Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent. Runotytön tarina jatkuu
WSOY 2018
Kansi Laura Lyytinen
308 sivua

Kotimainen romaani,
jatko-osa L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjoille


Entä kaikki ne yöt, jolloin Emilia ja Teddy olivat yhdessä katselleen Lyyran Vegaa, heidän yhteistä tähteään? Emilia tuijotti epäuskoisena taivaalle, mutta pilvenriekaleet peittivät tähdet.

Emilia tiesi olevansa naurettava. Ei, Teddy oli naurettava. He olvat molemmat niin naurettavia, että Emilia olisi nauranut, ellei kaikki olisi ollut niin surkeaa! Miten hän olisikaan nauranut!

Pieni Runotyttö, Emilia Byrd Starr, Uuden Kuun Emilia. L. M. Montgomeryn tuotannon tunnetuimpia hahmoja Vihervaaran Annan ohella. Jokainen Montgomerynsa lukenut lie kuullut kysymyksen: Anna vai Emilia? Minulle vastaus on päivänselvä. Olen aina halunnut pitää Emiliasta, tuosta lahjakkaasta kirjailijattaresta, ja toki pidänkin. Vastaus on kuitenkin Anna, totta kai.

Sillä: Lapsena koin Runotytöt synkiksi tavalla, jota en osaa vieläkään määritellä. Annan maailmaan solahdin paremmin, tarinoiden koskettavuuteen ja hauskuuteen – ja pian opin huomaamaan, miten monia eri sävyjä Annoissa on. Annasta tuli minun “kirjaystäväni”, Annoja olen lukenut viihtyäkseni, saadakseni lohtua, palatakseni johonkin tuttuun, ollakseni tässä ja nyt. Runotytöissäkin on sävyjä ja tasoja (totta kai!), mutta siinä missä luin (ja luen) Annoja uudelleen ja uudelleen, en palannut Emilia Byrd Starrin maailmaan ennen kuin nyt. Nyt, kun hän on Emilia Kent. Teddyn vaimo.

Vaikken voi kutsua itseäni Emilia-faniksi, innostuin heti, kun kuulin Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen kirjasta Emilia Kent. Runotytön tarina jatkuu.

Enemmän kuin Emiliasta sinänsä kiinnostuin ajatuksesta lukea taitavien kirjailijoiden kynästä syntynyttä Montgomery-fanifiktiota. Koska en muistanut Runotytöistä kuin pääpiirteet, silmäilin Montgomeryn kolme Emilia-romaania pikaisesti, muistaakseni kirjojen pääpiirteet: Emilia, Ilse, Perry ja Teddy, Uusi Kuu, kirjoittaminen, Murrayt, sukuylpeys, Tuulen tyttö… Ai niin! Kun Runotytöt olivat jossain määrin muistissa, tartuin suurella innolla Huotarisen ja Koskimiehen kirjaan.

Ja sainkin kirjalta paljon: sujuvalukuisen, tunnelmallisen romaanin, jossa nuori kirjailija kohtaa niin avioliittoonsa, omaan kirjoittamiseensa kuin tarvitsemaansa tilaan, tuuleen ja avaruuteen liittyviä kysymyksiä. Sain romaanin, joka kurottaa sekä Emilian sisäiseen maailmaan että hänen tapoihinsa tai kykyihinsä toimia, oli kyse sitten kehon pettämisestä, ystävyydestä tai sukuvelvoitteista.

Mikä parasta, Huotarinen ja Koskimies tavoittavat Montgomeryn hengen. On kuin lukisi kirjailijan omaa tekstiä, jonka joku taitava suomentaja on kääntänyt. Tiettyä nykyaikaisuuttakin voi toki rivien väleistä löytää, mikä ilahduttaa. Fanifiktiota voi tietysti idean tasolla ihan yleisestikin aina kiitellä, hämmästellä, vierastaa tai siihen voi tarttua uteliaisuudella. Ja siksi voi myös alati pohtia, miten ns. tosifanit tämänkin kirjan ottavat vastaan (kertokaa!).

Kuten sanottua, olen aina pitänyt Emiliasta, mutten ole koskaan ollut hänestä niin innoissani, että jotenkin puristisesti suhtautuisin ehkä jonkinlaisesta ajatusleikistä alkaneeseen jatko-osaan. Päinvastoin, Emilia Kent on niin laadukas romaani, että uskoisin sen voivan innostaa uusiakin (aikuisia) lukijoita Runotyttöjen pariin. Mitä fanifiktioon noin yleisesti ottaen tulee, niin jos se on tätä laatua, voisi sitä lukea enemmänkin. Emilia, vieras tuttuni, toimii siis erinomaisesti tällaisena jatko-osanakin. Entä sitten jonkun rakkaamman hahmon kohdalla? Haluaisinko fanifiktiota vaikkapa Annasta? Hmm, en tiedä (ehkä sellaista on maailmalla tehtykin). Uteliaisuus varmasti voittaisi. Ja miksikäs en: onhan minulle rakkaammasta hahmosta, Jane Austenin Elizabeth Bennetistä saatu aikaan mainio Syystanssiaiset (kirjoittajana itse dame P. D. James).

