräilystä (2000/2002). Teos on melko kliseinen omaelämäkerta, jota syventää Armstrongin syöpäsairaus, siitä toipuminen ja Tour de Francen moninkertaiseksi voittajaksi yltäminen. Kirja on jotenkin periamerikkalaisen optimistinen, dynaaminen ja hivenen kerskaileva - tyypillinen urheilijaelämäkerta? Armstrong kirjoitti kirjansa yhdessä Sally Jenkinsin kanssa kesken aktiiviuransa, minkä vuoksi hänen sädekehänsä vaikkapa dopingaineiden suhteen kiiltää mitä puhtoisimpana (Armstrong ei toki ole koskaan jäänyt kiinni eposta tai muista, mutta epäilyksiä on ollut usein).

Aikanaan rakastin kirjaa, mutta nyt ihmettelen, mitä se tekee kirjahyllyssäni. Saa se silti sinne jäädä, muistoksi jostain toisesta ajasta. Niin, minulla on menneisyys: Harrastin parin vuoden ajan pyöräilyä hyvin aktiivisesti. En kilpaillut, mutta rääkkäsin (!) itseäni jopa 50-100 kilometrin lenkeillä. Mitenkähän nyt saisin itsestäni irti edes kymmenen kilometrin pyörälenkkiä?


Päivä 13 – Suosikkikirjailijasi

Kun esittelin edellistä aihetta melko pitkästi, osasinkohan sanoa tähän jotain lyhyttä? Taloudellinen kielenkäyttö voi joskus olla hyve. ;)

Lyhyestä virsi kaunis: Minulla, kuten kaikilla muillakin, on valtavasti suosikkikirjailijoita. Kun ajattelen omaa elämääni kirjapainotteisena, kaksi on kulkenut mukanani niin kauan, että mainitsen heidät: Astrid Lindgren ja John Irving. Lähtökohtaisesti rakastan kaikkea, mitä heidän kynästään on julkaistavaksi päätynyt. Poikkeuksen muodostavat vain inhoamani Katto-Kassinen (niin nolo, voi Pikkuveli-parkaa!) ja Neljäs käsi (oikeasti huono kirja).

Olipa  muuten vaikea mainita vain kaksi, onneksi tässä haasteessa voi ripotella niitä muita suosikkejaan vähän sinne sun tänne.

Kuva on tunnelista, joka on osa Ruotsin ja Tanskan välistä Juutinrauma-siltahanketta. Kaikki ennen syksyä 2008 ottamani kuvat ovat tallessa, joten onneksi jotain kuvitusta löytää tähän haasteeseen. ;)

~Kultasiskoni ja muut lapsuuden (kadonneet) kirjamuistot~

Astrid Lindgrenin iki-ihana ja haikeasävyinen Kultasiskoni (Allrakäräste syster 1949) on vihdoin julkaistu uudelleen Hans Arnoldin kuvittamana versiona (1973). En esittele tai arvioi kirjaa nyt, koska kirjoitin sadusta oman päivityksen viime syksynä. Voitte lukea sen täältä. Sen sijaan kerron tietenkin heti, että viime viikolla lasteni ollessa sairaina (flunssaa, korvatulehdusta ja muuta pikkulapsiperheen arkiharmia), toi mieheni tämän kirjan kauppareissultaan. Viisivuotias tyttäreni ja minä otimme kirjan vastaan riemumielin. Meillä on nimittäin käynyt niin onnellisesti, että Kultasiskostani on tullut myös Joulutyttöni lempisatu.

Minulle Kultasiskoni on nostalgiaa, jonka lumovoima elää edelleen. Vaikka jo lapsuudestani satu on ollut minulla Lindgrenin Satuja-antologiassa, muistan lainanneeni Hans Arnoldin kuvittaman version kirjastosta. Siitä huolimatta minulla ei ollut tarkkaa mielikuvaa tästä kuvakirjaversiosta ennen viime syksyä, jolloin kirjoitin sadusta tänne blogiini ja monet ihanat kommentoijat ottivat kuvakirjan esiin. Yritin metsästää kuvakirjaa nettihuutokaupoista, mutta tuloksetta. Nyt kirjaa saa taas kirjakaupoista.

Nyt mietin muita tällaisia kadonneita lastenkirjoja, joista on olemassa jonkinlainen muistijälki tai aavistus, mutta ei täyttä varmuutta.

Onko teillä muilla tällaisia? Tai onko teillä kenties hyvinkin selkeä muistikuva jostain lapsuutenne suosikkikirjasta tai -kirjoista, jonka olette kadottaneet ja jonka haluaisitte lukea uudelleen? Millaisia ne ovat? Ihania, pelottavia, vahvasti visuaalisia tai vain häivähdyksiä jostain mummolareissusta, automatkasta, kaakomukillisesta, kirjastokäynnistä tai pelkkä haalea aavistus epämääräisestä tunnelmasta, jonka kirja loi?

Kultasiskoni ohella lapsuuteni vahvoina, mutta epämääräisinä kirjamuistoina ovat Orvokki Annalan kuvakirja Mikä, Kuka ja Ken, kouluikäisille suunnattu Richard Dubelmanin Holly Hobbie kadonnutta etsimässä sekä Gretha Stvensin Susy ja Solveig, jonka sain omakseni kiitos ihanan Saran. Kun mietin näitä kirjoja, muistelen hieman pelänneeni tuota Orvokki Annalan kirjaa, mutta silti siinä oli jotain hyvin kiehtovaa. Holly Hobbie taas on lasten fantasiakirja taulussa asuvasta menneisyyden tytöstä, joka muuttuu eläväksi ja auttaa nykyhetkessä (1980-luvulla) olevaa tyttöä etsimään tämän isää Guatemalasta. Luulen, että kun aikoinani opiskelin sivuaineena kulttuuriantropologiaa, oli takaraivossani aina palanen Holly Hobbien seikkailuja (enkä päässyt koskaan Guatemalaan tai edes lähitienoille).

