Johan Bargum: Syyspurjehdus

Johan Bargum: Syyspurjehdus
Kustantaja: Tammi 2012
Alkuteos: Seglats i september 2011
Käsikirjoituksesta suomentanut: Marja Kyrö
Kotimainen romaani
Sivuja: 120

Kirjoitan tätä, koska olen ymmälläni ja minua suoraan sanoen hiukan pelottaa. Purjehdusmatkaan liittyy jotain outoa. Totta kai hänen puhelunsa yllätti. Olimme keskustelleet viimeksi kaksikymmentä vuotta sitten. Liikeasioista, minä olin siihen aikaan hänen asiakkaansa. Keskustelu oli ollut epämiellyttävä ja johtanut siihen, että minä vaihdoin pankkia heti kun pystyin. Sen jälkeen olin nähnyt hänet vain jonkun kerran ja nyökännyt kaukaa niin kuin ihmiselle, jonka tuntee mutta jonka kanssa ei halua jutella. Miksi hän soitti minulle? Sen ymmärrän, että kernaastihan sitä tekee vielä pienen syyspurjehduksen, ennen kuin tyhjentää veneen ja panee sen talviteloille, niin olisin tehnyt mielelläni itsekin, jos minulla olisi ollut aikaa. Mutta miksi hän halusi juuri minut gastiksi?

Entiset liike- ja rakkauselämän kilpakumppanukset Harald ja Olof lähtevät purjehtimaan viimeisen kerran ennen talven tuloa. Koko yhteisen purjehduksen idea tuntuu vieraalta: syöpäsairas Harald ja liikemies Olof ovat kaukana ystävyksistä ja toisen esittämä purjehduspyyntö tuntuu oudolta. Miehet lähtevät kuitenkin merelle Olofin Alkyone-veneellä, osin menneitä asioita selvittääkseen ja saadakseen rauhan niiden suhteen. Kirjan takakansi kertoo enemmän, mutta itse paljastan nyt vain, että purjehdusmatkan aikana toinen on käyttänyt vanhaa asetta ja ainoastaan toinen miehistä palaa takaisin maihin kohtalokkaalta purjehdukselta. Onko kyseessä itsemurha, tappo vai murha? Ja auttaako vastauksen löytäminen mitään silloin, kun menneisyys ei lähde pois ihmisestä?

Hienolla Syyskesällään minua suuresti ihastuttaneen Johan Bargumin tuore romaani Syyspurjehdus (2011/2012) ei alkuasetelmastaan huolimatta ole dekkari. Syyspurjehdus on Olofin ja Haraldin vuorovedoin kertoma tarina, jota toinen kertoo poliiseille, toinen jälkeensä jättämässä kirjoituksessaan. Miesten yhteenkietotuvan tarinan keskiössä ovat uskonto ja uskonnottomuus, taikauskoiset tavat, sairaus, nykyhetki ja lamavuodet, Helsinki sekä vuodenaikojen mukaan vaihtuva meriluonto. Antiikin kauniit myytit Alkyonesta ja Benerikestä kertovat miestenkin elämään kytkeytyviä tarinoitaan edesmennyttä miestään mereen seuranneesta kuningattaresta sekä hiuksensa uhranneesta naisesta. Ja kaiken, aivan kaiken, keskellä on liikenneonnettomuudessa aiemmin menehtynyt Elin, molempien miesten rakkauden kohde.

Moottorivene irtosi laiturista lähirannasta ja suuntasi hitaasti kohti soutustadionia. Sitten Elin ilmestyi yhtäkkiä turistibussin takaa. Hänellä oli kirkkaankeltainen öljykangasasu. Huppu niin kireällä, että vain silmät ja nenänpää näkyivät.
- Jaaha, sinäkö taas, hän sanoi, - mikä sattuma.
- Tulin kuuntelemaan urkupillejä.
Hänen silmänsä hymyilivät.
- Yksinäinen mies, joka ei ole kovin hyvä valehtelemaan.

Syyspurjehdus on pinnaltaan rauhallinen, mutta aaltojensa alla kuohuva kirja. Bargum kirjoittaa pienieleisesti, mutta välittää romaanissaan moniulotteisen tarinan. Syyspurjehdus on toki mustasukkaisuusdraama, mutta vain alkuasetelmansa puolesta. Olofin ja Haraldin kertomukset paljastavat, miten arkitodellisuuden ankeus, menetty tai saavutettu rakkaus sekä pienten asioiden kauneus ovat kaikki osiensa summia: koko elämää määräävä katolilaisuus sekoittuu taikauskoisiin tapoihin, lama-aika näyttää niin menestyjien kuin epäonnistujien kasvot, merkittävien kohtaamisen aikana juodaan punaviiniä tai teetä ja syödään berliininmunkkeja, kaikkein ratkaisevampana ajankohtana Venus on vain pieni valkoinen pilkku lounaassa eivätkä rantakivet välitä onko joku ihminen olemassa vaiko ei. Tätä kaikkea Bargum kuvailee hienosti, en voi kuin ihailla sitä, kuinka hänen onnistuu ilmaista niin paljon niin tiiviisti.