Se fanifiktion pohdiskelusta. Emilia Kent on mainio kirja. Kielen ja tunnelman kohdalla moni osuu kohdilleen niin, että on kuin lukisi Montgomeryn alkuperäisteosta. On ihastuttavaa, miten Emilia pohtii, olisiko hänen mielessään kehräytyneessä juonessa “viimein siementä kokonaiseen romaaniin”, miten hän tuntee omenoiden tuoksun jo Uuden Kuun eteisessä, ja kuinka hän on “aina tuntenut puut sisarikseen”: Hän tunsi syvää onnea ja iloa vaahteroiden kullan aikaan, jolloin punakeltaiset lehdet olivat salattuja kirjeitä, viestejä toisista maailmoista, jostakin sieltä, missä sanat syntyvät. Ah, voisin melkein kuvitella olevani sittenkin myös vähän Emilia, ainakin nyt pääsin hänen maailmaansa paremmin kuin koskaan aiemmin.

Yhdellä lauseella: Huotarisen ja Koskimiehen Emilia Kent ei vain jatka runotytön tarinaa, vaan se on kirja joka antoi minulle Uuden Kuun Emilian.

L. M. Montgomery: Sara Tarinatyttö

L. M. Montgomery: Sara Tarinatyttö
Kustantaja: Minerva 2010
Alkuteos: The Story Girl 1911
Sivuja: 298
Kanadalainen romaanimainen kertomuskokoelma

Emme olleet koskaan kuulleet sellaista ääntä. En koskaan, myöhemminkään elämässäni, ole kuullut sellaista ääntä kuin hänen. En kykene kuvailemaan sitä. Saattaisin sanoa sitä kirkkaaksi; saattaisin sanoa sitä suloiseksi; saattaisin sanoa sitä värähteleväksi ja kauas kantavaksi ja helähtäväksi kuin kello; kaikki tämä pitäisi paikkaansa, mutta se ei kuvaisi alkuunkaan Tarinatytön äänelle ominaista laatua.

Ihmeellinen, kirkas ääni kuuluu Tarinatytölle, Sara Stanleylle, tummahiuksiselle ja mantelisilmäiselle tytölle, joka asuu Carlislessa Prinssi Edwardin saarella. Sara on omapäinen 14-vuotias, ei mikään kaunotar ja taloustyötaidoissakin olisi parantamisen varaa, mutta Saralla on lahja kertoa tarinoita. Saran serkku Berverley King muistelee Saraa ja tämän tarinoita ja kertoo hieman Saraa odottavasta tulevaisuudestakin.

Tänään on tasan 140 vuotta L. M. Montgomeryn syntymästä. En ole varmasti ainoa, jolle Montgomery on se kaikkein rakkain tyttökirjailija, jonka joku hahmo on kasvanut rakkaaksi ja tärkeäksi. Minulle tämä hahmo on ehdottomasti punapäinen Anna, monille varmasti myös runotyttönä tunnettu Emilia. Nyt viikonloppuna tarkoitukseni oli kirjoittaa yhdestä lukemastani romaanista, mutta kyllä juuri tänään on Montgomeryn aika. Sara Tarinatyttöä en ollut aiemmin lukenutkaan, vaikka Sisko Ylimartimon tuoreehko suomennos oli odottanut hyllyssäni jo parin vuoden ajan.

Sara Tarinatyttö kuljettaa Montgomeryn muista kirjoista tutulle Prinssi Edwardin saarelle ja 1800-luvun lapsuuden kesiin. Kirja koostuu tarinoista kehystarinan sisällä, joten kirjaa voi hyvin lueskella silloin tällöin, esimerkiksi yhden episodin vaikkapa hyvän yön iltasaduksi itselleen. Nyt alkaneen adventtiajan kunniaksi kirjan lukuja voisi hyvin lukea myös joulukalenterin tapaan yhden päivässä.

Lukukokemuksena tämä Montgomeryn varhaisteos on samalla kertaa ihastuttava ja hieman pliisu. Kokonaisuus keikkuu imelyyden rajalla: Tarinatytön äänessä on kasteen kristallihohtoa, mikä on melkein liikaa. Mutta toisaalta Prinssi Edwardin saari jos mikä on paikka, jossa laventelin tuoksuisille lakanoille, olkihatuille ja auringonlaskussa hehkuvalle puutarhalle on sijaa enemmän kuin missään muualla. Kyynisyys kannattaakin lukiessa unohtaa ja antaa sydämellisten sattumusten kuljettaa. Ja ainakin minä kuulun niihin, joita omenapuut, värikylläinen taivas ja huurteen suloisuus viehättävät - ainakin yksityisesti ja täällä blogimaailmassa.