Mainitsemieni kirjojen ohella yksi lapsuuteni vahvimmista lukumuistoista on Apu-lehdessä 1980-luvulla ollut Disneyn jännityssarjakuva, jossa lapset seikkailivat jossain vanhassa kartanossa ja koettivat saada yhteyttä jonnekin menneeseen aikaan. Sain selville, että sarjakuva pohjautui Disney-yhtiön tuottamaan lasten (!) kauhuelokuvaan Watcher in the woods. Muistaako kukaan muu tätä sarjakuvaa? On niin omituista, miten joku pieni asia voi vaivata mieltä vuosikaudet enkä edes erityisemmin lue sarjakuvia. En ole saanut sarjakuvasta selville mitään muuta, en edes sen suomenkielistä nimeä.

Muistoja näistä kirjoista kannan mukani. Kultasiskoni ja Susy ja Solveig muuttuivat osaksi omaa kirjakokoelmaani ja kenties niistä tulee myös oman tyttäreni tulevaisuuden muistoja. Mutta ehkä jotkut kirjat on parempi jättää muistoiksi, vaikka etenkin Holly Hobbien ostaminen antikvariaatista houkuttelisi aika tavalla.

Kultasiskoni-kuvakirjasta on kirjoitettu myös blogeissa Kirjamielellä sekä Lastenkirjahylly.

~Astrid Lindgren: Kultasiskoni~

Salikonin alla on näet aukko maassa. Siitä minä ryömin läpi. Ja sitten kapusin pitkän matkan tikkaita alaspäin ja kuljin pimeän käytävän kautta ovelle, joka vei Kultaiseen Saliin. Siellä Ylva-lii on kuningattarena.
Koputin oveen.
- Kultasiskoniko sieltä tulee? kuului sisältä Ylva-liin ääni.

Salikon, ruusupensas, sijaitsee puutarhan kauimmaisessa nurkassa. Salikonin alla on aukko, josta "vain Liisa"-niminen tyttö pääsee salaisen kaksoissisarensa Ylva-Liin luo. Astrid Lindgrenin satu Kultasiskoni on lapsuuteni voimakkaimpia lukukokemuksia.

Astrid Lindgren vie sadun maailmaan, kuten aina. Se on pelottava ja surullinenkin, mutta osaa tavoittaa paljon lapsen sielusta kirjailijalle uskollisella tyylillä. Liisa ja salasisko Ylva-lii leikkivät Kultaisessa Salissa koiriensa Pupin ja Tupin kanssa. Liisa rakastaa koiraansa, jollaista ei kuitenkaan ole äidin ja isän luona saanut. Pikkuveli kun vaatii niin paljon huomiota, ettei koiralle jäisi aikaa. Eikä jää Liisallekaan, kokee Liisa itse. Kultaisessa Salissa on myös talli, jossa uskolliset hevoset Kultajalka ja Hopeajalka odottavat siskoksia.

Kultajalan ja Hopeajalan selässä voi ratsastaa Hirmuisen Metsän halki sellaista vauhtia, että kipunat vain sinkoilevat hevosten kavioista samalla kun Ilkeiden hamuilevat pitkät kädet jäävät haromaan tyhjää. Niityllä sen sijaan on turvallista pysähtyä. Siellä Kiltit kantavat tarjottimilla leivoksia ja karkkeja. Kaikkein ihanin ja salaisin paikka on kuitenkin Kultainen Laakso, jonne pääsevät vain Ylva-lii ja Liisa. Siellä Ylva-lii kertoo asian, joka vihlaisee Liisaa hyvin kipeästi.

Olen rakastanut Kultasiskoa niin kauan kuin muistan. Minulla oli (ja on!) kolme ja puoli vuotta itseäni nuorempi sisko, ja ajatus tismalleen oman ikäisestä salaisesta siskosta tuntui kutkuttavalta. Kultasiskoni käsittelee (yksinäisen) lapsen tunteita, mustasukkaisuutta ja kaipuuta hyvin kauniisti. Satu myös osoittaa, kuinka jostain joutuu luopumaan, mutta kuinka tilalle saa jotain hyvää - ehkä vielä kaksinverroin.

Kultasiskoni on käsittääkseni ilmestynyt omana satukirjanaan 1970-luvulla, ainakin minulla on siitä heikko mielikuva. Kuvitus kirjassa on samaa käsialaa kuin esittelemässäni yläkuvassa olevassa kortissa, jonka ostin Junibackenista kesällä. Olen yrittänyt tuloksetta etsiä kirjaa antikvariaateista sekä nettihuutokaupoista. Haluaisin kirjan nimenomaan kuvituksen vuoksi. Itse tarina minulla jo onkin: omasta kirjahyllystäni Kultasiskoni löytyy Astrid Lindgrenin satuantologiasta, joka ytimekkäästi kulkee nimellä Satuja.

Kultasiskoni on maailman ihanin satu. Ainakin tänään. Ja ikuisesti se tulee kuulumaan lapsuuteni unohtumattomiin lukuelämyksiin. Mikä satu on vienyt sinut mukanaan?