~Andrew Nicoll: Rouva Agathen rakkaus~

Joskus on onni löytää kirja, joka sisältää kaiken, mitä (kesä)kirjalta kaipaa. Skotlantilaisen Andrew Nicollin vastustamaton Rouva Agathen rakkaus on hienovireinen rakkaustarina, surrealismia lähenevä kaupunkikuvaus sekä kurkistus lähimenneisyyteen, kirjoituskoneiden, postikorttien ja hyvien käytöstapojen aikakauteen. Hitaasti etenevän kerronnan yllä leijuu maagisen realismin perintö ja lukija kohtaa myös melkoisen yllätyksen.

Ihmisillä on lähes rajaton kyky pettää itseään – sitkeä taito kieltää hirvittävä itsestäänselvyys, sydäntä raastavan ihastuttava lahja uskoa johonkin vähän mukavampaan kuin siihen, mikä tuijottaa karusti suoraan kasvoihin, aina kalahtaville oville saakka, joissa lukee ”suihkuosasto”. Ja mikä valtava siunaus se onkaan. Se saa meidät kirjoittamaan runoja. Se saa meidät laulamaan lauluja ja maalaamaan kuvia ja rakentamaan katedraaleja. - - Se on mahtava, kaunis ja tuskallinen lahja ja se tekee meistä ihmisiä.

Dot on Tallinnaa ja Amsterdamia sekoittaen muistuttava kaupunki Itämeren kuvitteellisen Ampersandin jokisuun matalikolla (ja kaupungin pahin kilpailija kantaa nimeä Umlaut). Kaupunkia on jo parinkymmenen vuoden ajan johtanut pormestari Tibo Krovic, minttupastilleja pureskeleva hyvä mies. Hänen sihteerinään työskentelee jumalaisen kaunis – mutta omasta viehätysvoimastaan sopivan tietämätön – Agathe Stopak. Agathe on suurimman mahdollisen surun, lapsensa menettämisen, jälkeen jäänyt rakkaudettomaan avioliittoon herra Stopakin kanssa. Mies rakastaa votkaa enemmän kuin Agathea, vaikka vaimo valmistaa kirsikkapiirakkaa, lampaankyljyksiä ja fasaania. On heti alkuasetelmasta lähtien selvää, että Tibo ja Agathe rakastavat toisiaan suuresti, mutta lähes tuskattuvan kainosti.

Tarvitaankin aikaa, kävelyjä Dotin kujilla ja kanavanvarsilla, lahjalistoja, silkkipaperiin käärittyjä ostoksia, tietty emalinen eväsrasia sekä arpalippuja ja dalmatialaisia. Lisäksi merkittävässä roolissa ovat Kultaisen Enkelin ravintoloitsija Mama Cesare, kiero lakimies Guillaume, lurjusmainen taiteilijanalku Hektor Stopak sekä pyhä Walpurnia. Walpurnia on Dotin suojeluspyhimys, yli tuhat vuotta aiemmin elänyt partasuinen nunna, joka katselee kaupungin menoa tauluista, vaakunoista ja jopa kalvosinnapeista. Ja juuri pyhän Walpurnian suusta saamme kuulla koko tarinan.

Nicoll kirjoittaa hyvin. Hänen kynänsä luo silkkaa suloa, mutta tarvittaessa myös kipinöitä ja kiukkua löytyy. Toisinaan kerronta on melkein liiankin hidasta, mutta tuo viipyileminen vastaa täysin Agathen ja Tibon olemukseen. Romaanin tunnelma on jostain Pienen suklaapuodin, Amelien ja määrittelemättömän itäeurooppalaisen klassikon väliltä. Juuri Nicollin kerronta vie Rouva Agathen rakkauden tavanomaisten kirjojen yläpuolelle. Hänen ansiostaan aikuisetkin jaksavat uskoa satuihin sekä sattuman oikkuihin.

Rouva Agathen rakkaus, englanninkieliseltä nimeltään The Good Mayor, kohoaa kaiken arjen yläpuolelle. Se on suloinen ja vanhanaikainen, sopivasti liberaali, arjen taikuutta ja suuren yllätyskäänteen sisältävä teos. Se ei ole paras koskaan lukemani kirja, eikä se ole varmastikaan tämän vuosisadan hienoin ja koskettavin romaani (kuten The Sun toteaa), mutta se on ehdottomasti ansainnut tulleensa valituksi Skotlannin parhaana kirjana kaksi vuotta sitten.

Minä hurmaannuin. Leijuin hetken pilvissä ja kuulin raitiovaunujen kilkattavan kadulla samalla kun söin pakkaamiani eväitä suihkulähteen reunalla katsellen rakastani. Joskus aion vielä palata Dotiin, tuonne välimerkkikaupunkiin ja ostaa rasiallisen marmeladimakeisia. (Ja ihmettelen suuresti, jos tästä ei olla tekemässä jo elokuvaa.)

PS. Tämän kirjan löysin blogien avulla. Jo aiemmin, kirjan ostaessani, linkitin Ilsen ja Joanan hienot blogit. Kurkatkaa, kuinka he ovat Hyvän pormestarin rakkauselkeet kokeneet.

****½