Vaikken ole kyynikko, saivat muutamat kohdat aavistuksen nikottelemaan. Sara Tarinatytössä uskonnolla on suuri rooli. Kirjan uskonnollisuus miltei yllättää, vaikka tiedossa totta kai on ollut se, että Montgomeryn puoliso oli pappi ja esimerkiksi Anna-kirjoissa eri protestanttiset kirkkokunnat ovat tiukasti, joskin pääosin hyvähenkisesti, omissa leireissään. Sara Tarinatytössä uskonto on samalla kertaa ankara - lapset keksivät itselleen rangaistuksia ja elävät Herran pelossa - että lempeä, paikoin humoristinenkin. Toiseksi nimihenkilö, Tarinatyttö Sara, jää hieman etäiseksi, sillä hänet kuvataan Beverleyn silmin. Toisaalta tällaisena hänet on tarkoitettukin esittää. Ylimartimo kirjoittaa käännöksensä loppusanoissa, miten tällainen etäisempi päähenkilö on poikkeuksellinen Montgomeryn tuotannossa. Teoksen fokus onkin Carlislen kylän asukkaiden pulppuilevassa elämässä ja runollisen ja hauskan välimaastossa liikkuvissa sattumissa. Ylimartimoa kiitän vielä onnistuneesta suomennoksesta, jossa välittyy hyvä montgomerylainen, lapsia kunnioittava ja kyläidylliä korostava henki.

Kokonaisuutena Sara Tarinatyttö kasvaa ihastuttavaksi kirjaksi saarelaisista, lapsista ja aikuisista. Se sisältää kommelluksia, arjen taikaa, elinvoimaista ja värikylläistä luontokuvausta ja kaiken näkemistä satusilmin. Kirja tarjoaakin ihastuttavaa luettavaa kaikille, joiden korvat ovat auki tarinoille ja joiden sielu janoaa kauneutta, jossa on ripaus reippautta ja suurempi määrä omenantuoksuista taikaa. Se on kirja jokaiselle, joka haluaa viivähtää hetken Prinssi Edwardin saarella.

Mihin kirjat innoittavat?

Terveisiä Vihervaaran keittiöstä! Ainakin mielikuvissani 2000-luvulla rakennetun suomalaistalon keittiö muuttui prinssiedwardinsaarelaisen kotiruoan tyyssijaksi, sillä tänään kokkasimme Lucy Maud Montgomeryn Anna-kirjojen, ikisuosikkieni, inspiroimaa ruokaa: kananpoikaa mehukkaassa kastikkeessa sekä Annan vaniljakakkua. Mitä siitä, että kananpoika oli ostettu pieninä muoviin pakattuina leikkeinä vantaalaisesta automarketista ja salaatissa oli viinirypäleitä (eikä ohjeessa vinkattuja papujakaan tarjottu, perunamuussia sentään oli), kun maku vei jonnekin idolini Annan maisemiin. Toki mietin myös, että voiko vihervaaralaista ruokaa tarjota nykyaikaisilta Runo-lautasilta, mutta ei tarvinnut kuin ajatella Kummitusmetsää, Tummaa pälyilevää aallokkoa tai sukulaissieluja, niin tiesin Runojen olevan juuri oikea kattausvalinta.

Kananpojan ja vaniljakakun ohjeet löytyvät Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittamasta Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt -kirjasta, joka on minulle rakas. Rakkaan kirjan, kirjailijan tai romaanihenkilön ohjeilla onkin hyvä kokata.

Hyvä kirja voi innoittaa monenlaiseen. Lapsena leikin tietenkin Viisikkoa - ja jouduin aina olemaan Anne. Rusetti, jollaisesta olin kauan haaveillut, hiuksissani teki minusta Marikin. Ensimmäisellä Helsingin-matkallani Kluuvikadun Fazer oli minulle yksi tärkeimmistä käyntikohteistani, sillä tunsin kaupungin vilinässä itsenikin hieman Iris rukaksi. Aikuisena olen jatkanut samanlaista kirjoista ponnistavaa leikkiä: olen esimerkiksi kävellyt tuulisella pellolla ja kuvitellut olevani kuin Brontëjen romaaneissa konsanaan, ja olen haaveillut aloittavani maalausharrastuksen luettuani Trary Chevalierin Tytön ja helmikorvakorun (ostinkin värit kotiin, nyt ei puutu kuin se maalausinto). Eniten kirjat kuitenkin houkuttavat minua tekemään ruokaa (kuten vaikka pekaanipiirakkaa Sean Stewardin sinänsä keskinkertaisen Matkijalinnun mukaan tai leipoa - luultavasti ehtaa savolaista kohotettua rieskaa - leipää tyynenä kuin naiset Sirpa Kähkösen Neidonkengässä) tai lukemaan (Rielkeä Aikamatkustajan vaimon tapaan tai brittiläisiä avioliittoklassikoita, kuten Naimapuuhissa; Jamesin Naisen muotokuva on tosi edelleen lukematta!).

Minua kiinnostaisi tietää, onko kirjallisuus, yhtä lailla fiktiiviset tarinat kuin vaikkapa asiaproosakin, innoittaneet teitä muita harrastamaan tai puuhastelemaan jotain? Oletteko alkaneet esimerkiksi juosta luettunanne Haruki Murakamin Mistä puhun, kun puhun juoksemisesta? Matkustatteko, vaikka vain nojatuolissa, John Irvingin Wieniin tai Claudie Gallayn Normandiaan? Tai tuleeko kenties aivan pakottava tarve tutkia oman suvun valokuvia Anna Kortelaisen Ei kenenkään maassa -kirjan lukemisen jälkeen?