Bargumin romaani on kirja, joka varmasti kestää useammankin lukukerran. Itse asiassa tuntuu, ettei yksi ainoa lukukerta riitä, vaan teos tarvitsee oman aikansa. Tätä ei kannata kuitenkaan säikähtää, sillä Bargumin teksti on nautittavaa ja soljuvaa luettavaa sellaisenaankin, se ei ole tajunnanvirtaista, vaan tiivistä ja kaunista kuvausta ihmisistä pelkojensa äärellä. Uudelleenluenta kuitenkin avaisi varmasti monia merkityksiä Haraldin, Olofin sekä Elinin - suosikkihahmoni - tarinan takana. Romaanin henkilöhahmot ovat ylipäätään tyylikkäästi rakennettuja, ehkä hienoiseen etäisyyteen saakka, mutta heidän sisimmät tuntonsa tulevat liki sitä mukaa, kun aikatasosta toiseen liikkuva tarina etenee. Etenkin Elinin on pakkokin jäädä hieman kaukaiseksi, sillä hän on nainen, joka elää vain muistoissa.

Syyspurjehdus on hieno pieni kirja, jonka pienuus on kuitenkin vain romaanin koossa. Bargumin tiivis kerronta pitää sisällään monisyisen tarinan, johon ei ole - eikä kuulukaan olla - yksiselitteistä vastausta tai ratkaisua. Olof, Harald ja Elin ovat ihmisiä, joiden kaikkia toimia ei tarvitse hyväksyä, mutta joista suuren osan voi ymmärtää. Synkkyyteen saakka melankolinen, kauneudessaan ja kuulaudessan väkeä Syyspurjehdus on kirja, jonka tiedän lukevani uudelleen vielä monta kertaa.

****+

Syyspurjehduksella ovat olleet myös Maria sekä Leena Lumi.

Johan Bargum: Syyskesä

Johan Bargum: Syyskesä
Kustantaja: Tammi 1993
Alkuteos: Sensommar 1993
Suomennos: Rauno Ekholm
Kotimainen romaani
Sivuja: 124

Ja suurinta osaahan ei voi tunkea matkalaukkuihin: tuoksuja, suorien männynrunkojen varjoja mustikkavarvikossa, vihertävää salaperäistä vivahdetta vedessä sen loiskuessa hiljaa silta-arkun kivien välissä.
Tätä kaikkea minä luulin kaipaavani; että pakollisesta lähdöstäni tulisi sekä surullinen että tuskallinen. Nyt tunnen lähinnä helpotusta.
Se suututtaa minua. Tuntuu kuin he olisivat tehneet minulle vääryyttä, eivät viemällä vanhan kesäpaikkani, vaan viemällä myös kaipauksen.

Millaista on, kun joku asia jää muistiin, muttei kaipaukseen? Eri teitä kulkeneet veljekset Carl ja Olof palaavat lapsuutensa kesäparatiisiin, Sipoon saaristossa sijaitsevaan Vidarnäsin huvilaan, joka on kuin rappeutunut venäläinen aatelishuvila. Korennot lentelevät, ilma väreilee syyskesän kuumuutta ja talossa heidän sairas äitinsä Gertrud viettää viimeisiä elinpäiviään. Paikalle ovat kokoontuneet myös äidin ystävä Tom-setä sekä Yhdysvaltoihin muuttaneen Carlin perhe, kultatukkainen Klara-vaimo sekä pojat Sebastian ja Sam. On aika muistella menneitä, elää nykyhetkessä ja purkaa vanhojen kaunojen, pettymysten ja piilotetun veljeskateuden jäljet.

Johan Bargumin romaani Syyskesä (Tammi 1993) houkutteli minua jo pelkällä nimellään. Ajatus saaristohuvilasta, vuosikymmeniä piilossa pidetyistä tunteista sekä tarinan sijoittumisesta suosikkivuodenaikaani on sellainen, etten voinut olla varaamatta tätä kirjaa kirjastosta jo heinäkuun helteillä. Luin kirjan jo viikolla, mutta en ennen tätä saanut purettua sitä koskevia ajatuksiani tänne blogiini, sillä Syyskesään mahtuu tunnetasolla paljon.

