~Susan Fletcher: Meriharakat~

Ajattelen sinua koko ajan.
En laske enää minuutteja enkä kuvittele tulevia vuodenaikoja, joissa sinä saattaisit olla mukana. Mutta silti minä kannan sinua. Tunnen tuulet ja haukkaan hedelmää sinun puolestasi. Upotan käteni koiran turkkiin. Puhallan voikukkia niin kuin sinulla oli tapana, ja kun huomaan mieheni nukkuvan vatsallaan kädet vartalonsa alla, en ensin ajattele sinua - ajattelen häntä, sanon hänen nimensä, ja hän liikahtaa. Lopulta kaikki johtaa sinuun.

Brittiläisen Susan Flectherin romaani Meriharakat (Like 2008; Oystercatchers 2007) alkaa merestä. Kirja vie lukijansa Etelä-Walesin pauhavalle rannikolle, jossa lokkien kirkuna, suolan tuoksu, näkinkengät ja meriheinä kasvavat kiinni ihmismuistiin. Se vie myös Englannin sisämaahan, jossa syksyn lehdet kahisevat kuivina ja hieman kauempana idässä siintävä meri on vain tasaisen harmaa, tunnetasolla pettymyksen aiheuttamaa vettä. Ennen kaikkea Meriharakat keroo tarinan sisarkateudesta ja menetyksestä, syyllisyydentunnosta ja sovituksesta, yöllisistä retkistä, lahjakkuudesta, yksinäisyydestä ja kipeästä kasvamisesta.

Tieteellisesti lahjakkaan, yksinäisen Moiran pikkusisko Amy makaa jo neljättä vuotta koomassa pudottuaan kalliolta kohti merta. Moiraa 11 vuotta nuorempi Amy oli päivänkakkaraseppeleinen kesän lapsi, frisbeetyttö, joka ennen onnettomuutta toi iloa kaikille paitsi Moiralle. Moira on talven ja yön, myrskyisen meren ja luonnontieteiden lapsi, erakkorapu. Kun Amy syntyy lähtee Moira Englannin puolelle sisäoppilaitokseen. Hän kieltäytyy kaipaamasta kotiinsa, jossa on nyt tuo huutava pikkusisko, jota hän ei koskaan toivonut. Viha kasvaa Moiran sisällä samalla kun hän oppii ratkomaan yhtälöitä sekä viettää tyhjiä ja muodottomia viikonloppuja kieltäytyen matkustamasta kotiinsa vai vastaamasta äitinsä kirjeisiin. Vain jännittävän Til-tädin vierailut tuovat katkoksen yksinäiseen, muista tytöistä eroavaan opiskeluun sekä Moiran kehon luurangoksi tekevään lenkkeilyyn.

Vuodet vierivät, Moira ja Amy kasvavat, Moira tapaan Raynsä ja saa sormeensa safiirisormuksen. Moiran ristiriitainen suhtautuminen Amyyn ei koskaan muutu ja juuri siksi Moira kantaa sisällään kaikkeen kohdistuvaa syyllisyyttä. Samaan tapaan meri on rauhaton ja rauhoittava, kuin koti.

Onnekasko? Enpä tiedä. Itse olisin valinnut villin, verisen, vetisen kuoleman. Paljon parempi minusta - tulisin legendaksi Etelä-Walesissa, ihmiset toisivat kukkia rannalle minun muistokseni. Laittaisivat ehkä muistolaatankin. Tai minun mukaani nimetyn penkin korkealle kalliolle, mistä olisi näköala etelään.
Toisaalta, me olemme niin erilaisia olentoja, sinä ja minä. Ja sinun valintasi oli tulla tänne nukkumaan. Syvälle maan uumeniin. Sairaalahuoneseen.
Minä en puutu siihen.

Viides elämä, jonka Moiran äiti sisällään kantoi, sinnittelijä Amy löytyy simpukka pääkallossaan, luut murskana ja sisälmykset kolhuilla. Amy antaa Moiralle syyn kertoa oman tarinansa, oman näkökulmansa tapahtuneeseen, jota luonnon kiertokulku maalaa; Amyn onnettomuuden lisäksi myös rakas rannikko joutuu koville laivan haaksirikon aiheuttaman öljyonnettomuuden vuoksi. Raadollisuus ja kauneus vuorottelevat Fletcherin voimallisessa kerronnassa, joka on tehty surujen soitoista ja maustettu merenneitojen tai valaiden pyrstöjen heilautuksella. Silti Meriharakat kuuluu realismin genreen, esimerkiksi tyttöjen sisäoppilaitos, ihmisten ammatit, matkustaminen junassa tai kynsien pureskelu ennen tuberkuloosirokotusta tuovat lukijan eteen käsinkosketeltavan maailman. Fletcherin kieltä on helppoa lukea, koska hänen onnistuu kirjoittaa samanaikaisesti juurevasti ja ilmavasti.

Sanat eivät ole ainoa kielellemme. Tarina siskosta, vihattuna ja rakastettuna, jonka ajatusmaailmasta tai ymmärryksentasosta ei voi tietää, teki tiensä sydämeeni ihan erityisellä tavalla. Meriharakoissa on minulle myös omakohtaista tarttumapintaa enemmän kuin olin ennen lukemista voinut kuvitellakaan. Toki Meriharakoissa on myös omat harhapolkunsa, esimerkiksi joitakin Moiran ratkaisuja ei muuten laveassa kirjassa selitetä, mutta pikkuseikat ovat mitättömiä näin vahvan romaanin ollessa kyseessä. En halua tuoda blogiini liikaa ylisanoja tai eläytyä silloin, kun analysoin kirjoja, koska minulle eläytymisen paikka on nimenomaan lukukokemus itse ja blogini haluan varata analyysille. Se on minun harkittu kirjabloggaajatieni. Meriharakoita lukiessani ja nyt kirjottaessanikin elän kirjan maailmaa jossain merilevän, suolaisen tuulen, yksinäisyyden ja ulkomaailman välimaastossa, josta on nyt vaikea päästää irti.

Etelä-Walesin pauhaavalta rannikolta on pitkä matka Englannin puolen meren tyyneen harmauteen. Pidin kovasti Fletcherin kirjasta Irlantilainen tyttö. Kun kirjoitin siitä blogiarvion, tiesin kirjan tarinan unohtuvan, mutta tunnelman jäävän. Meriharakoiden kohdalla kannan varmuutta siitä, että sekä tarina että tunnelma pysyvät mielessäni hamaan ikuisuuteen saakka. Niin ihmeellinen, upottava (muttei hukuttava) ja syvä on Moiran ja Amyn kertomus.

****½

Meriharakat on kirja, jolle Ilse toivoi blogisavuja. Sittemmin niitä ovat voimallisesti, mutta eivät yksimielisesti, nostaneet muun muassa Leena, Susa ja Anki.