Niin, tai ovatko kirjat inspiroineet ihan oikeisiin elämänvalintoihin? Antaneet alun työuralle, maailmankatsomukselle tai vaikuttaneet siihen, millaisessa talossa asutte?

Mihin kaikkeen (näennäisen) ulkokirjalliseen toimintaan kirjallisuus innoittaa?

P.S. Ja kaikkea muuta -blogissa on hieno Ruokaa romaaneista -sarja. Suosittelen tutustumaan!

Päivät 1-4 (30 days of books-haaste)

Sivupalkistani pääsette tarkastelemaan mainiota 30 Days of Books-haastetta. Sen ideana on listata jokainen huhtikuun päivä joku kirjoihin tai kirjallisuuteen liittyvä asia. Koska en kykene moiseen päivittäin (niin ihanaa kuin se olisikin!), päätin laatia tällaisia muutaman päivän mittaisia listauksia. Kuvitan näitä postauksiani vanhoilla matkakuvillani, koska matkakuumeni pahenee koko ajan ja voin näin liikkua matkamuistoissani. Ensimmäisenä, ikään kuin tämän haasteen aamuna omalla kohdallani, kuvituksena toimii erään lontoolaisen aamiaishuone ihan siksi, että kyseinen hotelli on ihanin missä olen koskaan lomaillut.

Tässä siis huhtikuun kolmen ensimmäisen päivän vastaukseni. Haasteessa kysymykset ovat alkujaan englanniksi, mutta Hanna M. suomensi ne ja kysyin luvan käyttää hänen suomennoksiaan. Kiitos, Hanna!

Päivä 01 – Paras viime vuonna lukemasi kirja

Tämä on vaikea kysymys. Olen listannut viime vuoden suosikkikirjani tänne ja niiden joukossa on kolme tasavahvaa ehdokasta ykköseksi. Ne ovat Riikka Pulkkisen Totta, Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät sekä Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär. Kuinka ikimaailmassa voisin nostaa jonkun niistä ykköseksi?

Totta on niitä kirjoja, jotka tulevat liki ja joita haluan vaalia osin yksityisenä lukukokemuksenani. Harjukaupungin salakäytävissä hukatut sateenvarjot, salakäytävien multainen rapina, ikuinen vesisade ja haikeuden aikaansaama kauneus veivät minua jonnekin ihmeelliseen unenomaisuuteen. Haudankaivajan tytär taas on väkevä kirja, joka soi mielessäni musiikkina ja jonka jälkeen oli vaikea tarttua uuteen kirjaan.


Päivä 02 – Kirja, jonka olet lukenut useammin kuin kolmesti

Jos ensimmäisen päivän kysymys oli vaikea, on tämä helppo! Se on John Irvingin Kaikki isäni hotellit, jonka olen lukenut 5-6 kertaa. Kaikki isäni hotellit tutustutti minut Irvingiin jo 20 vuotta sitten ja samalla se avasi Keltaisen kirjaston maailman minulle. Olen lukenut muitakin kirjoja (mm. Anna-kirjat, Marikin, Calvinon Paronin puussa, Cunninghamin Tunnit, Pikku naisia sekä Janssonin Taikatalven muutamia mainitakseni) yli kolme kertaa, mutta halusin nyt nostaa Irvingin, jonka merkitystä itselleni en voi kylliksi korostaa.


Päivä 03 – Suosikkisarjasi

L. M. Montgomeryn Anna-kirjat. Ehdottomasti. Lapsuudessa, nuorena opiskelijana ja nyt keski-ikäistyvänä (apua) perheenäitinä - aina löydän Vihervaaran Annasta uusia kerroksia ja kiinnittymiskohteita. Aion myös vanheta Annan kanssa ja olen ikionnellinen, että Annan jäähyväiset julkaistiin suomeksi viime syksynä. Annan jäähyväisissä tunnelma on erilainen kuin muissa Annoissa; Se on kaipuun ja ikävän kirja, mutta siihen sisältyy kuitenkin myös hauskuutta, ironiaa ja sukupuolten välistä taistelua. Annan jäähyväiset ei ole suosikkiannani, josta lisää neljännen päivän kohdalla.

On vielä pakko mainita, että kirjasarjoja miettiessäni pohdin nimenomaan saman hahmon tai teeman ympärille rakentuvia kirjoja, kuten Harry Pottereita, Belgarionin tarua, Viisikkoja tai vaikkapa jotain Laila Hietamiehen kirjoja (joista viimeksi mainitsemiani en ole lukenut ensimmäistäkään). Mari A. toi blogissaan oivasti esille sen, että kirjasarjan voi käsittää laajemminkin ja ymmärtää sen vaikka Otavan kirjaston tai Tammen Keltaisen kirjaston kirjojen muodostamaksi sarjaksi. Näin ajateltuna ne nousevat aika korkealle kirjasarjasuosikkieni joukossa.


