Barcelonan kohtu oli suuri ja tyhjä ja se aiottiin täyttää muistinpalasilla. Barcelona, historia ja nykypäivä, vanhojen rakennusten tilalle rakennettavat uudet talot, joukko karttoja, vampyyri ja paholaisen poika, inkvisitio ja nykyaika, sirpaleista koottavia muistoja, sukusalaisuuksia, kostoa ja arkeologin koulutuksen saanut nainen. Kuulostaako tutulta?
Enrique Morielin
Ajattoman kaupungin varjot kantaa mukanaan kaikuja monista viime aikoina suosituiksi tulleista kirjoista, kuten
Tuulen varjosta ja
Meren katedraalista, joissa historia sekoittuu nykypäivään ja yliluonnollinen faktatietoon. Dekkaria, kauhutarinaa ja historiallista romaania sekoittava tarina alkaa minä-kertojana toimivan varjojen miehen syntymisestä Barcelonan pahamaineisessa bordellissa, jonka prostituoidut ovat orjia. Aikuisen miehen kasvot jo vauvana omaava Ajaton (kutsukaamme häntä siksi) kasvaa, muttei vanhene, vaan elää Barcelonassa ikuisesti.
Hänestä tulee Barcelonan viemäreissa ajelehtiva varjo, samanlainen kuin huorat, parittajat, pyövelit ja kiduttajat. Samaan aikaan hän kuitenkin on niin erilainen, iätön ja kuolematon. Kuolemattomuus on toisaalta kuin kirous; Ajaton joutuu elämään piilotellen ja paossa, henkipattona ja menestyneenäkin valheellisen henkilöllisyyden turvin. Toisaalta se on rikkaus, koska kukaan muu ei voi omata samanlaista vuosisatoja vanhaa sivistystä ja suhteuttaa tietojaan nykyaikaan. Ajattomasta tuleekin ensin hakattu ja inkvisition piinaama kummajainen, menestynyt pappi, lääkäri ja liikemies.
Nykyajan Barcelonassa vauras liikemies löydetään kuolleena. Kuolinsyyksi paljastuu verenhukka, vaikkei missään näy verta, ainoastaan jälki kaulalla. Asianajaja Marcos Solana sekä hänen apulaisensa, historiantutkija ja arkeologi (sekä lakitoimiston sihteeri, hmm!) Marta Vives alkavat tutkia tapausta kohdaten Barcelonan yläluokan ja kurjaliston edustajia. Käy ilmi, että menestys ja köyhyys ovat kulkeneet jatkumona sukupolvesta toiseen liittyen vahvasti kirkon rooliin sekä uskontosuhteeseen. Myös Martan suvun menneisyys alkaa kietoutua yhä syvemmin kaupungin menneisyyteen.
Kirjan päähenkilönä Ajattoman, Marcos Solanan ja Marta Vivesin ohella on Barcelona itse. Kaupunki ennen ja nyt, ajattomana ja varjoisana, eleganttina ja likaisena. Moriel esittää kirjassaan lukuisan määrän karttoja kuin vakuudeksi romaaninsa faktoista. Hän kuljettaa lukijansa maanalaisille kaduille sekä paikkoihin, joita ei enää ole olemassa kuin muistoissa. Toki myös turistien tuntemat La Ramblan alue sekä Santa Maria del Mar ja Sagrada Familian kirkko ovat keskeisellä sijalla romaanin tapahtumapaikoissa.
Morielin kirjan kiinnostavinta antia ovat juuri Barcelonan kuvaukset sekä teologiset keskustelut, joita käydään läpi ennen kaikkea teoksen loppupuolella Marta Vivesin ja Ajattoman kesken. Epäilys ja usko, ikuisuuden merkitys sekä Jumalan hyvyys ja paholaisen olemassaolo tulevat puiduksi sekä Ajattoman kerronnassa että hänen keskusteluissaan Martan kanssa. Lukiessani toivoin, että tuntisin roomalais-katolilaisuuden teologiaa hieman paremmin, koska esimerkiksi manaajan rooli oli riviluterilaiselle lukijalle vieras. Keskeistä Ajattoman pohdinnoissa ovat muun muassa kuuliaisuus Jumalan perustana sekä Lilithin ja Eevan rooli
voittajana ja häviäjänä. Inkvisition ajan kidutusvälineiden käyttöä Moriel kuvaa paikoin turhankin yksityiskohtaisesti.
Vaikka Moriel nostaa
Vanhan testamentin ajan ensimmäiset naiset esille, on romaanin naiskuva melko miehinen. Martaa lukuunottamatta nainen tuntuu olevan väline: Huora, vaimo, avuton pikkutyttö, orja, melkein kuin eläin. Nainen voi ajatella, mutta hänen ei anneta sitä tehdä. Miehet toimivat ja ottavat vallan, kiduttavat, käyttävät hyväksi, raiskaavat. Vain Ajaton pysyttelee pääosin ulkopuolella, vaikka joutuukin todistamaan kaikkea.
Juoneltaan Ajattoman kaupungin varjot on jokseenkin epämääräinen, moneen asiaan viitataan, mutta esimerkiksi juuri inkvisition ajan toisinajattelijoista olisi ollut hyvä saada hieman lisätietoa. Moriel rakentelee itselleen selvästi rakkaan Barcelonan historiaa siinä määrin hartaasti, että putoaa kaduille unohtaen tarinankuljetuksen. Myös vampyyriteema jää puolitiehen. Lisäksi turhan monella henkilöllä, jopa Marcos Solanalla, on loppujen lopuksi pelkkä statistin osa.
Juonta paremmin Moriel kuljettaa tunnelmaa. Kurjat loukut, mahtavat katedraalit, kidustuskammiot ja nykyajan toimisto sekä kahvilat tulevat lukijaa liki. Samoin pelko ja inhotus, jopa rakkaus, ovat vahvasti läsnä. Romaanin suomennettu nimeke on hieno. Vaikka en pitänyt kirjasta juuri lainkaan, Barcelonan alamaailma on ja pysyy, vaikka heidän roolinsa muuttuvat. Huorat ja narrit elävät varjoina ajattoman kaupungin kujilla menneestä hamaan tulevaisuuteen.
PS. Enrique Moriel on salanimi barcelonalaiselle Francisco González Ledesmalle. Ledesma on kirjoittanut mm. tietokirjoja, seikkailukirjoja sekä televisiokäsikirjoituksia.