Syyskesä on tarina nykyisyyden ja menneisyyden kohtaamisesta, luopumisesta ja vieraantumisesta, lapsuudesta ja saaristolaismaisemissa. Se on klassinen veljestarina, eräänlainen Kainin ja Aabelin, Romuluksen ja Remuksen, läsnäolevan ja kauas paenneen veljen kertomus. Se on kertomus äidistä ja pojista, rakkauden ehdollisuudesta sekä kaikista niistä odotuksista, jotka läheisiin kohdistuvat. Tietääkö koskaan, mitä todella tapahtuu? kysyy minä-kertojana toimiva Olof.

Elokuun ilta oli kuuma ja merkillisen tuuleton. Hämärä lankesi nopeasti, odotti väijyksissä, läheni hiipien, oli äkkiä tullut; pitkät valoisat kesäillat, unohda ne.
Nehän olivat aina vain lyhyt poikkeus.
Kuu nousi hitaasti merestä. Lepakot tekivät sokeita kierroksiaan pihan puiden välissä.

Bargum kirjoittaa sekä tunnelmoiden että suoraviivaisesti. Neljään osaan jakautuvassa kirjassaan hän viipyilee intiaanikesän aistillisuudessa, kiiltomatojen ajassa, ilmapuntarin laskussa, mereltä nousevassa usvassa, kellastuvissa koivuissa. Ja toisaalta: koivuja pitäisi harventaa, lentokentän tulohalli on pullollaan punakoita ihmisiä ja vanha talo tuoksuu kuin kuolemaa enteillen äidin sairaudelle ja sairaalalle. Bargumin kieli on samaan aikaan kaunista ja rosoista, mikä kuvastaa mielestäni erinomaisesti kirjan teemaa. On kuin lukisi ajatonta taikakirjaa, jossa siellä täällä vilahtelee 1990-luvun alun arkea sekä voimasanoja. Syyskesä rakentuu vastapareille: äidille ja pojille, Carlille ja Olofille, Klaralle ja kahden eri sukupolven veljeksille, elämälle ja kuolemalle, kesälle ja syksylle.

Kielen ja maiseman kauneus tekee Syyskesästä ihanan - adjektiivin, jota yliviljelen usein, mutta Bargumin pienoisromaaniin se sopii. Pieni rosoisuus tekee siitä rehellisen. Kauneutta ei ole olemassa ilman säröjä, ei valoa ilman pimeää, ei mustasukkaisuuttakaan ilman rakkautta tai sen puutetta. Sysykesä on selvästi sellaisia kirjoja, jotka ovat täysin minun kirjallisella mukavuusalueellani enkä tahdo löytää pienestä kirjasta moitteen sijaa. Toki Carl ja Olof ovat melko raivostuttavia henkilöitä, toinen itsekäs ja piinkovalla tavalla näennäisen määrätietoinen, toinen hieman nössö ja aikaansaamaton. Toki heidän äitinsä oli ilkeäkin ämmä, Klara ihanista ihanin ja puunhakkuut ja viemärinasentamiset ehkä turhankin miehinen tapa kohdata ongelmia. Silti ja siksi Syyskesä toimii, täydellisen ihanat ja säröttömät henkilöt kirjassa olisivat rasittavia.

Syyskesä on kokonsa vuoksi näennäisen pieni kirja, johon mahtuu koko elämä. Se on täynnä valon ja varjon vivahteita sekä merkityksiä, joita ei alleviivata. Siinä mielessä se tuo mieleen tämän vuoden suurimman kirjailijalöytöni Joel Haahtelan teokset. Bargumin kerronta on kuitenkin aavistuksen vähemmän salaperäistä, verevämpääkin. Kummankin kirjoissa leijuu kuitenkin samanlainen melankolia ja hetkien kauneus. Ja kuten Haahtelan teoksiin, myös Bargumin kirjaan voisin palata mielihyvin uudelleenkin.

Jossain soi Sibeliuksen viides, leikkimökkiin on kannettu vanha gramofoni ja Andromedan tähtisumu valaisee Pegasoksen yläpuolella. Puhelin saa soida kerta toisensa jälkeen. Unohduksesta unohdukseen juostessa on mahdollista löytää eheys.

****

Luin syyskesästä ensimmäistä kertaa Marian Sinisen linnan kirjastosta. Kiitos hyvästä kirjavinkistä! Hakiessani tietoa Johan Bargumista, huomasin ilokseni hänen julkaisseen kaunokirjallisuuden ohella lastenkirjoja sekä kirjoittaneen muun muassa näytelmän Onko Kongossa tiikereitä, jonka näin 90-luvun alussa lukiolaisena. Pidin näytelmästä kovasti.