Päivä 04 - Suosikkikirjasi suosikkisarjastasi

Se on Anna ystävämme (Anne of Avonlea), koska siinä Anna on jo vanha tuttu, teini-iän ja nuoren aikuisuuden rajamailla, mutta Avonlea ja Vihervaara ovat edelleen romaanin keskeispaikkana. Monenlaiset koettelumukset, opetustyön aloittaminen, ilot ja surut sekä Annan ja Gilbertin suhde tekevät tästä minun suosikkiannani.


P.S. Muistattehan, että nyt on tasan viikko aikaa osallistua pääsiäisen kirja-arvontaani!

~L.M. Montgomery: Annan jäähyväiset~

Ajat onnelliset vaan ohi menneet
siellä minua odottaa
ja nauru niin vieraaksi jäänyt
raikuu, sen voisinpa saavuttaa!
Voi tätä etsintääni, voi tätä houkutusta,
kun unelmien portti on vielä kaipausta.
- Anna Blythe

Vihdoinkin! Heti alkuun voin sanoa, että viimein luin kauan odottamani Lucy Maud Montgomeryn Annan jäähyväiset, jonka tiesin hankkivani omaan hyllyyni heti, kun kirjan ilmestymisestä kuulin. Pohdin myös, että mitä kirjoittaa kirjasta, jonka nimihenkilö on ollut minulle samaan aikaan arkinen ja pyhä, tärkeä jo vuosikymmenten ajan.

Päädyin siihen, että nyt pikemminkin tunnelmoin kuin analysoin (mikä lie mahdotonta, arvelen). Luin Annan jäähyväisiä hitaasti, nautiskellen, osin pitkästyenkin ja sitten taas uudelleen innostuen. Kirjaan oli helppo tarttua, sen maisemissa viipyillä, mutta en halua pilkkoa lukukokemustani osiin ja koota sitä uudelleen, kuten yleensä kirjoista kirjoittaessani teen. Koska kirjalla ei ole varsinaista kehyskertomusta, teoksen de/rekonsturoiminen olisi vaikeaa. Tunteellisia ja/tai analyyttisia sekä hienoja arvosteluja kirjasta ovat tehneet muun muassa Leena Lumi, Salla Lukupäiväkirjassaan sekä Kokolailla kirjallisesti-blogin Jenni. Kehoitan vierailemaan heidän kaikkien luona.

Vaikka Annan jäähyväisissä ei ole varsinaista kehyskertomusta, toimii sen punaisena lankana Anna ja Gilbert Blythen ja heidän perheensä näkeminen toisaalta Glen St. Maryn kylän asukkaiden näkökulmasta ja toisaalta Annan runoissa sekä Gilbertin, Annan sekä heidän kotiapulaisenaan toimivan Susan Bakerin keskinäisissä keskusteluissa. Myös Blythejen ensimmäisessä maailmansodassa menehtyneen Walter-pojan kirjoittamia runoja käydään läpi huomioiden Walterin herkkyys ja äidiltään peritty kyky nähdä asiat toisin.

Montgomeryn tarkoituksella viimeiseksi jäänyt teos onkin laaja runo- ja novellikokoelma. Glen St. Maryn kyläläisten elämä on teoksen novelleissa kaikkein näkyvimmillä sijalla. Asukkaiden ja satunnaisten vierailijoiden ilot ja surut, syntymä ja kuolema, kaunat, lapsipsykolologian luennot, ihmeellinen bussiajelu, presbyteerien ja metodistien keskinäinen kilpailu tai jokapäiväinen juoruilu ovat viehättäviä kaikki tyynni.

Annan jäähyväisiä on markkinoitu sen tummilla sävyillä. Niitä toki näkyykin novellien käänteissä, vaikkapa tätiensä kasvattaman Timothyn ja tälle, muttei lukijalle, salaperäiseksi jääneen herra Jenkinsin kohtaamisessa tai Patrick-pojan inhosta asua sukulaistensa helmoissa. Annan runoissa on paljon melankolisia sävyjä, jotka saattavat yllättää Annan herttaisen pirteää punapäämielikuvaa muistelevat. Etenkin naisen osa sekä Walterin kaipaaminen saavat mielen melankoliseksi. Kuitenkin: sävyt voivat olla tummia, mutta eivät mielestäni varsinaisesti synkkiä tai toivottomia. Synkkyyden sijasta puhuisin kaipuun tai ikävän kirjallisuudesta.

Tätä, vain tätä pyydän: anna minulle viimeinen pesti.
Minun täytyy tyhjentää viimeinen lasi, ei toiselle tippaakaan,
ei kellekään, olkoon kuningatar, nunna tai mustalainen!
- Anna Blythe

Tohtori Blythe: Tuollaisista runoista minä en missään tapauksessa välitä. Mutta kaipa meidän täytyy pistää tuo kaikki mielikuvituksen piikkiin. Kirjoititko sinä tosiaan joskus tuon, Anna?

Ikävän ja kaipuun ohella Annan jäähyväisiin mahtuu paljon hauskuutta, ironiaa, sukupuolten välistä valtataistelua ja Prinssi Edwardin saaren luonnon kuvailua. Itse pidin eniten arjen kuvauksesta, jossa Montogomery oli mestari ja pohjusti kenties tietä Carol Shieldsin kaltaisille maannaisilleen. Annan jäähyväiset onkin yhteiskunnallinen kirja, koska se tuo oman aikansa olosuhteet esille niin puutteessa kuin vauraudessa sekä ennen kaikkea hierarkkioiden kuvailun keinoin.

Jäin pohtimaan kirjan alkukielistä nimekettä verrattuna käännökseen enkä osaa sanoa, kumpi olisi parempi. The Blythes are Quoted viittaa kirjan rakenteeseen aivan erinomaisesti; Novelleissa Anna ja tohtori Blythe elävät vain kylän asukkaiden ja siellä vierailevien sivulauseissa. Niissä kaikissa Annan ja Gilbertin keskeiset roolit korostuvat. 1900-luvun alun maalaisyhteisössä lääkäri on Jumalasta ja papista seuraava; Annan sosiaalinen lahjakkuus, ystävällisyys ja tietynlainen omituisuus tai erilaisuus tekevät hänestä henkilön, joka koskettaa monien elämää. Silti Anna ja Gilbert jäävät vain hahmoiksi muiden joukossa. Annan runoissa hänen ajatuksensa ja syvimmät tuntonsa tulevat lukijalle tutuksi sitaateissa.

Suomenkielinen Annan jäähyväiset-nimeke tuo selvemmin esille kirjassa olevan Annan sisäisen maailman, vaikkakin sivulauseisen ja fiktiivisen runouden (jos näin voi sanoa), määrittämänä. Mitä kaikkea Anna elämässään sai ja saavutti, mistä joutui luopumaan? Oliko Anna tyytyväinen? Entä Lucu Maud itse? Hän teki itsemurhan seuraavana päivänä sen jälkeen, kun oli jättänyt Annan jäähyväisten käsikirjoituksen kustantajalleen. Kirja ei anna vastauksia, mutta sitäkin enemmän johtolankoja. Vihervaara, Haavemaja ja Kotikunnaa elävät Annassa samanaikaisesti.

Kaukana, kaukana alhaalla nauroi meri kultaisten dyynien takana ihan samalla lailla kuin Kotikunnaalla, tosin paljon loitompana. Kaikki oli ihan niin kuin hän muisti. Muisto alkoi kirkastua hetki hetkeltä.

Kannattaako Annan jäähyväiset lukea, jos Anna-sarja ei ole aikaisemmin tuttu? Kannattaa. Mutta ensin on syytä lukea Anna-kirjat järjestyksessä ja avata tämä vasta viimeiseksi. Uskon nimittäin, että vain siten Annan jäähyväiset tuovat lukijalleen kaiken sen ilon, surun, lohdun ja ihmeellisyyden, mitä Montgomery (luultavasti) halusi muistokseen jäävän.

(Taisin sittenkin analysoida? Tein sen tässä kirjoituksessani. Ajatukseni sen sijaan viipyilevät Annan runoissa, kaipuussa, runoudessa ja Prinssi Edwardin saarella. Tänään, huomenna, vuoden kuluttua ja myöhemminkin.)

****

~Suvi Ahola ja Satu Koskimies (toim): Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt~

Jokaisella on toivottavasti rentoutumiskirja tai pari. Sellainen, jota kaipaa aina ajoittain, johon on ilo palata vuosienkin jälkeen. Minulla näitä kirjoja on muutama ja uusin niistä on viisi vuotta sitten ilmestynyt Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen kirjoittama Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt.

Varmasti monille jo tuttu ja paljon luettu teos on tietokirja, antologia, melkein taidekirja, hieman keittokirja ja ennen kaikkea jokaisen Montgomeryn ihailijan unelmakirja, jossa kirjoittajina ovat suomalaiset naiset, Annan ja Emilian ystävät. Kirja koostuu muutamasta tietoiskusta, mutta sen ydintä ovat Montgomeryä lukeneiden ja yhä uudelleen lukevien naisten tekstit. Kirjoittajien joukossa on tuttuja nimiä, kuten Pirkko Saisio, Vilja-Tuulia Huotarinen, Leena Lehtolainen, Rauha S. Virtanen ja Irmeli Sandman Lilius. Enemmistö on kuitenkin kuin kuka tahansa meistä: opettajat, kotiäidit, psykologit, opiskelijat, kirjastonhoitajat ja eläkeläiset ovat varsin antaumuksella antaneet tietokoneensa näppäimistön laulaa. Aineisto on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkistoon.

Dosentti Anna Makkosen kirjoittaman johdannon jälkeen kirja alkaa ensin Tutulla ja turvallisella Annalla (Anna aurinko, kuten myöhemmin luonnehditaan) ja jatkuu Ylväällä, tunnelmoivalla Emilialla (Emilia kuutamo). Näiden jälkeen kirjan eri osioissa pohditaan Montgomeryn rakastetuinpien hahmojen roolia elämäntaidon oppaina, heidän asemaansa maailmankirjallisuudessa, siirtymistä äidiltä tyttärelle sekä vaikutusta kirjoittajanaisten omaan uraan kirjailijana.

Vaikka kirjan jaottelu eri kategorioihin on otsikoiden tasoilla melko yllätyksetöntä, omaa jokainen kirjoittaja idoleilleen Annalle ja Emilialle ominaisen kipinän ja sitä kautta taidon vetää lukija mukaan tuntemaan niin lapsuuden roolileikit, olo sotalapsena Ruotsissa, häpeä ja pettymys sekä onni ja vapautus, tie omaan itseen. Osa teksteistä kulkee tieteen tasolla pohtien jopa Emilian ja tämän Ilse-ystävän madonna-huora-dikotomiaa, kun taas toisissa annetaan tekstin lentää tunteen tasolla. Annat ja Emiliat ovatkin ikuisia ystäviä sekä suoranaisia terapiakirjoja. Tässä suhteessa ne ovat - myös minulle - kuin suklaakakkutaikinaa tai omenahilloa, läsnä tarvittaessa, aina samanlaisina, mutta joka kerta uusina.

Teoksen tietoiskut ovat osin hauskaa, osin sydämeenkäypää luettavaa. Lucy Maud Montgomeryn elämänvaiheet tulevat tutuiksi. Karille menneet rakkaushaaveet, avioliitto, lapset ja yhden lapsen menetys, omat urahaaveet,  ristiriitainen suhde uskontoon, metodistipapirouvana eläminen ja ikuinen kaipuu värittivät hänen elämäänsä. Kirjassa käy ilmi, kuinka järki nujersi tunteen, mutta onnentunne jäi puuttumaan. Sitä Montgomery pystyi taikomaan kirjoihinsa, voisin kuvitella että etenkin Annaan.

Hauska pieni osio on mielestäni Terveisiä Lucy Maudin keittiöstä, jonka muutamat reseptit pohjautuvat Kate MacDonaldin kirjaan The Anne of Green Gables Cookbook. En ole lukenut alkukielistä kirjaa, mutta kyse on kaiketi ruoasta, jolloista Annoissa olisi voitu tehdä. Olen itse valmistanut sekä Kananpoikaa mehukkaassa kastikkeessa että Annan vaniljakakkua. Etenkin kananpoika on maukasta, se maritoituu hetken ajan Worcestershire-kastikkeessa ja on täydellinen syksyisen sunnuntain ruoka vaikkapa perunamuusin kanssa. Mitä vaniljakakkuun tulee, niin luulisin, että tuulisena syyspäivänä Marilla leipoisi sitä tai sitten mehevää omenapiiraakkaa, jonka itse yhdistän Anna-kirjoihin, vaikkei sitä tässä kirjassa mainitakaan.

Yhdessä Sisko Ylimartimon tietokirjan Anna ja muut ystävämme kanssa Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt tarjoavat tuhdin tietopaketin sekä Lucy Maudin elämästä, Prinssi Edwardin saaresta kuin Montgomeryn tuotantoon pohjautuvista filmatisoinneista aina 1940-luvulta lähtien.

Olen parhaillaan lukemassa romaania, joka niin synkeän aiheensa kuin välimerellisen miljöönsä puolesta liikkuu kaukana Prinssi Edwardin saaren maisemista. Sen rinnalle olen kaivannut jotain aivan muuta. Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt on siinä suhteessa oikeaa lääkettä; Sopivasti tuttua ja rakasta, hivenen uutta. Lempeitä muistoja, mutta myös häpeää ja uhmaa. Omassa suvussani naiset ovat sukupolvesta toiseen lukeneet Lucy Maud Montgomeryn kirjoja ja oma tyttäreni sai toiseksi nimekseen Emilia. Runotytöt ovat ehkä runotyttöjä ulkokuoreltaan (eivätkä sitäkään aina!), mutta sisältä täyttä tulta ja tappuraa kanadalaisella syystuulella maustettuna.

Anna on näennäisesti tavallinen ihminen, mutta kirjailijan kyky kuvata Annan vaihtuvia mielialoja tekee Annasta ainutkertaisen. Sama kirjailija on Emiliassaan tarvinnut järeämpiä aseita: mystikkaa ja yliluonnollisia kykyjä. (Pirkko Saisio)

~Annat ja Emiliat~

Todellisuuspakoa tai ei, mutta tumma päilyilevä aallokko ja Prinssi Edwardin saari herättävät heti kaipuun jonnekin. Jos ei muualle, niin ainakin sohvalle torkkupeiton alle kera muutaman pikkuleivän sekä Annan, Emilian, Dianan, Ilsen, Gilbertin ja Teddyn. Kohti leimahduksia ja keijujen töitä, kohti Vihervaaraa ja Joosefin tuntevia ihmisiä.

Pienenä johdatuksena seuraavaan päivitykseeni: Kumpi sinä olisit Anna vai Emilia? Vaiko kenties Valancy, Marigold tai Pat?

(Linkit vievät Saran, Leena Lumen sekä omaan blogiini)

~L.M.MONTGOMERY: MARIGOLDIN LUMOTTU MAAILMA~ Siiretty teksti

(Siirrän tämän tekstin tänne toisesta blogistani)


Lucy Maud Montgomeryn Marigoldin lumottu maailma on julkaistiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa suomennettuna. Nyt on ilmestynyt toinenkin uusi suomennos, Vanhan kartanon Pat, jota en vielä ole hankkinut hyllyyni.

Marigoldin lumottu maailma on sielukas ja kaunis kirja. Kirja kertoo lapsen mielikuvitusmaailmasta, suhteesta sukulaisiin ja koulutovereihin sekä luonnonrikkauksiin. Keskiöön nousevat sukupolvien väliset suhteet sekä läheiset jotka eivät ymmärrä Marigoldin ajatusmaailmaa (isoäiti) sekä he, jotka ymmärtävät (vanha isoäiti). Runotyttö-kirjoista tuttua kaikua on Lesleyn suuressa suvussa, jonka parissa Marigold kasvaa, ja kirja sisältääkin intertekstuaalisen viittauksen Murrayn sukuun.

Paikoitellen Marigoldin lumottu maailma on hyvin hauska, jopa kepeä. Taustalla on kuitenkin vakava pohjavire, joka saa miettimään omiakin kokemuksia. L.M. Montgomery on kerronnassaan lapsen puolella. Myös kirjan luontokuvaukset ovat upeita keijukaisineen ja vehreine metsiköineen.

Marigold ei henkilöhahmona ole yhtä läsnäoleva kuin Anna tai Emilia, mutta kaikille Annojen ja Runotyttöjen ystäville tämä kirja on aivan ehdoton. Viehättävä on termi, joka parhaiten kuvaa romaanin tunnelmaa. Ja Prinssi Edwardin saarelle on aina yhtä ihanaa tehdä nojatuolimatkoja!

Jos muuten lukijoissa on Montgomeryn ystäviä, olisi mukava kuulla, sykähdyttikö Anna tai Emilia enemmän? Itse pidän kummastakin ja edelleen luen Annoja ja Runotyttöjä ajoittain. Tyttärenin toinen nimi on Emilia osin Montgomeryn vuoksi (ja osin Emilia-Romagnan maakunnan).

~SISKO YLIMARTIMO: ANNA JA MUUT YSTÄVÄMME~

Jos Avonlea, Tumma pälyilevä aallokko tai Rakastavaisten polku herättävät kaukokaipuuta Prinssi Edwardin saarelle, on Sisko Ylimartimon kirja Anna ja muut ystävämme – L. M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret pakko saada käsiinsä. Annan ja Emilian sekä hieman tuntemattomampien Lantern Hillin Janen, Marigoldin tai Sara Stanleyn ystävät saavat kirjasta irti paljon, mutta Montgomeryn elämää ja tuotantoa tuntemattomille Anna ja muut ystävämme on vain yksi, kylläkin onnistunut, teos lukuisten kirjailijaelämäkertojen joukkoon.

Taidehistorian lehtori, dosentti Sisko Ylimartimo tuntee molemmat kohteensa, niin kirjailija L. M. Montgomeryn kuin hänen romaanihenkilönsä erinomaisesti, mikä näkyy paikoin entusiastisessa kirjoitusotteessa. Ylimartimo rinnastaa Montgomeryn oman elämän tapahtumat hänen teostensa päähenkilöiden elämään. Esimerkiksi Annan, Emilian ja muiden täys- tai puoliorpous juontaa Ylimartimon mukaan Maudin omaan lapsuuteen ja vanhempiensa menetykseen pikkulapsi-iässä. Samoin Annan esikoisen vauvakuolema rinnastuu kirjailijan keskimmäisen pojan kuolleena syntymiseen. Myös elämän hyvät puolet ja onnenhetket näkyvät kirjallisessa tuotannossa: Annan ja etenkin Emilian lahjakkuus kirjoittamisen saralla, Annan opettajaksi opiskelu (Montgomery valmistui itsekin nopeasti loistavin arvosanoin) tai rakkaus Prinssi Edwardin saaren luontoa kohtaan saavat keskeispaikkansa myös Montgomeryn omassa elämässä. Tällainen suoraviivainen rinnastaminen voisi tutkimusmielessä olla jopa vaarallista, ellei Ylimartimo lainaisi suoraan idoliaan itseään. Montgomery omin sanoin antoi joillekin henkilöhahmoilleen sekä kirjojensa paikoille selkeät vastineet omista kokemuksistaan. Toisaalta hän myös rikkoi näitä käsityksiä kertoessaan, etteivät asiat olleet niin mustavalkoisia kuin olisi voinut luulla.

Kirjan rakenne etenee kerroksisesti käsiteltävän teeman – rakkaus, Prinssi Edwardin saari, orpous, kirjailijuus, ystävyys, opetustyö, uskonto - mukaan. Ylimartion tarkkuus ja erinomainen Montgomeryn tuotannon tuntemus saavat aikaan ihastuksen tunnetta sukulaissielujen tai niiden, jotka tuntevat Joosefin keskuudessa. Kirjan luettuani ainakin minä aloin potea matkakuumetta Prinssi Edwardin saarelle. Onneksi televisiosta parhaillaan tulevat Anna-sarjan uusinnat lievittävät tuota kaipuutani.